Hyvä usko vai -inen

Tänään pidämme uskonnon tunnin. Tunnustan, että uskon asioiden käsittely saattaa olla monin paikoin tulenarka aihe, mutta enpä ennenkään ole mistään piitannut. Enkä piittaa nytkään. ”Piitata”, onpa tyhmältä kuulostava sana. Pii on alkuaine (sekä myös 3,14159 26535 89793 23846 26433 83279 50288 41971 69399 37510 58209 74944 59230 78164 06286 20899 86280 34825 34211 70679) ja Tata intialainen automerkki. Kysyikö joku?

Tarinamme aiheena on heikosti tunnettu uskonto nimeltään bokononismi. En aio millään tavoin tuomita tai antaa siunaustani (heh) bokononismille, vaan yritän esittää sen keskeisen ideologian objektiivisesti ja tiivistetysti. Uskonnon perustana eli oppikirjana on Bokononin kirja, jonka kirjoitti henkilö nimeltä Bokonon. Eikö olekin yllättävää. Kirja ei ole yhdenkään jumalan sanelema saati ylipäätään jumalallista alkuperää, vaan Bokonon oli ihan tavallinen heppu, joka otti nimekseen Bokonon. Oikea nimi oli Lionel Boyd Johnson, syntynyt vuonna 1891. Uskonnon vaikutusalue on ollut Karibianmerellä ja sitä on tiettävästi tunnustanut melko pieni joukko ihmisiä. Bokononismia voidaan kuitenkin pitää kristinuskon haarana, koska se tunnustaa kristinuskon Jumalan olemassaolon.

Kokoan seuraavassa bokononismin keskeiset opit oheisilla palluroilla:

• ”Dynaaminen jännitys” on kattava ja merkittävä käsite käytännössä koko maailmaa kannattelevasta tasapainotilasta. Ydinajatuksena on, että ainoastaan asettamalla hyvä ja paha vastakkain keskenään ikuiseen konfliktin tilaan voidaan saavuttaa tasapaino, esim. hyvä yhteiskunta rakentuu sille. Olennaista on myös, että dynaaminen jännitys on koko ajan riittävän tiedostettu ja läsnä oleva ihmisten elämässä.
• Karass on kahden tai useamman ihmisen muodostama entiteetti, ryhmä, eräässä mielessä ihmisistä koostuva pienoisuniversumi, jossa jokin heitä yhdistävä asia johdattaa heidän elämäänsä ja toimintaansa ja kietoo heidän kohtalonsa yhteen. Useimmiten karassin jäsenet eivät kykene tiedostamaan karassiaan.
• Wampeter on karassin keskus. Bokononin kirja sanoo: ”Ei voi olla karassia ilman wampeteria, kuten ei voi olla pyörää ilman napaa.” Kuten edellä viitattiin, wampeter on jokin karassin jäseniä yhdistävä tekijä ja se voi olla mikä tahansa: puu, kivi, eläin, ajatus, kirja, sävelmä esimerkiksi. Karassissa on vaikuttamassa aina kaksi wampeteria: yksi, jonka merkitys on kasvamassa, ja toinen, jonka merkitys on vähenemässä, eli nouseva ja laskeva wampeter.
• Duprass on karass, joka koostuu vain kahdesta ihmisestä ja johon ei pysty liittymään ketään muita.
• Vin-dit on äkillinen ja hyvin henkilökohtainen sysäys tai hetkellinen kokemus kohti bokononismia. Vin-dit merkitsee kokijalleen, että Jumala tietää hänestä kaiken ja Jumalalla on häntä varten olemassa yksityiskohtaiset suunnitelmat.
• Boko-maru -rituaali tarkoittaa tajuntojen yhdistämistä ja on bokononismin ylin mahdollinen rakkauden osoitus, mikä tapahtuu asettamalla kahden ihmisen paljaat jalkapohjat toisiaan vasten.

Ymmärryksen laajentamiseksi alla vielä joitakin suoria sitaatteja Bokononin kirjasta.

