Elämä on jännä sillisalaatti, tai jätekasa, joka haisee vuoden vanhalle sillisalaatille. Viime päivinä tuli työpaikalla vastaan tilanteita, joista kehkeytyi lähes surrealistisia tunnelmatuokioita.
Pörinää porakoneesta
Eräänä päivänä jossain naapuritilassa oli porakoneen saanut käteensä ilmeisesti vähän kokemattomampi remppamies. Hän porasi tuntikausia ja aina vain lyhyitä pätkiä. Pörrr-pörrr-pör-pör-pör-pörrr-pörrrrrr-pör-pörr -tyyliin jatkettiin porailua loputtomiin. Olin onnistunut sulkemaan koko äänen pois ja keskittymään työhöni, kunnes eräs työtoveri totesi käytävällä seisoessaan, että ”Kuuntele, ihan kuin pienet possut röhkisivät.” Lauseeseen kytkeytyi eräs sisäpiirihuumorijatkumo, jossa ko. työtoveri vihjailee minun olevan eläimiin sekaantuja, joka on erityisesti mieltynyt sikoihin. Luit oikein. Joka tapauksessa kyseinen lausahdus aiheutti sen, etten pystynyt enää keskittymään työhön, vaan ainoastaan porakoneen ääneen ja minua alkoi naurattaa tolkuttomasti. Hihittelin ja tyrskin kuin järkeä vailla enkä tahtonut saada sitä loppumaan, koska aina, kun porakone alkoi taas laulaa, sain uuden naurukohtauksen.
Joking Charlie
Työtovereiden kesken tuli puhe ensiapukurssista, johon en ole koskaan osallistunut, mutta useat työtoverit ovat. Juttu siirtyi kuuluisaan Anne-nukkeen, jota käytetään elvytysharjoituksissa. Joku totesi, että elvytysnukkeja on olemassa eri ikäluokissa, joiden nimet ovat vähemmän luovasti esim. pikku-Anne ja vauva-Anne. Eräs haki googlettamalla vastausta kysymykseen, eikö miespuolista elvytysnukkea ole. Pian hän kertoi, että on sellainen ja nimi on Choking Charlie. Valitettavasti minulla ei ollut oikein hoksottimet päällä ja kuulin ”Joking Charlie”. Aloin ihmetellä, miksi se on vitsaileva Charlie. Hönkäileekö se suustaan samalla vitsejä, kun sitä painelee rinnasta? Elvytysnukella on läppävika? Hetken päästä tajusin sanan oleva ”tukehtuva” eikä ”vitsaileva”. Ja taas tuli naurukohtaus. Choking Charlie on tiettävästi tarkoitettu Heimlichin otteen harjoittelemiseen.
Eläkeläisten laskiaisseksirieha
Kahvipöydässä oli pieni kunnallinen tiedotuslehti, jossa työtoverin huomio kiinnittyi Eläkeläisliiton yhden paikallisjaoston tapahtumailmoitukseen. Siinä kerrottiin tulevasta laskiaisriehasta. Sanatarkkaan tietyiltä osin karsittuna ilmoitus kuului näin: ”Laskiaisrieha -teemalla seksi. Aloitetaan hernekeitolla... arvokasta, vaihtelevaa ohjelmaa… Kimppakyyti.” Siitä revittiin kaikki mahdolliset kaksi- ja yksimielisyydet irti. Tunnustusta jaettiin mm. luovasta ajatuksesta käyttää hernekeittoa esileikkinä. Oivaltavaa oli myös seksi-teeman aiheuttama mielleyhtymä ilmoituksen päättäneessä sanassa ”kimppakyyti”. Hämärän peittoon jäi, oliko ilmoitus tehty täysin tarkoituksella vai pitikö ”seksin” tilalla lukea jotain muuta?
keskiviikko 19. helmikuuta 2020
tiistai 14. tammikuuta 2020
Anekdootteja aivokuolleille
Käsin poimittuina Valittujen Paskojen aivopierujen aarrearkusta.
Kaksi koiraa, Viri ja Vori, olivat kävelyllä ja kuuntelivat samalla Sannin uutta biisiä. Viri huomasi tienpientareella koirankakan ja piipahti haistelemaan sitä. Kotvan kuluttua se palasi takaisin.
Vori: No miltä vaikutti?
Viri: Ihan paskalta.
Einari oli tullut maalta kaupunkiin ja lampsi ensitöikseen tavarataloon katsomaan itselleen kalsareita. Einarilla oli jalassaan lehmänlantaiset saappaat, mikä ei jäänyt myyjältä huomaamatta, eli haistamatta. Myyjä lähestyi Einaria nenäänsä nyrpistellen.
