Homo Urbanus vierailla mailla

Olen pikkupaikkakuntalainen (ja riippuen keneltä kysyy kenties myös pikku paskiainen). Noin, siinä se on tunnustettu. Pikkupaikkakuntalaisuus on toki sangen suhteellinen käsite ja Suomen asukastiheyden tuntien lähes koko maa on täynnä pikkupaikkakuntalaisia. Mutta pidetään katse silti oman maan rajojen sisällä.

Kunta, jossa maallisesti majailen, on kahden tuppukylän pakkoliitto. Siinä on yhdistetty tuppuinen kylä ja vielä tuppuisempi kylä. Itse asun kunnan vähemmän tuppuisessa taajamassa. Välillä on hauska naureskella tuppuisemman taajaman asukkaiden kitinälle, joka on vakiomatskua kunnan asukkaiden puskaradiofacebook-sivuilla, ja miettiä, että kyllä olisi noloa olla noin landelainen, tai jotain valkoista roskaväkeä.

Tässä osassa kuntaa useampi tuhat ihmisnisäkästä, joista joka kolmannella on Tesla. Kyllä traktoreitakin näkyy ja leikkuupuimureita niiden pesimäaikaan, sillä onhan asukastihentymän ympärillä peltoa silmänkantamattomiin. Mutta koska kunta sijaitsee ”oikean” kaupungin kyljessä ja kymmenen kilometrin sisällä on jäätävä kauppakeskus ynnä erilliskauppakeskittymä, katsoisin tämän olevan enemmän ”suburb” eli pientalolähiö. Esikaupungista puhuminen olisi vitsi. Kuitenkin omat kuntarajat takaavat sen, etteivät kaupungin demografiset, infrastruktuuriset ja hallinnolliset ongelmat haise ihan nenään asti. Sen sijaan aito, reilu ja rehellinen suomalainen paska haisee nenään muutamia kertoja vuodessa, kun maanmainiot maajussit levittävät lannat pelloilleen. Ja sitten taas pikku Teslaväki parkuu facessa, kun haisee pahalle. Voi kyynel, ei muuta kuin terapiaan purkamaan traumojaan.

Jutun juoni on, että valtaosa pikkupaikkakuntalaisista on trendikästä urbaania populaa, joka on tullut kasvattamaan perhettään (ja persettään) puhtaaseen ilmaan ja ilmapiiriin. Hajurako kaupunkiin takaa lämpöisen hyggeilevän olotilan, eikä tarvitse pelätä jengisotien ja huumelordien leviävän kunnan kaduille. Ja voi keskittyä rauhassa pohdiskelemaan, onko se naapurin talo, auto tai ego todellakin isompi kuin oma, ja pitäisikö asian alkaa vituttaa.

Sitten täällä on individuaali yksilö nimeltä minä, joka ensimmäiset 27 vuotta kuikuili örkkinä kerrostalolähiöiden betonikuutioissa. Eikä siinä mitään, oli se ihan auvoisaa aikaa. Ja joinakin kesäisinä lauantai-iltapäivinä, kun ulkoilutan dogea ”keskustassa” eikä missään näy ristinsielua, saattaa mieleeni juolahtaa: ”Mitä helvettiä minä oikein teen täällä? Olenko eksynyt Kontuun vai Mordoriin?” (btw en ole koskaan lukenut Tarua sormusten herrasta, koska sen laatuinen hörhöily ei nappaa).

Jälkijeesustelut: Oletko koskaan päässyt katsomaan syvälle ristin sieluun?

