Perjantai... seuraavat räävityt runoilut à la Kunkku ja Setä

Jossain ykkösellä alkaneen vuosituhannen loppuhönkäyksillä Leevi and the Leavings julkaisi kokoelman ”Keskiviikko… 40 ensimmäistä hittiä”. Koska kyseessä oli Leevi eikä mikä tahansa tusinabändi, platan nimelle oli katetta. Kaksi cd-levyllistä biisejä, jotka kaikki olivat tiukkaa tököttiä. Mutta ei siinä vielä lähellekään kaikki ollut. Joku vuosi myöhemmin Leavingseiltä tuli toinen tuplakokoelma ”Torstai… 40 seuraavaa hittiä”, joka sekin oli pullollaan sukupolvien säilömuistiin tallentuneita helmiä. Perjantaita ei koskaan tullut, mutta sen sijaan tuli Gösta Sundqvistin post mortemina Keskeneräinen sinfonia -kokoelma, johon oli kaavittu kasaan cd:n lisäksi dvd. Kokoelman nimi viittaa Göstan vuonna 1991 Radiomafialle tehdyssä haastattelussa mainitsemaan asiaan, että hänellä on sävellettynä puolitoista sinfoniaa. Samassa yhteydessä hän arveli, että ehkä niitä soitetaan hänen hautajaisissaan. Tiedä sitten, oliko totta vai Göden huumoria. Suomen mittakaavassa sellaiset biisintekijät ovat harvassa, jolla on lyödä pöytään vastaavat lukemat, mihin hän venyi.

Kuningas Pähkinän ja Setä Tamun tuotannolla ja LatL:lla ei juuri muita yhteneväisyyksiä ole kuin tuhmuuksien viljely biiseissä, joten aasinsilta on haettu Uranuksen ulkorenkailta. Mutta mainittu seikka onkin yksi niistä jutuista, jotka aktivoivat minun kuuloelimeni (se sanoi ”akti” ja ”elin”, ö-hö-hö-hö-hö). Muilta osin tyyli ja lähestymiskulma asioihin ovat tyystin erilaisia. Mutta se saati täysperävaunullinen rekka eivät estäneet minua kasaamasta toista kokoelmaa Kunkun ja Sedän lohkaisuja. Ja näistä läpäytyksistä puuttuvat vielä kokonaan yhdessä Stigin kanssa Yön Polte -kokoonpanolla loihditut Tyttö sinä olet meritähti, Rakkauden ratapiha, RIP ja Aikamoinen munapää.

