Perjantaipäivän kevytmielinen ja -kenkäinen rattopoika tarjoaa taas täyslaidallisen sitä itseään, siis itseään.
Miesten hiusharja on homoilua. Se on joko kampa tai viisipiikkinen, mieluiten ei mitään.
Ihmisen elämässä pahin kiusaus saattaa olla valmistettu kinkusta, tai Janssonista.
Elämä on sitä mitä perseestä sattuu milloinkin tulemaan.
Kipu on kaikissa muodoissaan kiva kaveri, koska siitä tietää olevansa vielä elossa.
Hanki nyt elämä! Täydellinen masennuspaketti kaupan päälle!
Elä vaarallisesti: mennessäsi istunnolle jätä vessan ovi auki.
Toosasta proosaa, osa 69:
”Vittu”, sanoin hänelle, mutta sitten en enää keksinytkään muuta järkevää sanottavaa.
Ihmiselle tuhoisinta ovat aivot, jotka tiedostavat liikaa.
On ok olla peto, koska paljon vaarallisempaa on kyky olla petollinen.
Olen täydellinen egoisti. Kutsun itseäni nimellä.
Nihilismi on niin kivalta kuulostava sana, että on melkein sääli torjua se täysin.
Tyhmyys ei tule yksin. Se tuo kaikki idioottikaverinsa mukanaan ja alkaa tiivistyminen.
Muista ainakin tämä kirkkaimpana hetkenä, kun keskipäivän demoni hiipii pitkin selkäpiitäsi: minuun voit luottaa kuin jäävuoreen päiväntasaajalla.
perjantai 21. huhtikuuta 2017
tiistai 18. huhtikuuta 2017
Kent är död, länge leve Kent
Joskus 90-luvun lopulla seisoin tavaratalon cd-alelaarin edessä ja punnitsin tiukasti ja hartaudella vaikeaa valintaa: ostaako Kentin Isola-albumi (1997) ruotsin- vai englanninkielisenä versiona. Toisaalta englanti houkutti siinä mielessä, että sanoista olisi tajunnut paremmin tai ylipäänsä jotain, mutta toisaalta musiikin nauttijan fundamentalismiaatteen mukaisesti valinnan pitäisi olla alkuperäiskieli. Päädyin ostamaan svenska talande platan.
Eihän siitä kauheasti käteen jäänyt. Om du var här oli ok hitti, mutta muuten levy ei oikein auennut. Liekö ongelmana ollut kielimuuri vai se, että soundimaailma soveltui parhaiten aamuyön pikkutunneille pimeässä huoneessa tapahtuvaan yksinäiseen humalaiseen itsetutkiskeluun. Isola jäi yhteen tai kahteen kuuntelukertaan.
Seuraavan kerran Kent tulikin vähän kovemmalla ryminällä porstuasta sisään. Ensin ilmestyi Vapen & ammunition -levy (2002), joka iski rajusti, ja sen perään Du & jag döden (2005), joka iski vielä rajummin. Molemmat albumit olivat pullollaan hittejä, kuten Vapen & ammunitionin Dom andra, Kärleken väntar, Pärlor ja FF sekä Du & jag dödenin Max 500, Palace & Main, Den döda vinkeln, 400 slag ja Romeo återvänder ensam. Kaikkein kovimmin kolisi Palace & Main -biisi, jonka kitaravallit särisevät orgastisiin sfääreihin. Tuota kappaletta jaksoinkin toistaa yhdellä kertaa jopa toistakymmentä kertaa putkeen. Lisäksi opettelin sanat ulkoa ja mitä ne merkitsivät. On meinaan sellaista omistautumista, nääs.
Samoihin aikoihin satuin työskentelemään samassa paikassa sellaisen kaverin kanssa, joka oli varsinainen Kent-entusiasti. Hän omisti kaikki Kent-levyt. Sain levyjä lainaksi, joista kyhäsin itselleni kokoelman, joka pääasiassa koostui The hjärta & smärta EP:stä, johon tykästyin, sekä B-sidor 95–00 -levyn biiseistä. Aikani fiilistelin, kunnes Kent vaipui unholaan.