”Sattui niin kuin tarkoitettu oli.”

”Tiikeri käy metsälle, lentää lintunen. ”Miksi? miksi? Ihmettelee yksin ihminen. Tiikeri käy nukkumaan, puuhun lintunen. ”Minä yksin ymmärrän”, sanoo ihminen.”

”Kypsyys on katkeraa pettymystä, johon ei löydy lievitystä, jollei naurun tuomaa oteta lukuun.”

”Valheeseen tarttuu rakastunut itseään pettäen. Rakkaudettomain kalansilmät sanovat totuuden.”

”Historia! Lukekaa sitä ja itkekää!”

”Kavahtakaa häntä, joka pyrkii ankarasti pääsemään perille jostain, onnistuu siinä, eikä ole yhtään entistä viisaampi. Hän on täynnä pakottavaa kaunaa niitä kohtaan, jotka ovat tietämättömiä, mutta eivät ole tulleet tietämättömyyteensä vaikeuksien kautta.”

Kuitenkin kenties kirkkaimmaksi kiteytynein viisaus, jonka Bokonon lausuu kirjassaan, sanotaan jo teoksen ensimmäisessä lauseessa: ”Jokainen totuus, jonka aion teille kertoa, on häpeämätön valhe.” Koko Bokononin kirja on vain ja ainoastaan aiemmin mainitun kaverin rikkaassa mielikuvituksessa syntynyttä satuilua. Ja mikä vieläkin mielenkiintoisempaa, ei ole olemassakaan Bokononin kirjaa eikä myöskään Bokononia. Todellisuudessa olette todistaneet edellä vonnegutismia, eli kirjailija Kurt Vonnegutin luovuuden tuotosta. Bokononismin uskonnon hän kehitti vuonna 1963 julkaistuun kirjaansa Cat’s Cradle eli Kissan kehto. Kissan kehdolla viitataan sormien väliin pingotettavaan naruleikkiin.

Jepulis jee, eikös tämä ollut tässä. Lukekaa kirja tai mikä tahansa kaunokirjallinen teos tai edes kirjaksi kutsuttava teos ja sivistäkää itseänne. (Näillä sanoin asetun teidän reppanoiden yläpuolelle, heippa hei, kiva katsoa teitä täältä ylhäältä. Näytättepä te pieniltä sittiäisiltä siellä. Ikään kuin teillä olisi jotain merkitystä. Koetteko itsenne tärkeäksi, newsflash for you, ette ole.)

Jälkibokononismit: Miten päädyin lukemaan tuon kirjan? Kuuntelin Laurenne/Louhimo
-kokoonpanon (Netta Laurenne ja Noora Louhimo) uutta biisiä ”Cradle”, jonka kertosäkeessä mainitaan ”Cats in the cradle”. Muistin myös omasta nuoruudestani Ugly Kid Joen (cover)biisin Cats In the Cradle. Päädyin googlettamaan, mitä tuolla ilmaisulla halutaan sanoa. Sitten päädyin jossain kohtaa ilmaisuun ”Cat’s cradle” eli kissan kehto, jne. jne. jne. jne. jne. jne. jne. jne. jne. jne. You know? I know. Ja samma på finska.

