Isäsuhde vailla verta(a)

Minulla on ollut aina hieman erikoiset välit isääni. Vaikka hän oli tukipilarini kaikkina aikoina ja hän oli se, joka ajoi minua opiskeluissani hyviin arvosanoihin ja yliopisto-opiskelijaksi, niin teini-iän saavutettuani emme ole tulleet koskaan oikein toimeen. Olin punainen vaate hänelle. Mutta ymmärrän sen.

Isäni oli kansakoulussa täysi tollo, vaikka se kuulostaa törkeältä lausunnolta omaa isää kohtaan. Mutta ei, hän ei ole koskaan ollut mikään ruudinkeksijä. Isälläni oli aina kova yritys esittää itseään fiksumpaa ja sivistyneempää, kun olin nuori, ja ilmeisesti se jollain tavalla toimikin, mutta minä näin aina hänen lävitsensä.

Isäni oli tapaus, joka lähti 16-vuotiaana Sysmän maaseuduilta rahtilaivaan Atlantin merille. Vajaa parikymmentä vuotta myöhemmin hänestä tuli laivanrakentaja levyseppä-ammattitittelillä. Kiitos hänen vaatimuksensa ja kannustuksensa, minusta tuli korkeakoulutettu, älykäs ja terävä(kielinen) kaveri. Mutta se alkoi toimia häntä vastaan.

Teini-iässä kaikki sai alkunsa. Opin esittämään perusteltuja vastakkaisia mielipiteitä. Ja opin esittämään ne hyvin. Isälläni oli heikko sietokyky vastakkaisia mielipiteitäni kohtaan. Enkä minä yleensä antanut periksi ennen kuin homma lähti hanskasta. Muistan erinäisiä tapauksia, kun aikamme väiteltyämme hänen verisuonensa alkoivat pullistua päässä ja puna nousi kasvoille. Joskus hän kävi jopa kraiveleihin kiinni, jotta sai minut hiljaiseksi. Hän näytti silloin niin hurjistuneelta, että tajusin tukkia turpani. Iso ongelma oli siinä, että isäni oli sitten avioeron jälkeen kasvanut henkisesti jyrkempään suuntaan ja varsinkin vanhemmalla iällä hänen mielipiteitään ei tullut kyseenalaistaa. Ja minähän olen osannut tehdä sen.

Kaikki nämä käsittämättömät vuosikymmenet olemme olleet törmäyskurssilla. Esimerkiksi ajo-opetus aikoinaan loppui kymmenessä minuutissa, koska isäni sai raivokohtauksen erinäisen sananvaihdon jälkeen ja lopetti homman siihen. Kaikki nuo vuodet on ollut vähän väliä rähinä päällä, mikä on sinällään vähintäänkin erikoinen asetelma, koska koko pienen elämäni olimme aina minä ja isä kimpassa.

Nyt, kun isäni on 77-vuotias ja minä 49-vuotias, sotatila on edelleen käynnissä. Ikääntymisen myötä kommunikointi tuntuu hankaloituvan entisestään. Viimeksi pari päivää sitten isäni kävi joulukahvilla ja tilanne kehkeytyi mielenkiintoiseksi. Isäni esitti bravuurinsa. ”Osaatko olla hetken hiljaa!”, ”Keskeytätkö sinä minut?!”, jne., hän keuhkosi. Parhaat hetket koettiin, kun olin sanomatta mitään ja siitä huolimatta hän komensi minua olemaan hiljaa. 17- ja 19-vuotiaat lapseni pidättivät nauruaan kahvipöydässä. Itselläni oli hämmästynyt ilme kasvoilla, koska en tosiaan ehtinyt sanoa sanaakaan. Mutta eipä siinä mitään uutta ollut. Sitä samaa, joka on jatkunut 35 vuotta.

Viimeksi tänään sain isäni lyömään luurin korvaani. Se tapahtui 10 minuutin sisällä. Täysin absurdia, mutta niin mahtavan totta. Kuinka nopeasti päästään sääilmiöiden toteamisesta sääennusteiden seuraamiseen ja siitä edelleen television katseluun, ja väärintulkintojen ja provosoinnin kautta (kiitos itseni) saavutamme tilanteen, jossa puhelu loppuu seinään. Sillä kertaa ärsytin tahallani, koska hänen näkemyksensä rassasivat minua. Eikä konflikti pääty ennen kuin toinen meistä vetää viimeisen henkäyksensä.

