Kirjapiirin vilistelevät vuodet

Zattuiba hazzuzti, että kauniisti kansiin sidottu kaunokirjallinen tuotos lankesi vaka vanha kirjapierun eteen kuin hanhenmaksapallerolautanen ruotsalaisen aatelisherran aamiaispöytään. Puhummehan Nikke-pojan – sillä tarkoitan äkta svensk aatelismiestä Niklas Natt och Dagia, ja oikeasti sukunimi on Natt och Dag – taannoin suomennetusta vuosilukutrilogian (tetralogia, pentalogia, heksalogia, metrologia, patologia, seksologia?) toisesta osasta 1794. Olisipa ollut raikkaan ravitsevaa, jos Niklas tai joku kirjan päähahmo olisi päättänyt pitää sapattivuoden ja kakkososa olisikin ollut 1795 (eka osa oli 1793). Olisiko se vituttanut lukijoita vai tarjonnut jännittävän, mutta kovin käytetyn, lähestymistavan rikkoa kronologinen järjestys ja tarjota mahdollisuuden palata myöhemmin mystisyyden verhon peittämään ajanjaksoon? Miksi spekuloida sellaisia, kun ketään ei kiinnosta?

Mikä tässä kiinnostaa, jos kiinnostaa, on, että herraskainen pökelsi uuden teoksen, jossa jatketaan noin suurin piirtein siitä, mihin viimeksi vuonna 1793 jäätiin. Eipä siinä kai kummempia, kun siirryttiin seuraavaan vuoteen, avattiin välissä julgåvat, sitten tuli uusivuosi ja vähän skumppaa nautittiin ja hoilattiin joukolla falle-ralle-raa vilkkuvaan ledinauhaan kiedotun hapansilakkapurkin ympärillä. Saattoi siinä Martin vähän irrotella ja kaatua teatraalisesti hankeen, mille kaikki nauroivat kohteliaasti, koska kaikkihan Martinin tuntevat, millainen velikulta hän on.

Kirjapiiri toivottaa Martinin todellisen helvetin perukoille, sillä Natt och Dag näyttää meille siniverisen perinpohjaisuudella kaikessa julmuudessaan, kuinka mieletöntä elämä on. Ei ole olemassa hyviä ihmisiä eikä onnellisia loppuja, vaan kaikki piehtaroivat saastaisissa synneissään ja loputtomasta pimeydestä kumpuavissa sairaissa mielihaluissaan, ja naiivit ihmiset ovat hyväksikäytettäviä räsynukkeja, joille kauheinkaan kohtalo ei ole yhtään liioiteltu, koska sen he ovat vähintäänkin ansainneet. Sellaiset voi sadistisella tyydytyksellä imeä kuiviin ja sen jälkeen polkea syvälle saveen. Oikeudenmukaisuudesta käy, että vahvemman kuuluu tuhota ilman säälin häivää heikommat, kunnes löytyy seuraava vahvempi, joka tuhoaa edellisen. Maanpäällisen helvetin virkaa toimittaa aistinvarainen todellisuus, josta jokainen elämän lahjan vastaanottaessaan pääsee nauttimaan, ja ihmiskunta kaiken luoja, joka helvetin ympärilleen on onnistunut rakentamaan.

Siinäpä kiteytettynä Niklaksen kirjoihinsa eläväisesti kuvailema maailma. Kuulostaako kivalta? Totta hitossa kuulostaa. Siksipä kirjan nimeen vuosiluvun perään runoiltiin kuvaavampi alaotsikko ”Elävien haudasta”. Elävien hauta on kirjan mukaan lempinimi mielisairaalalle. Piirillä ei ole kärsivällisyyttä sukeltaa teoksen syvempään analysointiin, vaan pureskelee sen nopeasti ja sylkäisee lopuksi ysköspallona tienpientareelle. Aatelisen Lemon Juice & Glycerine -pehmoisin käsin muovattu opus kuitenkin pursuaa kielen estetiikkaa, vaikka suomeksi onkin. On hämmentävää, kuinka nihilistisellä otteella siniverinen ryöpyttää päähenkilöitään. Vaikka tapahtumat saavat järkyttäviä käänteitä, ei huolta, sillä kulman takana odottaa jotain pahempaa. Kirjan edetessä helvettikin alkaa vaikuttaa armeliaalta paikalta verrattuna poloisiin ihmiskohtaloihin.

