Kaikki sai alkunsa siitä, kun hampurilaisen tapaisia myyvä Hesburger-ketju markkinoi kampanjatuotetta nimellä ”Rehti-tuplahampurilainen”. Ilahduin kovasti näkemästäni mainosjulisteesta, koska ajattelin, että viimeinkin Hesburger myöntää, että heidän muut tuotteensa eivät täytä ”rehdin” vaativia kriteerejä. Olin kovin väärässä, kuten niin valitettavan usein.
Oikeastaan kaikki juontaakin erääseen heinäkuiseen päivään vuonna 2014, kun satuin piipahtamaan läheisessä Hesburgerissa nauttimassa epäterveellisyyksiä. En varmaan ollut vähään aikaan käynyt Hesessä, joten otin varman klassikon eli kerroshampurilaisen. Onhan Hesburgerilla ollut ennenkin laatuongelmia, esim. aika usein sai hampurilaisen haaleana ja näivettyneenä. Mutta nyt laatuongelma oli perustavampi. Vaikka pihveiltä ei voikaan odottaa paljoa, niin havaitsin hyvin nopeasti, että pihvit oli ohennettu sellaisiksi lätyiksi, että sanan ”pihvi” olisi voinut poistaa tuoteselosteesta. ”Where’s the beef?” kuten kysyttiin jossain muinaisessa amerikkalaisessa Wendy’s-hampurilaisketjun mainoksessa. Hesburger siirtyi henkilökohtaiselle boikottilistalle.
Taannoin vierailin Burger King -ketjun ruokintayksikössä ja homman juoni oli sama pihvin osalta. Burger Kingissä purilaiset tulevat suoraan grillistä, mikä on ison peukun arvoinen asia, mutta pihvin asemointi huonoksi vitsiksi latistaa tunnelmaa. Vaikka ”pihvi” valmistetaankin teurasjätteistä, nahasta, sidekudoksesta, aivokalvosta, käytetyistä popniiteistä, yms., voisi se olla edes pihvin näköinen. Hintakilpailu on kovaa ja hinnan pitäminen matalana asettaa paineita kustannuksiin, mutta missä kulkee laadun raja? Kysyn vaan, vaikkei kiinnostakaan.
En haluaisi valittaa, mutta koska en huijaa ketään, niin tietenkin haluan. Ei siitä niin montaa vuotta ole, kun Heselläkin välillä jopa nautti hampurilaisestaan. Sellaista vahinkoa ei enää tapahdu. Jos haluaa laadukkaan tai vähintään laadukkaalta vaikuttavan burgerin, on suunnattava ns. oikeisiin ravintoloihin. Nykyisin jokaisen ravintolan listalla on laatuhampurilaisia alkaen 15 euroa per setti, koska se on kannattava ja myyvä artikkeli ja koska karvalakkikansalla ei ole ravintolassa enää varaa oikeaan naudanfileepihviin (30 euron setti). Kohtuuhintaisella hampurilaisannoksella saa sentään oikean ravintolakäynnin elämyksen (tarjoilijat, atmosfääri, kiireettömiä ihmisiä ja sen sellaista).
Jos tällainen marina vaikuttaa naurettavalta, niin sitä se on ja juuri se onkin koko pointti. Taas kerran keski-ikäinen käppänä kärisee, kuinka ”kaikki oli ennen, ts. 1980-luvulla, 1990-luvulla tai 2000-luvulla, paremmin”. Hampurilaisketjut ovat kohteena niin helppoja, että niihin osuisi vaikka nukkuva käsivarsiamputoitu sokea marakatti (vrt. allekirjoittanut), koska pikaruokaloista on aina löytynyt valitettavaa ja pitkän ajan kuluessa laatustandardit näyttävät laskevaa käyrää. Mutta tavoistani poiketen pysyin tällä kertaa jossain määrin asiassa ja sehän vie hauskuuden koko hommasta, eiKÖ -KÖ -KÖ -KÖ?
torstai 27. lokakuuta 2016
tiistai 11. lokakuuta 2016
Levyraadista on aikaa
Levyraati oli Pöllökanavan viihdyttävä musiikkiaiheinen ohjelma, joka kuului minunkin vakioseurantakohteisiini pitkään. Toisaalta katsoin lapsena televisiosta liki kaiken Heikki Hietaniemen juontamaa Lauantaitanssit-oksetusta lukuun ottamatta. Siinäpä oli aivan päättömän hölmö ohjelma, ainakin lapsen silmin katsottuna.
