Kaikki valta maan päällä ja S-marketin kassalla

Muuan miekkonen, voisimme kutsua häntä vaikka Brianiksi, riippui ristillä. Viimeisillä voimillaan hänen onnistui kaivaa lannevaatteensa vyötäröltä (älkää kysykö, miten) kännykkänsä ja käynnistämään S-mobiili -sovelluksensa. Sieltä hän löysi mobiilikupongin, jossa kerrottiin ”tällä kupongilla saat lähimmästä S-ryhmän toimipisteestä yhden taivaspaikan veloituksetta”. Miekkonen painoi ”Lunasta kuponki” -painiketta ja totesi tämän jälkeen: ”Se on lunastettu”. Yhtäkkiä taivaasta jyrähti ääni: ”Ai jai sinä onneton heppu, minkä menit tekemään! Lunastit kupongin liian aikaisin! Minun olisi pitänyt painaa ”Lunasta kuponki” -nappia, jotta olisit voinut hyödyntää edun! Nyt kämmäsit sen verran raskaasti, että jäi etu saamatta! Hyvää päivänjatkoa.” Kyllä sieppasi miestä, kun hän oli roikkunut ristillä koko päivän turhan takia, ja illalla kotona vaimokin sätti pataluhaksi kuultuaan munauksesta. Tasan ei käy taivaspaikat, sanoi Jehovan todistaja, kun laskutoimituksissaan sekosi (sadattaneljättäkymmenettäneljättätuhannetta kertaa).

Jaa, no saatoin pikkaisen värittää tositarinaa, jotta sain siihen enemmän draaman kaarta. Selkeytän nyt ilmaisuani, ja kerron asioiden kulun ilman allegorioita. S-ryhmä on keksinyt toteuttaa vanhan kunnon kuponkialennuksen mobiilisovelluksessaan. Yksi tällainen etu oli, että kilon jööti spagettia irtosi 0,49 eurolla (norm. 1,85 e). Vaimo oli oikein opiskellut kupongin käyttöä etukäteen ja lukenut ohjeista, että ”lunasta kuponki painikkeella ja näytä lunastettu kuponki kassalla”. Näin hän teki, ja lunasti kupongin kassalla vähän ennen kuin näytti sen kassatädille. Mutta kassatädillä olikin toisenlainen käsitys asiasta, ja julisti ääneen, että hänen olisi itse pitänyt painaa painiketta, jotta alennuksen saisi. Vaimo kertoi, mitä ohjeissa oli lukenut ja näytti vielä kupongissa näkyvää aikaleimaa, että se oli muutama sekunti sitten lunastettu. Kassatäti oli vielä mussuttanut jotain ja asia oli jäänyt sikseen. Kotona vaimo havaitsi kuitista, että ilkeä täti ei ollut antanut alennusta.

Rahallisesti ei ole iso asia, mutta periaate on. Voihan aina olla huono päivä, onhan minullakin ollut esim. rankkoja krapulapäiviä, kun aikoinaan nuorena jannuna könötin vuosikaudet Citymarketin kassalla jonkinmoisen tienestin toivossa. Mutta faktat kuitenkin ovat, mitä ovat, ja jonkinlainen ammattimaisuus pitäisi kyetä säilyttämään työssään, vaikka se muuten kuinka katkeraa kalkkia olisikin. Tämän kaiken jälkeen jäljelle jää enää yksi kysymys: missä on Hannu Karpo, kun häntä eniten kaivataan? Tai laittakaa edes Karpon karvalakki tulemaan.

Mandalorialaisia ja muita uskovaisia

Tykitinpä verkkokalvoille tuossa männä kuukautena Star Wars Mandalorian -sarjan pari tuotantokautta. Disney+ -kanavalta tuskin irtoaa tällä hetkellä paljon muuta kiinnostavaa katsottavaa meikäläiselle, mutta se tuli mukavasti tarjottimelle, kun Epic Games tarjosi kahden kuukauden ilmaisjaksoa kaikille niille, jotka ovat törsänneet rahaa firman Fortnite-peliin. Ja poikahan on laittanut fyffeä sileäksi virtuaalivarusteisiin, joten poiki se jotain hyödyllistä.