Hank Moody - A True Bromance

Tutustuin Henry James ”Hank” Moodyyn ensimmäisen kerran keväällä 2008. Heti ensiesittäytymisen myötä oli selvää, että tämän kaverin vetovoimaa ei pidä aliarvioida. Varsinkin miespuolisen väen kannalta oli parempi, että oli hyvää pataa Hankin kanssa, eikä joutunut törmäyskurssille hänen kanssaan. Kyse ei ollut Hankin kohdalla fyysisistä vahvuuksista, tai tavallaan oli ainakin seksuaalisessa mielessä, vaan hänen ylivertaisesta sanavalmiudestaan ja kyvystään ottaa tilanne kuin tilanne haltuunsa. Viiltävä äly, terävyys, itsevarmuus ja reagointinopeus toivat Hankille kilpailuedun sosiaalisessa kanssakäymisessä erityisesti suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen. Siksi oli eduksi, että miehenä oli samalla puolella Hankin kanssa. Se toi mukanaan monenlaisia etuisuuksia sekä toki myös ongelmia.

Hank Moody oli ammatiltaan kirjailija. Suvereeni puhumisen lahja ja taiturimainen sanaston käyttö olivat hänen keskeisiä vahvuuksiaan. Moody julkaisi kolme romaania: South of Heaven, Seasons in the Abyss sekä God Hates Us All, josta muodostui hänen suurin hittinsä. Romaanien mainiot nimet ovat sattumoisin myös legendaarisen thrash metal -bändi Slayerin julkaisemien albumien nimiä.

Kirjoitan Hankista menneessä aikamuodossa, koska hän oli päähenkilönä seitsemän kautta jatkuneessa ja vuonna 2014 päättyneessä tv-sarjassa Californication. Sarja vangitsi kiinnostukseni heti. Suorasukainen epäsovinnainen kirjailijaretku, joka kärsii menestysromaaninsa jälkeisestä tyhjän paperin kammosta, eli englannin kielessä ”writer’s block” -ilmiönä tunnettu psykologinen takalukko. Hank Moodya esitti David Duchovny, jota olin digannut jo Salaisten kansioiden (X-Files) läpimurtoroolinsa (Fox Mulder) aikaan. Hank on keski-ikäinen sinkku, jonka liitto hänen todellisen rakkautensa kanssa hajosi, hän vonkaa joka välissä ex-vaimoaan takaisin, myös nykyisten miesystävien edessä, ja antaa välillä kyseenalaista esimerkkiä teini-ikäiselle tyttärelleen. Aikansa hän käyttää päihteisiin, irtosuhteisiin sekä hanttihommiin, mm. kirjoittamalla blogia Hell-A Magazineen. Täytyy vajota todella alas, jos kirjailija nöyrtyy kirjoittamaan blogia, näkee Hank asian.

Hank Moody on kaikesta hälläväliydestään, cooliudestaan ja itsevarmuudestaan (sellaista henkilöä kuvaa nuorten tällä hetkellä suosima sana ”nonchalant”) huolimatta traaginen hahmo. Hän on tuuliajolla L.A.:ssa, eikä ei pysty kiinnittymään mihinkään. Käytännössä hänen ainoa pelastusrenkaansa on hänen tyttärensä Becca, joka antaa Hankille tarkoituksen läpi sarjan. Vähän väliä hän pyrkii pääsemään takaisin ex-vaimonsa Karenin suosioon ja onnistuukin silloin tällöin, mutta jo seuraavassa käänteessä saa toiminnallaan osakkeensa romahtamaan ja vedettyä mahdollisuutensa vessasta alas.

Hank on reitiltään eksynyt risteilyohjus itsetuhoisessa käyttäytymisessään, mutta pystyy kuitenkin elämään itsensä kanssa, koska hän lopulta uskoo tuovansa perheensä takaisin yhteen. Hän on mielipiteistä välittämättä aina oma häpeämätön itsensä, välillä vastenmielinen ja välillä vastustamaton. Hank Moodyn ainoa oikea ystävä ja uskollinen wingman on hänen agenttinsa Charlie Runkle, ja parivaljakko pitää kolhuista ja kuopista huolimatta yhtä.