Levyraadissa pyöritettiin musiikkivideoita (alkuaikoina LP-levyjä tai mitä lie savikiekkoja), joiden sekalaista musiikillista antia arvosteli sekalaisesta seurakunnasta koottu paneeli omien kykyjensä puitteissa. Jokainen antoi tietenkin pisteet kappaleelle asteikolla 1-10. Raadin heterogeeninen kokoonpano varmisti sen, että mielipiteitä kuultiin laidasta laitaan ja väittelyitä syntyi. Tuohon porukkaan ei kuulunut stand up -koomikoita eikä itsensä hauskoiksi hepuiksi havainneita kirjailijoita. Tarkkaan ottaen 1980-luvulla koko stand up -ilmiötä ei ollut olemassakaan, koska se ei ollut vielä tuolloin rantautunut Suomen maaperälle.
Vakionaamoista mieleen syöpyi ohjelmaa juontanut öljyämättömältä ovensaranalta kuulostanut Jukka Virtanen, musiikin teknis-teoreettisella tietämyksellä pätenyt Klaus ”Klasu” Järvinen sekä aina hyväntuulinen tuulihattu Pirkko Liinamaa. Klasu Järvistä pidin erityisen ärsyttävänä ja pitkäveteisenä kaverina, koska hän analysoi kaiken kuulemansa musiikin periaatteella ”jollei se kuulosta jazzilta, se ei ole hyvää”. Pirkko Liinamaa taas tykkäsi lähtökohtaisesti kaikista lauluista, varsinkin niistä, jotka saivat hänet hyvälle tuulelle. Ja jos oikein pinnistelen, muistan myös Raimo Lintuniemen, ikääntyneen herrasmiehen, joka oli aina autuaan pihalla kaikista nykymusiikin ilmiöistä. Raadin muut jäsenet naureskelivatkin aina Lintuniemen tietämättömyydelle. Sellainenkin tyyppi kuin Juha Siltanen oli jossain vaiheessa. Tykkäsin hepusta, koska hänellä oli terävää ja hauskaa juttua. Hän kylläkin oli kirjailija.
Vaan kuitenkin selkein muiston pätkä ohjelmasta on, kun mökillä Sysmässä katsoin kerran Levyraatia, jossa yhdeksi kappaleeksi oli valittu Kolmannen Naisen biisi ”Tästä asti aikaa”. Hataran muistikuvantamisen mukaan tsibale aiheutti siinä määrin konsensusta, kondensiota ja koherenssia, että se taisi ehkä kenties jopa voittaa kyseisen Levyraadin. Voi olla, että muistan väärin. Niinkin on voinut käydä, että muistan väärin sen, että muistan väärin, jne.
Koska ”Tästä asti aikaa” julkaistiin vuonna 1990, Levyraadin jakson on täytynyt tulla samaisen vuoden kesällä. Miksi muistan juuri tuollaisen asian, onkin toinen juttu, tai kolmas. Toisin sanoen en tiedä, mitä lie tiedostamattoman temppuja. Biisi on hieno ja kaihoisan nostalginen ja melankoliaahan minä arvostan. Lopun kitarasoolo on varsin onnistunut. Se on kymmenen pistettä ja tunge jatsi klarinettiisi, Klasu!
Jälkihaihattelut: Raikkaalla ja ravitsevalla 80-luvulla mökillä ei ollut vielä sähköjä, joten me penskat saimme tuijotella pientä mustavalkomatkatelevisiota, joka sai virtansa auton akusta. Kun akut sitten tyhjenivät, isoäitini polki akut tarakalla toistakymmentä kilometriä lataamaan niitä läheiselle tutulle tilalle, jossa oli sähköt. Tosin hän oli silloin kuusikymppinen ja teräskuntoinen täti. Mitäpä sitä ei tekisi (vetelien) lastenlastensa hyvinvoinnin eteen. Edustimmehan serkkujeni kanssa kunniakkaasti nousukauden sokeriliemessä marinoitua x-sukupolvea.