Vanhan liiton Star Wars -tikkarina olin epätavallisen kiinnostunut Mandalorianista, koska siinä suhmuroidaan itselle tutuimmassa alkuperäisen trilogian maailmassa. Syöttiä hyödynnetäänkin koko rahalla, sillä old school -fanihörhöjen masurapsutusta on joka jaksossa. Nielen minäkin sen mukisematta, ja kieltämättä aika banaanina olen sarjaa töllöttänyt. Tuttuja hahmoja, tuttuja droideja, tuttuja aluksia, tuttuja paikkoja ja tuttuja tapahtumia tulee vastaan vilisemällä. Kuin olisin tullut kotiin, taisin tullakin. Produktioon upotettu mittava mikkihiirirahavuori näkyy tehosteiden laadussa. Välillä joku maisema kyllä näyttää keinotekoiselta ja jotkut (taistelu)kohtaukset nolon kömpelöiltä ja epäuskottavilta aikuisen silmään, mutta sellaista se on aina ollut Star Warsissa, ts. This Is The Way.

Juonenkuljetus tuntuu tuon tuostakin tönköltä. Mando (tehtiin sinunkaupat) eli oikealta nimeltään Din Djarin poukkoilee planeetalta toiselle edestakaisin pieni vihreä menninkäispehmolelu (se kuuluisa Baby Yoda) kainalossa. Matkan varrelle ripotellaan animaatioista tai leffoista tuttuja tyyppejä sekä älytön määrä harjoitusmaalitauluina toimivia storm troopereita. Osa kummajaisgalleriasta on uusia hahmoja, jotka joidenkin jaksojen kuluttua pelmahtavat uudelleen eteen. Saadaan jaksot näyttämään vähemmän irrallisilta, kun tällä tavalla näppärästi liimaillaan yhteen. Ilkeän Imperiumin jämät tekevät elämän edelleen hankalaksi, varsinkin kun johdossa teutaroi Imperiumille sydämensä menettänyt Moff Gideon mandalorialaisilta pöllitty musta valomiekka kädessään. Taisi loppua väripurkit kesken, kun piti mustaksi jättää. Minä olin aina luullut, että vain jedeillä ja sitheillä on oikeus leikkiä lasermiekoilla. Nämä Imperiumin arvonimet, kuten mainittu moff, ovat aina jaksaneet huvittaa. Uudessa toivossa (Star Wars IV) esiintyi Grand Moff Tarkin, eli suurmoffi Tarkin. Kuulostaa yhtä vakuuttavalta kuin smurffi ja suursmurffi (= pappasmurffi).

Vähän söi mandalorialaisen uskottavuutta, kun kakkoskauden lopussa nimihenkilönä toimiva A-luokan tappaja ja kovakypäräinen karjujen karju vetistelee pienen vihreän isokorvaisen tonttu-ukon edessä. Taitaa heppu pehmetä ja toteaa kohta olevansa väärällä alalla, joten kolmannella tuotantokaudella hän siirtynee jäätelökauppiaaksi Tatooinelle. Boba Fett oli palannut elävien kirjoihin kyllästyttyään punkkaamaan Sarlacc-hiekkakuoppahirviön kidassa (Star Wars VI: Jedin paluu) ja oli onneksi kylmän vittumainen oma itsensä, vaikka joku olikin nyysinyt häneltä iskältä saadun haarniskan. Sekös Bobaa harmitti. Imperiumin iskusotilaiden kypärät olivat kuin munankuoria, kun Boba Fett treenasi vähän vihanhallintaa. Boba Fettin paluun varsinainen syy oli, että Disney on luvannut kaverille oman nimikkosarjan The Book of Boba Fett.