Kent tuuppasi viimeisen keikkansa 17.12.2016. Siihen päättyi Joakim Bergin, Martin Sköldin, Sami Sirviön ja Markus Mustosen 26 vuoden mittainen bändiharrastus. On kunnioitettava saavutus, että nuo neljä hurria/ hurrifinskiä pysyivät väleissä neljännesvuosisadan ajan. Tässä kevään korvalla heräsin kuuntelemaan pitkästä aikaa Kentiä. Minulla ei oikeastaan ole ollut juurikaan tietoa siitä, mitä Kentille on kuulunut vuoden 2005 jälkeen. Levyjä on ilmestynyt tasaisesti, mutta hype on tainnut jäädä taakse jo kauan sitten. Bongasin jopa yhden uudemman kappaleen, jota pidin erinomaisena: La Belle Epoque albumilta Tigerdrottningen (2014). Latasin kännykkään myös paljon hittibiisejä suosikkilevyiltäni Vapen & ammunition ja Du & jag döden. Lisäksi kaivoin sellaiset b-puolihelmet kuin VinterNoll2 ja Nihilisten. Pitkän ajan jälkeen melankoliset Kent-soundit ovat kuulostaneet taas tajuntaa laajentavilta.
En efterskrift: Ruotsi oli koulussa ihan kiva kieli, koska se oli niin helppo opetella. Minulla ei ole ollut mitään syytä kapinoida ”pakkoruotsia” vastaan. Tosin en osaa sitä enää juuri yhtään, eikä minulla koskaan ollut rohkeutta yrittää puhua ruotsia missään yhteydessä, joten se siitä ”kielitaidosta”.
Ett postskriptum: Kent on julkaissut yhden kappaleen suomeksi. Kyseessä on improvisoitu ja rumpali Markus Mustosen laulama Papin jahti. On muuten sen verran härkänen rykäisy, että ei voi mitenkään olla selvin päin kyhätty.
Ett mellanstick: Minulle tyypillinen piirre on aina ”jumittaa” jonkun musiikkiteoksen kohdalla niin, että kuuntelen sitä liki peräperää kymmeniä kertoja. Kentin tehtyä uuden tulemisen soittolistalleni tuon kohtalon koki kappale Romeo återvänder ensam. Siinä on sellaiset syvältä kouraisevat ja puhuttelevat depechemodemaiset vibat, että totaalisen subjektiiviseen näkemykseeni vakaasti luottaen olen valmis julistamaan tuonkin stycken mestariteokseksi.
Eihän siitä kauheasti käteen jäänyt. Om du var här oli ok hitti, mutta muuten levy ei oikein auennut. Liekö ongelmana ollut kielimuuri vai se, että soundimaailma soveltui parhaiten aamuyön pikkutunneille pimeässä huoneessa tapahtuvaan yksinäiseen humalaiseen itsetutkiskeluun. Isola jäi yhteen tai kahteen kuuntelukertaan.
Seuraavan kerran Kent tulikin vähän kovemmalla ryminällä porstuasta sisään. Ensin ilmestyi Vapen & ammunition -levy (2002), joka iski rajusti, ja sen perään Du & jag döden (2005), joka iski vielä rajummin. Molemmat albumit olivat pullollaan hittejä, kuten Vapen & ammunitionin Dom andra, Kärleken väntar, Pärlor ja FF sekä Du & jag dödenin Max 500, Palace & Main, Den döda vinkeln, 400 slag ja Romeo återvänder ensam. Kaikkein kovimmin kolisi Palace & Main -biisi, jonka kitaravallit särisevät orgastisiin sfääreihin. Tuota kappaletta jaksoinkin toistaa yhdellä kertaa jopa toistakymmentä kertaa putkeen. Lisäksi opettelin sanat ulkoa ja mitä ne merkitsivät. On meinaan sellaista omistautumista, nääs.
Samoihin aikoihin satuin työskentelemään samassa paikassa sellaisen kaverin kanssa, joka oli varsinainen Kent-entusiasti. Hän omisti kaikki Kent-levyt. Sain levyjä lainaksi, joista kyhäsin itselleni kokoelman, joka pääasiassa koostui The hjärta & smärta EP:stä, johon tykästyin, sekä B-sidor 95–00 -levyn biiseistä. Aikani fiilistelin, kunnes Kent vaipui unholaan.
