Päättömillä pälkähdyksillä pälkähään päädytään

Siis selkokielellä sanottuna särkisalaattia, sanailuja, satuja, sahaamattomia säkeitä.

Sanoista tekoihin, teoista niiden laiminlyönteihin, laiminlyönneistä sanojen syömiseen. Toista, kunnes kukaan ei odota sinulta enää mitään.

Näin vihdoin Totuuden... siitä tajusin mennä oitis näöntarkastukseen.

Minulla ei ole tarvetta mennä minnekään muualle kuin itseeni.

Jos näkisit asian, kuten minä näen, et näkisi sitä.

Jos et tunnista, mikä on oikea ja mikä väärä, käänny seuraavasta risteyksestä vasemmalle.

Mikään matka ei tunnu pitkältä, jos ymmärrät pysyä paikallasi.

Se teistä, joka on hidasälyisin, heittäköön viimeisen kiven.

Minähän olen pitkälti sellainen kaveri kuin se helppohoitoinen kauluspaita: sivistymättä siisti.

Vaatteet tekevät miehen, paitsi silloin, kun vaatteiden kantajasta ei saa miestä tekemälläkään.

Mitä nisti sanoi toiselle sunnuntaina? Pyhitä hepopäiväsi.

Liityin liikkeeseen, joka haluaa edistää nosto- ja vetotöissä helpottavan laitteen yleistymistä. Sen nimi on ”Pro vinssi”.

Miehen ikääntymisen vaikutuksia, osa XYZÖ: Aamujäykkyyden tuntee kaikissa muissa kehon osissa paitsi siellä, missä pitäisi.

Pudotin uuden wc-raikastimen vessanpöntön pohjalle ja mietin: "No, saipahan ainakin kasteen", ja perään pohdin, minkä antaisin sille nimeksi.

Olin menossa joki- eli bissebotskille yhdelle (jep, klassikko) ja vilkaisin laivan yläkantta, että se oli nimetty "love dick". Ajattelin, että sinne en sitten ainakaan eksy. Hetken päästä tajusin, että kyljessä lukikin "love deck".

Olin kuusiaidan vieressä köykkimässä kasvimaata ja aloin kuulla voimakasta ininää kautta surinaa. Mietin, että mikä hiton tappajaherhiläisparvi tuolla kuusien pimennoissa väijyy, kun pitää tuollaista ääntä. Siirryin etäämmäs aidasta ja helvetillinen ininä kuului edelleen yhtä voimakkaana. Lisäksi se muutti välillä äänenkorkeuttaan. Mutta sitten päässäni kuului klik ja tajusin äänen lähteen. Katsoin taivaalle ja näin pienen pisteen. Naapuri lennätti pientä dronea. Tuli retardi fiilis. Sen verran harvoin kuulee dronen ääntä, etteivät piuhat löytäneet toisiaan heti.

Reelit ovat realii

Olin väärässä. Olen ison osan elämääni tottunut olemaan väärässä niin monessa asiassa, joten miksen voisi olla nytkin. Vielä parempi olen ymmärtämään ja tunnustamaan väärässä olemiseni, mikä on vähän harvinaisempaa ihmisten keskuudessa. Tällä kertaa väärässä olemisen syynä on, että olen has-been, boomer, default. Mutta nyt olen tajunnut jotain, mitä aiemmin en tajunnut. Olimme muutama päivä sitten kotimme terassilla syömässä kakkua koko perheen voimin, koska pojan nimipäivä. Minulla on ikävä tapa alkaa tarinoida eli luennoida jostain minua kiinnostavasta aiheesta, josta lisäksi tiedän jotain, varsin vuolaasti. Jälkikasvuni sulkee yleensä korvansa viimeistään parinkymmenen sekunnin jälkeen, koska hoh-hoijaa, ymmärrettävästi.

Mutta sillä hetkellä valitsin eri tulokulman. Kysyin, mistä minun pitäisi puhua, jotta he jaksaisivat kuunnella edes hetken enemmän. Jotenkin selittämättömien juonenkäänteiden kautta päädyimme Instagramin reeleihin. Meille pudokkaille reelithän ovat loputon lyhyiden videopätkien striimi eli virta, jossa vastaan voi tulla aivan mitä tahansa joko satunnaisista tapahtumista tyyliin ”hauskimmat kotivideot” tai tarkoituksellisesti viihdytystarkoituksessa tuotettua sisältöä tyyliin ”sisällöntuottajat” tai AI:lla luotua shittiä, jota nykyisin on aika vaikea tunnistaa AI-shitiksi. Reelit aka "kelat" ketjuttuvat tästä ikuisuuteen niin kauan kuin vain jaksaa katsoa.