Valomerkin jälkeiset drinksut Mos Eisleyn kanttiinissa: Kyllä olisi kelvannut mandalorialaisen alus Razor Crest legoversiona, mutta kun menivät räjäyttämään sen sarjassa tuhannen päreiksi, niin eihän siinä enää mitään järkeä ole. Kun avaisi ko. legolaatikon ja kurkkaisi sisään, täytyisi todeta, että tämä onkin jo valmis.

Noppamiekkailua parhaasta päästä

Naapurin kaveri oli saanut lahjaksi erikoisen opuksen. Se oli pokkarin kokoinen miekan ja magian fantasiamaailmaan sijoittuva kirja, joka olikin peli. Pelikirja oli jaettu 400 lyhykäiseen kappaleeseen, joissa sai tehdä itse valintoja, miten edetä pelissä, tyyliin ”jos haluat avata arkun, siirry kappaleeseen se ja se, jos taas haluat jatkaa mieluummin matkaa, siirry kappaleeseen se ja se”. Pelissä saattoi kerätä reppuun matkan varrelta löytämiään hienoja esineitä ja kultarahoja. Joillekin esineille ja mynteille oli myöhemmin pelissä jopa käyttöä. Välillä kohtasi ystävällisiä olentoja, joiden kanssa tuli mukavasti juttuun, ja välillä otettiin noppamittelöä hättiäisiä vastaan. Opuksessa oli myös siellä täällä komeita piirroskuvia kirjan tapahtumista. Kirja oli yläotsikoitu Taistelupeli-nimikkeellä ja itse teoksen nimi oli Velhovuoren aarre. Sen olivat kirjoittaneet herrat Ian Livingstone ja Steve Jackson. Näillä nykyisin vanhoilla herroilla on hyvin pitkä ansiolista alalta. Peli nostatti pikku pojankoltiaisessa sellaisen hypen, että oli pakko saada itsekin sellainen omistukseen.

Velhovuoren aarre oli Taistelupeli-sarjan (Fighting Fantasy) ensimmäinen osa, jonka Otava julkaisi vuonna 1987. Taistelupeli-kirjat myötäilivät Suomeenkin tuolloin rantautunutta roolipelitrendiä, joskin kirjat olivat kädestä pitäen ohjattuja perinteisiä pelejä, kun taas roolipeleissä olivat eväät levällään omien liirumlaarumien luomista varten. En koskaan vajonnut roolipelien suohon, koska ne vaikuttivat aivan liian sekavilta ja vaikeaselkoisilta minun käsityskyvylleni. Menköön tyhmyyden piikkiin, mutta en voinut ymmärtää, miksi peliin pitäisi itse luoda käsikirjoitus. Penskana kävin kerran JollyP-nimisessä lelukaupassa ja näin hyllyssä suomennetun RuneQuest-roolipelin lisäosan Omenakuja. Kirjanen herätti mielenkiinnon, koska sen kannessa oli kuva haarniskaan sonnustautuneesta ja asein varustellusta tuiman näköisestä ankasta. Veijari näytti enemmän ankalta kuin Aku Ankka (netti kertoi, että nimi oli Vaakkujaakko, mahtava nimi). Opus sisälsi karttoja, kuvia ja kuvauksia olennoista, alueista ja ties mistä, muttei mitään valmista pelin tapaista. Niin kivoilta kuin RuneQuest, Dungeons & Dragons ja sen sellaiset näyttivätkin, minua ei kiehtonut ajatus, että pitäisi omin kätösin tekaista peli johonkin kontekstiin. Aivan liian työlästä, ja miksi maksaa kaikista sääntökirjoista ja nopista ja figuureista, ja sen kaiken jälkeenkään ei ole olemassa mitään pelattavaa? Onneksi pääsin muksuna käsiksi sellaisiin upeisiin lautapeleihin kuin Talisman ja HeroQuest (ja Space Crusade), joita pelattiin tolkullisesti laadituilla säännöillä ja johdonmukaisella kaavalla. Ne sivusivat roolipelimaailmaa, mutta eivät onneksi olleet roolipelejä.