”Puhallan kosteeta tuhkaa, niin peace’n love, et paidatki jo kukkaa.” – Kannut (Kesä 2011)
”Kesä tuli taas niin äkkii, en ees ehtiny jättää sua heitteille, vaik ne sano ”älä ota kesäkissaa”, en mun virheitä peittele.” – Kannut (Kesä 2011)
”Duunasin sulle kesäviinin vaan, ite pudottelen Leijonaa, hiekkarannalla mä tsiigaan vaan sun kokispullomuotoja.” – Kannut (Kesä 2011)
”Äkkiä kevennä mun säkkiä, ei hävetä tätiä takapuolel lätkiä.” – Syksyllä Palmasiin
”Huomenna kihloihin, BITCH!, ei vaiskaa.” – Syksyllä Palmasiin
”Tää on Boom City, tyyli coolisti, tanssilattialla kato poika ruumiski.” – Boom City
”Huppu peittää pään, vodkaa ei jää, tunnustuksii mimmi, voit unohtaa ne häät.” – Boom City
”Kelluen kotiin, tää on seikkailuu, taksikuskille osoitteesta veikkailuun.” – Mintunlehtitaivas
”Voin liputtaa, ja nuppiin asti, tultii tiputtaa, ihan tavaksi asti.” – Mintunlehtitaivas
”Lööv juu, lööv juu ool, vodkaa koivunlehtijääsohjoo.” – Mintunlehtitaivas
”Se on pitkän saaren jääteetä, setä kiskoo muinaisjäänteenä, Tom Collinsii, vodkaa ja marjoi, kuha löytyy niitä pienii varjoi.” – Mintunlehtitaivas
”Takakenos, hillitty, charmikas, katseet kotkana ihanas varressas, vinkkaan sulle molemmilla silmillä, sit poke onkin jo kiinni mun pillissä.” – Mintunlehtitaivas
”Laiturin laidalla, kädet kohti taivasta, vaaleeta pääl, njää ei lonkku näy paidalla.” – Mintunlehtitaivas
”Tuu kyytiin tähän suviyön sukkulaan, oot niin ihana, en päästä sua nukkumaan.” – Mintunlehtitaivas
”Toivo, ettei oo heitto, takakontis tuoksukynttilöit ja yks peitto.” – In the heat of the night
”Kaupungin valot himmeen takapeilissä, ei oo huomista, ei oo eilistä.” – In the heat of the night
”Ei oo välii, mitä kadul tapahtuu, tuulilasin läpi valuu koko avaruus.” – In the heat of the night
”En kato taakse, mä katon vaan eteen, neiti silmät kii ja kädet veteen.” – In the heat of the night
”Oon hukas, mutta äärimmäisen lipevä, ottaa silkkibokserit nyt hikeä.” – Pähkinäsillan tanssit
”Ei kesää haittaa liskot, halaa flamingoo, pliis saisinko yhden sädetikkumojiton.” – Pähkinäsillan tanssit
”Sun silmis tähtii, mä vien sut yöllä Mäkkii.” – Pähkinäsillan tanssit
”Vaiks faijas onkin ihan jees, en lähde teidän mökille.” – Pähkinäsillan tanssit
”Tääl on kylmää juomaa, lämmintä jengiä, lämmintä vettä poljen ilman kenkiä.” – P.H.H.
”Jäädä tähän luonnostaan, vihaa tai halaa koko maailmaa.” – P.H.H.
”Ego, sekä nenä, sekä dikki, ei oo pienii.” – Ollaan kaikki pinkkejä sisältä
”Vaik mul on sotamaali, on rauhanpiipus paali, sä saat mun tiipiitä koskettaa.” – Ollaan kaikki pinkkejä sisältä
”Hei girl, varo ettet satu rakastuu, joo kyl sä tiiät, takapenkil aina tapahtuu.” – Musta joki
”Tuu istuun takapöytään, pensselit lonkussa, tilii höylää.” – Tuudiluu
”Kuuluuko eteen, kuuluuko taa, kuuluuko eteen, kuuleeko maa.” – Tuudiluu
”Ennemmin tai myöhemmin, tuut näkee, kun mä itteeni lemmin, abduktion mä tuun lakanaas, Foxi ala väsää sitä X:ää ikkunaan.” – Hei Scully
”Tää on sun ilta, maailma on auki, kymmenen betonii ja elämästä nauti, twist’n shout shiiit, skumppa, onnen oikotie.” – Uunopaita
”Kosteeta ja pilvistä, bitch, on pidelly säitä, tää on oikein ilon ja onnen päivä.” – Uunopaita
”Ja taas bensaa palaa niin kuin ois ’86, takapenkil bullitölkkei, el smokot suus.” – Uunopaita
”Mä ennen Skytä Tapsan grillillä, tuplajuustokas ja maito pillillä.” – Bailukipinä
”Sekasin ku Sipilä, skumpat vodkat kipillä, kukkaa pääl ku hipillä, bitch, bailukipinä.” – Bailukipinä
”Kaupungin valoja hiipien pakoon, luonto mun etupiha, tuulet mun talo.” – Pämpada
”Lännestä, Uumajan kupeesta, juntit sanoo, että ”jätteupeeta”.” – Nyt vaan 100a
”Jatkot kupees Suomen pisimmän sillan, Tamu joi viikon, mä join sen illan.” – Nyt vaan 100a
”Tääl puistikot ja puuta, heinää, tääl kuiskii, jot muuta ei nää, valkost seinää, sävyt on poissa, kuu nousee lännest, muttei se loista.” – Nyt vaan 100a
”Meil on Kala-Jannen sopat, pikku simas lipuu käsistä lomat, mä join omat, hikee otsalla, ponnistetaan maasta, joka on jo pohjalla.” – Nyt vaan 100a
”Haluisin vaan et päivät on pitkii, limee, pepsii, ihan hivenen viskii.” – Fort Ingles
”Vamos fumos bailando señorita una cerveza mi corazon.” – Fort Ingles
”You hate me, but I definitely hate you back.” – Boss’s Wife (Setä Tamu nimellä Gerbyn Ammatti Yhdistys)
“It’s easy to love you, when you’re not here by my side, but when I make love you, I’m thinking about my boss’s wife.” – Boss’s Wife (Setä Tamu nimellä Gerbyn Ammatti Yhdistys)

Peilitesti

Ranskalainen ”ajattelija” ja patonginpurija (ei haittaa, vaikka patonki kehitettiin 1900-luvulla) René Descartes (lat. Renaultus Castraatius) letkautti jossain siellä 1600-luvun alkupuoliskolla hävettävän yksinkertaisesti ”ajattelen, siis olen” eli ”cogito ergo sum”. Kuningasajatukseen saattoi vaikuttaa pienissä punkkuhönöissä koetut aistiharhat, jotka saivat hänet epäilemään, että demoni kusettaa hänen aistejaan, joten ainoa, mihin hän voi luottaa, on mieli ja sen tuottama ajattelu, jotka mahdollistavat aistien antaman tiedon epäilemisen.