Levyraadissa pyöritettiin musiikkivideoita (alkuaikoina LP-levyjä tai mitä lie savikiekkoja), joiden sekalaista musiikillista antia arvosteli sekalaisesta seurakunnasta koottu paneeli omien kykyjensä puitteissa. Jokainen antoi tietenkin pisteet kappaleelle asteikolla 1-10. Raadin heterogeeninen kokoonpano varmisti sen, että mielipiteitä kuultiin laidasta laitaan ja väittelyitä syntyi. Tuohon porukkaan ei kuulunut stand up -koomikoita eikä itsensä hauskoiksi hepuiksi havainneita kirjailijoita. Tarkkaan ottaen 1980-luvulla koko stand up -ilmiötä ei ollut olemassakaan, koska se ei ollut vielä tuolloin rantautunut Suomen maaperälle.
Vakionaamoista mieleen syöpyi ohjelmaa juontanut öljyämättömältä ovensaranalta kuulostanut Jukka Virtanen, musiikin teknis-teoreettisella tietämyksellä pätenyt Klaus ”Klasu” Järvinen sekä aina hyväntuulinen tuulihattu Pirkko Liinamaa. Klasu Järvistä pidin erityisen ärsyttävänä ja pitkäveteisenä kaverina, koska hän analysoi kaiken kuulemansa musiikin periaatteella ”jollei se kuulosta jazzilta, se ei ole hyvää”. Pirkko Liinamaa taas tykkäsi lähtökohtaisesti kaikista lauluista, varsinkin niistä, jotka saivat hänet hyvälle tuulelle. Ja jos oikein pinnistelen, muistan myös Raimo Lintuniemen, ikääntyneen herrasmiehen, joka oli aina autuaan pihalla kaikista nykymusiikin ilmiöistä. Raadin muut jäsenet naureskelivatkin aina Lintuniemen tietämättömyydelle. Sellainenkin tyyppi kuin Juha Siltanen oli jossain vaiheessa. Tykkäsin hepusta, koska hänellä oli terävää ja hauskaa juttua. Hän kylläkin oli kirjailija.
Vaan kuitenkin selkein muiston pätkä ohjelmasta on, kun mökillä Sysmässä katsoin kerran Levyraatia, jossa yhdeksi kappaleeksi oli valittu Kolmannen Naisen biisi ”Tästä asti aikaa”. Hataran muistikuvantamisen mukaan tsibale aiheutti siinä määrin konsensusta, kondensiota ja koherenssia, että se taisi ehkä kenties jopa voittaa kyseisen Levyraadin. Voi olla, että muistan väärin. Niinkin on voinut käydä, että muistan väärin sen, että muistan väärin, jne.
Koska ”Tästä asti aikaa” julkaistiin vuonna 1990, Levyraadin jakson on täytynyt tulla samaisen vuoden kesällä. Miksi muistan juuri tuollaisen asian, onkin toinen juttu, tai kolmas. Toisin sanoen en tiedä, mitä lie tiedostamattoman temppuja. Biisi on hieno ja kaihoisan nostalginen ja melankoliaahan minä arvostan. Lopun kitarasoolo on varsin onnistunut. Se on kymmenen pistettä ja tunge jatsi klarinettiisi, Klasu!
Jälkihaihattelut: Raikkaalla ja ravitsevalla 80-luvulla mökillä ei ollut vielä sähköjä, joten me penskat saimme tuijotella pientä mustavalkomatkatelevisiota, joka sai virtansa auton akusta. Kun akut sitten tyhjenivät, isoäitini polki akut tarakalla toistakymmentä kilometriä lataamaan niitä läheiselle tutulle tilalle, jossa oli sähköt. Tosin hän oli silloin kuusikymppinen ja teräskuntoinen täti. Mitäpä sitä ei tekisi (vetelien) lastenlastensa hyvinvoinnin eteen. Edustimmehan serkkujeni kanssa kunniakkaasti nousukauden sokeriliemessä marinoitua x-sukupolvea.
keskiviikko 21. syyskuuta 2016
Ulosteista tahriintunut mieli
Tein ”mielenkiintoisen” havainnon itsestäni: viittaan teksteissäni epätavallisen usein kakkapissa-osastolle. Nythän äkkiseltään voisi tökkiä allekirjoittanutta, että kyseessä on sairas fetissi tahi perversio, mutta sellaista en myönnä. Mutta huumoria on jostain kumman syystä kiva veistellä aiheesta.