Kent tuuppasi viimeisen keikkansa 17.12.2016. Siihen päättyi Joakim Bergin, Martin Sköldin, Sami Sirviön ja Markus Mustosen 26 vuoden mittainen bändiharrastus. On kunnioitettava saavutus, että nuo neljä hurria/ hurrifinskiä pysyivät väleissä neljännesvuosisadan ajan. Tässä kevään korvalla heräsin kuuntelemaan pitkästä aikaa Kentiä. Minulla ei oikeastaan ole ollut juurikaan tietoa siitä, mitä Kentille on kuulunut vuoden 2005 jälkeen. Levyjä on ilmestynyt tasaisesti, mutta hype on tainnut jäädä taakse jo kauan sitten. Bongasin jopa yhden uudemman kappaleen, jota pidin erinomaisena: La Belle Epoque albumilta Tigerdrottningen (2014). Latasin kännykkään myös paljon hittibiisejä suosikkilevyiltäni Vapen & ammunition ja Du & jag döden. Lisäksi kaivoin sellaiset b-puolihelmet kuin VinterNoll2 ja Nihilisten. Pitkän ajan jälkeen melankoliset Kent-soundit ovat kuulostaneet taas tajuntaa laajentavilta.
En efterskrift: Ruotsi oli koulussa ihan kiva kieli, koska se oli niin helppo opetella. Minulla ei ole ollut mitään syytä kapinoida ”pakkoruotsia” vastaan. Tosin en osaa sitä enää juuri yhtään, eikä minulla koskaan ollut rohkeutta yrittää puhua ruotsia missään yhteydessä, joten se siitä ”kielitaidosta”.
Ett postskriptum: Kent on julkaissut yhden kappaleen suomeksi. Kyseessä on improvisoitu ja rumpali Markus Mustosen laulama Papin jahti. On muuten sen verran härkänen rykäisy, että ei voi mitenkään olla selvin päin kyhätty.
Ett mellanstick: Minulle tyypillinen piirre on aina ”jumittaa” jonkun musiikkiteoksen kohdalla niin, että kuuntelen sitä liki peräperää kymmeniä kertoja. Kentin tehtyä uuden tulemisen soittolistalleni tuon kohtalon koki kappale Romeo återvänder ensam. Siinä on sellaiset syvältä kouraisevat ja puhuttelevat depechemodemaiset vibat, että totaalisen subjektiiviseen näkemykseeni vakaasti luottaen olen valmis julistamaan tuonkin stycken mestariteokseksi.
perjantai 31. maaliskuuta 2017
Vielä ylenkatsomista
En puhunutkaan suutani puhtaaksi kanssatyöntekijöistäni. Olen saanut maistiaisia, mitä on todellinen hevoshulluus, ja maku muistuttaa jotain pahempaa kuin hevosen paska. En ole koskaan kuullut yhtä haltioitunutta puhetta hevostenhoidosta kuin työtoverini meille tarjoilee. Hän alleviivaten hengittää hevosia. Hän jakaa hevosten ilosanomaa silmät kiiluen meille onnettomille, jotka emme karkuunkaan pääse. Kahvipöydässä tunnelmat ovat piinaavat, kun hevosvuodatus pääsee vauhtiin. Hänellä on myös kyky kääntää aihe kuin aihe jotain kautta hevosiin. Lisäksi henkilöllä on toinenkin ongelmallinen luonteenpiirre. Hän pystyy esittämään mielipiteitä aihepiireistä, joista ei selvästikään tiedä mitään. Tällaista käyttäytymistä kutsutaan kansanomaisemmin tyhmyyden julkituomiseksi. Tunnen lähestyväni tilannetta, jossa kiemurtelen tuolillani, huokailen ja kasvoiltani pystyy selvästi lukemaan sanat ”en helvetti kestä enempää, ampukaa minut”.
Kälättäjän tapaus kurkottelee karuja mittasuhteita. Hc-tason professionaali pystyy viettämään jopa toista tuntia työpäivästä määkimällä kaikesta, minkä vain ehtii kiinni saada. Pääsemme porautumaan yhä syvemmälle hänen sielunmaisemaansa, kun saamme kuulla seikkaperäiset selvitykset hänen sukulaistensa tekemisistä ja mitä muuta heille tai heidän kuoppaiselle pihatielleen kuuluu. Luoja armahtaa, mutta hän ei. Ei muuta kuin kuuloketulpat syvemmälle korviin.