MMT muistaa kuolleisuutensa ja pääse asiaan

Tunnettehan te hänet. Hän on luki- ja lähetyshäiriötön ja muutenkin kaikilta osin vihreetön veijari, mies, joka ei ole muu eikä muu kuin kliinisesti puhdas maskuliini, hän, joka ymmärtää Limoncellon ja avokadopastan ja on vielä senkin jälkeen maskuliini. Hän on vanhan kansan sananlasku, hän on menneiden talvien lumi, hän on tulevien talvien kesä, hän on mummon jäljet lumihangessa, vaarin housut narulla kuivumassa, hän tietää puhumatta ja puhuu tietämättä, mistä puhuu, hän on tulevien aikojen menneisyys, joka asuu sinussa, hän näkee kaiken läpi ymmärtämättä näkemäänsä, hän tietää viisastumatta tiedostaan, hän oppii virheistään toistamaan virheitään, hän vielä kaiken jälkeen, kun kukaan ei ole enää kuuntelemassa, toistaa itseään. Hän on MMT, läpikäymättömien korpimaiden viimeinen eksynyt lammas, susi hyvän paimenen vaatteissa, hyvä paimen sudet kintereillään, susi jo syntyessään, hukkaan joutunut palapelin pala, pahnan pohjimmainen pohjanoteeraus, ylemmällä ymmärryksen tasolla operoiva oraakkeli, opetuslasten opettajan oppi-isä, onkeensa ottamaton mato, nakkikioskin jonon viimeinen riidanhaastaja, jakamattomien osamäärien murto-osa, ja viime kädessä yksinkertainen kuolevainen, joka ei taaskaan ymmärtänyt siirtyä aiheeseen järjelliseen aikaan.

Oli aikoja, jolloin tämä maanpäällinen ruumiillistuma ymmärsi oman kuolleisuutensa lukumääräksi numeron yksi. Yksilökohtaisessa kokemuksessa kuolleisuuden ollessa 1 eli 1/1 eli tasan 100 % on eloon jäämisen todennäköisyys aika huono. Ihminen on siitä erikoinen olento, että se ei lannistu tämän tiedon edessä, vaan jatkaa todellisuudessa tarpomistaan ikään kuin kyseistä faktaa ei tarvitsisi noteerata. Niin se kuitenkin menee, tylyt tosiasiat on syytä sysätä syrjään, jotta missään olisi mitään mieltä.

Koin minäkin erinäisissä teini-iän angstisimmissa aallonpohjissa syvää eksistentialistista ahdistusta. Muistan kyllä joskus jopa itkeneeni hysteerisesti yksinäni kuolemanpelkoani. En muista, tapahtuiko sitä montakin kertaa. Mutta sitä se ihmisenä oleminen teettää.

Vanha kunnon Juice (Leskinen) muistutti asiasta lukemattomia kertoja: ”elämä on kuolemista”, ”ei elämästä selviä hengissä”. Varmemmaksi vakuudeksi hän demonstroi asian juomalla itsensä hengiltä todistajien läsnä ollessa. Kaveri tiesi, mistä puhui, tai lauloi.

Asiaan pääseminen on joillekin yllättävän vaikeaa. Tunnistatte tuttavapiiristänne varmasti henkilön, joka haluaa kertoa jotain, jossa on varmasti jokin pointti, mutta hän alkaa varmuuden vuoksi taustoittaa asiaa alkaen ajanlaskumme alusta. Pahimmassa tapauksessa alkuräjähdyksestä. Tunnette sen kihelmöinnin ja syyhyn aivopoimuissanne, kun alustus jatkuu ja jatkuu jaarin jaarin jaa jaa vaarilla oli talo, mutta ”punchlineen” ei päästä itkemällä, rukoilemalla, manaamalla saati toivottamalla hänet helvetin perukoille. Koska mikään ei auta. Ja se on juuri sitä, mitä tässä ja nyt tapahtuu.

Kirjoitelman aiheen piti olla alun perin ihan oikea kaunokirjallinen tuotos. Siihen viittasi alkuperäinen otsikkokin, kunnes päätin hieman muokata sitä. Mutta asiapitoisuus saattaa löytyä ehkä jo ensi numerossa, tai myöhemmässä riippuen ja roikkuen asianosaisen mielenmaisemasta. Näyttääkö maisema Edelfeltin, Picasson, Dalin vai Munchin maalaamalta, odotamme jännityksellä. Muutkin ehdotukset otetaan huomioon. Katsokaas ja tiedättehän, no paskat te tiedätte yhtään mitään, joten älkää edes yrittäkö. Kun alan kirjoittaa, kirjoitan sitä, mitä tulee. Nyt tuli tätä. Yritin pakottaa itseni muottiin, tiettyyn johtoajatukseen, teemaan, aiheeseen, pidättäytymään kontekstissa. Hus pois turhat luulot itsestäni enkä pidättäydy missään. No joo, tällä hetkellä pidättelen pissahätääni eli pidättäydyn pissaamasta oransseihin kalsareihini. Mistähän hitosta tuo reikä niihin on tullut?