Olen aina kritisoinut jälkikasvuani reelien katsomisesta, koska juttu on näyttäytynyt siinä (kasarikersan) valossa, että he mädättävät aivonsa ja muuttuvat vähitellen reel-zombeiksi. Mutta sinä iltapäivänä siellä tietyllä terdellä kaikki muuttui. Aloin katsoa instareelejä. Kun olin luupannut niitä hetken aikaa, valaistuin. Ne ovat eskapismia. Välillä repesin niin totaalisesti reelipätkille, että pää lahosi hervottomaan huutonauruun eli huutikseen, kuten kavereiden kesken kuuluu sanoa. En muista hetkeen nauraneeni niin hillittömästi ja se oli todella vapauttavaa.

Siinä tolkuttomien videopätkien tuudittavassa kehdossa tunsin oloni kevyeksi, koska totta hitossa, koska kuka jaksaa katsoa koko ajan mielenrauhan ja sen myötä kenties koko mielen tuhoavaa uutisvirtaa. On monenlaisia tapoja harjoittaa eskapismia ja Instagramin reelien katsominen on harmittomampi vaihtoehto kuin turruttaa päänsä erilaisilla päihdyttävillä aineilla, jotka lisäksi maksavat ihan kivasti. En osaa ennustaa, mitä loputtoman videopätkien virran katsominen voi aiheuttaa pitkällä aikavälillä, mutta ne muut aineet ovat ainakin koituneet suhteellisen kalliiksi yhteiskunnalle. Varmaankin jossain kohtaa kohtaamme anonyymit reeliholistit sun muuta oman käsityskyvyn ulkopuolella olevaa vieroitushoitomuotoa.

Ymmärsin ja opin uutta. Nauraminen järjettömille videopätkille eli reeleille tekee hiton hyvää kuormittuneelle psyykelle. Lapseni eivät juo alkoholia ja se on muy bueno. He edustavat aikaa, jona ihminen osaa purkaa olemassaolonsa mysteeriä erilaisin keinoin kuin aiemmat sukupolvet. No jaa, ainakin toivon niin. Todellakin lasken sen varaan, että he ovat kaikessa viisaampia kuin aiemmin ohjaksissa olleet ihmiskunnan idiootit. Sori siitä, mut ei se riitä.

Allsång på Skansen, muttei sinne päinkään, nauroi hän partaansa

Sieltä hän taas tulee, kutsuipa kukaan häntä eli ei. Hän on rälssimiesten rälssimies, joka soutelee venhettään pitkin Vänerniä ja Vätterniä hevosensa Roxynante kokassa, ja päräyttää perään vielä Hjälmarenille ja Mälarenille, koska on sen verran riuska soutaja, että kyllähän sitä heittämällä läpi Ruotsin pikku sunnuntaisoudut tekee. Nyt puhutaan asiasta eli ainoastaan ja oikeastaan The Kirjapiiristä, ihmishahmon ottaneesta kirjastoautosta, joka jatkaa ihmetekojaan provinssista toiseen välittämättä koirien haukunnasta.

Mutta mitä kummaa? Kaikessa ylhäisessä hillitseväisyydessään on vanha ”homieni” Nikke-boy eli Niksu eli Niklas Natt och Dag, herraskainen aateliskekkuli ja hepsankeikka, sekä tietenkin maailman paras ruotsalainen siniverinen kirjailija, sutaissut pitkästymistä torjuakseen reilu 500-sivuisen kirjasen suomenkieliseltä nimeltään Toiveet ja kohtalo.

Niklas tuli tunnetuksi skriivailemalla inhopessimistisen trilogian 1793, 1794 ja 1795, mutta nyt hän on tarttunut oman sukupuunsa palleista kiinni. Ehkä hieman vähemmän kekseliästä alkaa pöyhiä omien esi-isien edesottamuksia, mutta ei siitä sovi Niklasta moittia, koska hei, onko jollain muulla varaa lähteä keulimaan suvulla, jonka juuret kantavat yli 700 vuoden päähän. That’s my Nikke, Ruotsin vanhimman aatelissuvun ylväs edustaja.