Myyjä: Anteeksi herra, mutta teidän saappaanne tuoksuvat aika voimakkaasti.
Einari: No minä riisun ne pois. Mutta ei se mitään auta, kun minulla on myös paskat housuissa.
Siiri, kavereiden kesken Simppu, poistui paikallisesta Alepasta kassi täynnä panimotuotteita piristämään ankeaa keskiviikkoiltaa. Simppu liukastui aika pian kumoon tammikuisella liukkaalla kadulla. Kassi iskeytyi katuun ja sieltä alkoi kuulua pahaenteistä sihinää.
Simppu: Vittu vitun vittu!
Ohikulkija: Kävikö pahasti?
Simppu: Ei kun kivasti. Tykkään vain tosi paljon ”vitun” hokemisesta.
Ohikulkija: Onko tuo sarkasmia?
Simppu: Häh? Onko naamassani jotain ihottumaa?
Ohikulkija: Pelleiletkö kanssani?
Simppu: Ite oot Pelle Hermanni.
Ohikulkija: Nyt ei kestä kuulla enempää.
Simppu: Hei, olisko sulla heittää vitosta pariin bisseen?
Jare ja Lepa kävelivät kadulla, kun Jare havaitsi maassa osittain tallotun salmiakkikarkin. Jare poimi sen ja laittoi suuhunsa. Lepa katsoi kauhistuneena.
Lepa: Hyi saatana, tajuut sä, paljonko tossa oli pöpöjä?
Jare: Häh, miks ne karkkeihin pöpöjä laittaisi?
Isä käy illalla ekaluokkalaisen Juliuksen huoneessa toivottamassa hyvää yötä. Juliusta pelottaa.
Isä: Hyvää yötä, Julius.
Julius: Iskä, mä luulen, että mun peiton alla liikkuu mörköjä.
Isä: Julius, ne ovat sinun jalkasi.
Julius: Ai niinpäs ovatkin. Hyvää yötä.
Kaksi koiraa, Viri ja Vori, olivat kävelyllä ja kuuntelivat samalla Sannin uutta biisiä. Viri huomasi tienpientareella koirankakan ja piipahti haistelemaan sitä. Kotvan kuluttua se palasi takaisin.
Vori: No miltä vaikutti?
Viri: Ihan paskalta.
Einari oli tullut maalta kaupunkiin ja lampsi ensitöikseen tavarataloon katsomaan itselleen kalsareita. Einarilla oli jalassaan lehmänlantaiset saappaat, mikä ei jäänyt myyjältä huomaamatta, eli haistamatta. Myyjä lähestyi Einaria nenäänsä nyrpistellen.
Myyjä: Anteeksi herra, mutta teidän saappaanne tuoksuvat aika voimakkaasti.
Einari: No minä riisun ne pois. Mutta ei se mitään auta, kun minulla on myös paskat housuissa.
Siiri, kavereiden kesken Simppu, poistui paikallisesta Alepasta kassi täynnä panimotuotteita piristämään ankeaa keskiviikkoiltaa. Simppu liukastui aika pian kumoon tammikuisella liukkaalla kadulla. Kassi iskeytyi katuun ja sieltä alkoi kuulua pahaenteistä sihinää.
Simppu: Vittu vitun vittu!
Ohikulkija: Kävikö pahasti?
Simppu: Ei kun kivasti. Tykkään vain tosi paljon ”vitun” hokemisesta.
Ohikulkija: Onko tuo sarkasmia?
Simppu: Häh? Onko naamassani jotain ihottumaa?
Ohikulkija: Pelleiletkö kanssani?
Simppu: Ite oot Pelle Hermanni.
Ohikulkija: Nyt ei kestä kuulla enempää.
Simppu: Hei, olisko sulla heittää vitosta pariin bisseen?
Jare ja Lepa kävelivät kadulla, kun Jare havaitsi maassa osittain tallotun salmiakkikarkin. Jare poimi sen ja laittoi suuhunsa. Lepa katsoi kauhistuneena.
Lepa: Hyi saatana, tajuut sä, paljonko tossa oli pöpöjä?
Jare: Häh, miks ne karkkeihin pöpöjä laittaisi?
Isä käy illalla ekaluokkalaisen Juliuksen huoneessa toivottamassa hyvää yötä. Juliusta pelottaa.
Isä: Hyvää yötä, Julius.
Julius: Iskä, mä luulen, että mun peiton alla liikkuu mörköjä.
Isä: Julius, ne ovat sinun jalkasi.