Dialogi 0. persoonassa

3. Mä: Mitäs se kaksilahkeinen täällä puuhastelee?
1. Mä: Kuhan kirjoitan. Kuha.
3. Mä: Sarkastinen hah.
2. Mä: Mikä toikin juttu on? Eiks me kaikki kakslahkeisia olla? Paitsi jos on jalka-amputoitu.
3. Mä: Et sinä ihan tyhmä taida ollakaan.
2. Mä: Älä sä siinä vittuile, homo!
3. Mä: Sapiens. Jos et muista, niin olen ihan umpihetero, kiitos kysymästä. Ja jos en väärin ole yhtälöitä ratkonut, niin olet sinäkin.
1. Mä: Mut mitäs teille viikareille sais olla? Ollaaks me ratkomas jotain päänsisäisiä juttuja vai?
2. Mä: Joo, panettaa ihan helvetisti.
3. Mä: Hohhoijaa, taas sama sävelmä.
1. Mä: Jaa että mennään näillä liturgioilla.
3. Mä: Saanko sanoa sanottavani?
1. Mä: Et tässä vaiheessa. Mehän vast aloitettiin. Ja sulla on paha taipumus sanoa se viimeinen sana.
3. Mä: Tuleeko tässä jossain vaiheessa olemaan jokin looginen tai rationaalinen pointti?
1. Mä: Mistä mä voisin nyt tietää?
3. Mä: Eikö sinun pitäisi olla juuri se, joka tietää?
1. Mä: Älä taas alota vetää tota mindfuckia mulle.
2. Mä: Eiks me olla täs ikään ku samas botskis.
1. Mä: Enemmän samoilla perseen perukoilla.
3. Mä: Tuo oli hieman liioiteltua. Sitä kuvittelisi, että meillä olisi tässä kohtaa elämää jo jonkinlainen selvyys toisistamme, mutta ei se siltä aina näytä.
1. Mä: Äläpä muuta virka. Vai virkkaaks sä?
2. Mä: En tasan virkkaa, en nyt enkä myöhemmin. Mut pipo olis kyl kiva.
3. Mä: Etenemmeköhän me missään kohtaa mihinkään?
1. Mä: Tässähän on päästy hyvin alkuun.
2. Mä: Jaa häh miten niin?
3. Mä: Nyt minäkään en tajua.
1. Mä: Siis päästy hyvin takaisin alkupisteeseen.
2. Mä: Ei saatana tilaa jo se taksi.
1. Mä: Mul alkaa olla jo ihan lahjakkaasti tota ikää ja strösselit päälle. Oisko mitään tsäänssii jossain kohtaa ymmärtää paremmin itseään?
2. Mä: Ja läpät sen kun paranee. Mul tulee kohta vatsa kipeeks täst naurust.
3. Mä: Jotta voisit paremmin ymmärtää itseäsi, sinun tulisi paremmin ymmärtää meitä kaikkia.
1. Mä: Mä vaan mietin, et missä mun suunta on? Oonko tuuliajolla edelleen?
2. Mä: Täst ei hyvä seuraa.
3. Mä: Kyllähän se täältä ylhäältä katsottuna välillä näyttää siltä, että oletko sinä oppinut yhtään mistään mitään. Sinulla on heikko puoli, joka rankaisee sinua kovalla kädellä. Ikävä heittää faktaa tauluun, mutta olet liian osumaherkkä kaveri tietyissä asioissa.
1. Mä: Mä tiedän. Mä tartun juttuihin, jotka murentaa mut. Mä kuvittelen, et mä selviän kaikest voittajana, mut sit kun totuus valkenee, niin saattaa tulla rumaa jälkeä. Mä oon lässy herkkis. Mä en sais antaa liian monen asian lyödä mua vyön alle. Mä oon ollu aina helvetin huono häviäjä. Ja sit kun se sattuu kohdalle, mä hajoan fragmenteiks.
3. Mä: Sinä voisit kovettaa itsesi, mutta silläkin on kääntöpuolensa.
2. Mä: Mä taas luulen, et sun täytyy selvittää sun pää. Olis kaikkii erilaisii aineit olemas, joil clearata tää olemisen sietämätön keveys täysin vatupassiin. Kato pitää ottaa raskaal kädel tiukkaa settii, niin tulee resettii. Kyl sit loppujen lopuks saavuttais henkisen tasapainon.
3. Mä: Tai pääsisi ennen pitkää nirristään. Oli niin paksua tuubaa, ettei mene minkään siivilän läpi. Ihmisellä on kaksi varmaa tapaa olla tyytymätön ja murehtia elämänsä pilalle: ensinnäkin ettei saa kaikkea, mitä haluaa, ja toiseksi, että saa kaiken, mitä haluaa.
1. Mä: Mul on vahva fiilis, et te ette auta yhtään pätkän vertaa. Hölötetäänkö me vaan, vai saadaanko me tuloksia?
2. Mä: Mä ehdotan, et puhutaan vaan paskaa. Ei kato stressaa tai riko mitään psyyken Ming-vaaseja.
3. Mä: Oho, vaikken yleensä arvosta sinua, niin nyt osuit joiltakin osin oikeaan.
1. Mä: Olis mul kovia unelmia olemassa. Mut ne voi olla liian isoja paloja haukattavaks. Et onkohan mulla ollenkaan voittavia arpoja jäljellä.
2. Mä: Täs kohtaa mä puhallan pelin poikki. Mä tiedän, millainen pysäyttämätön voima on kaks X-kromosomia ja estrogeeni. Mut mä en pysty enempään.
3. Mä: Voi olla, että olisi parempi jatkaa ensi numerossa. Olemme hankalissa asioissa kiinni. Mutta keskustelu kaikissa muodoissaan on aina hedelmällistä.
1. Mä: Jätitte mut aika liemeen. Oikeesti mä haluaisin olla onnellinen.
3. Mä: Kaikki etsivät onnea. Se vain inkarnoituu niin monissa muodoissa, ettemme kaikki havaitse sitä saati pystyisimme tarttumaan siihen.
1. Mä: Yritiks sä muka lohduttaa tolla? Mul vaan tuli ikään kuin paskan maku suuhun.
3. Mä: Tiedän ongelmasi tarkalleen. Sinulla ei ole oikeastaan muita vaihtoehtoja kuin katsoa korttisi ja yrittää pelata niillä viisaasti. Kunpa voisin auttaa sinua enemmän.
1. Mä: Joo, ei ole helppoa olla mä. Mut mä haluan koko pienestä sydämestäni uskoa, et tää koituu vielä valoisaks tulevaisuudeks mulle. Oishan se kiva, eiks jeh?
3. Mä: Katsomme sinne, missä aurinko katsoo meitä takaisin.