Mutta, mutta ja tautofonistin soolo, vad i dansande drottning har hänt? Teoksessa useampaan kertaan toistettu Natt och Dagin suvun motto ”kohtalo ja toivo”, kuten kirjan alkuperäisnimikin kuuluu ”ödet och hoppet”, on suomentaja Kari Kosken kovakouraisessa käsittelyssä kääntynyt muotoon ”toiveet ja kohtalo”. Kirjapiiri suistuu vallan sivuraiteille, sillä toive ja toivo ovat eri sanoja, joilla on yllättävää kyllä eri merkitys. Ensinnäkin ”toivo” voidaan ajatella uskoksi ja luottamukseksi parempaan tulevaan, joka saapuu omalle kohdalle (toivossa on hyvä elää), kun taas toive (ett önskemål) on henkilön julkilausuma asiaintilasta, joka toteutuessaan olisi ko. henkilön kannalta suotuisa lopputulema (esim. lahjatoive julgubbelle). Joten mitä Kari Koski olet mennyt tekemään? Sössitkö tosiaan ylvään ja kauniin Natt och Dagin suvun tunnuslauseen? Oliko sinulla darra vai oliko vaimo taas antanut sinulle kyytiä, Kari?

Jaa se kirja? Kannesta kanteen vehkeilyä, juonittelua, loputonta takinkääntöä, rahvaan tollouden päivittelyä, aatelisten pohjatonta ylimielisyyttä, omahyväisyyttä ja kaikkien etuoikeuksien itsestäänselvyytenä pitämistä, kahinointia ja mausteeksi vähän kuolemaa, sivujuonteita vailla tarkoitusta ja maiseman maalailua ja juonen laahailua. Niklakselle on mennyt ”we are family” -moodi päälle ja nyt ollaan niin säyseää aatelispoikaa, että ihan kuin olisi jotain hukassa (fafalta lahjaksi saadut aamutossut?). Rankan raaistava meno on tiessään ja Nikke höpöttelee niitä näitä pyöritellen samalla XO-konjakkitilkkaansa aromilasissaan. Niin tai näin tai noin, lukekaa kirja, jos kiinnostaa. Lukeminen kannattaa aina, vaikka lukemisen jälkeen joutuisikin toteamaan, että tuli luettua paskaa paimentolaiskirjeessä, niin silti se kannatti. Tiedättekö miksi? Siksi.

Talouspaperihylsykriisi

Ehei, tämä ei ole moottoritie ylempään sosiaaliseen luokkaan, eikä myöskään teknologinen romahdus, tämä on talouspaperihylsykriisi. Paljon pahempaa kuin vaikkapa Kuuban ohjuskriisi (jaa mikä?). Mutta ennen kuin mennään talouspaperihylsykriisiin, puhutaan vähän Allusta.

Allu on kaikkien kaveri. Kertakaikkisen symppis tihrusilmäinen pallopäinen lintueläin, jolla on pitkähkö oranssi nokka. Allulla on myös oranssit räpyläjalat. Soittaako kelloja? (toim. välihuomautus: tähän soundtrackiksi Anita Ward: Ring My Bell) Allu on järjettömän kalliiden puun kappaleiden valmistajan Aarikan kuningasidea kultaiselta ysäriltä. Juu, kaikki menneet vuosikymmenet ovat kultaisia. Aika kultaa, ja päälle multaa. Allu oli trendi-ilmiö, joka puskettiin 90-luvulla markkinoille kaikissa mahdollisissa muodoissa: oli pullonavaajaa, korkkiruuvia, muistilapputelinettä, kännykkätelinettä, koriste-esineitä, sirotinta, viinipullon korkkia, mukeja ja lautasia (ei siis puuta), laseja (nekään ei puuta). Seikkailipa Allu myös munan muotoisena, eli kuoriutumattomana Alluna, mutta munallakin oli kuitenkin Allun räpyläjalat. Kuinka herttaisen hassua. Allu-krääsä myi kuin häkä. Hmm, voiko häkää myydä ja myykö se hyvin?