Julius: Ai niinpäs ovatkin. Hyvää yötä.
tiistai 3. joulukuuta 2019
Äleät vai laheat
Isoisäni kuului sarjaan “saatanan kovia löylymiehiä”. Lukemattomat olivat ne kerrat, kun isoäitini tuli mökillä puhisten ulos saunasta ja valitteli, ettei siellä pysty olemaan, kun pappa heitti hullun lailla löylyä. Sitten erinäiset syöpäleikkaukset, vanhuus ym. pikkuvaivat veivät miehestä parhaan terän, eikä löylykauha viuhunut enää entiseen malliin. Isoisäni kärsi selvästi siitä, että löylynotto uuvutti ukon kertakaikkisesti.
Isäni ohjasi minut lapsesta alkaen samaan muottiin. Omaksuin varhain äijäasenteen, että ylälauteilla pysytään, tuli mitä tuli. Vetelät löylyt, itsensä ”hautominen”, eivät olleet mistään kotoisin. Löylyä kuului heittää aina niin, että tuntuu. Löylyn kuuma aalto iski ruoskana selkänahkaan ja pakotti monesti allekirjoittaneen pikku natiaisen kumartumaan pään polvien väliin, jottei joutunut luovuttamaan ja pudottautumaan/ putoamaan ylälauteilta. Kas kun löylymieheksi tuleminen on ankaran harjoittelun tulos. Niinpä vartuttuani huomaan lähinnä tuskastuvani säyseissä löylyissä, ja jotta saunominen tuntuisi mielekkäältä, pitää kärsimyksen tunne olla mukana. Ehtaa masokistimeininikiä.
Seuraavaa sukupolvea en pakottanut samaan piinapenkkiin. Tytär ei ole osoittanut mitään kiinnostusta saunomisen taidetta kohtaan ja poikakin pääasiassa vain silloin, kun uimaveden elementti on mukana kokonaisuudessa. Tosin vähän olen yrittänyt ujuttaa asennevammaa poikaankin. Paikallisessa uimahallissa on kaksi saunaa, jotka on nimetty ”pehmeät löylyt” ja ”kovat löylyt”. Sen verran vahvasti oli asiassa oma löylyämpäri ojassa, että brändäsin pehmeiden löylyjen saunan uudelleen ”lällylöylyiksi”, joten kovien löylyjen sauna on ainoa vaihtoehto. Mutta poika on kyllä pysynyt ryhdikkäästi sielläkin ylälauteilla, vaikka tunnelma on välillä kehittynyt kohtalaisen kuumottavaksi.
Kotona pitäisi löytyä aina jonkinmoinen kauhun tasapaino. Kiuasta ei voi kuumentaa punahehkuiseksi pätsiksi, koska pitää ajatella myös vaimokullan viihtyvyyttä. Samoin löylyä ei voi lappaa surutta kiukaalle, koska silloinkin tulee ankaraa noottia. Kovin löylykunto on rapistunut vuosien myötä. Joskus aikoinaan saatoin repiä sellaiset löylyt, että selkänahka oli rullalla ja ulkoinen olemus muistutti keitettyä hummeria, kun viimein höyrystyin ulos saunasta. Iän myötä kahjotouhuun sisältyy kasvava riski käydä kylmät, jos koettelee moisella menetelmällä äärirajojaan.
Perin kuitenkin isovanhempieni kautta myös kaksi hienoa saunatermiä. ”Olpa äleät löylyt”, saattoi isoäitini todeta, kun joutui pakenemaan saunasta isoisäni innostuttua ottamaan pikkasen löylyä. Äleät löylyt ovat siis kovat ja polttavat, kun taas laheat löylyt ovat pehmeät ja lempeät. Näitä kahta olen jankuttanut kotona saunomisen yhteydessä sen verran ahkeraan, että kumpikin on nykyään pannassa. Taidan olla ärsyttävä pikku nilviäinen. Taidan olla keski-ikäinen, jonka kaikki läpät ovat niin väsyneitä ja kuluneita, että täytyisi pitää suunsa kiinni kuulostaakseen tuoreelta.
Jälkilöylytys: Ja se on muuten saunavasta eikä saunavihta!