Lyckligt slutia on turha odotella vastaantulevaksi, koska kirjan hahmoille ainoa helpotuksen huokaus on se viimeinen henkäys, joka suusta pääsee ulos. Herkkisten kannattaa pysyä loitolla Niken madonluvuista, mutta kaikille sadomasokistisia ja inhopessimistisiä taipumuksia itsessään havaitseville paperinivaska on silkkaa namiskuukkelia. Vaikka bokringin isossa osassa läpikahlaamia opuksia löytyy paljon hohhoijaa-osastolle kuuluvaa joutokäyntiä, suvantovaiheita ja sen sellaista pitkäveteisyyttä, jolla kirjat saadaan kirjan pituisiksi, eivätkä jää novelleiksi, niin Niklaksen tekstiä jaksaa lukea, ja se on iso ansio se. Ja uskokaa hyvällä, kun sanon, että en tiedä, mistä puhun.

Urheilumieltä koko rahan edestä

Kun olin kouluikäinen hikarin alku, haikailin joskus jotain urheilullista harrastusta. En ollut ihailtu atleetti koululiikunnassa, vaikka muistaakseni ala-asteella sain hyvin suoritettua taulukon mukaisia voimisteluliikkeitä ja lentopallossa olin suosittu pomminvarmana avaussyöttöjen lyöjänä. Jos sai verkon yli, se suurella todennäköisyydellä myös putosi kenttään. Ylä-asteella koin urheilu-urani tähtihetket, kun minut valittiin useana vuonna koulun uintijoukkueeseen ja sain kahdesti hopeaa koulujen välisissä viestiuinneissa. Sitä muistelen vieläkin lämmöllä ja sen ansiosta napsui todistukseen kymppi liikunnasta tuona ajanjaksona, mutta muina aikoina ei sellaisia numeroita näkynyt.

Jos erehdyin haaveilemaan seuratason harrastamisesta, isäni ampui sellaiset hörhöilyt perusvarmasti alas. Hänellä oli selvät sävelet: minun menestykseni tulee keskittyä vain ja ainoastaan kouluarvosanoihin. Jyrkkyyden taustat olivat johdettavissa. Isäni oma koulutaival oli ollut lyhyt ja kivinen. Hän oli tavallisen kovapäinen Nuoramoisten kansakoulun pölvästi, jolle oppi kaatui ojaan tehokkaimmin opettajan sivaltavan kepin avustuksella. Hänestä tuli duunari ja tällä taipaleella hänen päähänsä iskostui, että minun polkuni tulee olemaan täysin päinvastainen. Kuulin usein hänen suustaan lauseen: ”Pidän huolen, että sinä et tule laivojen kaksoispohjissa konttaamaan.” Siitä voivat fiksummat päätellä, millaisiin työolosuhteisiin hän päätyi. Urheilu-ura jäi lähtötelineisiin, eli pihapeleihin ja koululiikuntaan.