Myrskytuulet ne kupolissa riehuvat

Minulla on vahva vainu, että identiteettini ja persoonani ovat nyt käymistilassa. Päässä tuulee niin, että humina käy, mutta tuulen suunnat heittelevät vailla logiikkaa. Kaikki oireet näyttävät viittaavaan pahasti siihen, että kohdalleni on tullut ns. viidenkympin villitys.

”Viidenkympin villitys” on fraasina ärsyttävä ja korni. Siitä tulee mieleen, että elän (viimeistä?) uutta kevättä, hormonit hyrräävät väkkäränä ja kulkevat vuoristoradassa ja haluan näyttää koko maailmalle, että kyllä meikäpojalla riittää vielä paukkuja vaikka mihin. Ikään kuin taantuminen tai toisesta näkökulmasta elpyminen nuoruusvuosien villiin menoon.

Mutta totuus saattaa olla hyvinkin edellä kuvatun kaltainen. Koen suorastaan pakkomielteistä tarvetta uudistua sisäisesti ja ulkoisesti. Olotila on usein kuin painekattilalla. Jokin minussa etsii epätoivon vimmalla tietään ulos. Eikä vain yksi ”jokin”, vaan niitä tuntuu olevan lukuisia. On tapahduttava mullistuksia elämässäni, on aivan pakko.

Ensimmäinen psyykkinen potku päähän tapahtui vähän ennen joulua. Daijussa naksahti jokin rele ja totesin eräänä päivä kotona: ”Minä muuten en osta tänä vuonna kinkkua. Sinä voit ostaa, mutta minä en tule syömään palaakaan siitä.” Siitähän riemu repesi. Vaimokulta raivostui ja syytteli teeskentelystä, mitäs pelleilyä nyt pelataan ja sitä rataa. Pidin sanani. Vaimo osti kinkun ja poika paistoi ohjeistukseni mukaisesti. En koskenutkaan kinkkuun. Eikä homma siihen jäänyt. Samalla hönkäisyllä lopetin kaiken punaisen lihan syönnin kokonaan. Tähän päivään asti olen pitänyt periaatteesta kiinni fundamentalistisella otteella. Broileria ja kalkkunaa menee edelleen ja välillä tekee häijyä, kun katsoo muiden lihan syöntiä. Yksi lempiharrastuksista oli aiemmassa elämässäni (sic!) kylmän makkaran mättäminen sinapin kera. Sekin loppui siihen paikkaan. Mutta muuten homma on toiminut yllättävän kivuttomasti. Lihattoman ruokavalion osuus on kasvanut huomattavasti.