Vielä viimeisenä pohjakosketuksena mainitsen henkilön, joka on omaksunut valistajan roolin. Hän on äkännyt jossain työnkuvansa luonnehdinnan yhteydessä sanan ”asiantuntija” ja ottanut sen avosylin omakseen. Rooli on valitettavasti epäluonnollisen päälleliimatun läpinäkyvä ja siksi häiritsevä. Hänen puhetyylinsä muuttuu käden käänteessä virkamiesmäiseksi besserwisser-pajatukseksi, kun hän pääsee jakamaan tietoaan tyhmemmille yksilöille. Klassista pätemisen tarpeen purkamista. Hämmästyttävää tosin on hänen tietämyksensä määrä, joka pakottaa olettamaan, että hän on opetellut ulkoa ainoan lipun ja lapun, jotka ikinä on tuotu hänen silmiensä eteen. Kuten ajalle ominaista, hänellekään mikään asia ei ole vaikea, vaan ”haastava”. Sitä hän toistelee mielellään ja lauseissa paino keskittyy aina kyseiselle sanalle.
Jälkiherkistelyt: Nythän on niin, että näin ei saisi tehdä, siis herjata työtovereita. Ihmisiähän hekin vain ovat puutteineen kaikkineen. Mutta voin puolustautua sillä, että tein tämän terapeuttisessa hengessä. Se uskoo, ken tahtoo, minä en.
Jälkiherkistelyihin herkistyminen: Miten voin verrata minkään makua hevosen paskan makuun?
Kälättäjän tapaus kurkottelee karuja mittasuhteita. Hc-tason professionaali pystyy viettämään jopa toista tuntia työpäivästä määkimällä kaikesta, minkä vain ehtii kiinni saada. Pääsemme porautumaan yhä syvemmälle hänen sielunmaisemaansa, kun saamme kuulla seikkaperäiset selvitykset hänen sukulaistensa tekemisistä ja mitä muuta heille tai heidän kuoppaiselle pihatielleen kuuluu. Luoja armahtaa, mutta hän ei. Ei muuta kuin kuuloketulpat syvemmälle korviin.
Vielä viimeisenä pohjakosketuksena mainitsen henkilön, joka on omaksunut valistajan roolin. Hän on äkännyt jossain työnkuvansa luonnehdinnan yhteydessä sanan ”asiantuntija” ja ottanut sen avosylin omakseen. Rooli on valitettavasti epäluonnollisen päälleliimatun läpinäkyvä ja siksi häiritsevä. Hänen puhetyylinsä muuttuu käden käänteessä virkamiesmäiseksi besserwisser-pajatukseksi, kun hän pääsee jakamaan tietoaan tyhmemmille yksilöille. Klassista pätemisen tarpeen purkamista. Hämmästyttävää tosin on hänen tietämyksensä määrä, joka pakottaa olettamaan, että hän on opetellut ulkoa ainoan lipun ja lapun, jotka ikinä on tuotu hänen silmiensä eteen. Kuten ajalle ominaista, hänellekään mikään asia ei ole vaikea, vaan ”haastava”. Sitä hän toistelee mielellään ja lauseissa paino keskittyy aina kyseiselle sanalle.
Jälkiherkistelyt: Nythän on niin, että näin ei saisi tehdä, siis herjata työtovereita. Ihmisiähän hekin vain ovat puutteineen kaikkineen. Mutta voin puolustautua sillä, että tein tämän terapeuttisessa hengessä. Se uskoo, ken tahtoo, minä en.
Jälkiherkistelyihin herkistyminen: Miten voin verrata minkään makua hevosen paskan makuun?
keskiviikko 29. maaliskuuta 2017
Päivän paskat
...ja yksi vähäisesti tolkullinen loppukaneetti.
Joonas unohti lompakkonsa kotiin ja yritti päästä linja-autoon selittämällä kuskille. Myöhemmin Joonas huokaisi ystävälleen: ”Puhuin itseni bussiin”.
Mitä seurasi, kun parvi merikaloja kuuli joutuvansa kalapuikkojen raaka-aineeksi? Tuli seisokki.
Mitä tulee, kun yhdistää pimpin ja pippelin? Pimppeli.
Miten hävitetään byrokratia? Kutsutaan paikalle byromaani.