Isäni ohjasi minut lapsesta alkaen samaan muottiin. Omaksuin varhain äijäasenteen, että ylälauteilla pysytään, tuli mitä tuli. Vetelät löylyt, itsensä ”hautominen”, eivät olleet mistään kotoisin. Löylyä kuului heittää aina niin, että tuntuu. Löylyn kuuma aalto iski ruoskana selkänahkaan ja pakotti monesti allekirjoittaneen pikku natiaisen kumartumaan pään polvien väliin, jottei joutunut luovuttamaan ja pudottautumaan/ putoamaan ylälauteilta. Kas kun löylymieheksi tuleminen on ankaran harjoittelun tulos. Niinpä vartuttuani huomaan lähinnä tuskastuvani säyseissä löylyissä, ja jotta saunominen tuntuisi mielekkäältä, pitää kärsimyksen tunne olla mukana. Ehtaa masokistimeininikiä.
Seuraavaa sukupolvea en pakottanut samaan piinapenkkiin. Tytär ei ole osoittanut mitään kiinnostusta saunomisen taidetta kohtaan ja poikakin pääasiassa vain silloin, kun uimaveden elementti on mukana kokonaisuudessa. Tosin vähän olen yrittänyt ujuttaa asennevammaa poikaankin. Paikallisessa uimahallissa on kaksi saunaa, jotka on nimetty ”pehmeät löylyt” ja ”kovat löylyt”. Sen verran vahvasti oli asiassa oma löylyämpäri ojassa, että brändäsin pehmeiden löylyjen saunan uudelleen ”lällylöylyiksi”, joten kovien löylyjen sauna on ainoa vaihtoehto. Mutta poika on kyllä pysynyt ryhdikkäästi sielläkin ylälauteilla, vaikka tunnelma on välillä kehittynyt kohtalaisen kuumottavaksi.
Kotona pitäisi löytyä aina jonkinmoinen kauhun tasapaino. Kiuasta ei voi kuumentaa punahehkuiseksi pätsiksi, koska pitää ajatella myös vaimokullan viihtyvyyttä. Samoin löylyä ei voi lappaa surutta kiukaalle, koska silloinkin tulee ankaraa noottia. Kovin löylykunto on rapistunut vuosien myötä. Joskus aikoinaan saatoin repiä sellaiset löylyt, että selkänahka oli rullalla ja ulkoinen olemus muistutti keitettyä hummeria, kun viimein höyrystyin ulos saunasta. Iän myötä kahjotouhuun sisältyy kasvava riski käydä kylmät, jos koettelee moisella menetelmällä äärirajojaan.
Perin kuitenkin isovanhempieni kautta myös kaksi hienoa saunatermiä. ”Olpa äleät löylyt”, saattoi isoäitini todeta, kun joutui pakenemaan saunasta isoisäni innostuttua ottamaan pikkasen löylyä. Äleät löylyt ovat siis kovat ja polttavat, kun taas laheat löylyt ovat pehmeät ja lempeät. Näitä kahta olen jankuttanut kotona saunomisen yhteydessä sen verran ahkeraan, että kumpikin on nykyään pannassa. Taidan olla ärsyttävä pikku nilviäinen. Taidan olla keski-ikäinen, jonka kaikki läpät ovat niin väsyneitä ja kuluneita, että täytyisi pitää suunsa kiinni kuulostaakseen tuoreelta.
Jälkilöylytys: Ja se on muuten saunavasta eikä saunavihta!
perjantai 29. marraskuuta 2019
Kopittelua
Työpaikkajargon yksi eniten allekirjoittaneen korvia rasittavia asioita heti sä-passiivin jälkeen. Jonkin fraasin saadessa sijaa työyhteisössä yleistyy hokema nopeasti epidemiaksi. Koen vahvoja antipatioita tällaisia ilmiöitä kohtaan.
Pahin kaikista työpaikkaani piinaavista bullshit-hokemista on kopin ottaminen joka jutusta. ”Otat sä kopin tästä?”, ”Kuka ottaa tästä kopin?”, ”Tästä hommasta täytyy jonkun ottaa koppia”, ja tarina jatkuu. Tällaisten pellelausahdusten avulla varmaan ajatellaan kevennettävän duunin vittumaisuutta, tai kuvitellaan päästävän johonkin ”ytimeen”, ammattimaiseen otteeseen ja vaikutelmaan, jonka ilmentymän osana ääliömäisten heittojen viljely on. Ja tässä työyhteisössähän kopitellaan ja olan takaa. Eräs työtoveri välitti kerran sähköpostilla minulle tehtävän, jonka hän höysti loppukaneetilla ”Voisitko sä ottaa kopin tästä?” Vastasin hänelle: ”En saanut kiinni. Voitko heittää uudelleen?”