Koin hätkähdyttävän oivalluksen. Kun aloin miettiä tätä juttua ja keriä vyyhtiä ajassa taaksepäin, on Hank tainnut myötävaikuttaa oman kirjoitusharrastukseni alkamiseen. Diggasin ihan kybällä Californicationia, koska se oli poikkeuksellinen ja julkea, ts. todella erilainen kuin silotellut ja sliipatut jenkki-sitcomit, joten eipä ihme, että sitä esitettiin myöhäisillassa. Väljästi ajatellen minulla taisi olla bromanssi Hankin kanssa, ja ajankohta näyttäisi sopivan hyvin yksiin oman kirjoittamisharrastukseni kanssa. Tarkoittaa tämän blogin starttia 14.9.2010. Jos näin todella tapahtui joko tietoisella tai tiedostamattomalla tasolla: thanks bro, I owe you a big one!

Jälkijöpötys: ”Bromancen” lisäksi opin sarjasta myös toisen bro-alkuisen sanan: ”Broner”, eli hetkellisen heteroseksuaalisen syvän tunneyhteyden kokeminen miespuolista ystävää kohtaan, mikä tässä tapauksessa yltää erektioon asti, kuitenkaan ilman minkäänlaisia homoseksuaalisia taipumuksia.

Kulissitodellisuuden sietämätön kurimus

“Todellisuus on realityy”, olisi kuningasmäkikotka Matti Nykänen voinut sanoa aikoinaan. Mutta ei sanonut. Samoin Masan suusta olisi voinut kuulla sellaisia kuolemattomia aforismeja kuin ”reality on laiffii”, ”elämä on todellista”, ”lähti kuin hauki kättelystä”, ”kankeana kuin lumiukko heinäkuussa”, ”panettaahan sitä koko ajan, mutta juodaan nyt ensin”. Mutta ei kuultu.

Maajussille morsian, Ensitreffit alttarilla, Sohvaperunat, Temptation Island, Farmi Suomi; mm. näistä minulla on ollut kunnia silloin tällöin kuulla selostuksia työpaikan lounaspöydässä. Edustan selkeää miesvähemmistöä naisvaltaisessa työpaikassa, joten käsiteltävän töllötarjonnan kirjo olisi varmasti hieman erilainen, jos pöydässä istuisi enemmän kulkusilla varustettuja. Mutta menee se näinkin, kun kuuntelee huuli pyöreänä juttuja ohjelmien sisällöistä.

Edellä mainitut kuuluvat enemmän tai vähemmän kategoriaan ”reality”, joka on käsittääkseni saavuttanut jonkinlaisen valta-aseman tv-tarjonnassa. Epätäyden ymmärrykseni mukaan realityissa on perusideana saattaa ihmiset, julkkikset tai tavikset, poikkeuksellisiin tilanteisiin tai puitteisiin, joissa heidän kuitenkin tulisi käyttäytyä omina aitoina itsenään eli ilman valmiiksi annettuja vuorosanoja. Käyttäytymisen luonnollisuuden kameroiden käydessä voi kevyesti kyseenalaistaa. Olosuhteiden poikkeuksellisuus näkyy siinä, että ympäristö, jossa toimitaan, on arkitodellisuudesta irrotettu, valmiiksi käsikirjoitettu asetelma. Realityn kytkös todellisuuteen on lopulta hyvin löyhä. 

Luontoni ei anna periksi katsoa mainittuja ohjelmia, koska koen ne piinaaviksi. En pysty nauttimaan niistä enkä miellä realityja viihteeksi. Työpaikalla on kuitenkin runsaasti niitä, jotka väittämänsä mukaan rentoutuvat niiden parissa. Ohjelmiin osallistujat saattavat joutua nöyryyttäviin ja myötähäpeää aiheuttaviin tilanteisiin, esim. peräkammarin jyväjemmari tuupataan treffeille morsianehdokkaiden kanssa ja sitten killitetään väkinäistä ja piinallista tapahtumaa, jossa molemmat katsovat varpaisiinsa eivätkä keksi mitään sanottavaa. Monet osallistujat osoittavat suorastaan sisäsyntyistä tarvetta nolata itsensä täydellisesti televisiossa. Sitä on julkisuushuoraaminen parhaimmillaan.

Mutta toisaalta, saatoin olla toisaalla, tai jonkun toisen alla. Katsottuani kovasti kehutun rikossarjan Task (HBO Max), aloin pohtia viihdettä ja viihtymistä. Task oli ahdistavaa matskua, joten en voi kehua sanan varsinaisessa merkityksessä viihtyneeni sen parissa, vaikka genressään se olikin hyvin tuotettua settiä. Väkivaltaa, huumeita, kylmäverisiä murhia, kiduttamista, ahdistuneita ihmisiä, psykoottisia sairaita ihmisiä, surkeita ja vielä surkeampia kohtaloita. Ei millään tavoin rentouttavaa sisältöä. Todellisuus tuuttaa jatkuvalla syötöllä samaa materiaalia reseptoreihimme. Sitä vasten on täysin ymmärrettävää sallia itselleen hetkellisen aivopesun tyhjänpäiväisen hötöohjelman ääressä. Ei pääpoloista pidä koko ajan kuonassa kylvettää.