Tietenkin 40-vuotiaan miehen pitäisi altistaa itsensä itsetutkiskelulle, jos kakka- ja pissasanasto vilahtaa suusta useammin kuin reilut kolmekymmentä vuotta nuoremmilla jälkeläisillä. Kyllä jälkikasvu vielä jaksaa nauraa tai hymähtää iskästä ulostuville jutuille, mutta ikää ei paljon tarvitse tulla lisää, niin jo alkaa hävettää silmät, korvat ja muut ulokkeet päästä. Varsinkin, kun kakkaläpän heittäjä ei itse osaa hävetä juttujaan.
Kun ikää karttuu, tuntee yhä vähemmän häpeää törttöilyistään saati pelkää kasvojensa menettämistä. Nuorena toimintaani saattoi hyvinkin paljon ohjata sellaiset ajatukset, mitä muut ajattelevat minusta ja miten tekisin itseni tykö paremmin, eritoten vastakkaiselle sukupuolelle. Kukapa ei, kerran se siihen ikäkauteen tiiviisti liittyy. Jo ala-asteelta lähtien koin olevani hauska heppu, mutta kansansuosioni on vaihdellut suuresti eri aikoina. Väkinäinen vitsailun pakko on johtanut minut useita kertoja äärimmäisen noloihin tilanteisiin, kun harkintakykyni on kerta kaikkiaan pettänyt. Maa olisi saanut niellä minut monesti.
Mutta nyt pelikenttä on vapaana. Voin lohkaista monenkirjavia mauttomuuksia ja rimanalituksia ja kuitata ne olankohautuksella. C’est la vie. Touché cliché. Tietenkin on niitä, jotka eivät ota niin kevyesti tilannetajuni puutetta ja/tai piittaamattomuuttani. Saatan joskus nähdä vaimon ohimosuonten pullistuvan. Törkyisimmät jutut päästän kuitenkin ilmoille varman päälle, koska on minulla sentään jonkinmoiset käytöstavat. Puolison kanssa on toki näkemyseroja siitä, mihin raja vedetään esim. kaksimielisyyksien viljelyssä (yksi lempilajeistani). Koen, koska kaiken voi kokea, että melko pidäkkeetön sanailuni ei viime kädessä juurikaan aiheuta vahinkoa ympäristölle. Verbaalinen kakka ei saastuta ilmaa eikä pilaa vesistöjä.
Lopuksi teen ajankohtaiskatsauksen ja poimin tärkeimmät asiat Ylen verkkosivuillaan 20.9.2016 julkaisemasta uutisesta ”Katso pönttöön: Kakka paljastaa terveysriskejä”:
”Pönttöön putoaa liian löysää tai liian tiukkaa kakkaa.”
”Pönttöön kannattaa välillä kurkistaa, sillä ulosteen koostumus ja väri kertovat paljon.”
”Löysä kakka viittaa.”
”Kovat, vaikeasti ulos tulevat papanat kertovat.”
”Kelluvat pökäleet puolestaan voivat pahimmillaan viitata.”
”Myös ulosteen vihertävään tai harmahtavaan väriin kannattaa kiinnittää huomiota.”
“Tunnistatko kuvista oman jätöksesi?”
En ole aikeissa tunnustaa, että olisin lähettänyt Ylelle valokuvia omista jätöksistäni.
Jälkijätökset: Tiedän, mistä puhun, sillä olen suorittanut kolonoskopian perus-, jatko-, syventävät ja todella syventävät opinnot.
Tietenkin 40-vuotiaan miehen pitäisi altistaa itsensä itsetutkiskelulle, jos kakka- ja pissasanasto vilahtaa suusta useammin kuin reilut kolmekymmentä vuotta nuoremmilla jälkeläisillä. Kyllä jälkikasvu vielä jaksaa nauraa tai hymähtää iskästä ulostuville jutuille, mutta ikää ei paljon tarvitse tulla lisää, niin jo alkaa hävettää silmät, korvat ja muut ulokkeet päästä. Varsinkin, kun kakkaläpän heittäjä ei itse osaa hävetä juttujaan.
Kun ikää karttuu, tuntee yhä vähemmän häpeää törttöilyistään saati pelkää kasvojensa menettämistä. Nuorena toimintaani saattoi hyvinkin paljon ohjata sellaiset ajatukset, mitä muut ajattelevat minusta ja miten tekisin itseni tykö paremmin, eritoten vastakkaiselle sukupuolelle. Kukapa ei, kerran se siihen ikäkauteen tiiviisti liittyy. Jo ala-asteelta lähtien koin olevani hauska heppu, mutta kansansuosioni on vaihdellut suuresti eri aikoina. Väkinäinen vitsailun pakko on johtanut minut useita kertoja äärimmäisen noloihin tilanteisiin, kun harkintakykyni on kerta kaikkiaan pettänyt. Maa olisi saanut niellä minut monesti.