Sitten alkoi aiemmassa sepustuksessani (”Panin juoksuksi”) kuvailemani juoksuharrastus. Sekin oli vähintään erikoinen veto kaverilta, joka oli 25 vuotta haukkunut juoksemista tappavan tylsäksi harrastukseksi. Juoksu on kulkenut, vaikka vieläkään en ole kyennyt venyttämään matkoja muutamaa kilsaa pidemmäksi. Seuraavassa vaiheessa aion elvyttää pyöräilyni, joka kuoli koronavuosien ja ikioman auton hankkimisen myötä. Fillaroinnin loppuminen oli sinällään outoa, koska pidin siitä suuresti varsinkin hyvillä keleillä. Kai siinä iski henkinen laiskuus ja mukavuusalueen kaventuminen.

Ostin ensimmäistä kertaa elämässäni täysin oranssin hupparin (Superdry). Katsoin kaupassa tummanharmaata ja oranssia vaihtoehtoa. Oranssi näytti räikeältä. Päätin, että haluan rikkoa kaavan tässäkin. Tietty riski on, että jossain kohtaa kaavojen rikkomisessa sorrun mauttomuuksiin ja ylilyönteihin. Ehkä maalaisjärki ja rationaalisuus astuu siinä kohtaa kuvaan. Tai ehkä ei.

Mieleni hakee koko ajan uusia vaikutteita. Olen halukas kokeilemaan kaikkea uutta ja lähestymään asioita uusista näkökulmista. Haluan tutustua kaikenlaisiin juttuihin, joista aiemmin en olisi voinut kuvitella olevani kiinnostunut. Nyt olen avoin kaikelle uudelle ja erilaiselle. Testailen tällä hetkellä erilaisia ravintolisiä ja jopa sellaisia, jotka omassa kapeassa ymmärryksessäni voi luokitella ”kummallisuuksiksi”.

Elämäntaparemontti on täydessä käynnissä ja toivon sille jatkuvuutta, koska olen nähnyt erittäin positiivisia vaikutuksia ruumissani ja mielessäni. Olen kyllä periksiantamatonta lajia, vähän niin kuin sukuvika ja kenties geeniperimässä kulkeva. Vaan se on hämärän peitossa, mitä tästä kaikesta sopasta vielä kehkeytyy. Tasaantuuko tämä jossain kohtaa vai onko sisäinen polte ja vimma vain yltymässä. Eipä sitä koskaan tiedä, millaisia källejä tulevaisuus on minunkin varalleni juoninut. Antaa tulla vaan, mitä ikinä tuleekaan. Ei löydy pelkoa tästä puserosta.

Nuo tummanpuhuvat viattomat pikku perkeleet

Siinä tuijottavat minua läpinäkyvästä muovista tehdyssä vankilassaan. Mietin, onko niillä tajua yhtään mistään vai ohjaavatko niitä vain kehnot hermoratakyhäelmät. Monista kohtaamistani ihmisistä olen miettinyt samaa. Ne hyörivät pitkin poikin, välillä toistensa päällä, ja meno näyttää kaikin puolin totaalisen päättömältä. Heitin niille tänään kurkun siivun, mutta kesti tovin ennen kuin pari niistä tajusi, että ”iha jees” safkaa oli tarjolla ja että slaissii kannattaa mennä imailemaan kaikella hartaudella.

Mistäkö puhun, no sistäkö puhun. Ei kuulu sinulle. No joo, kuuluu sittenkin. Tiedättekö sen jutun, kun avaruuskoira (ei kai Laika?) löysi kuusta mehevän ydinluun ja kysyi: ”Mitä kuuluu?” Nuo edellä kuvailemani julman näköiset pikku einarit eivät kuulu Suomen luontoon. Minulla ei ole pienintäkään käryä, mihin luontoon ne kuuluvat tai mikä niiden todellinen luonto on, mutta ehkei minun pidä kiusata itseäni moisella kuriositeetilla. Ei nimittäin kuulu luontooni.