Toinen yhtä kammottava fraasi on alas istuminen. ”Meidän täytyy istua tästä aiheesta alas” tarkoittaa taas yhden palaverin tai neuvottelun pitämistä lisää. Palaverin pitämiselle on ominaista, että jäsenmäärältään vaihteleva joukko ihmisiä kokoontuu johonkin tilaan istumaan tuoleille yhden pöydän ympärille. ”Neukkareiden” tuolit ovat lähes poikkeuksetta sellaisia, että niille tulee asettautua istumaan metodilla, jossa perskannikat siirtyvät seisoma-asentoon nähden alempana sijaitsevalle tasolle lepäämään. Tämä on perusmuotoisen ”paltsun” tai ”meetingin” edellytys. Joskus näkee baarijakkaroita, joille täytyykin istua ylös.
Sitten on ”taklaaminen”. Se on urheilun maailmasta tuttu voimankäyttöä ilmaiseva termi, joka on siirretty työelämään hassun hauskaksi metaforaksi ongelmien ratkaisemiselle/selättämiselle. Oletettavasti ”taklaamisella” haetaan dynaamisuutta tai ”me pystymme tähän” -asennetta, mutta valitettavan usein ko. idioottisanan kuulee sellaisen ihmisen suusta, joka ei itse aio laittaa tikku ristiin ongelmien taklaamiseksi.
Joitakin kunnianmainintoja on vielä jaettavana erinäisille ilmaisuille. ”Haastava” oli entisen työtoverini rakastama sana. Koska ”vaikea” on liian pelottava ja negatiivisesti latautunut, verhotaan se haastavaksi. Kukapa ei haastavuudesta tykkäisi. Tässäpä teille haastava tehtävä (eli vittumaisen vaikea), joten nyt voitte näyttää, mihin pystytte! Eräs työpaikan taukki taas tykkää ”jumpata” kaikkea. Jos sitä sun tätä täytyy vielä jumpata, on se suomeksi, ettei valmista ole tullut, ja prosessi on edelleen kesken ja eväät levällään.
Viimeiseksi käsitteen ”niinko” merkityksestä. Se ei ole välittömästi työelämäsidonnainen rasitesana, vaan lähinnä täytesanana toimiva tyhjänpäiväisyys/tyhjäpäisyys. Ihmiset, joilla verbaalinen ilmaisu takkuaa, täyttävät mielellään ajatustoimintansa suvantokohdat täytesanoilla. Sellaisia ovat mm. ”elikkä”, ”tietsä”, ”tota” ja ”ööö”. Eräällä kouluaikojeni opettajalla oli vallan eriskummallinen tapa liittää jutustelunsa notkahdukset yhteen. Hän käytti ja-sanaa siten, että niitä saattoi ketjuttaa loputtomasti katkoksen pituudesta riippuen. Kun hän haki jatkoa ajatukselleen, hän saattoi sanoa esim. ”ja-ja-ja-ja------ja-ja-ja-ja-ja-ja-ja-ja-ja”. Kun tämä toistui riittävän useasti, alkoi kuulijakunnassa syntyä melkoista hilpeyttä. Onneton opettaja ei oikein itse tajunnut maneeriaan. Kollegani höystää puheensa täytesanalla ”niinko”, joka on läheistä sukua ”niinku”:lle, mutta kuulostaa vielä tyhmemmältä. ”Ännu lite dummare”, kuten vanha kunnon Curt ”Curre” Lindström olisi todennut. Vai olisiko?
Pahin kaikista työpaikkaani piinaavista bullshit-hokemista on kopin ottaminen joka jutusta. ”Otat sä kopin tästä?”, ”Kuka ottaa tästä kopin?”, ”Tästä hommasta täytyy jonkun ottaa koppia”, ja tarina jatkuu. Tällaisten pellelausahdusten avulla varmaan ajatellaan kevennettävän duunin vittumaisuutta, tai kuvitellaan päästävän johonkin ”ytimeen”, ammattimaiseen otteeseen ja vaikutelmaan, jonka ilmentymän osana ääliömäisten heittojen viljely on. Ja tässä työyhteisössähän kopitellaan ja olan takaa. Eräs työtoveri välitti kerran sähköpostilla minulle tehtävän, jonka hän höysti loppukaneetilla ”Voisitko sä ottaa kopin tästä?” Vastasin hänelle: ”En saanut kiinni. Voitko heittää uudelleen?”