Vitsi Renén simppelin lausahduksen takana on, että jos henkilö lausahtaa ääneen tai toteaa mielessään ko. viisauden, on hänen tällöin tiedostettava oma olemassaolonsa. Jos kerran ihminen tietää ajattelevansa, hän tietää olevansa olemassa. Näin varmistetaan, että yksilöllä on mieli ja tietoisuus. Toisaalta homma toimii yhtä hyvin, jos vaikka toteaisi ”istun paskalla, siis olen”. Silloin olen sangen tietoinen siitä, että minä omassa persoonassani istun pytyllä ja tuuttaan jötikkää tulemaan. Jos pohtii vastaavasti koiraa, niin se saattaa vain ajatella ”ai jai, jotain pyrkii ulos”, ja jos sillä käy tuuri ja se pääsee heti hoitamaan pakottavan tarpeensa, turri ei jää ihailemaan tuotoksiaan itsetietoisesti ”pyöräytinpä komeat pökäleet”, vaan voi todeta, että haju on tuttu ja turvallinen eivätkä tuoreet paskakikkareet aiheuta ainakaan välitöntä uhkaa sille.

Niin näppärästi ihminen pääsi nostamaan itsensä korkean pylvään päälle suhteessa muuhun eläinkuntaan, koska hänellä oli kielellinen ilmaisukyky todetakseen olemassaolonsa ymmärrettävästi muiden lajitoveriensa keskuudessa. Kyllä siinä selkään taputtajia riitti, kun homo sapiens todistettiin näin yleväksi olennoksi. Kautta historian samainen laji on katsonut täysin tiedostaen oikeudekseen ja velvollisuudekseen väärällä tavalla ajattelevien ja väärin olemassaoloaan harjoittavien massoittaisen tietoisuuden (ja elintoimintojen) sammuttamisen, mutta ehkei kannata nyt puuttua siihen.

Vuosisatoja Descartesin jälkeen ihminen pystyi sen verran hellittämään ylenpalttisesta omahyväisyydestään, että saattoi tunnustaa mahdollisuuden muiden lajien tietoisuuden olemassaoloon. Niinpä kehitettiin yksinkertaisen nerokas peilitesti (mirror self-recognition test eli MSR eli täplätesti), jossa eläimen otsaan lätkäistään täplä joko maalilla tai tarralla ja sitten mennään peilin eteen. Jos eläin tajuaa, että peilissä oleva hahmo on se (hän?) itse, reagoi eläin jollain tapaa täplään, yleensä yrittämällä poistaa sen tavalla tai toisella. Tähän eliittijoukkoon ovat kuuluneet toistaiseksi jotkut ihmisapinalajit, harakka, norsu, pullonokkadelfiini, miekkavalas sekä kaloista paholaisrausku ja tietty puhdistajakalalaji. Koirahan reputtaa testin. Pentuna koiramme rähisi vaatekaapin peiliovelle, mutta kun ikää tuli lisää, uhoaminen ja reagointi loppuivat. Vaan eipä se peilikuvan tunnistamisesta johtunut, vaan luultavimmin siitä, ettei toisesta elukasta synny minkäänlaista hajujälkeä ja sen seurauksena koko juttu menee reippaasti yli karvakuonon ymmärryksen.

On helppo sisäistää nisäkkäiden läsnäolo peilitestin läpäisseiden listalla. Aasian norsut on mielletty hyvinkin fiksuiksi olennoiksi, onhan niillä valtavat aivotkin. Joo joo, koko ei ratkaise, vaan miten niitä käyttää. Lintuja edustava harakka on ollut älykön maineessa, pystyyhän se kuulemma käyttämään jopa apuvälineitä eli ”työkaluja” ratkaistakseen jonkin pulman sekä järjestämään hautajaisrituaalit kuolleelle lajitoverilleen. Harakka voi siis aamulla tsekata kuvajaistaan lätäkön pinnalta ja todeta, ovatko höyhenet kuosissa. Koirallakin on aamutoimensa, omamme ainakin hieroo aina aamuisin päätään mattoon. Myös jotkut varis- ja papukaijalajit pystyvät hyvinkin mutkikkaaseen ongelmanratkaisuun, vaikka reputtavatkin peilitestissä. Ei se automaattisesti tyhmäksi tee, jos ei itseään peilistä tunnista.