Siis takaisin Taistelupeleihin. Velhovuoren aarteen jatkoksi julkaistiin Mustan Tornin valtias ja Kauhujen metsä, jotka olivat kivaa actionia, vaikka Mustan tornin valtiaaseen ympätty taikojen tekeminen riepoi mieltä. Kauhujen metsä oli perinteistä miekalla mättöä. Näiden jälkeen seurasivat osat 4 ja 5 eli Avaruuden vangit ja Varkaiden kaupunki. Jälkimmäinen oli kerrassaan fantastista meininkiä Port Blacksandin kaupungissa, mutta Avaruuden vangit oli megalomaaninen pettymys. Nimen mukaisesti kirja oli Star Trekistä ideansa kopioinut scifi-seikkailupeli, joka ei toiminut pätkääkään. Se oli piinallisen huonoa luettavaa ja pelattavaa, mm. peli päättyi joka käänteessä äkilliseen kuolemaan, mutta onneksi roskan pystyi unohtamaan ja palaamaan neljään hyvään teokseen.

Odotin pitkään ja hartaasti seuraavia osia Otavalta, mutta niitä ei koskaan ilmestynyt. Suosio ei ollut riittävän laajamittaista. En silloin tiennyt, oliko kirjoja edes tehty enemmän kuin nuo viisi. Kaivoin tietooni aikuisiällä, että olihan niitä julkaistu sellainen 60 kappaletta. Ja sitten keksin haalia kymmenittäin uudelleen julkaistuja englanninkielisiä Fighting Fantasy -opuksia itselleni. Pakkomielteisyyden tähtihetken selostus jääköön väliin, koska olen jo maininnut asiasta toisaalla, enkä jaksa toistaa toistaa toistaa poistaa loistaa soistaa itseäni aina.

Kovaa kuhinaa kantakapakassa

Jatkoa vaikka mistä.