Toinen yhtä kammottava fraasi on alas istuminen. ”Meidän täytyy istua tästä aiheesta alas” tarkoittaa taas yhden palaverin tai neuvottelun pitämistä lisää. Palaverin pitämiselle on ominaista, että jäsenmäärältään vaihteleva joukko ihmisiä kokoontuu johonkin tilaan istumaan tuoleille yhden pöydän ympärille. ”Neukkareiden” tuolit ovat lähes poikkeuksetta sellaisia, että niille tulee asettautua istumaan metodilla, jossa perskannikat siirtyvät seisoma-asentoon nähden alempana sijaitsevalle tasolle lepäämään. Tämä on perusmuotoisen ”paltsun” tai ”meetingin” edellytys. Joskus näkee baarijakkaroita, joille täytyykin istua ylös.
Sitten on ”taklaaminen”. Se on urheilun maailmasta tuttu voimankäyttöä ilmaiseva termi, joka on siirretty työelämään hassun hauskaksi metaforaksi ongelmien ratkaisemiselle/selättämiselle. Oletettavasti ”taklaamisella” haetaan dynaamisuutta tai ”me pystymme tähän” -asennetta, mutta valitettavan usein ko. idioottisanan kuulee sellaisen ihmisen suusta, joka ei itse aio laittaa tikku ristiin ongelmien taklaamiseksi.
Joitakin kunnianmainintoja on vielä jaettavana erinäisille ilmaisuille. ”Haastava” oli entisen työtoverini rakastama sana. Koska ”vaikea” on liian pelottava ja negatiivisesti latautunut, verhotaan se haastavaksi. Kukapa ei haastavuudesta tykkäisi. Tässäpä teille haastava tehtävä (eli vittumaisen vaikea), joten nyt voitte näyttää, mihin pystytte! Eräs työpaikan taukki taas tykkää ”jumpata” kaikkea. Jos sitä sun tätä täytyy vielä jumpata, on se suomeksi, ettei valmista ole tullut, ja prosessi on edelleen kesken ja eväät levällään.
Viimeiseksi käsitteen ”niinko” merkityksestä. Se ei ole välittömästi työelämäsidonnainen rasitesana, vaan lähinnä täytesanana toimiva tyhjänpäiväisyys/tyhjäpäisyys. Ihmiset, joilla verbaalinen ilmaisu takkuaa, täyttävät mielellään ajatustoimintansa suvantokohdat täytesanoilla. Sellaisia ovat mm. ”elikkä”, ”tietsä”, ”tota” ja ”ööö”. Eräällä kouluaikojeni opettajalla oli vallan eriskummallinen tapa liittää jutustelunsa notkahdukset yhteen. Hän käytti ja-sanaa siten, että niitä saattoi ketjuttaa loputtomasti katkoksen pituudesta riippuen. Kun hän haki jatkoa ajatukselleen, hän saattoi sanoa esim. ”ja-ja-ja-ja------ja-ja-ja-ja-ja-ja-ja-ja-ja”. Kun tämä toistui riittävän useasti, alkoi kuulijakunnassa syntyä melkoista hilpeyttä. Onneton opettaja ei oikein itse tajunnut maneeriaan. Kollegani höystää puheensa täytesanalla ”niinko”, joka on läheistä sukua ”niinku”:lle, mutta kuulostaa vielä tyhmemmältä. ”Ännu lite dummare”, kuten vanha kunnon Curt ”Curre” Lindström olisi todennut. Vai olisiko?
maanantai 30. syyskuuta 2019
Kirjapiirin suhinaa kaislikossa
On tullut aika herätellä pitkään unohduksen rämeillä uinunut yhden levottoman hengen kirjapiiri, karkottaa hauet rannasta, karistaa katkenneet kaislat vettyneen klubitakin harteilta ja ryhtyä möyhentämään kirjoihin ja kansiin saatettua tuotosta, joka erikoisten käänteiden kautta eksyi näihin fyysistä työtä vieroksuviin vauvanpehmeisiin kätösiin. Eivät ne olleet erikoisia, eivätkä edes käänteitä. Hain opuksen kirjastosta.
Teos sen sijaan on aika erikoinen, varsinkin näissä rahvaanomaisissa käsissä. Kirjan on kirjoittanut herra (sanan varsinaisessa merkityksessä) nimeltä Niklas Natt Och Dag ja 400-sivuisen eepoksen nimi on jäntevästi ja tylsän yksinkertaisesti 1793. Pikku piiri voisi kirjoittaa täyspitkän artikkelin pelkästään miehen nimestä, mikä tuntuukin aika hyvältä idealta. Vaikka me sivistymättömät moukat kuvittelemme, että Niklaksen toinen etunimi olisi Natt, kolmas etunimi Och ja sukunimi Dag, niin paljon enempää ei voisi ryteikköön mennä. Niklaksella on Ruotsin tyylikkäin sukunimi Natt Och Dag, koska Nikke sattuu olemaan Ruotsin vanhimman aatelissuvun jäsen. Olisihan se tosi fantsua, jos oma sukunimi olisi ”Yö Ja Päivä” tai edes ”Yöjapäivä”, mutta kirjapiirillä ja Niklaksella on tosiaan eroa kuin yöllä ja päivällä, koska tämä veijari jos kuka on svenska talande bättre folk. Eikä tässä yhteydessä tarvitse mainita sanallakaan suomenruotsalaisia. Heille piiri tyrskähtää säälivän vahingoniloisesti. Sisäsiittoiset rantaruotsalaiset.