Jälkikasvu on päässyt vapaasti seura-/kilpaurheilun pariin. Heidän myötään seuraharrastamisen realiteetit aukenivat minunlaisellekin pallopäälle. Selkeimmin ymmärsin sen, kuinka auki kukkaron pitää olla. Hahmottui minulle lukemattomia muitakin sangen opettavaisia juiduja, mutta johonkin täytyy rajat vetää. Rahan puutostila on ikiaikainen ihmiskunnan itkemisen aihe, mutta siitä on helppo vääntää itkut, kun sitä suurimmalla osalla ei ole tarpeeksi lukuun ottamatta 1 %:a. Mutta kaikkihan on suhteellista, eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaantuu. Kummallakin lapsella harrastustoiminnan kaari on ollut samanlainen. Ensin jokunen vuosi pikkuseurassa, sitten isompaan seuraan olosuhteiden pakottamana. Eräältä taholta minulle kiteytettiin timantintarkasti vanhempien rooli lasten harrastuksessa: kuskaa, kustanna, kannusta. Jos pikkuseuroissa selvisi maksuista vielä vinkumatta, kilahti eri ääni kelloon siirryttäessä isompiin seuroihin. Pojan harrastuksen kuukausimaksu asettui 50 euroon, mutta tyttären uudessa seurassa läimittiin ympäri korvia isolla lapasella: 300 e/kk. Ei naurattanut, vaan ahdisti. Katsoisin, että tuollaisen summan veloittaminen on törkeää ja tulkittavissa rikolliseksi toiminnaksi. Taitaa olla (rikollis)organisaatiossa vähän enemmän väliportaan valmennuspäälliköitä. Jotain syvästi mätää on. Kummankaan muksun maksut eivät suinkaan jääneet siihen. Päälle tulevat lukuisat laskut varusteista, kisa-/pelimatkoista, leireistä, buffet-velvoitteista sekä kaikenlaisen ihme varainkeruukrääsän pakko-ostamisesta/-myynnistä.

Vanhemmille kuskaamisen kuormituskin voi olla kohtalaisen kovaa koettelemusta, esim. lähdetäänpä arki-iltana työpäivän jälkeen pelireissulle 160 kilometrin päähän. Elämä suunnitellaan treeniaikojen ja tulevien pelien ja kilpailujen mukaan. Ja bensaa, aikaa ja rahaa palaa. Lapsen sietokyvyssä ja jaksamisessa ei välttämättä ole ongelmaa, varsinkin jos hän pitää harrastuksestaan, mutta toisenlaista näkökulmaa voi tarjota keski-ikää hapokkaasti käyvä oravanpyörässä jauhautunut raakki, jonka psyyke tikittää aikapommin tavoin. En puhu itsestäni, enhän? Paljon esiintyy sitäkin, että reipas seuratoiminta ajaa lapsen loppuun teini-ikään mennessä ja se on sen jälkeen heipat harrastukselle.

Kun urheiluharrastus painottuu yhä enemmän hyvätuloisten perheiden penskojen etuoikeudeksi, täytyy seurojen kehittää takaportteja, joilla kyvykkäät ja rahattomat voidaan pitää mukana toiminnassa. Apuun tulevat seurojen säätiöt, joilta voi anoa perusteluin tukea kohtuuttomiin maksuihin. Kuinka reilua ja hyväntahoista, ihan tulee tippa silmään ja sen päälle housuun. Voin aistia filantrooppisen ilmaston terveen raikkaan tuulahduksen. Samalla seuran on huolehdittava, että riittävä määrä maksukykyisiä pelinappuloita roikkuu mukana toiminnassa, jotta raskas seurakoneisto pysyy rasvoissa ja päästään jatkossakin huristelemaan seuran logoilla varustetuilla autoilla ja tekemään ryhmäkoulutusmatkoja Costa del Sol Eternolle. Väliin putoava keskituloinen perhe saa laskea tosissaan lanttejaan, millä konsteilla lapset pidetään kiinni harrastuksessa. Ja siinäkin puhutaan vain yhdestä harrastuksesta per kersa. Enkä uskalla edes perehtyä, kuinka paljon julkisista varoista kaadetaan (huippu)urheilulle rahaa. Tervehenkinen urheilukulttuuri rakentaa pöhötyksestään ympärilleen Berliinin muuria, johon lukemattomien perheiden kirkassilmäiset pikku haaveilijat voivat iskeä päänsä. Mutta onneksi on, mistä valita: Pleikkari, Xbox tai Nintendo.