On ikioman korvienvälini ongelma, että luokittelen reality-tyyppiset ohjelmat facepalm-kategoriaan. Viihdettä on jokaiselle juuri se, minkä itse kokee viihdyttäväksi ja mistä nauttii. Ainahan voi naureskella toisten keuhkoamiselle jostain metsäselviytymisseikkailusta tai parisuhdeseksileikeistä, mutta naureskelun tulee olla hyväntahtoista. On egoistista alleviivata omaa ”älyllisyyttään” käyttämällä keppihevosena toisten persoonallisia metodeja rentoutua ja irtautua arjesta. Niin hiton hölmöiltä kuin ne itsestä tuntuisivatkin.

Jälkikäsitelty kirjoitustodellisuus: Tehtiin Matistakin aikoinaan realitya. Mutta hänen elämänsä oli realitya ihmeellisempää.

Vähän väliä välispiikille

Olisko tää nyt kaiken hyvän alku ja juuri
voisko käydä näin satumainen tuuri
ystävän vieraan ja tunnetun hätä on suuri
apu ratsuineen katoamistempun teki juuri
monituisen omituisen rivin korvamatokuuri alkaa
ekasta ei tietty askeleesta mut yhtä jalkaa
pystymäkeen riennämme kuin punaposket
keskenkasvuiset laskemme kosket
korskeat ja vetiset syvänteet mielemme
kierrämme kaukaa siitä kovin kevenemme
emme vitsiä vanhaa katkeemaan saa
eikä tarvitsekaan joku vain huutaa jatkakaa
samaa rataa uutta kierrosta lähtee
juoksemaan vaan seuratako rataa vai tähtee
jota ei kiinni saa mut se kauniisti meille
loistaa unelmiamme toistaa enkeleille
kepeille epeleille kuiskaa tavoittele aina
mitä vain tavoitella voi erääntyy joskus laina
maksuun menee kerralla oikein niin
ei toista kertaa tarvitse kokeilla koriin
heittää vapaaheittoviivalta kalkkia
maultaan muistuttavalta mut talkkia
voi taputella lisää kannikoille
ei leivän vaan niille kotoisille
pehmoisille tyynyille kotikullan turvaan
painamme pään lämpimään arvaan
et huomennakin silmät aukeaa
totuuksille kotikutoisille keskelle tyhjää aukeaa
omille tai toisten yksi yhden kerran lysti noille oville
vieraille ei kolkutella saada saattaa korville
uusia säkeitä säkeittäin kuultavaa
ja äkkiä pinta muistuttaa läpikuultavaa
niin ehkä kaikki onkin pelkkää tuulta vaan.

Välispiikin jälkiseuranta: Ei jäänyt kapeintakaan väliä välispiikille, en kai vielä siitä joudu piikille?

Kymmenen harha-askelta mielen mestaukseen

Saanen antaa luvan itselleni esitellä itseni. Olen Garri Guggensberg, henkisen valmennuksen überbuddha ja monien menehtyneiden shelf help -kirjojen kirjoittaja. Olen mestari yhdistelemään satunnaisia asioita toisiinsa järjettömillä aasinsilloilla sekä laukomaan naurettavia yksinkertaisuuksia suurina viisauksina. Välillä höpisen ”opettavaisia” tarinoita omasta elämästäni, joista lopuksi kukaan ei löydä mitään pointtia saati yhtymäkohtaa yhtään mihinkään. Olin joskus aiemmin tavallinen kuolevainen, joka jossain vaiheessa oivalsi, että minussa on suuren ajattelijan ainesta ja osaan kirjoittaa tekstiä (kaikki on suhteellista).