Muistikatkoksia pitkin piiriä

Yhden henkäyksen sirkus ja köyhän miehen varietee, tuo kaikkivoipa kirjapiiri laskeutuu keskuuteenne katkotuin siivin varustetulla Pegasoksellaan. Oli kieltämättä vähän töyssyinen laskeutuminen kiitoradalle. Mitäpä tällä kertaa oman stabiilin navan ympärillä kiertävä sovittamattoman koherenssin ja eksistenssin singulariteetti on keksinyt? Se-pronominilla kutsuttava kirjapiiri eli itse hän keksi käsitellä elokuvaa, kuinka laama idea. Se on halpa temppu muuttaa kirjapiiri leffapiiriksi, mutta en minä muutenkaan täällä lukijoita puhuttele.

Olipa kerran elokuva, joka teki suuren vaikutuksen nuoreen miehen alkuun. Elokuva ei kuitenkaan muuttanut tämän kaverin elämänkatsomusta tai ruokailutottumuksia tai vessassa käyntien tiheyttä, vaan leffa vaikutti vain erinomaiselta leffalta. Sellaista sattuu, että elokuvaa ei kannata velvoittaa olemaan elämää suurempi elämys, vaikka jo aikoja sitten manan majoille siirtynyt suuri elokuvatietopankki Peter von Bagh päinvastaista saattoi väittääkin. Leffan ei tarvitse käsitellä suuria teemoja, sisältää merkittävää sanomaa, moraalisia opetuksia tai yhteiskunnallista kontribuutiota, tai vilistä piilomerkityksiä. Audiovisuaalisesta pätkästä saa nauttia vaivaamatta sen enempää päätään, ja jos huomaa siinä sivussa saaneensa jotain ajatuksia irti, tai pohdittavaa, tai elämää rikastuttavaa, niin sehän on pelkkää plussaa. Tästä poikkeuksena toki totaalisille nollapollille tarkoitetut leffat, kuten Fast & Furios I–X, Disneyn kaikki Marvel-karjanrehu ja Terrifier-tyyppiset itsetarkoitukselliset verikekkerit. Hyi, hävetkää!

Pitkähkön köntsäjutustelun jälkeen on aika siirtyä ruokaisten popparipatojen äärelle. Elokuva, jonka pitkään kirjoittelin tyttären lukuisten kaverikirjojen sivuille lempileffana. Kirjoitin myös, että lempikukkani on voikukka ja lempieläimeni orava luonnonvaraisena, mutta se ei kuulu tähän, vai kuuluuko? Välttämättä kovin moni ei ole kuullutkaan filkasta, mutta harrastuneet hörhöt ja lajitovereihin kuuluvat entusiastit tunnistavat sen, koska onhan kyse Christopher Nolanin ohjaamasta elokuvasta. Ja sekin, että teos perustuu (löyhästi, löyhkäävästi?) mainitun mestarin veljen Jonathan Nolanin novelliin ”Memento Mori” eli ”muista kuolevaisuutesi”, joka on myös Depeche Moden albumin nimi, mutta sekään ei kuulu tähän.

Elokuvan nimi on Memento. Sen ensi-ilta oli vuonna 2000 Venetsian elokuvajuhlilla. Omaan subjektiiviseen silmääni ja aivosähkökäyriini peilaten leffa on kymmeneen kertaan tislattua neroutta. Suurin nerous on elokuvan rakenne tai kenties täsmällisemmin kronologia. Kun reilu parikymmentä vuotta sitten näin pätkän ekan kerran, oli lopussa Pepsodentilla putsattu suuni auki ja päässä raksutti villisti, tai ainakin yritti raksuttaa.