Suomalainen mämmitysresepti

Niin kävi minullekin, askeleissani sekosin, ja maistelin ”suomalaisia menestysreseptejä”. Puolustuksekseni totean, että en oma-aloitteisesti kahminut niitä kaupasta mukaan, vaan ne pesiytyivät nurkkiimme perheen täysikasvuisen naaraan kuljettamana. Ja kun katsoo menestysreseptituotteiden listaa, voin hyvin ymmärtää, miksei niitä ole näkynyt ostoskorissani. Mutta niin ennakkoluuloinen en ole, etten olisi valmis maistamaan näitä mainetta ja kunniaa keränneitä kotimaisia herkkuja. ”Suomalainen menestysresepti” perustuu tv-ohjelmaan, josta en ole koskaan katsonut jaksoakaan.

Mitä on siis tullut tungettua suuhun? No Fallero-falafelpalleroita, savustettua Leikkala-kalaleikkelettä sekä Chia Good -välipalamönjää kolmea eri makua, joten olen syvällä pelissä. Turkulainen viherpillerinpyörittäjä pyöräytti itsensä skaban voittoon palleroimalla Falleroita, pieniä lihapullan korvikkeita, jotka maksavat moninkertaisesti lihapulliin nähden, ainakin jos vertaa HK:n suoltamiin legendaarisiin scheissepulliin, eli päivän hintaan 0,75 euron lihapyöryköihin, joissa on 16 % lihaa. Nekin ovat siis melkein vegeä.

Falleroiden kanssa törmään ongelmaan, että sanasta Fallero minulle tulee mielleyhtymänä fallos. Hyvä, etteivät olleet falloksen muotoisia, koska sitten niitä ei olisi pannut suuhunsa kuin naiset ja hinurijaoston jäsenet. Pussin teksti kiljuu ”ravintolatasoinen falafel!” ja mieltäni jää askarruttamaan, mitä on ravintolatasoinen falafel, koska en muista ravintolassa falafelia syöneeni. Kuulen jo nyt kaukaisuudesta huudon ”saatanan luolamies!” Sivujuonteena mainittakoon, että Word ei tunnista sanaa ”falafel”, vaan tarjoaa tilalle ”faabeli”. Pussissa kehutaan myös ”kasviksia ja härkäpapua = 100 % makua” (kirjoitin aluksi ihan oikeasti vahingossa ”100 % maksua”, ja ymmärsin myöhemmin, että se oli freudilainen lipsahdus). Makua kyllä piisaa oikein kivasti, koska mausteita on lapettu falleroihin kourakaupalla. Herne-lehtikaali ja paahdettu punajuuri ovat makuvaihtoehdot, mutta mausteisuus on päällimmäisenä. Rakenne muodostuu jonkinlaiseksi kompastuskiveksi. Fallerot ovat kovin murenevaisia ja kuivia kuin Saharan hiekka. Nämä vaativat kastikkeen tai dipin. Kaiken kaikkiaan Fallerot ovat ihan mukiinmeneviä, eivät kuitenkaan nakkimukiin.

Leikkala-kalaleikkele saapui ulottuvilleni savun makuisena. Tykkään sanaleikeistä, joten nimestä tulee pojoja. Tummat pilvet kerääntyvät taivaalle, kun luen paketin kannen tuoteselosteesta ”97 % lahna”. Lahna ei todellakaan kuulu makusuosikkeihini ilmeisistä syistä. Tilanne synkkenee, kun Leikkalan tuoksu saavuttaa hajureseptorini. Haju vastaa pariksi viikoksi järveen unohtunutta kalaverkkoa. Maku myötäilee hajua. Valitettavasti lahnan ominaismakua ei millään silmänkääntötempuilla pysty peittämään, joten majailtuaan muutaman viikon jääkaappilootan pohjalla päätyy pakkaus sisältöineen polttokelpoiseen jätteeseen. Tuomiota ei tarvitse enempää alleviivata. Ehkä jollain toisella kalalla voisi pelittää paremmin, mutta että lahna. Tarvitaan vähän suurempi kalan ystävä, jotta näitä voisi itkemättä syödä.