Olen nähnyt taloudessamme seilaavan useampia Alluja. Laatikosta löytyy Allu-viinipullon korkki, kaapista Allu-muki ja pitkin keittiön pöytäpintoja vaeltelee Allu-talouspaperiteline. Sellainen seisova malli, kuten minä, paitsi silloin, kun makaan tai istun. Telineen yläpäässä on yksi valkoinen puupallo kuvastamassa Allun vartaloa ja sen päällä toinen nokalla varustettu pallo, joka muodostaa pään. Allun pään saa irti, jotta talouspaperirullan saa sujautettua telineeseen.

Äskettäin kohtasimme odottamattomia yhteensopivuusongelmia telineen kanssa. Kävi ilmi, että monet valmistajat olivat pienentäneet talouspaperirullan hylsyä. Eli sitä rullan keskellä olevaa pahvista tötteröä. Asia konkretisoitui siten, että talouspaperirulla ei enää pyörinyt telineessä, vaan jäi jumiin Allun vartaloon. Saattoi siinä käydä myös mielessä, että onkohan Allulle päässyt kertymään vähän lisää kiloja, kun takamus jää kiinni hylsyyn, mutten kehdannut vihjaista, koska Allu olisi voinut loukkaantua perin juurin. ”Does my butt look big in this paper towel holder?”, juolahti sekoilevaiseen mieleeni. Tuttu kulunut vitsi kaikenlaisissa anglosaksisissa sarjoissa ja sketseissä, mutta aina yhtä hauska klassikko, kuten ”knock, knock, who´s there” tai ”why did the chicken cross the road” -läpät.

Hylsyjen läpimitan pienentyminen ei ole vainoharhaisessa mielessäni kypsynyt salaliittoteoria, vaan myös muut perheenjäsenet totesivat tapahtuman todeksi. Pieni epäilys kylläkin kytee, että itäisen maan pikku tyrannilla olisi jotain tekemistä asian kanssa, mutta ei mennä nyt siihen. Tilanne oli luisumassa kriisiin, koska olihan Allu-teline palvellut uskollisesti jo vuosikymmeniä, eikä häntä tällaisen naurettavuuden takia pidä siirtää varhaiseläkkeelle. Joten ratkaisu piti löytää. Ei, Allua ei lähetetty rasvaimuun, vartalon kuorintaan tai kankun höyläykseen. Eihän Allun tapaiseen pyhäinjäännökseen sovi kajota kovakouraisin keinoin.

Seisoimme tyttären kanssa Ääsmarketin paperihyllyn edessä. Mittailimme silmämääräisesti talouspaperipakkausten hylsyjen halkaisijoita, kunnes löysimme varteenotettavan ehdokkaan. Ja kyllä vain, we have a winner! Auttavan paperipyyhkeensä ojensi liettualainen Grite, joka osaa yhä valmistaa rehvakkaan kokoisia hylsyjä, eikä mitään kustannustehokkaita slim fit -malleja. Allun valkoinen hanuri sujahti sukkana hylsystä läpi ja jäi vielä pelivaraakin. Ja rullat jatkavat pyörimistään kuin huomista ei olisikaan.

Miehiä katsastamassa

Olen viime päivinä katsellut miehiä, pääasiassa keski-ikäisiä miehiä. Välillä on hankala erottaa, ovatko varhaiskeski-ikäisiä, myöhäiskeski-ikäisiä vai keskikeski-ikäisiä. Osa saattaa näyttää ikäistään vanhemmalta, osa ikäistään vielä vanhemmalta, mutta en minä. Olen kyllä katsellut myös nuorempia miehiä. Ok, en ole katsellut sillä silmällä, vaan oikeammin ilmaistuna tarkkaillut. Ei minua sateenkaaren alle saa. Naiset ovat namia.