Mementon alku on jo yksinään näkemisen arvoinen. Alkutekstien vielä pyöriessä katsojan naamaan hierotaan teoksen idea, jotta hieman yksinkertaisempikin jorma, kuten minä, pääsee jyvälle, mistä on kyse. Sitä ei kuitenkaan anneta täysin pureskeltuna. Kaikki alkaa Polaroid-valokuvasta. Tiedättehän reliikin, se laatikon mallinen kamera, joka tuotti instant-valokuvia. Vähän niin kuin Nescafe-instantkahvi, mutta ei sinne päinkään. Polaroidin pointti oli, että kun sillä räpsäisi kuvan, kamera ulosti heti neliön muotoisen valokuvan, joka about minuutin tai jotain (?) sisään kehitti itse itsensä valmiiksi. Eli valkoiseen valokuvapaperiin kehittyi hiljalleen ihan ok värivalokuva.

Elokuvan alkutahdeilla käsi pitelee Polaroid-kuvaa, jossa näkyy miehen takaraivo ja osa selkää. Mies makaa lattialla. Samaista onnetonta on selkeästi ammuttu päähän ja verta on pitkin lattiaa ja seiniä. Kun alkutekstit edelleen vyöryvät ruudulle, käsi ravistelee vähän väliä valokuvaa. Alkaa tapahtua jotain yllättävää. Kuvan värit alkavat haalistua ja muuttuvat keltaisemmiksi, kuva muuttuu epäselvemmäksi. Edelleen vähän väliä käsi ravistelee valokuvaa. Vähitellen kuva muuttuu haaleammaksi ja haaleammaksi, kunnes käsi pitelee tyhjää valokuvapaperineliötä.

Ja siinä tuli filkan tarinankerronnan juju. Leffa kertoo Leonard Shelbystä, joka on menettänyt pysyvästi lyhytmuistinsa ja kaikki uudet muistikuvat katoavat aina n. 10 minuutin välein. Mutta hänellä on missio. Hän etsii vaimonsa murhaajaa. Nopeasti katsoja ymmärtää, tai pitäisi ymmärtää, että elokuva kulkee kronologisesti päinvastaisessa järjestyksessä Leonardin muistia myötäillen. Elokuva rakentuu väri- ja mustavalkokohtauksista, jotka vuorottelevat. Väripätkät kulkevat ajassa taaksepäin. Välissä olevissa mustavalkokohtauksissa Leonard pääosin selittää murhatutkimuksiaan ym. tuntemattomalle henkilölle puhelimessa.

Syvemmälle on turha mennä. Eikä se ole tämän paskalässytyksen tarkoitus, vaan että haluan suositella lämpimästi elokuvaa fiksujen elokuvien ystäville välttäen kuitenkaan itse leimautumasta fiksuksi. Erityisen ekstaattista on elokuvan lopun vyörytys, joka tarjoilee kunnon ylläripylläriä ja maton altavetoa katsojaressukalle. Vallan loistavaa elokuvan siirtyessä lopputeksteihin on, että kunhan saa auki loksahtaneet leuat viimein suljettua herää hillitön tarve katsoa pätkä välittömästi uudestaan. How about that?

Näin helposti kirjapiiri unohti oman tarkoituksensa. Todettakoon kuitenkin, että elokuva perustuu kirjalliseen tuotokseen. Vaan eikös ne kaikki, koska täytyyhän käsikirjoitus olla olemassa ennen kuin aletaan kuvata. On varmasti poikkeuksia, jotka on toteutettu puhtaalla improvisaatiolla. En osaa mainita ensimmäistäkään. Mutta en minä muutenkaan tiedä elokuvista mitään. Tai en ainakaan muista mitään. Koska muistamattomuus on paras puolustus.

“I have to believe in the world outside my own mind. I have to believe that my actions still have meaning, even if I can't remember them. I have to believe that when my eyes are closed, the world's still there. But do I? Do I believe the world's still there? Is it still out there? … Yes. We all need mirrors to remind ourselves who we are. I'm no different. Now... where was I?”