Chia Good -välipalavalmisteella on ääliömäinen ja mielikuvitukseton nimi. Onko se epätoivoinen todisteluyritys siitä, että ”hei uskokaa, on tämä oikeasti hyvää”? Tuotteen määrittely on hankalaa, koska suomen kielessä ei ole tällaiselle yksiselitteistä ilmaisua. Se ei ole jogurttia eikä vanukasta. Vähän kuten Yosa, joka on ”kauravälipala” eli ei kerro mitään tuotteesta. Nämä tuli kaikki maisteltua, makuina sitruuna, mango ja kolme marjaa. Kaikille yhteistä on se, että rakenne on limamainen (kuinka houkuttelevaa) ja joukossa lilluu runsain joukoin pieniä palleroita, jotka muistuttavat kirjolohen mätiä. Oletan näiden pikku kuulien olevan pehmitettyjä chian siemeniä. Kuulemma itse Robert Helenius kävi pehmittämässä ne. Word ei tunnista myöskään sanaa ”chia”, vaan katsoo sanan ”CIA” olevan parempi vaihtoehto. Yhdenkään maku ei aiheuta flippaamista saati backflippaamista, vaikka kolme marjaa onkin maistuvin ehdokas. Tuotteen ulkonäkö ja suutuntuma ovat kauniisti sanottuna luotaantyöntäviä.

Henkilökohtaisista lähtökohdista, tätä pitää aina korostaa, ainoastaan Falleroille uskaltaa povata jonkinlaista tulevaisuutta. Leiklahnakala ja Chia Not So Good eivät mene jatkoon ainakaan tätä jakelukanavaa pitkin. Saatan ja saan olla väärässäkin, koska tuskin kukaan on sitä estämässä. Ilmiö on toistunut usein elämäntaipaleen varrella. Voihan olla niin, että anti-liha -liike kannattelee näitä kyhäelmiä. Onneksi meillä on aina ja ikuisesti mämmi, tuo ylittämätön suomalainen menestysresepti, kunhan vain joku estää Juha Mietoa kuluttamasta Suomen mämmivarantoja loppuun.

Jälkimmäinen menettelyresepti: Aika outoa, etten ole vieläkään maistanut vuoden 2020 voittajaa Rostista, vaikka kuvittelisin sen vastaavan makumieltymyksiäni parhaiten.

Vielä jälkimmäisempi menettelyresepti: Ai niin, onhan meillä myös sahti. Torille!

Kunkun ja Sedän räävit runoilut

Kyllä vain jaksan hehkuttaa Kuningas Pähkinä & Setä Tamu -duoa, jotka taikovat ilmavaa vinolla huumoritatsilla sävytettyä rapdancehöpöä kannattajiensa iloksi. Gubbet (allekirjoittaneen ikäluokkaa) eivät ole juuri koskaan juhlineet parrasvaloissa, vaikka silloin tällöin ovat pinnalle pulpahtaneetkin (mm. Tyttö sinä olet meritähti, Hei Scully ja Ollaan kaikki pinkkejä sisältä). Minullakin heput olivat jonkin aikaa kuuntelutauolla, kunnes heiltä ilmestyi äskettäin kelpo kesä-ep Vamos Fumos Bailando. Lattarirytmien pauloihin pääsee biiseillä Pämpada, Nyt vaan 100a ja Fort Ingles. Vaasan veijarit julkaisivat samoihin aikoihin lisäksi mainion Sky-baaria puffaavan Bailukipinä-siivun.