Mutta nyt pelikenttä on vapaana. Voin lohkaista monenkirjavia mauttomuuksia ja rimanalituksia ja kuitata ne olankohautuksella. C’est la vie. Touché cliché. Tietenkin on niitä, jotka eivät ota niin kevyesti tilannetajuni puutetta ja/tai piittaamattomuuttani. Saatan joskus nähdä vaimon ohimosuonten pullistuvan. Törkyisimmät jutut päästän kuitenkin ilmoille varman päälle, koska on minulla sentään jonkinmoiset käytöstavat. Puolison kanssa on toki näkemyseroja siitä, mihin raja vedetään esim. kaksimielisyyksien viljelyssä (yksi lempilajeistani). Koen, koska kaiken voi kokea, että melko pidäkkeetön sanailuni ei viime kädessä juurikaan aiheuta vahinkoa ympäristölle. Verbaalinen kakka ei saastuta ilmaa eikä pilaa vesistöjä.
Lopuksi teen ajankohtaiskatsauksen ja poimin tärkeimmät asiat Ylen verkkosivuillaan 20.9.2016 julkaisemasta uutisesta ”Katso pönttöön: Kakka paljastaa terveysriskejä”:
”Pönttöön putoaa liian löysää tai liian tiukkaa kakkaa.”
”Pönttöön kannattaa välillä kurkistaa, sillä ulosteen koostumus ja väri kertovat paljon.”
”Löysä kakka viittaa.”
”Kovat, vaikeasti ulos tulevat papanat kertovat.”
”Kelluvat pökäleet puolestaan voivat pahimmillaan viitata.”
”Myös ulosteen vihertävään tai harmahtavaan väriin kannattaa kiinnittää huomiota.”
“Tunnistatko kuvista oman jätöksesi?”
En ole aikeissa tunnustaa, että olisin lähettänyt Ylelle valokuvia omista jätöksistäni.
Jälkijätökset: Tiedän, mistä puhun, sillä olen suorittanut kolonoskopian perus-, jatko-, syventävät ja todella syventävät opinnot.
perjantai 9. syyskuuta 2016
Perjantain räävittömimmät Kaká-jutut
Neymar soittaa illalla Messille.
– Moi Leo, voitko lainata autoasi?
– No joo, mutta miksi?
– Kun oma auto on rikki ja pitäisi päästä Kakálle.
Messin puhelin soi aamuyöstä.
– Moi, tässä Neymar. Voisitko tuoda tänne grilliruokaa ja jotain paperia tai pyyhkeitä, kun tuli vähän sotkettua paikkoja.
– Missä oikein olet?
– Ollaan tässä Kakálla istumassa iltaa.
Neymar ilmestyy myöhässä treeneihin. Valmentaja alkaa raivota.
– Neymar! Etkö tiedä, mitä kello on? Ja mitkä ihmeen pöksyt sinulla on jalassa?
– Ai nämä? Nämä ovat Kakán housut. Omani repesivät Kakán kanssa kamppaillessa.
Kaká näyttää esimerkillistä asennetta Brasilian maajoukkueen harjoituksissa. Neymar kuiskaa Hulkille:
– Täytyy myöntää, että tykkään tosi paljon Kakásta.
Argentiina valmistautuu illan maajoukkueotteluun Brasiliaa vastaan. Argentiinan päävalmentaja valmistaa joukkuettaan koitokseen.
– Te tiedätte, mikä meillä on vastassa ja te tiedätte Brasilian hyökkäysvoiman. Ja varsinkin keskikentällä on kaikin keinoin estettävä Kakán eteneminen.
Kaká, Neymar ja David Luiz ovat oluella baarissa. Kaká alkaa nousuhumalassa uhota ja rähjätä. Neymar sanoo David Luizille:
– Älä välitä tuosta. Sen täytyy vaan joskus pitää yllä kovan Kakán mainetta.
Kaká vaikuttaa harjoituksissa väsyneeltä ja haluttomalta. Valmentaja puuskahtaa apuvalmentajalle:
– Välillä tuntuu, että alan kyllästyä Kakán vetelyyteen.
Neymar on treenien jälkeen tekemässä lähtöä ja huikkaa ohimennen Oscarille:
– Hei Oscar, lähdetkö kanssani käymään Kakálla?