Mutta kyllä aatelisherra kivasti kirjoittaa, kerran keksi keski-iällä ryhtyä kirjailijaksi. Niklaksella oli varmaan siinä 35 ikävuoden jälkeen jonain aurinkoisena iltapäivänä vapaamuurarien salongissa kaffettelun lomassa juolahtanut mieleen, että mitähän sitä elämällään tekisi, kun ei viitsisi vapaaherrana koko loppuelämäänsä lötkötellä. Niinpä hän rykäisi itsensä esikoiskirjailijaksi 37-vuotiaana. Agentteja ja muita sparraajia löytyi jonoksi asti, kun kerran pappa, pappas pappa och så vidare betalar.
Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1793 Tukholmassa, ei siitä mitään pukudraamaa loihdita, vaan karu rikosromaani. Sen verran lahjakkaasti Nikke kuvailee kuvottavia raakuuksia, ettei jää epäselväksi, että homo homini lupus est, kuten jollain rivillä pikkunäppärästi todetaan. Kirjailija kehuskelee jälkisanoissa, että taustatutkimusta on tehty huolella, ja helppohan se on uskoa ajankuvausta pällistellessään. Ei ole ollut tavallisen kansan oloissa hurraamista. Hygienia ei ollut parhailla kantimillaan 1700-luvun lopussa. Vaikka kansa rypee omissa jätöksissään ja kittaa viimeisetkin roponsa kurkusta alas, muistaa Niklas myös ylhäisöä. Aatelisto vuorostaan piehtaroi sen tason moraalittomuudessa, että harvalla riittää mielikuvituksen tahi maallista rikkautta niihin sfääreihin asti. Näissä puitteissa kaksi raskaamman jälkeen elämän kolhimaa miehen raatoa tutkii ja hutkii karmeaa murhaa. Mutta jos oikein juoni kiinnostaa, sopii lukea kirja. Ihan sujuvasti se 400 sivua meni. Tietty oli nähtävissä tuttua sivujuonteisiin eksymistä, mistä noustiin kuiville kytkemällä rönsyily jonkin aasinsillan kautta pääjuoneen. Hyvä metodi, kun halutaan leipoa kirjaan lisää paksuutta, on juoksuttaa lukijan harhauttamiseksi jonkin sivuhenkilön elämänkaarta kymmensivukaupalla. Paitsi jos kirjailija petasi hahmoja valmiiksi tulevaa käyttöä varten.
Socker på toppenina on aateliskirjailijalta ilmestynyt vastikään Ruotsissa jo toinen teos, jonka nimi on jännittävästi 1794. Odottelemme suomennosta. Samaan hengenvetoon tulee tieto, että esikoiskirja on laajentunut trilogiaksi asti. Tästä seuraten persaukinen kirjapiiri voisi järjestää lukijakilpailun siitä, mikä tulee olemaan trilogian viimeisen osan nimi. Pääpalkintona saa haistella hetken aitoa Natt Och Dagin suvun vaakunalla varustettua virallista rintataskunenäliinaa.
Jälkikasteinen kirjoitus kaislojen keskeltä: Jos joku mainitsee helvetin esikartanoista karanneen sanan ”lukuromaani”, pääsee muitta mutkitta jonon ohi mestauslavalle. Vaikkakin äskeinen esitys oli selkeä lukublogikirjoitus. Eli tarkoitettu luettavaksi, ei syötäväksi, ei haisteltavaksi eikä varsinkaan hiplailtavaksi. Muuten tulee syyte bloggauksen seksuaalisesta häirinnästä.