Puhun heinäsirkoista. Tänäkin aamuna aamupalaruisleipiäni mutustellessa tuijotin keittiön pöydällä silmästä silmään/silmiin häijyn näköisiä tummanruskeita tai lähes mustia sirkkoja. On niillä kai ehkä kenties ainakin mustat päät, mutta toisaalta minulla ei ole järin hyvää värierottelukykyä. Heinäsirkat ovat kotoisin lemmikkieläinkaupasta, mutta eivät ne lemmikkejä ole. Niiden ainoa olemassaolon tarkoitus on olla ravintoa toiselle eläimelle. Niin toimii luonnon ravintoketju.

Välillä pikku vitsaukset pääsevät karkuun jollain mystisellä tavalla lootastaan. Varmaan silloin, kun niitä on poimittu laatikosta safkaksi. Sitten monen päivän päästä voin tulla keittiöön ja keskellä keittiön lattiaa möllöttää yksi mainittu tollo tuntosarvet sojottaen. Katson sitä ja mietin, missä sekin on hengaillut kaikki nuo vuorokaudet ennen ilmestymistään. Ehkä se on käynyt naisissa ja Vegasissa ja ajanut mantereen halki vuoden ’74 Barracudallaan ja nauttinut vapaudesta. Saa se miehissäkin käydä, jos vaikka on naissirkka. (Wokettajat herätys: törkeää sukupuoliroolilokerointia!)

Hoppas så, koska näille oman elämänsä pikku luusereille on luvassa karu (ei se japanilainen tulkinta) kohtalo. Ne viruvat kuolemansellissään odottaen kuolemantuomion täytäntöönpanoa. Onneksi piruparat eivät tajua, mikä niitä odottaa. Tuskinpa ne tajuavat jutun juonta siinäkään vaiheessa, kun loppu koittaa. Siinäpä ne pikku turvenuijat pyörivät posliinikupissa ympäri ymmärtämättä, että hetken kuluttua koittaa viimeinen voitelu.

Miksi tämä kaikki pitää tapahtua. Vain ja ainoastaan siksi, että yksi pieni symppiksen näköinen gekko saa ravintoa. Sillä tuo harjasgekko on se oikea lemmikki. En minä sitäkään elukkaa halunnut, mutta sitäkään mielipidettä ei minulta kysytty. Voin vain todeta asioiden tapahtuvan. Gekko on siitä valikoiva eläin, että se ei kelpuuta ravinnoksi muita kuin liikkuvia hyönteisiä. Liskoaivot (jos haluat lukea ihmisen liskoaivoista, lue) eivät ymmärrä, että kohde on ruokaa, jollei se liiku. Joten jos tuonelan sirkka delaa, gekko ei tajua, että sen voisi skruudata. Eli tismalleen päinvastoin kuin ihmisellä. Niin kauan kuin ruoka ei liiku, (länsimainen) ihminen syö sen enemmän kuin mielellään.

Toisin kuin hyönteisiin kuuluvien heinäsirkkojen kohdalla, tunnen suurempaa sielujen sympatiaa gekkoa kohtaa. Se katsoo minua silmiin. Se kiipeää pleksisessä tyrmässään minua kohti. Ja uskokaa tai uskokaa, olen tuntenut yhteyttä tuota olentoa kohtaan. Vitsi piilee siinä, että sillä on puhuttelevat silmät. Katson sitä ja minulle herää tunne, että katseen takana on ymmärrys. Yksinkertaisemmin ilmaistuna näyttää siltä, että se ei ole tyhmä katse.

Gekolle on annettu nimi. Nimi on GOAT Norbert. GOAT tulee tietenkin sanoista Greatest Of All Time. Mutta yleisesti se/hän on meille Gono. Peilaan itseäni toisen lajin edustajaan, joka osaa katsoa minua ja kenties jopa arvioida minua, jolloin se on minulle arvokkaampi kuin jokin muu, joka ei kykene samaan suoritukseen. Mutta viime kädessä se on väärä tapa arvottaa toisia lajeja.