Morgan: …ja joka kerta, kun olen tempaissut uskollisen sapelini esiin, on emännän kuin emännän ilme venähtänyt uusille lukemille. Onpa joissakin tapauksissa unohtanut hetkeksi hengittämisenkin, että on täytynyt oikein muistuttaa asiasta, ettei sutturalla ole taju lähtenyt jo ennen kuin ollaan päästy itse asiaan. Eipä ole yksikään helmannostaja tullut jälkeenpäin valittelemaan huonoa palvelua. Hei tavernan pitäjä, lisää rommia pöytään!
Minä: Kuulehan kapteeni, taitaa olla taas jonkin verran rommin ryydittämää liioittelua mukana noissa makuukammarijutuissa.
Morgan: Kuinka sinäkin maitovalaan valkea maakravun äpärä julkeat? Taidan vetäistä pöksyt nilkkoihin ja esitellä lautakunnalle todistusaineiston!
Sokrates: Credo quia absurdum est.
Minä: Hep hep, pidä nyt vaan housut jalassa, jotta tarjoilu jatkuisi tähänkin pöytään. Uskon sovinnolla. Heitäpä tähän väliin joku jännityksenlaukaisija, Sandels. Sandels? Eversti? Santtu?
Sokru: Johan pomppas, kun Johan ottaa lukua. Taitaa olla tahti liian kova ruotsalaisille herrasmiehille.
Minä: Eiköhän eversti tuosta vielä tokene, kunhan ottaa ensin pienen tuumintatauon.
Morgan: Hah hah, seuraavasta pullosta lohkeaa sitten isompi siivu jokaiselle!
Sokru: Juomavalintasi ja -tapasi ovat rahvaanomaiset, merten ja vakojen kyntäjä, mutta niin ovat minunkin. Uimamaisteritason filosofin maksani on katsos koulittu kovalla kaulimella ja niin monella agoralla, ettei tätä toogaveijaria ihan heti pullauteta ulos näistä henkien mittelöistä. Minun pääni keikkuu viimeisenä pinnalla, vaikka uitettaisiin missä keitoissa. Mutta voisihan tähän väliin nauttia amforan viiniä, kun tuo rommi tuppaa janottamaan.
Minä: Rommia ja palanpainikkeeksi viiniä, huh huh tätä ruokavaliota. Tässä kohtaa voisi hyvin heittää huiviin pari kanakoria.
Sokru: Kuulehan nyt Erisin oppipoika, kun ylhäältä puhuu ääni. Kun on isojen nimien kanssa liikenteessä, on syytä tottua siihen, että täällä ei himmailla niin kauan kuin lyhdyissä liekki lepattaa. Vannon vaikka käsi Pallas Athenen pyllyllä, tämä on yhtä tosi kuin sandaaleissani lukee ”krokotiilit”. Eikä nämä näytä yhtään krokotiileiltä eikä kyllä krokotiilin nahaltakaan. Pidetäänkö muuten täälläpäin kanoja koreissa? Kätevää.
Minä: Joopa joo, viekää te, niin minä vikisen. Tai siis maksa vikisee.
Morgan: Juuri niin, laivapoika, nyt puhut asiaa. Tuosta tuoppi täyteen rommia, tummaa kuin tulisen espanjattaren karvakolmio.
Minä: Paina kaasua, Morgan.
Morgan: Jaa häh? Eihän nyt seurassa piereskellä. Tai no, miesseurassa toki.
Sokru: Eikä pesemättömällä pensselillä sudita. Olinkin jo unohtaa pääasian tässä iloisessa kevyessä kielenkostutuksessa. Onneksi kapu muistutti siitä tärkeimmästä, mikä pitäisi olla aina mielessä. Toogan alla malttamaton filosofian merkkipaalu odotteleekin kaikessa komeudessaan tilaisuutta päästä jakamaan aforismejaan mahdollisimman monelle nymfille. Näyttää noita seireeneitä riittävän tähänkin majataloon, vaikkakin liukkaammissa liemissä liotetut pullokeijut ovat paremmin edustettuina.
Morgan: Kyllä meikäläisillä sepalussäilän käytön mestareilla pitäisi olla esteettisempää seuraa kuin pelkkiä ahavoituneita karvahanureita.
Minä: Unohtamatta sanan säilää, jonka pitäisi myös vedota vosuihin, lukuun ottamatta kännikanoja. Pidä nyt Sokru kuitenkin se toteemipaalusi vielä jemmassa toogan alla, ettei tarvitse ottaa ajolähtöä täältä. Mutta ennen kuin teette seuraavaa siirtoa, niin pitäisi saada Santtu hereille. Eihän kaveria jätetä, vaikka olisikin ruotsalainen, ja kehno viinapää.
Sokru: Ehdin jo unohtaa svedueverstin olemassaolon, kun herra oli niin hissukseen.
Morgan: Ei sammuneena kovin kovaa mökää pidetä. Taitaa se vähän rohista, joten ainakin hengissä on.
Sandels: Va fan? Joko ruotsinlaiva lähti satamasta?
Sokru: Ei, vaan Vasa-laiva, keikaroiva käkkäräpää.