Setä Tamu eli Mikko Tamminen on maaginen moniosaaja ja biittivelho, joka on työstänyt lukemattomille artisteille hittibiisejä. Sävellykset taitavat olla kaikkinensa Tamun käsialaa, kun taas sanoituksista vastaa käsittääkseni paljolti Kuningas Pähkinä. Kunkun alituiseen suoltamat pikkutuhmuudet ja tippojen tiputtelut iskevät karjusian rasvalla voideltuun ikikeskenkasvuiseen mieleeni kuin just sinne. Keihäänkärkenä Hei Scully, joka kertoo Salaisten kansioiden (X-Files, ysärin huippusuosittu tv-sarja) FBI-tutkija Dana Scullyn inspiroimasta miehisestä masturboinnista. On huikea saavutus, että pystyy rykäisemään kokonaisen biisin hanskaan hakkaamisesta ja kuvailemaan tuota luonnollista harrastusta niin monin värikkäin sanankääntein. Huvittavaa (ja tarkoitushakuista) on myös alkojuomien alituinen luetteleminen biiseissä, kuten skumppa, lonkku, sambuca, mojito. Unohtamatta vaasalaista perinnegrillimättöä juustokasta sekä kotiseuturakkauden alleviivaamista spottaamalla vaasalaisia baareja ym. mestoja (Sky Bar, Faros, Strampen, Tapsan Grilli, Sundom, Gerby, Vaskiluoto, Hovioikeudenpuistikko). Uusista biiseistä täpinöityneenä päätin porautua kaverusten ”aikuistuotannon” (v. 2011–) sanoituksiin ja poimia sieltä erinäisiä mieleen jääneitä helmenvalkoisia helmiä ja klassikon ainesta hipovia lohkaisuja. Pitemmittä puheitta, matto ei synny kuteitta.

”Likainen Setä Tamu, vesi kielellä näkökentäs namu, se päivä biitsil on kesäkeittoo, nymfomaanista kehittelen peittoo.” – Kannut (Kesä 2011)
”Aurinko painuu mailleen, Kunkun kanssa jatketaan iltaa Skylle, sä Strampenin vessaan jäit, ei tainnu meille tulla juhannushäit.” – Kannut (Kesä 2011)
”Hei vilauta sun peffaa, jos sä kehtaat, niin vien sut syksyllä Palmasiin.” – Syksyllä Palmasiin
”Mä oon täydelline sulle niinku mutsilleski, eiks nii.” – Syksyllä Palmasiin
”Setä on täällä taas, tippuu vaatteet lattiaan, mä oon aina valmiina likaiseen leikkiin.” – Boom City
”Oon ollu niin kauan liekeis, et koht oon vaan tuhkaa.” – Boom City
”Sä voit jäädä yöksi, sä voit lähtee mihin vaan, mut mä varotan likka, Setä tarjoo pelkkää likaista rakkautta.” – Boom City
”Suu käy ku Anttilan ovi.” – Mintunlehtitaivas
”Faroksen kannel twerkkaan pelastusliiveissä” – Mintunlehtitaivas
”Mintunlehtitaivas, taas on kätes tuhmas paikas, jos haluut, Setä lähtee sua saattamaan.” – Mintunlehtitaivas
”Diggaan klassisii comboi, niinku auto ja seksi.” – In the heat of the night
”Kaikki lipuu ohi, mä vaan jatkan, ei oo kohdet, on vaan matka.” – In the heat of the night
”Bensat flanupaidalla, mun täytyy kato miehekkäältä haiskahtaa.” – Pähkinäsillan tanssit
”Lähden tansseihin Suave tukassa, kossu munissa, kortonki sukassa.” – Pähkinäsillan tanssit
”Ei tippa tapa, jos se tulee housuun.” – Ollaan kaikki pinkkejä sisältä
”Täs kaupungis on vaan yks laki, mun intiaaninimi on Nessus Pati.” – Ollaan kaikki pinkkejä sisältä
”Kädettömän puolella tiukat on mutkat, ei nappaa kamerat eikä tutkat, ehdotuksesta tehään vaan tuhmat, jos mä kuolen, nelostielle mun tuhkat.” – Musta joki
”Musta joki, pimee tie, näät läpi valuvien kajaalien, ne on ilon kyyneleet, ilmastointi kuivaa ne.” – Musta joki
”Pohjanlahden laitamilla ei lopu heti ilta, tähtitarha, kuunsilta, sunnuntaihin absintilla.” – Tuudiluu
”Pussaa beibi mun habaa tänks.” – Duunattiin mitä vaan
”Hei Scully, dumppaa se Mulderi, tai tapahtuu taas uus murderi, sul on kato kosminen berberi, duunaisin sun mustaa aukkoo selvinkin päin.” – Hei Scully
”Junnun joka tiistai oli odotusten juhlaa, peiton alla käsijumppaa, Nessu ja Nivea.” – Hei Scully
”Istun, sippaan ja nautin, oon hidastanu vauhtii, taivas on auki kuin oisin kosmonautti, feidaa se kyökki ja kaulin.” – P.H.H.
”Kun taivaalt tulee vettä, niin mä nään läpi pilvien, ja silloin tuumin että, tältä tuntuu olla täydellinen.” – Täydellinen mä
”Tää on täs niin selkeenä ku pystyy, sanon tän niin selvänä ku pystyn.” – Aurinko kun laskee skumppapullon taa
”Ei pysty lupaa, et saavun aamuks satamaan, näil vesil on vaan välil liian matalaa.” – Tango ja Cäsh
”Tää elämä ku uunopaita, rikki ja likanen, ei sitä enää puhtaaks saa.” – Uunopaita
”Tänään matkustetaan viinillä kadoksiin, on lördaagifiilis, vien sut pyramidin huipult kohti galaksii, siin on sulle diili.” – Salaliittoi margariittoi
”Sä fiilaat tän, ja Setä tarjoo viel enemmän, eroottisen värinän, jota venannut oot niin pitkään.” – Salaliittoi margariittoi
”Vaikka kauluspaidat on pyykissä, tiskillä seilataan hyvissä, kuohuviinit on kyydissä, mun taivas on aina ysissä.” – Bailukipinä
”Koktailei tekee mieli, ihan nonstoppina, piña colada, mutta tuoppina.” – Pämpada
”Oltiin miljoonii, nyt vaan 100a.” – Nyt vaan 100a
”Jaloissa grande azure, se iso sinine, mä tanssin ittekseen.” – Fort Ingles