On tsiljardeja hyönteisiä, on tsiljardeja liskoja eli matelijoita, on tsiljardeja nisäkkäitä, kuten yksi minä. Eikä ole olemassa lukua ”tsiljardi”. Kyllä sisälläni jokin liikahtaa, kun pudotan sirkat kuppiin, jossa ne pyörivät ympäri tietämättä, että kohta ne ovat osa gekon ruoansulatusta. Ne ovat osa ravintoketjua. Aina jokin on jonkin toisen ravintoa. Ihminen tuo kärsimystä ja kuolemaa kanssaeläimilleen, jotta voisi tyydyttää ravinnon tarpeensa. Ihminen on ravintoketjun ylin pää, paitsi jos Alien-xenomorph otetaan huomioon. Ihminen voi syödä kaikki muut eliöt ihan koska vaan, jos niin haluaa. Tietty monen eliön kohdalla se saattaa olla viimeinen ateria, kun jotkut tuppaavat olemaan melko myrkyllisiä, enkä tarkoita tässä kohtaa eliön luonteen vinoumaa.

Niin ne heinäsirkat. Ne ovat hyönteisiä ja luotaantyöntäviä. Gono syö ne hyvällä ruokahalulla ja lopputuloksena on kylläinen ja tyytyväinen gekko. Vaikka heinäsirkkoja kuinka yrittäisi ymmärtää, ei se onnistu. Toisin on gekolla, kun katsoo sitä silmiin. Minä olen katsonut lukemattomia kertoja. Se on väkisinkin ajatteleva ja älyllinen olento. Ja niin edelleen ekosysteemi rullaa yksinkertaisella ohjesäännöllä: syökää toisianne. Bon Appétit!

Hyvä usko vai -inen

Tänään pidämme uskonnon tunnin. Tunnustan, että uskon asioiden käsittely saattaa olla monin paikoin tulenarka aihe, mutta enpä ennenkään ole mistään piitannut. Enkä piittaa nytkään. ”Piitata”, onpa tyhmältä kuulostava sana. Pii on alkuaine (sekä myös 3,14159 26535 89793 23846 26433 83279 50288 41971 69399 37510 58209 74944 59230 78164 06286 20899 86280 34825 34211 70679) ja Tata intialainen automerkki. Kysyikö joku?

Tarinamme aiheena on heikosti tunnettu uskonto nimeltään bokononismi. En aio millään tavoin tuomita tai antaa siunaustani (heh) bokononismille, vaan yritän esittää sen keskeisen ideologian objektiivisesti ja tiivistetysti. Uskonnon perustana eli oppikirjana on Bokononin kirja, jonka kirjoitti henkilö nimeltä Bokonon. Eikö olekin yllättävää. Kirja ei ole yhdenkään jumalan sanelema saati ylipäätään jumalallista alkuperää, vaan Bokonon oli ihan tavallinen heppu, joka otti nimekseen Bokonon. Oikea nimi oli Lionel Boyd Johnson, syntynyt vuonna 1891. Uskonnon vaikutusalue on ollut Karibianmerellä ja sitä on tiettävästi tunnustanut melko pieni joukko ihmisiä. Bokononismia voidaan kuitenkin pitää kristinuskon haarana, koska se tunnustaa kristinuskon Jumalan olemassaolon.

Kokoan seuraavassa bokononismin keskeiset opit oheisilla palluroilla:

• ”Dynaaminen jännitys” on kattava ja merkittävä käsite käytännössä koko maailmaa kannattelevasta tasapainotilasta. Ydinajatuksena on, että ainoastaan asettamalla hyvä ja paha vastakkain keskenään ikuiseen konfliktin tilaan voidaan saavuttaa tasapaino, esim. hyvä yhteiskunta rakentuu sille. Olennaista on myös, että dynaaminen jännitys on koko ajan riittävän tiedostettu ja läsnä oleva ihmisten elämässä.
• Karass on kahden tai useamman ihmisen muodostama entiteetti, ryhmä, eräässä mielessä ihmisistä koostuva pienoisuniversumi, jossa jokin heitä yhdistävä asia johdattaa heidän elämäänsä ja toimintaansa ja kietoo heidän kohtalonsa yhteen. Useimmiten karassin jäsenet eivät kykene tiedostamaan karassiaan.
• Wampeter on karassin keskus. Bokononin kirja sanoo: ”Ei voi olla karassia ilman wampeteria, kuten ei voi olla pyörää ilman napaa.” Kuten edellä viitattiin, wampeter on jokin karassin jäseniä yhdistävä tekijä ja se voi olla mikä tahansa: puu, kivi, eläin, ajatus, kirja, sävelmä esimerkiksi. Karassissa on vaikuttamassa aina kaksi wampeteria: yksi, jonka merkitys on kasvamassa, ja toinen, jonka merkitys on vähenemässä, eli nouseva ja laskeva wampeter.
• Duprass on karass, joka koostuu vain kahdesta ihmisestä ja johon ei pysty liittymään ketään muita.
• Vin-dit on äkillinen ja hyvin henkilökohtainen sysäys tai hetkellinen kokemus kohti bokononismia. Vin-dit merkitsee kokijalleen, että Jumala tietää hänestä kaiken ja Jumalalla on häntä varten olemassa yksityiskohtaiset suunnitelmat.
• Boko-maru -rituaali tarkoittaa tajuntojen yhdistämistä ja on bokononismin ylin mahdollinen rakkauden osoitus, mikä tapahtuu asettamalla kahden ihmisen paljaat jalkapohjat toisiaan vasten.