Kuinka porataan syvälle

Minulla on hieman omalaatuinen, joskaan en tiedä, onko poikkeuksellinen, suhde musiikkiin. Jotkut biisit vaikuttavat minuun parhaimmillaan rajusti tunnetasolla. Minulla on ollut pienen 49 vuoden elämäni varrella lukemattomia tilanteita, jossa jokin tsibale ”puhuttelee” minua runtelevan syvällisellä tasolla. Silloin, kun niin tapahtuu, se poraa syvälle.

Tavallinen tapahtumaketju on seuraava: Biisissä saavutaan omassa kokemuksessani tiettyyn kulminaatiopisteeseen. Näitä ”huippukokemuksia” voi olla biisissä useita ja ultimaattumimmin todella tiheässä. Kylmät väreet alkavat vyöryä pitkin selkärankaa ja kehoa. Käsivarsien iho menee kananlihalle ja ihokarvat nousevat pystyyn. Kaikkein tiukimmissa tilanteissa saapuu liikutus, kyyneleet puskevat silmiin ja jopa alkavat valua vuolaina pitkin poskia. Kuulostaako normaalilta? Jos osaat tuntea samoin, kyllä, muussa tapauksessa ei saakeli, miten sekopäistä.

Jos miettii hieman asiaa näin maalaisjärjellä, on oletettava, että oma tunnekeskukseni on yliherkistynyt joillekin äänentaajuuksille, sävelille, melodioille, sävelmille, mitä ikinä ovatkaan. Näin on pakko olettaa, koska fyysiset reaktiot ovat olleet voimakkaita musiikkiin ja monituisiin erilaisiin biiseihin kautta aikain.

Kauan kauan sitten jossain kohtaa kahdenkymmenen vuoden paremmalla puolella erehdyin katsomaan toiseen maailmansotaan liittyvän sotaelokuvan ja japanilaisen vankileirin kuvauksen nimeltä Merry Christmas, Mr. Lawrence (pääosassa David Bowie!). Kun viimeinen kohtaus vyöryi verkkokalvojen reseptoreihin ja lopputekstien mukana alkoi soida Ryuichi Sakamoton säveltämä elokuvan tunnusmusiikki, iski se syvälle pienen olemassaoloni ruumiillistumaan. Vollotin kippurassa olkkarin lattialla kuin pieni lapsi. Se oli absurdi tapahtuma, jota en muista tapahtuneen siinä mittakaavassa koskaan. Itkin niin helvetillisellä voimalla, että räkä alkoi valua. Onneksi ei ollut muita todistamassa. En pysty muistamaan, oliko joitain muita tekijöitä, jotka olivat vaikuttaneet herkistyneeseen tilaani (darra, stressi, parisuhdehuolet, ties mitä). Mutta tapahtumassa oli jotain henkisesti puhdistavaa. Toki elokuvan loppu on erittäin liikuttava, mikä toki boostasi omalta osaltaan tilannetta.

Lukioaikana kuviksen opettaja lupasi vapautuksen joistakin tunneista, jos joko menee leffaan tai katsomaan taidenäyttelyä. Valitsin elokuvan, joka tietenkin oli määrätty opettajan toimesta. Menin siis leffateatteriin katsomaan Schindlerin listan. Se löi ilmat pihalle henkisestä kantistani niin, etten mitenkään pystynyt estämään kyyneleiden valumista leffan lopussa. Juu, meni rönsyilyksi.

Anyways, bytheways, sideways, wrongways, Merry Christmas, Mr. Lawrence polttomerkittiin pysyvästi aivopoimuihini episodina, jossa leffan loppu bondattuna uniikkiin syvältä kouraisevaan melodiaan möyhensi minut murusiksi. Onko se tervettä? Onko se normaalia? Heijastiko se tiedostamattomia traumoja, joita en pystynyt tunnistamaan? Vai oliko se kaikuja jostain paljon kauempaa, mikä menee kauas ihmismielen ymmärryksen tuolle puolen?