Nollakerhon nousu ja uho

Näen sen yönmustan sieluni hiilenmustin silmin: Seitsenvuotiaat tulevat isänmaan toivottomuudet Salen kassalla. Hihnalle asetetaan nätisti riviin Heinekeniä, Bavariaa, Lapin Kultaa, Lassoa ja pari Rainbow’ta. Kaikissa lukee tietenkin ”0,0 %”, joten kassatädin on turha vinkua papereiden perään. Koulun jälkeen on räkätappien mukava lipitellä harjoitusbisseä kimpassa kavereiden kanssa ja kehuskella, kuinka ”musta tulee isona samanlainen sieni kuin iskästä, joka imailee ainaski keissin kaljaa joka viikonloppu!” Samalla voi unelmoida siitä hetkestä, kun täysi-ikäiseksi eli 13-vuotiaaksi vartuttuaan saa välikäden avustuksella hyppysiinsä ensimmäiset oikeat kassikaljat ja pääsee örveltelemään ja puhumaan norjaa lähimetsään.

Ensimmäinen kokemukseni nollakerhon oluiden maailmaan oli joku vuosi sitten, kun paikallisessa ruokalassa jaettiin ilmaiseksi Koffin Crisp-olutta. Otin pari tölkkiä ja päätin muuttaa jonkin kahvitauon kaljatauoksi. Crisp olikin juuri niin onnetonta paskaa kuin pelätä sopi. Crisp ei ollut rapean rapsakkaa eikä raikkaan ravitsevaa, vaan laimean katkeraa litkua (itkua?), jonka etäisen usvaisessa kaukaisuudessa siinsi häivähdys oluen makua. Toinen tölkki taisi jäädä juomatta.

Uusien fiksujen sukupolvien ja uuden ajattelutavan myötä on ryhdytty vyöryttämään isolla vaihteella alkoholitonta elämäntapaa. Netti tursuaa mocktail-ohjeita ja nuoren polven hipstereille on lanseerattu käsite ”sober curious”, jotta ajattelumalli saadaan myytyä paremmin trenditietoisille edelläkävijöille. Sen myötä voi blogittaa ja vlogittaa loputtomiin kokemuksiaan uudesta ideaali-itsestä ja oikean identiteetin löytämisestä samalla, kun odottelee kärsimättömänä seuraavaa valtatrendiä rantautuvaksi.