Minulla on myös laaja ystäväpiiri, johon luonnollisesti kuuluu pelkästään suuria ajattelijoita. Siteeraan ystäviäni mielelläni, koska ulosanti, mitä he säteilevät, edustaa timantiksi hiottua viisautta. Seuraavaksi haluan esitellä valittuja otteita viimeisimmästä teoksestani 10 harha-askelta mielen mestaukseen:

”Kaikella on siis hintansa, mutta senkin uhalla, että mahdollisesti saavutamme mestaruuden jollain elämän osa-alueella, kutsun sinut edelleen tälle tutkimusmatkalle.”
MMT kommentoi: Tämä lainaus siksi, että on sattunut koominen kömmähdys lauserakenteessa. Eli kirjoittaja pitää uhkana, että saavutamme mestaruuden jollain elämän osa-alueella? Huono lähtökohta teokselle. Puhumattakaan, että koko virke koostuu tyhjistä sanoista, tyhjistä vihjailuista, tyhjästä sisällöstä.

”Tieto on tärkeää, ymmärrys vielä jalompaa. Opi rakastamaan viisautta, jalosta ymmärrys teoiksi ja ymmärrä tekoja. Silloin viisaus on elämää ja elämä viisautta.”
MMT kommentoi: Yksi esimerkki siitä, miten korneilla latteuksilla voi vetää maton oman hengentuotteensa alta jo alkumetreillä.

”Sekä mielessä että kehossa toimii sopeumaongelmien systeemi. Sopeumaongelma tarkoittaa yleisimmin tilannetta, jossa yksilön on vaikea sopeutua ympäristön muutoksiin ja vaatimuksiin. Sopeumaongelma syntyy usein (kehomielijärjestelmän) vajaakäytön tai liikakäytön seurauksena.”
MMT:n kommentti: Luonnollinen ongelmatilanne, johon ihminen elämässään törmää, verhottuna pseudoälylliseen diipadaapajargoniin.

”Uteliaisuuden avulla voimme päästä mestaruuden polulle pelaamaan oikeaa ja tärkeää peliä nimeltään hyvä elämä.”
MMT:n kommentti: Voi hyvää päivää, mikä naamapalmua säteilevä täytelauseiden pohjanoteeraus.

”Ihminen on pääsääntöisesti tavoitteisiin ja tuloksiin tähtäävä olento.”
MMT:n kommentti: Huh huh, onpa rohkea yleistys. Entä jos olemmekin todellisuudessa päämäärättömiä pimeässä harhailijoita, joiden mieleen on alusta asti yhteiskuntajärjestelmän vaikutuspiiriin joutuneina istutettu illuusio merkityksellisyydestä ja tietynlaisten elämäntavoitteiden saavuttamisen palkitsevuudesta?

”Ihminen, joka ei tunne sisäistä motivaatiotaan, ei tunne sydäntään, ja hän käy oikeutta salaisuuksien puolesta. Salaisuuksien puolustaminen johtaa salaisuuksien toteuttamaan kohtaloon.”
MMT:n kommentti: Nyt operoidaan sellaisella metatasolla, että kuulostaa joltain BS-mystiikalta. Salaisuuksista puhuminen on tosi jännää, eikö vaan? Terkkuja Rhonda Byrneltä.

”Tien ja tehtävän selkeyttäminen avaa ymmärrystä siitä, mikä on tien oikea suunta ja mitkä ovat tavoitteet. Selkeys auttaa hahmottamaan mestaruuden polkua. Ajattelun kirkkaudessa ja selkeydessä on voimaa. Mestaruuden polku on päämäärätietoista etenemistä.”
MMT:n kommentti: Aina voi yrittää puhutella lukijaa jossain ylätason sfääreissä leijuvilla ontoilla elämänohjeilla. Raaputapa vähän tuonkin verbaalisen ilmapallon pintaa ja kas, kuuluu poks.

”Kun päätetään olla tekemättä tarpeeksi siksi, että päätöksen seuraukset tuntuvat liian kivuliailta tässä ja nyt, saattaa päättämättömyydestä seurata kivun pitkittyminen.” (Mika Aaltola kirjassaan Havahtuminen).
MMT:n kommentti: Ehdottomasti siteerauksen arvoinen virke. Yksinkertaisenkin viestin voi muuttaa kapulakielellä kryptiseksi. Toki sen ymmärtää, kun tiedostaa, millaisen oraakkelin suusta se on lähtenyt.

”Kun epäonnistut, kannattaa muistaa Matti Nykäsen sanat. ”Jos joku on varma, niin se on aivan varma.””
MMT:n kommentti: Tämä oli vitsi, olihan? Tutkittuani kontekstia alkoi nousta pelko puseroon, että ei ole.