Teos sen sijaan on aika erikoinen, varsinkin näissä rahvaanomaisissa käsissä. Kirjan on kirjoittanut herra (sanan varsinaisessa merkityksessä) nimeltä Niklas Natt Och Dag ja 400-sivuisen eepoksen nimi on jäntevästi ja tylsän yksinkertaisesti 1793. Pikku piiri voisi kirjoittaa täyspitkän artikkelin pelkästään miehen nimestä, mikä tuntuukin aika hyvältä idealta. Vaikka me sivistymättömät moukat kuvittelemme, että Niklaksen toinen etunimi olisi Natt, kolmas etunimi Och ja sukunimi Dag, niin paljon enempää ei voisi ryteikköön mennä. Niklaksella on Ruotsin tyylikkäin sukunimi Natt Och Dag, koska Nikke sattuu olemaan Ruotsin vanhimman aatelissuvun jäsen. Olisihan se tosi fantsua, jos oma sukunimi olisi ”Yö Ja Päivä” tai edes ”Yöjapäivä”, mutta kirjapiirillä ja Niklaksella on tosiaan eroa kuin yöllä ja päivällä, koska tämä veijari jos kuka on svenska talande bättre folk. Eikä tässä yhteydessä tarvitse mainita sanallakaan suomenruotsalaisia. Heille piiri tyrskähtää säälivän vahingoniloisesti. Sisäsiittoiset rantaruotsalaiset.
Mutta kyllä aatelisherra kivasti kirjoittaa, kerran keksi keski-iällä ryhtyä kirjailijaksi. Niklaksella oli varmaan siinä 35 ikävuoden jälkeen jonain aurinkoisena iltapäivänä vapaamuurarien salongissa kaffettelun lomassa juolahtanut mieleen, että mitähän sitä elämällään tekisi, kun ei viitsisi vapaaherrana koko loppuelämäänsä lötkötellä. Niinpä hän rykäisi itsensä esikoiskirjailijaksi 37-vuotiaana. Agentteja ja muita sparraajia löytyi jonoksi asti, kun kerran pappa, pappas pappa och så vidare betalar.
Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1793 Tukholmassa, ei siitä mitään pukudraamaa loihdita, vaan karu rikosromaani. Sen verran lahjakkaasti Nikke kuvailee kuvottavia raakuuksia, ettei jää epäselväksi, että homo homini lupus est, kuten jollain rivillä pikkunäppärästi todetaan. Kirjailija kehuskelee jälkisanoissa, että taustatutkimusta on tehty huolella, ja helppohan se on uskoa ajankuvausta pällistellessään. Ei ole ollut tavallisen kansan oloissa hurraamista. Hygienia ei ollut parhailla kantimillaan 1700-luvun lopussa. Vaikka kansa rypee omissa jätöksissään ja kittaa viimeisetkin roponsa kurkusta alas, muistaa Niklas myös ylhäisöä. Aatelisto vuorostaan piehtaroi sen tason moraalittomuudessa, että harvalla riittää mielikuvituksen tahi maallista rikkautta niihin sfääreihin asti. Näissä puitteissa kaksi raskaamman jälkeen elämän kolhimaa miehen raatoa tutkii ja hutkii karmeaa murhaa. Mutta jos oikein juoni kiinnostaa, sopii lukea kirja. Ihan sujuvasti se 400 sivua meni. Tietty oli nähtävissä tuttua sivujuonteisiin eksymistä, mistä noustiin kuiville kytkemällä rönsyily jonkin aasinsillan kautta pääjuoneen. Hyvä metodi, kun halutaan leipoa kirjaan lisää paksuutta, on juoksuttaa lukijan harhauttamiseksi jonkin sivuhenkilön elämänkaarta kymmensivukaupalla. Paitsi jos kirjailija petasi hahmoja valmiiksi tulevaa käyttöä varten.
Socker på toppenina on aateliskirjailijalta ilmestynyt vastikään Ruotsissa jo toinen teos, jonka nimi on jännittävästi 1794. Odottelemme suomennosta. Samaan hengenvetoon tulee tieto, että esikoiskirja on laajentunut trilogiaksi asti. Tästä seuraten persaukinen kirjapiiri voisi järjestää lukijakilpailun siitä, mikä tulee olemaan trilogian viimeisen osan nimi. Pääpalkintona saa haistella hetken aitoa Natt Och Dagin suvun vaakunalla varustettua virallista rintataskunenäliinaa.
Jälkikasteinen kirjoitus kaislojen keskeltä: Jos joku mainitsee helvetin esikartanoista karanneen sanan ”lukuromaani”, pääsee muitta mutkitta jonon ohi mestauslavalle. Vaikkakin äskeinen esitys oli selkeä lukublogikirjoitus. Eli tarkoitettu luettavaksi, ei syötäväksi, ei haisteltavaksi eikä varsinkaan hiplailtavaksi. Muuten tulee syyte bloggauksen seksuaalisesta häirinnästä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)