Aika ei ole muuttanut reagoimistani musiikkiin mitenkään. Kaikkein viimeisimpinä esimerkkeinä on juuri äskettäin vähintäänkin erikoisten koukeroiden kautta korviini kantautunut Steffen Daumin loihtima pätkä nimeltä ”The Awakening”. Jos et ole kuullut säveltäjästä saati teoksesta, älä huoli, koska ei ole kukaan muukaan. Vaatimattomat 2:25 kestävä sävelmä on jumalaisen kaunis ja kantaa omiin korviini mukanaan mielikuvan aamun sarastuksesta mykistävästi. Useassa kohdassa väreet kulkivat pitkin selkääni. Se oli täysin sattumalta löytynyt sävelmä. Oli totaalisen uskomaton tunne ajaa aamulla töihin autolla ohitustietä, kun lupauksen keväästä tuova aamuaurinko nousi taivaanrannasta valtaisana valopallona suoraan päin kasvoja ja The Awakening pauhasi hurjalla volyymilla autosterkoista. Tunsin siirtyväni hetkeksi jonnekin muualle, mikä reilun 100 km/h tuntinopeudessa ei ole henkilökohtaisen aikajanan jatkuvuuden kannalta paras mahdollinen olotila.

Ja koska mainitsin ”viimeisimpinä esimerkkeinä”, on mainittava toinen aivan tuoreena vieläkin voimakkaammin vaikuttanut sävelmä. Kyseessä on Harry Escottin ”Joan and Boisie”. Jos et ole kuullut tästäkään, et luultavasti ole katsonut tv-sarjaa ”Joan – timanttinen varas”. Nykysukupolville juuri ja juuri siedettävät 2:42 kestävä styge tekee itsestään täydellisen lyhyessä ajassa. Se on soitettu kitaralla ja jotenkin joka näppäilyllä sävelmä kasvaa ja kasvaa ja kasvaa. Kun keskittyy täysin, ymmärtää. Äärettömän kaunis ja perussoinnultaan surumielinen. Väreet kulkivat useita kertoja aaltoina pitkin selkääni ja käsivarteni menivät kananlihalle nostaen kaikki ihokarvat pystyyn.

Elän ja hengitän musiikkia. Haluan musiikin saavan vapaasti ilmaa ja liikkumatilaa ympärilläni, joten parhaimmillaan se tapahtuu autossa äänenvoimakkuuden noustessa kunnioitettaviin lukemiin. Kotona se ei juuri toimi, koska käyttäytymismalli johtaa nopeasti siihen, että minut luokitellaan terroristiksi, johon tulee suhtautua vihamielisesti ja joka on eliminoitava viiveettä. Ymmärrän asian muiden perheenjäsenten kannalta, koska he eivät voi koskaan ymmärtää syvällä tunnetasolla puhuttelevaa intohimoista suhtautumistani musiikkiin. Kaikkein surkuhupaisin piirre ongelmassa on, että tapani ottaa musiikista kaikki irti leimataan muitta mutkitta uhmakkaan teinipojan angstaavaksi käyttäytymiseksi. Mutta siltä se kieltämättä näyttää, kun muut eivät ymmärrä ollenkaan. 49-vuotias teini, jolle vaimo ja täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevat lapset joutuvat huutamaan, että nyt laitat sitä musaa hiljemmalle. On se naurettava tilanne.

Vaillinaisia välähdyksiä

Sitä tuijottaa eteensä keittiön ruokapöydän ääressä isossa tyhjässä talossa. Pöydän pintaa pitkin virtaavat puun syyt. Kaikki virtaa, panta rhei kai ouden menei. Ovatko syyt vain tekosyitä, mene ja tiedä. Maailma on pullollaan tekosyitä. Ihminen on mestari oikeuttamaan itsensä tekosyillä. Muut eläimet eivät tarvitse niitä. Pöytä on vähintään 20 vuotta vanha ja ostettu Ikeasta. Se on täynnä kolhuja ja naarmuja. Kenties sen syyt ovat oikeita syitä.