”Luopumisen viisautta onkin luopua kulloinkin oikeista asioista.”
MMT:n kommentti: Alkeellinen moka hämärtää viestin sisältö ilmaisemalla asia (loppuun harkitsematta) päin persettä. Ajatuksena varmaan oli, että pitäisi luopua oikein valituista vääristä asioista, eikä luopua oikeista ja jättää väärät jäljelle. Tai luopua oikeista asioista ja pitää feikit ja mielikuvituksen tuotetta olevat asiat?

”Parempi ajattelu synnyttää parempaa elämää, mahdollisesti.” – Esa Saarinen
MMT:n kommentti: Lopun kaneetti ”mahdollisesti” kruunaa tämänkin verbaalisen kalkkunan ja maksimoi huumoriarvon. Perusvarmaa Esaa, ehkä kenties mahdollisesti.

”Kun tiedät, että et ymmärrä, olet oikealla tiellä. Kun ymmärrät, niin opit. Kun osaat, niin uskot. Kun uskot, niin tunnet. Kun tunnet, olet.”
MMT:n kommentti: Piirileikkiä voi jatkaa loputtomiin: Kun et ymmärrä, niin opit. Kun uskot, niin osaat. Kun tunnet, niin uskot. Kun olet, niin tunnet, ettet tiedä, että ymmärrät, kun opit, että uskot, että hukkasit punaisen lankasi juuri lopullisesti.

”Mentaalinen kirkkaus on aivojen ja sydämen sekä ajattelun ja tunteiden liitto.”
MMT:n kommentti: Eiköhän lausuta jotain ylevää ja maailmoja syleilevää ilman järjellistä sisältöä. Katsos vaan, onnistui.

”On inhimillistä eksyä polulta. Mikäli polkua ei ole laisinkaan, sille ei voi palata. Aina voi aloittaa alusta, ja tutulle polulle voi palata. Kun polku on selkeä, muista pitää kirkkaana mielessä, kuka sitä kulkee ja kuka menoasi ohjaa: maailma, muut ihmiset vai sinä.”
MMT:n kommentti: VMP, alkaa jo pikkuhiljaa riittää. Polku-sanaa kannattaa viljellä, koska se vihjaa uskonnoissa ja itämaisessa mystiikassa jostain suuresta viisaudesta ja korkeammista päämääristä. Metatason järkeilyä for ultra-dummies.

Myönnän syyllisyyteni, että olen aika tuhma poika kirjoittaessani tällaista. Todellisuudessa edellä esitetyssä rivakassa pilkkakirveen heilutuksessa on roastauksen kohteena entinen Karhuryhmän poliisi Harri Gustafsberg ja hänen elämänhallintaoppaansa ”10 askelta mielen mestaruuteen”. En ole hetkeen lukenut mitään yhtä hölmöä vakavissaan kirjoitettua tekstiä. Kokonaisuudessaan tyhjyyttään kumiseva horina ”mielen mestaruudesta” kuulostaa päälle liimatun väkinäiseltä yliyrittämiseltä rakentaa jotain tuotemerkkiä. Oliko jo perustettu nettikauppa, josta saa ”Mielen Mestari” -t-paitoja ja -lippiksiä?

Teos ei ole kuitenkaan läpeensä huono (toim. huom. kehu!) ja loppua kohden voi löytyä monelle pallolla pyörivälle pönttöpäälle paljonkin pohdittavaa ja sovellettavaa. Joskaan ei mitään omaperäisen nerokasta, mutta tämän alan kirjallisuudessa törmää tuskin koskaan sellaiseen (joka ei olisi varastettu jostain muualta historian hämärästä). Suurin ongelma on, että ensimmäisen noin 60 sivun aikana suuri henkinen guru-ukko laukoo sellaisella antaumuksella latteuksia ja ääliömäisyyksiä, että se murentaa pitkälti uskottavuuden kaikelta sen jälkeiseltä annilta.

11. jälkiaskeljälki: Toimitukseen juuri tulleen tiedon mukaan Harrilta pötkähtää piakkoin uusi tuotos elämäämme sulostuttamaan. Nimi on ”10 askelta päätöksentekoon”. Eli Harrin ikioma brändi onkin ”10 askelta ties mihin”. Siitä sitten jatkamaan: 10 askelta kuilun partaalle ja yli, 10 askelta portaita pitkin taivasta tavoitellen, 10 askelta lähimpään Alkoon, 10 askelta toisten varpailla, 10 askelta oikealla tiellä, mutta väärään suuntaan. Jäämme odottamaan ”mielenkiinnolla”.