Mitä syntyi, kun juures ja lintu risteytettiin? Palsternaakka.
Jos saavutan pisteen ennen pilkkua, olenko rikkonut jotain sääntöä?
En ole alkemisti, vaan semisti puistokemisti.
Fysiikan lakeja: absoluuttista nollapistettä ei voi saavuttaa, mutta absoluuttisen humalatilan voi saavuttaa nauttimalla riittävästi Absolutia.
Pahaenteinen vihjaus siitä, että olen putoamassa kehityksen kelkasta: Luulin hetken mainoksen robotti-imuria kannettavaksi cd-soittimeksi. Häpeällisintä harhaluulossa on, ettei kukaan enää edes myy kannettavia cd-soittimia.
Lopuksi: Olen valmis uskomaan mitä vain, jos Marja Tahvanainen laulaa sen. Jaa Stella pani pillit pussiin vuonna 2013. Sääli, taas vähän myöhässä.
Joonas unohti lompakkonsa kotiin ja yritti päästä linja-autoon selittämällä kuskille. Myöhemmin Joonas huokaisi ystävälleen: ”Puhuin itseni bussiin”.
Mitä seurasi, kun parvi merikaloja kuuli joutuvansa kalapuikkojen raaka-aineeksi? Tuli seisokki.
Mitä tulee, kun yhdistää pimpin ja pippelin? Pimppeli.
Miten hävitetään byrokratia? Kutsutaan paikalle byromaani.
Mitä syntyi, kun juures ja lintu risteytettiin? Palsternaakka.
Jos saavutan pisteen ennen pilkkua, olenko rikkonut jotain sääntöä?
En ole alkemisti, vaan semisti puistokemisti.
Fysiikan lakeja: absoluuttista nollapistettä ei voi saavuttaa, mutta absoluuttisen humalatilan voi saavuttaa nauttimalla riittävästi Absolutia.
Pahaenteinen vihjaus siitä, että olen putoamassa kehityksen kelkasta: Luulin hetken mainoksen robotti-imuria kannettavaksi cd-soittimeksi. Häpeällisintä harhaluulossa on, ettei kukaan enää edes myy kannettavia cd-soittimia.
Lopuksi: Olen valmis uskomaan mitä vain, jos Marja Tahvanainen laulaa sen. Jaa Stella pani pillit pussiin vuonna 2013. Sääli, taas vähän myöhässä.
perjantai 3. maaliskuuta 2017
Miten ylenkatsoa kanssaihmisiä
Olen ristiriitainen hahmo, enkä vähiten sosiaalisessa ulottuvuudessa. Vältän seuraa, vaikken olekaan mikään ihmisvihaaja ja saatan toisinaan olla jopa seurallinen. Paras hetki työpäivässä on päästä syömään läheiseen ruokalaan. Irrottaudun hetkeksi työympäristöstä ja saan olla rauhassa työtovereilta. Tietenkin ruokalassa on populaa, mutta vähät minä heistä, koska olen yhtä tuntematon heille kuin he minulle.
Työtovereissa ei ole oikeastaan muuta vikaa kuin se, että heidän suustaan tulee harvoin mitään mielenkiintoista. Muuten he ovat harmittomia. Jotkut jaksavat jauhaa loputtomiin työasioita, mikä on ymmärrettävää työpaikalla, mutta aiheena tappotylsää kuunneltavaa. Oma tapauksensa ovat valittajat, joille negatiivinen lähestymistapa toimii kaikissa yhteyksissä. Marina saattaa alkaa mitättömistä pikkuasioista, kuten heikosta tiedonkulusta, joka paisutellaan suureksi vääryydeksi heitä kohtaan. Viimeksi eräs työtoveri pahoitti mielensä, kun suunnitellusta laivaristeilystä ei ollut kerrottu hänelle heti. Yhdellä kollegalla on tapana milloin mistäkin syystä maalata tuomiopäivän skenaarioita, jolloin hänen tavaramerkikseen on muodostunut (surku)hupaisa kaneetti ”me ollaan kusessa”.