Kallonsisäinen ruma kudosmöykky tekee temppujaan. Aivokemialliset reaktiot iskevät vyön alle ja vaativat minua tekemään taas tiliä itseni ja elämäni kanssa. Ne yrittävät päästä niskan päälle ja saada pitävän kuristus- ja kuritusotteen minusta. Sieltä ne tulevat, vaikken edes kutsunut niitä. Vaikka fyysistä krapulaa en ole tuntenut, psyykkiset möröt nostavat päätään ja ovat hyökkäämässä täydellä voimalla. On tehtävä jotain ja heti. On löydettävä äkkiä lääke ennen kuin tilanne pahenee. Vaatteet päälle, koira mukaan ja ulos.

Koiran häntä vipattaa villinä. Potkin sille tuttuun tapaan käpyä ja se ryntää vauhkona perään. Koira pureskelee vähän käpyä ja vippaa sen takaisin jalkojeni juureen. Ja taas mennään. Sillä on kivaa. Minulla ei ole kivaa. Koiran ilonpidon pitäisi ainakin teoriassa kohottaa mielialaa. Mutta ei, jokin ei toimi. Lunta putoilee taivaalta tasaiseen tahtiin.

Naishenkilö työntää pyörätuolissa istuvaa vanhusta lumisella kadulla. Eteneminen näyttää vaivalloiselta. Vanhus on hiljaa ja tuijottaa eteensä. Ikääntyminen palaa mieleen. Hyvin pian on 49 vuotta taulussa. Pitäisikö ikääntymisestä muka nauttia vai riittääkö, että sitä sietää? Kuinka kauan? En tiedä niihinkään vastausta.

Hiekkakuopan veden pinta on taas jäätynyt ja peittynyt lumella. Koira päättää poiketa polulta. Maasto on täynnä risuja ja oksia. Koira kompastelee niihin, mutta jatkaa päättäväisesti. Se kai haistaa jotain. Miksi poiketa polulta? Miksi ei poikkeaisi polulta? Pitääkö takertua tuttuun ja turvalliseen, loppuun tallottuun polkuun tietäen, minne se joka kerta johtaa? Onko olemassa oletus, että tuntematonta pitää pelätä? Miksei poikkeaisi polulta.

Koira kohtaa toisen koiran ja sen ulkoiluttajan ja saa kohtauksen. Alkaa hullu räksyttäminen, koska se pääasiassa pelkää muita koiria. Toinen koira vain ohittaa tyynesti sekoboltsin ja jatkaa matkaansa. Minun liekani päässä oleva yksilö rauhoittuu. ”Minun liekani”, heh. Minulle suurin osa koirista on vain koiria. En tunnista montaa rotua eikä kyllä kiinnostakaan. Olenko edes koiraihminen? Ottaen huomioon, kuinka monta vuotta olen pääasiallisesti pitänyt huolta karvakuonosta, varmaan pitäisi olla. Onhan se hyvä, että se on olemassa, pakottamassa liikkumaan ja antamassa iloa, vaikka aina se ei auta tai riitä. Vaan en alkuunkaan ole varma, olenko sillä tasolla, että voisin sanoa olevani koiraihminen. Ehkä koiran ihminen, johon se voi tukeutua.

On aika paeta paikalta. Suuri hiljaisuuttaan huutava tila, jota kodiksikin sattuvasti kutsutaan, alkaa tuntua taas painekattilalta. Ja paine kasvaa. On aivan liikaa aikaa ajatella. Koira ei onnistu lääkitsemään yksinäisyyden tunnetta. Vähän sääliksi käy viatonta turria. On lähdettävä jonnekin, missä on ihmisiä ja liikettä. Jostain hymy ja valo löytyvät. Siihen on luotettava. Ei, se on tiedettävä.

”Me astumme ja emme astu samaan virtaan, olemme ja emme ole. Potamois tois autois embainomen te kai ouk embainomen, eimen te kai ouk eimen.”