Kontillinen Nasse-setiä

Olipa silloin ja illoin maanmainio sketsisarja Spede Show, joka oli yksi 80-luvun suomihuumorin kirkkaimpia tähtiä, vaikka joku ymmärrettävästi haluaisi toisin väittää. Totta puhuen minäkään en enää nykyisin suin surminkaan katsoisi kyseistä ohjelmaa, mutta se oli tosiaan silloin. Spede Pasanen, Simo Salminen ja Vesku Loiri kehittivät monenlaisia hahmoja ja kansan suuhun jääneitä hokemia, jotka tietty ovat vaipuneet jo unholan maille. Yksi oli Loirin esittämä Nasse-setä, lastenohjelman juoppo ja lapsia vihaava juontaja, joka oli kaikkea muuta kuin lapsille sopiva ilmestys. Hänen kuuluisa hokemansa oli ”Nasse-setä on nyt hyvin hyvin vihainen” pelottavalla möreällä äänellä. Nasse-setä oli 10-vuotiaankin näkökulmasta huikean hauska hahmo, vaikka Nassen jutut olivat usein K16-matskua.

Toisenlaiseen Nasseen sain tutustua 90-luvun puolivälissä, kun olin (Uuno) armeijan leivissä. Suomen armeijan käyttämällä kaasunaamarilla oli veikeä lempinimi nasse. Mainio pikku kapistus, jonka toimintaan meidät tutustutettiin alokasleirillä. Perehdyttämisen jälkeen meille simuloitiin todellinen tilanne eli kaasunaamarin tiiviystesti, jossa nassen ominaisuudet pääsivät oikeuksiinsa. Alokkaat istutettiin kaasunaamarit päässä ryhmä kerrallaan konttiin istumaan. Ystävällinen yliluutnanttisetä kävi nakkaamassa kyynelkaasukranaatin konttiin ja sitten kontin ovi kiinni, jotta päästiin nauttimaan löylyistä. Kontti pullollaan Nasse-setiä odotti malttamattomana tulevaa kliimaksia. Konttia ei luojan kiitos sentään lukittu, koska hetken päästä oven aukaisumekanismia tarvittiin.

Lähes jokaiselle kontissa istujalle valkeni nopeasti, että kaasunaamari oli kelvollinen ainoastaan vappuna ja halloweenina käytettäväksi. Kuminen naamari oli tarkoitus kiristää hihnoilla tiiviisti kasvojen ympärille, mikä oli teoreettinen olettama. Käytäntö saneli toisenlaista sanomaa. Nassea oli ilmeisen mahdotonta saada kiristettyä niin, etteikö se olisi falskannut jostain kohtaa reunasta. Hyvin pian savusaunan vieraat alkoivat purkautua kontista pihalle kuka minnekin. Jotkut tyytyivät tiristelemään vuolaina vuotavia silmiään, kun toiset rynnistivät lähimpään puskaan oksentamaan. En poistunut ensimmäisten joukossa, mutta eipä nasseni tiivis ollut, joten koitti minunkin aikani. Rynnistin lopulta ulos itku silmissä. Oli todettava Juicen sanoin: ”En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, niin itken kyynelkaasusta vaan.” Muistaakseni silmien huuhteleminen vedellä auttoi jonkin verran helvetilliseen kirvelyyn, joka näppituntumalta oli noin kymmenkertaista sipulin höyryihin verrattuna ynnä pahoinvointi kaupan päällisinä. Vatsalaukun sisältö pysyi sentään aloillaan.

Väkisinkin ryömi mieleen ajatus, jos kaasu olisikin ollut kunnon kamaa eikä mitään itkulitkuja. Tositilanteessa olisi ollut joka Nasse-setä kylmänä kuin rautakanki Pakkasherran perseessä, vaikka taistelukaasut taitavat olla kiellettyjä modernissa sivistyneessä (?) sodankäynnissä. Kapiaiset tiesivät tasan tarkkaan, millaisia veijareita nasset olivat, vaikka Puolustusvoimien virallinen kanta varmasti oli, että heillä on varastoissaan pelkästään kuranttia tavaraa. Eiköhän kenttäkokeet jokaisella menneellä alokasryhmällä alleviivanneet asiaa. Ymmärtääkseni SA on poistanut käytöstä ties mistä 1960-luvulta peräisin olevat naamarit ja korvannut ne (toivottavasti) oikeasti toimivilla versioilla.