Neymar ja Kaká ovat olleet Oscarin luona kylässä ja ovat lähdössä. Neymar ja Kaká poistuvat ulko-ovesta, mutta hetken kuluttua kuuluu hurja mäjähdys ja Neymar ryntää takaisin sisälle.
– Oscar, soita ambulanssi! Auto ajoi Kakán yli!
Neymar saa kuulla, että Hulk on juoruillut ikäviä asioita Kakáan liittyen. Neymar päättää mennä puhuttelemaan Hulkia:
– Tiedätkö Hulk, että minä olen Kakán ystävä enkä siedä, että puhut pahaa Kakásta!
Kaká on kutsunut Neymarin äitinsä luokse syömään. Äiti on nähnyt vaivaa ruoan eteen ja utelee Neymarilta, onko ruoka hyvää. Neymar vilkaisee Kakáa ja sanoo kierrellen:
– Enpä oikein tiedä, mutta Kakálle maistuu.
Kaká on äitinsä luona käymässä. Äiti huutaa:
– Ricardo Izecson dos Santos Leite, tule heti tänne!
– Äiti, tiedät hyvin, etten pidä yhtään tuosta nimestä. Kutsu minua Kakáksi.
– Moi Leo, voitko lainata autoasi?
– No joo, mutta miksi?
– Kun oma auto on rikki ja pitäisi päästä Kakálle.
Messin puhelin soi aamuyöstä.
– Moi, tässä Neymar. Voisitko tuoda tänne grilliruokaa ja jotain paperia tai pyyhkeitä, kun tuli vähän sotkettua paikkoja.
– Missä oikein olet?
– Ollaan tässä Kakálla istumassa iltaa.
Neymar ilmestyy myöhässä treeneihin. Valmentaja alkaa raivota.
– Neymar! Etkö tiedä, mitä kello on? Ja mitkä ihmeen pöksyt sinulla on jalassa?
– Ai nämä? Nämä ovat Kakán housut. Omani repesivät Kakán kanssa kamppaillessa.
Kaká näyttää esimerkillistä asennetta Brasilian maajoukkueen harjoituksissa. Neymar kuiskaa Hulkille:
– Täytyy myöntää, että tykkään tosi paljon Kakásta.
Argentiina valmistautuu illan maajoukkueotteluun Brasiliaa vastaan. Argentiinan päävalmentaja valmistaa joukkuettaan koitokseen.
– Te tiedätte, mikä meillä on vastassa ja te tiedätte Brasilian hyökkäysvoiman. Ja varsinkin keskikentällä on kaikin keinoin estettävä Kakán eteneminen.
Kaká, Neymar ja David Luiz ovat oluella baarissa. Kaká alkaa nousuhumalassa uhota ja rähjätä. Neymar sanoo David Luizille:
– Älä välitä tuosta. Sen täytyy vaan joskus pitää yllä kovan Kakán mainetta.
Kaká vaikuttaa harjoituksissa väsyneeltä ja haluttomalta. Valmentaja puuskahtaa apuvalmentajalle:
– Välillä tuntuu, että alan kyllästyä Kakán vetelyyteen.
Neymar on treenien jälkeen tekemässä lähtöä ja huikkaa ohimennen Oscarille:
– Hei Oscar, lähdetkö kanssani käymään Kakálla?
Neymar ja Kaká ovat olleet Oscarin luona kylässä ja ovat lähdössä. Neymar ja Kaká poistuvat ulko-ovesta, mutta hetken kuluttua kuuluu hurja mäjähdys ja Neymar ryntää takaisin sisälle.
– Oscar, soita ambulanssi! Auto ajoi Kakán yli!
Neymar saa kuulla, että Hulk on juoruillut ikäviä asioita Kakáan liittyen. Neymar päättää mennä puhuttelemaan Hulkia:
– Tiedätkö Hulk, että minä olen Kakán ystävä enkä siedä, että puhut pahaa Kakásta!
Kaká on kutsunut Neymarin äitinsä luokse syömään. Äiti on nähnyt vaivaa ruoan eteen ja utelee Neymarilta, onko ruoka hyvää. Neymar vilkaisee Kakáa ja sanoo kierrellen:
– Enpä oikein tiedä, mutta Kakálle maistuu.
Kaká on äitinsä luona käymässä. Äiti huutaa:
– Ricardo Izecson dos Santos Leite, tule heti tänne!