Ymmärryksen laajentamiseksi alla vielä joitakin suoria sitaatteja Bokononin kirjasta.

”Sattui niin kuin tarkoitettu oli.”

”Tiikeri käy metsälle, lentää lintunen. ”Miksi? miksi? Ihmettelee yksin ihminen. Tiikeri käy nukkumaan, puuhun lintunen. ”Minä yksin ymmärrän”, sanoo ihminen.”

”Kypsyys on katkeraa pettymystä, johon ei löydy lievitystä, jollei naurun tuomaa oteta lukuun.”

”Valheeseen tarttuu rakastunut itseään pettäen. Rakkaudettomain kalansilmät sanovat totuuden.”

”Historia! Lukekaa sitä ja itkekää!”

”Kavahtakaa häntä, joka pyrkii ankarasti pääsemään perille jostain, onnistuu siinä, eikä ole yhtään entistä viisaampi. Hän on täynnä pakottavaa kaunaa niitä kohtaan, jotka ovat tietämättömiä, mutta eivät ole tulleet tietämättömyyteensä vaikeuksien kautta.”

Kuitenkin kenties kirkkaimmaksi kiteytynein viisaus, jonka Bokonon lausuu kirjassaan, sanotaan jo teoksen ensimmäisessä lauseessa: ”Jokainen totuus, jonka aion teille kertoa, on häpeämätön valhe.” Koko Bokononin kirja on vain ja ainoastaan aiemmin mainitun kaverin rikkaassa mielikuvituksessa syntynyttä satuilua. Ja mikä vieläkin mielenkiintoisempaa, ei ole olemassakaan Bokononin kirjaa eikä myöskään Bokononia. Todellisuudessa olette todistaneet edellä vonnegutismia, eli kirjailija Kurt Vonnegutin luovuuden tuotosta. Bokononismin uskonnon hän kehitti vuonna 1963 julkaistuun kirjaansa Cat’s Cradle eli Kissan kehto. Kissan kehdolla viitataan sormien väliin pingotettavaan naruleikkiin.

Jepulis jee, eikös tämä ollut tässä. Lukekaa kirja tai mikä tahansa kaunokirjallinen teos tai edes kirjaksi kutsuttava teos ja sivistäkää itseänne. (Näillä sanoin asetun teidän reppanoiden yläpuolelle, heippa hei, kiva katsoa teitä täältä ylhäältä. Näytättepä te pieniltä sittiäisiltä siellä. Ikään kuin teillä olisi jotain merkitystä. Koetteko itsenne tärkeäksi, newsflash for you, ette ole.)

Jälkibokononismit: Miten päädyin lukemaan tuon kirjan? Kuuntelin Laurenne/Louhimo
-kokoonpanon (Netta Laurenne ja Noora Louhimo) uutta biisiä ”Cradle”, jonka kertosäkeessä mainitaan ”Cats in the cradle”. Muistin myös omasta nuoruudestani Ugly Kid Joen (cover)biisin Cats In the Cradle. Päädyin googlettamaan, mitä tuolla ilmaisulla halutaan sanoa. Sitten päädyin jossain kohtaa ilmaisuun ”Cat’s cradle” eli kissan kehto, jne. jne. jne. jne. jne. jne. jne. jne. jne. jne. You know? I know. Ja samma på finska.