Minulla ei ole mitään syytä pilkata absolutismia, alkoholittomuutta tahi ”sober curiousia” elämänvalintana, mutta enpä myöskään demonisoi alkoholin käyttöä. On niitä pahempiakin vitsauksia, kuten huumeet, köyhyys, ihmisarvoloukkaukset, organisoitu rikollisuus, eriarvoisuus, saastuminen, pandemiat, jatkuvan talouskasvun vaatimus, kyltymätön oman edun tavoittelu, kulutuskulttuuri, jne. Tuon listan myötä tekee mieli juoda itsensä kaatokänniin tai vaikka saman tien hengiltä. Alkoholin käytöstä saa toki helposti aikaiseksi ongelman, eikä sovi väheksyä sen aiheuttamia mittavia häiriöitä perhedynamiikassa. Sellaisella luonteen heikkoudella varustettujen olisi kenties syytä pysyä kokonaan erossa väkijuomista. Blaa blaa blaa sormen heristelyä ja kukkahattuja.

Näillä hötöpuheen markkinoilla on turha parantaa maailmaa, koska ei se niillä parane. Jääköön homma martoille, nutturapäille ja voimallisesti tiedostaville vihernuorille. Palaudun nollan prosentin oluisiin. Haluan yrittää pysytellä terveen uteliaana ja avoimena, enkä takertua menneiden yksittäisten tapausten perusteella juurtuneisiin sementoituihin harhakäsityksiin, siispä kävin hakemassa paikallisesta Heineken 0,0 %:n, Lasso Zeron sekä Rainbow’n alkoholittoman tumman lagerin. Aloitin Rainbow’sta. Rainbow-tölkin kyljissä tähdennetään, että ”nautitaan kylmänä, hyvässä seurassa” ja ”TARJOILLAAN VIILEÄNÄ”, joten makuelämyksen kannalta on ilmeisen kriittistä saattaa juoma optimaaliseen lämpötilaan. (Hyvä) seura täytyy sivuuttaa mahdottomana tehtävänä. Mainittu tumma lager vaikuttaa aluksi lupaavalta, onhan se väriltään aika tummaa, mutta pian havaitsen tiettyjä ongelmia. Tumman oluen karski maltaisuus loistaa poissaolollaan. Heti sen jälkeen hoksaan, mitä maku muistuttaa. Sehän on kotikaljaa, mutta pikkaisen liikaa vedellä jatkettuna. Oivalluksen jälkeen tekobisse alkaakin maistua huijaukselta. Siirryn belgialaiseen Lassoon. Nimi on tuttu väkevämmistä versioista, ja nimestä tulee propseja, sillä siitä syntyy lystejä mielikuvia. Lassossa ollaan selvästi oikeilla jäljillä. Maku on mieto, mutta kuitenkin selvästi havaittavissa, ja se on takuuvarman peruslagerin maku. Tälle voisi antaa varovasti peukkua. Viimeisenä kansainvälinen mammutti, eli hollantilainen Heineken. Seuraa total turn-off. En tahdo muistaa, kuinka voimakkaana humalan maku on oikeassa Heinekenissä, mutta 0,0 %:n mustassa lampaassa olematon maltaan maku kompattuna kitkerällä humalalla (varaus humalalle, voi olla jotain muutakin) tuottaa värisyttäviä fiiliksiä kusen juomisesta. Se on morjens Heineken 0,0 %:lle, mutta juon sen väkisin loppuun, koska se piru maksoi enemmän kuin oikea olut!

Lasso nousee kolmikosta selväksi voittajaksi. On markkinoilla lukuisia muitakin merkkejä, mutta tyydyin pieneen otokseen. Eipä olut ole muutenkaan viime aikoina maistunut, koska pidin taannoin yhdeksän kuukauden mittaisen kaljalakon, jonka seurauksena huomasin jollain tavoin vieraantuneeni oluen mausta. Veljeni, elämme lopun aikoja.

Jälkikusetus: Voitte unohtaa sen kysymyksen, kuinka usein olen juonut kusta. En kerro.