– Äiti, tiedät hyvin, etten pidä yhtään tuosta nimestä. Kutsu minua Kakáksi.
maanantai 5. syyskuuta 2016
Jesse on koira
Tyttäreni ahmii Jesse-nimisestä kultaisestanoutajasta kertovia lastenkirjoja. Näitä teoksia on ilmestynyt vuodesta 2004 lähtien melko railakasta tahtia kaikkiaan 25 kappaletta. Kaikki sarjan kirjat on nimetty periaatteella ”Jesse jokinkoira” yhtä lukuun ottamatta (Jesse ja kohtalokas kurssi, miksi oi miksi?), esimerkkeinä Jesse löytökoira, Jesse laivakoira, Jesse joulukoira, Jesse muotikoira, Jesse kylpyläkoira, Jesse pääsiäiskoira ja Jesse aarrekoira. Uusimmassa osassa ”Jesse aavekoira” voisi harhautua kuvittelemaan, että Jesse heittää ruokakupin nurkkaan ja siirtyy seikkailemaan tuonpuoleisesta käsin henkenä, mutta siitä ei sentään ole kyse.
Vähintään keskinkertaisilla hoksottimilla varustetut ovatkin jo oivaltaneet, mihin pyrin. Kyllä vain ja vain kyllä: haluan antaa arvon Jesse-kirjailijoille Mervi ja Marvi Jalolle täysin vastikkeetta vinkkejä tulevien kirjojen aiheisiin ja juoniin. Vaikkei ilmaisia lounaita olekaan, niin ilmaisia luovan ajattelun antimia tarjoillaan nyt isolla litramitalla (n. 1,09 litraa). Kas tässä, olkaatten hyväkkäitä:
Jesse kaljakoira
Jesse tutustuu uteliashenkisenä luontokappaleena paikalliseen lähiöpubiin ja pääsee kunnolla keskioluen makuun. Tästä kehkeytyy kaljanhuuruinen seikkailu, jossa karaokeillat, jukebox-riitelyt, valomerkit ja kovanyrkkiset ovimiehet käyvät Jesselle tutuiksi. Välillä ulvotaan voimasanoja ja Hopeista kuuta betonilähiöiden takapihoilla. Erityisesti Karhu-olutmerkkiin mieltynyt Jesse saa lähiöbaareissa lempinimen Jesse Karhukoira. Myöhemmin Jessen alkoholinkäyttö riistäytyy käsistä ja muuttuu rasitteeksi läheisille, mutta siitä kerrotaan tarkemmin jatko-osassa Jesse katkokoira.
Jesse natsikoira
Jesse eksyy väärään seuraan ja se houkutellaan suvaitsemattomuuden suvantoon. Jesse ajelee turkkinsa lyhyeksi, tatuoi hakaristin kylkeensä ja ostaa kaksi paria maihareita. Se käy öisin puremassa maahanmuuttajia torilla ja huutelemassa valkoisen (valkokultaisen?) koirarodun ylivaltaa eduskuntatalon portailla. Tämä kaikki on kuitenkin syvästi ristiriidassa Jessen sisimmän ystävällisen ja auttavaisen persoonan kanssa, ja niinpä Jesse joutuu lopulta psykiatriseen koirahoitolaitokseen, josta Jesse kotiutuu henkisesti eheytyneenä koirana.
Jesse naamakoira
Jesse pääsee jyvälle, mikä on some ja innostuu siitä täysin palkein. Yhtäkkiä Jesse löytää itsensä Facebookista, Instagramista, Twitteristä sekä Snapchatista. Lähes sarjatulella lähetetyt selfiet sekä muut päivitykset tyyliin ”söin ison satsin Friskiesiä”, ”kakkasin eteisen matolle”, ”haistelin tänään naapurin terrierin pyllyä”, ”sain uuden puruluun”, ”huh, kun henki haisee”, ”kalusin rikki emännän lempitennarit”, ”söin suklaalevyn ja pääsin vatsahuuhteluun”, ”pääsin mukaan NASAn koulutusohjelmaan ja minusta tulee Jesse avaruuskoira” ajavat Jessen lähipiirin hulluuden partaalle. Ratkaisu löytyy, kun omistaja lopulta kieltäytyy maksamasta Jessen mobiililaajakaistan kuukausimaksua.
Jesse huumekoira
Oikein arvattu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)