Olen tarkkaillut lähinnä siksi, että minua on huolettanut noin yleisesti heidän ruumiinrakenteensa. Isolla osalla rinnan ympärys jää kirkkaasti kakkoseksi vatsan ympärykselle. Mitä syvemmälle keski-ikäisyyteen syöksytään, sitä suuremmalla todennäköisyydellä mies on nostanut kädet pystyyn ja lössähtää sulautuakseen osaksi sohvaa epäpyhäksi symbioosiksi. Mutta tilanne on hälyttävä myös nuoremmissa sukupolvissa. Terä näyttää tylsyvän hyvin nopeasti nuoremmistakin, kun vakiinnutaan parisuhteeseen ja perheenisiksi. Siinä kohtaa on ilmeisesti aika höllätä ja hankkia isivartalo. Huom! En syytä tapahtumaketjusta naissukupuolta. Peace, ladies.

Joskus tulee sellainen vinksahtanut ajatus päähän, jos tuo narsistinen idän rosvolauma päättäisikin suunnata katseet tänne ja pitäisi kutsua kynnelle kykenevät aseisiin. Miten noista paikalleen maadoitetuista pullasorsista leivottaisiin taistelukelpoisia? Missä ajassa? Tietty siinä kohtaa monen motivaatio saattaisi kasvaa huimasti, kun tiedostaisi, että rintamalla oma henkikulta on paljolti myös taistelukunnosta kiinni. No onhan tuo vielä melko kaukaa haettu kauhuskenaario, mutta tässä maailmantilanteessa kuitenkin huomioon otettava optio. Kaikkea hassua sitä tulee mieleen.

Ajatukseni ei ole saarnata, ladella madonlukuja tai syöttää mitään naurettavaa fitness-propagandaa liikunnan ja treenaamisen iloista. Tai vinkua dopamiineista, serotoniineista, kreatiineista, proteiineista tai mistään, mikä päättyy -iiniin. Ymmärrän hyvin, kuinka helppoa on käpertyä oman pikku kuution sisään, laulella itselleen tuutulauluja ja jäädä sinne köllimään kenenkään häiritsemättä. Ikää tulee, kynnys kaikkeen kasvaa, kuutio pienenee ja Epämukavuuden valtameri valtaa alati uusia alueita minuuden ympäriltä.

Ei minullakaan helppoa ole. Päätin muuttaa elämäni suuntaa tämän vuoden tammikuussa. On kulunut aikaa vasta viisi kuukautta. Välillä tuntuu, että ote lipsuu ja sitten omatunto alkaa antaa tukkapöllyä. Toisaalta kun seurailen ympärilläni vaeltavia pulla- tai makkara- tai kaljasorsia tai millä ikinä pötsi onkaan kasvatettu, minussa syntyy voimakas vastareaktio. Sisälläni alkaa jokin karjua: ”Ei saatanan saatana! Minä en anna periksi! Minä en ole yksi noista!” Ja se antaa taas uutta motivaatiota.

Itse kaivetusta kuopasta on hiton vaikea nousta pois. On niin helppoa vain antaa periksi ja makailla kuopan pohjalla hyväksyen tilanteen. Onhan se kiva elää rauhan aikaa oman itsensä kanssa. Miksi kehittää mielessään konfliktia omasta olemassaolostaan. Minulla totaalinen turhautuminen elämääni kasvatti sisäisen paineen sellaisiin lukemiin, että oli pakko toimia, jottei mieli murenisi. Pään sisältä muutos alkoi. Siihen tarvitsee vahvan sysäyksen, alkuun panevan voiman. Mutta paljon se vaatii. Mitään ei tapahdu vain sormia napsauttamalla. Minulla oli helpompi lähtötilanne, koska en ollut koskaan antanut itseni lässähtää täysin ja peruskunto oli kohtuullisen hyvällä tolalla. Taitaa olla myös vähän geenejä kiittäminen.

Enpä tiedä, mikä tämänkin kirjoituksen tarkoitus oli. Ehkä se oli eniten muistutus itselleni. Ja pelkkää plussaahan se, että pystyy kirjoittamaan. On se sitten kujerrusta tai kurimusta, kunhan tekstiä tulee. Mielenhallinta, tahdonvoima, itsekuri, luonteenlujuus, päättäväisyys, kärsivällisyys, periksiantamattomuus, selkeys, epäröimättömyys, jne. Poimi kaikki mukaan ja toimi. Ihan kuin minulla olisi nuo kaikki hanskassa, salli mun nauraa. No sallin toki.

Ohkaisen ohukainen jälkkärikirjoitus: Muistatteko Tenavien Sallin? Minä muistan.