Toiset hallitsevat rupattelun jalon taidon. Valitaan neutraali aihe ja tuutataan tuubaa. Jutustelu käy nopeasti puuduttavaksi, jos aihepiirit eivät sivua millään tavoin omia kiinnostuksen kohteita ja/tai alkavat toistaa itseään. Niin käy helposti, jos on mies naisvaltaisessa työpaikassa. Yksi puhuu mielellään ilmeisen rakkaasta hevosharrastuksestaan ja siihen liittyvistä unelmistaan. Saa toki puhua ja hänhän puhuu, mutta oma kiinnostukseni hevosiin rajoittuu meetvurstiin. Työpaikan ilmapiirin kannalta tietyt näkemykset kannattaa pitää omana tietonaan.
Kälättäjät ovat riipiviä tapauksia. He selittävät kaikki mahdolliset asiat, mitä on tapahtunut heille itselleen, sukulaisilleen, tuttavilleen, tuttavan tuttavilleen, jne. Heillä on mielipide joka asiaan ja he saattavat sen julki, vaikkei kukaan olisi kysynytkään. Suu käy ja käy ja käy ja jutut ovat pääosin hohhoijaa-tasoa. Jos joku toinen puhuu jonkun kanssa jossain ja kälättäjä kuulee sen, hän imeytyy viivytyksettä kontaktietäisyydelle. Sellainenkin säännönmukaisuus on selviö, että mitä enemmän puhetta, sitä tyhmempää ulosanti on. Työpaikkani kälättäjä on lisäksi tyhjännauraja. Hän kuittaa usein hölinänsä hihityksellä, oli asia sitten mukava, ikävä tai yhdentekevä. Siinä ei ole mitään logiikkaa ja maneeri on jokseenkin raastava. Olen välillä joutunut turvautumaan tulppakuulokkeisiin ja musiikkiin, jotta olen saanut leikattua kälättäjän äänentaajuuden pois.
On helpompi vetäytyä kanssakäymisestä kuin olla läsnä ja huomata, kuinka mieltä alkaa kuormittaa toisten tavat harjoittaa vuorovaikutteisuutta. Introvertin vinkkelistä työtovereiden luokittelu yhdentekeviksi käy nopeasti ja tuskattomasti, koska heistä harvoin löytyy sen vertaa potentiaalia, että kiinnostuksen kipinä syttyisi. Eräs ongelma on, etten osaa edes esittää kiinnostunutta. Jos joku pajattaa pitkäveteisestä aiheesta, pysyn hiljaa ja toivon, että hän lopettaisi.
Vaikka ihmiset saattavat olla muuten sovinnaisia ja tylsiä persoonia, niin keskittymällä heidän päällekäyvimpiin piirteisiinsä syntyy melkoisia karikatyyrejä. Niin ne sketsihahmotkin syntyvät. Olenhan itsekin varsinainen sketsihahmo, lähes (omin avuin) kävelevä vitsi. Jos jokainen pystyisi olemaan kriittinen itseään kohtaan, kommunikointi jäisi hyvin vähälle. Ja kenties koko ihmiskunta olisi sukupuutossa.
Jälkiin jää kirjoitus: Vastaus otsikon kysymykseen on ”ylhäältä alaspäin”.
Jälkiin jää keltainen kirjoitus: Vaihtoehtoinen näkemys ihmisen persoonan sameuteen: ”Juon tehdäkseni muut ihmiset mielenkiintoisemmiksi”, sanoi George Jean Nathan. Kupinkumoajien kantaisä Ernest ”Papa” Hemingway on ilmeisesti todennut asian samoin sanoin, joten kunnia ja ylenanto myös hänelle. Ernest-pappa toteuttikin ajatuskehitelmää suurella antaumuksella viimeisinä elinvuosinaan. Ja kas, tukeuduin samaan siteeraukseen blogipökellyksessäni vuonna 2013.
Työtovereissa ei ole oikeastaan muuta vikaa kuin se, että heidän suustaan tulee harvoin mitään mielenkiintoista. Muuten he ovat harmittomia. Jotkut jaksavat jauhaa loputtomiin työasioita, mikä on ymmärrettävää työpaikalla, mutta aiheena tappotylsää kuunneltavaa. Oma tapauksensa ovat valittajat, joille negatiivinen lähestymistapa toimii kaikissa yhteyksissä. Marina saattaa alkaa mitättömistä pikkuasioista, kuten heikosta tiedonkulusta, joka paisutellaan suureksi vääryydeksi heitä kohtaan. Viimeksi eräs työtoveri pahoitti mielensä, kun suunnitellusta laivaristeilystä ei ollut kerrottu hänelle heti. Yhdellä kollegalla on tapana milloin mistäkin syystä maalata tuomiopäivän skenaarioita, jolloin hänen tavaramerkikseen on muodostunut (surku)hupaisa kaneetti ”me ollaan kusessa”.
Toiset hallitsevat rupattelun jalon taidon. Valitaan neutraali aihe ja tuutataan tuubaa. Jutustelu käy nopeasti puuduttavaksi, jos aihepiirit eivät sivua millään tavoin omia kiinnostuksen kohteita ja/tai alkavat toistaa itseään. Niin käy helposti, jos on mies naisvaltaisessa työpaikassa. Yksi puhuu mielellään ilmeisen rakkaasta hevosharrastuksestaan ja siihen liittyvistä unelmistaan. Saa toki puhua ja hänhän puhuu, mutta oma kiinnostukseni hevosiin rajoittuu meetvurstiin. Työpaikan ilmapiirin kannalta tietyt näkemykset kannattaa pitää omana tietonaan.
Kälättäjät ovat riipiviä tapauksia. He selittävät kaikki mahdolliset asiat, mitä on tapahtunut heille itselleen, sukulaisilleen, tuttavilleen, tuttavan tuttavilleen, jne. Heillä on mielipide joka asiaan ja he saattavat sen julki, vaikkei kukaan olisi kysynytkään. Suu käy ja käy ja käy ja jutut ovat pääosin hohhoijaa-tasoa. Jos joku toinen puhuu jonkun kanssa jossain ja kälättäjä kuulee sen, hän imeytyy viivytyksettä kontaktietäisyydelle. Sellainenkin säännönmukaisuus on selviö, että mitä enemmän puhetta, sitä tyhmempää ulosanti on. Työpaikkani kälättäjä on lisäksi tyhjännauraja. Hän kuittaa usein hölinänsä hihityksellä, oli asia sitten mukava, ikävä tai yhdentekevä. Siinä ei ole mitään logiikkaa ja maneeri on jokseenkin raastava. Olen välillä joutunut turvautumaan tulppakuulokkeisiin ja musiikkiin, jotta olen saanut leikattua kälättäjän äänentaajuuden pois.
On helpompi vetäytyä kanssakäymisestä kuin olla läsnä ja huomata, kuinka mieltä alkaa kuormittaa toisten tavat harjoittaa vuorovaikutteisuutta. Introvertin vinkkelistä työtovereiden luokittelu yhdentekeviksi käy nopeasti ja tuskattomasti, koska heistä harvoin löytyy sen vertaa potentiaalia, että kiinnostuksen kipinä syttyisi. Eräs ongelma on, etten osaa edes esittää kiinnostunutta. Jos joku pajattaa pitkäveteisestä aiheesta, pysyn hiljaa ja toivon, että hän lopettaisi.
Vaikka ihmiset saattavat olla muuten sovinnaisia ja tylsiä persoonia, niin keskittymällä heidän päällekäyvimpiin piirteisiinsä syntyy melkoisia karikatyyrejä. Niin ne sketsihahmotkin syntyvät. Olenhan itsekin varsinainen sketsihahmo, lähes (omin avuin) kävelevä vitsi. Jos jokainen pystyisi olemaan kriittinen itseään kohtaan, kommunikointi jäisi hyvin vähälle. Ja kenties koko ihmiskunta olisi sukupuutossa.
Jälkiin jää kirjoitus: Vastaus otsikon kysymykseen on ”ylhäältä alaspäin”.
Jälkiin jää keltainen kirjoitus: Vaihtoehtoinen näkemys ihmisen persoonan sameuteen: ”Juon tehdäkseni muut ihmiset mielenkiintoisemmiksi”, sanoi George Jean Nathan. Kupinkumoajien kantaisä Ernest ”Papa” Hemingway on ilmeisesti todennut asian samoin sanoin, joten kunnia ja ylenanto myös hänelle. Ernest-pappa toteuttikin ajatuskehitelmää suurella antaumuksella viimeisinä elinvuosinaan. Ja kas, tukeuduin samaan siteeraukseen blogipökellyksessäni vuonna 2013.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)