Kalojen mukana olo listalla on kuitenkin melko hämmentävää. Toisaalta kaloissahan on kalaöljyä eli runsaasti omega-3-rasvahappoja, joiden tiedetään olevan tärkeä tekijä aivojen hyvinvoinnin ylläpitämiseksi ja aivojen ns. valkean aineen vähenemisen estämiseksi, joten sen perusteella kalojen pitäisi olla neroja. En ollut tosissani. Paholaisrauskujen aivot ovat kaloista suurimmat. Testiin osallistuneet vankeudessa elävät veijarit olivat peilitestissä alkaneet käyttäytyä poikkeuksellisesti. Rausku oli tehnyt peilin edessä voltteja sekä heiluttanut eviään (hei tsiigaa näit siipii!) ja puhaltanut ulos ilmakuplia (hah, meitsilt tulee kuplii!).

Voi helposti kuvitella, että satunnaisesta otoksesta täysikasvuisia homo sapienseja löytyisi kourakaupalla yksilöitä, joilla ei ilmekään värähtäisi peilin edessä, vaikka dippaisi koko pään maalipönttöön. Sitä voi kahlata elämänsä läpi pää sumussa uhraamatta ajatustakaan sille, mitä se olemassaolo ja tietoisuus loppujen lopuksi oikein merkitsee. Monelle on helpompaakin, että mitä vähemmän vilkuilee peiliin, sitä vähemmän ahdistuu. Tietoisuus lisää tuskaa.

Loppulaaki: Descartesin Rellu-sedälle kävi muuten kylmät, sillä ruotsalainen vieraanvaraisuus vei häneltä hengen. Hänet kutsuttiin opettamaan ajattelemista eli filosofiaa 22-vuotiaalle kuningatar Kristiinalle, joka vänkäsi vastaan joka asiassa. Kuten suurilla filosofeilla on tapana, oli ranskis tottunut lossitteluun ja köllimään sängyssä pitkälle päivään harjoittaen ”ajatteluaan”, mutta Ruotsin hovin kurinalaisuus riisti häneltä tällaiset ylellisyydet. Alkoi fransulla v-käyrä nousta. Samoin äijä oli tykännyt sluibailla uuninpankolla kuin kissa, mutta Ruotsissa olivat olosuhteet hieman karummat. Kaiken summana ranskalainen hienohelma sai todeta keuhkokuumeen seurauksena ”en enää ole, joten eipä tarvitse ajatellakaan”.

Kirjapiirin vilistelevät vuodet

Zattuiba hazzuzti, että kauniisti kansiin sidottu kaunokirjallinen tuotos lankesi vaka vanha kirjapierun eteen kuin hanhenmaksapallerolautanen ruotsalaisen aatelisherran aamiaispöytään. Puhummehan Nikke-pojan – sillä tarkoitan äkta svensk aatelismiestä Niklas Natt och Dagia, ja oikeasti sukunimi on Natt och Dag – taannoin suomennetusta vuosilukutrilogian (tetralogia, pentalogia, heksalogia, metrologia, patologia, seksologia?) toisesta osasta 1794. Olisipa ollut raikkaan ravitsevaa, jos Niklas tai joku kirjan päähahmo olisi päättänyt pitää sapattivuoden ja kakkososa olisikin ollut 1795 (eka osa oli 1793). Olisiko se vituttanut lukijoita vai tarjonnut jännittävän, mutta kovin käytetyn, lähestymistavan rikkoa kronologinen järjestys ja tarjota mahdollisuuden palata myöhemmin mystisyyden verhon peittämään ajanjaksoon? Miksi spekuloida sellaisia, kun ketään ei kiinnosta?

Mikä tässä kiinnostaa, jos kiinnostaa, on, että herraskainen pökelsi uuden teoksen, jossa jatketaan noin suurin piirtein siitä, mihin viimeksi vuonna 1793 jäätiin. Eipä siinä kai kummempia, kun siirryttiin seuraavaan vuoteen, avattiin välissä julgåvat, sitten tuli uusivuosi ja vähän skumppaa nautittiin ja hoilattiin joukolla falle-ralle-raa vilkkuvaan ledinauhaan kiedotun hapansilakkapurkin ympärillä. Saattoi siinä Martin vähän irrotella ja kaatua teatraalisesti hankeen, mille kaikki nauroivat kohteliaasti, koska kaikkihan Martinin tuntevat, millainen velikulta hän on.

Kirjapiiri toivottaa Martinin todellisen helvetin perukoille, sillä Natt och Dag näyttää meille siniverisen perinpohjaisuudella kaikessa julmuudessaan, kuinka mieletöntä elämä on. Ei ole olemassa hyviä ihmisiä eikä onnellisia loppuja, vaan kaikki piehtaroivat saastaisissa synneissään ja loputtomasta pimeydestä kumpuavissa sairaissa mielihaluissaan, ja naiivit ihmiset ovat hyväksikäytettäviä räsynukkeja, joille kauheinkaan kohtalo ei ole yhtään liioiteltu, koska sen he ovat vähintäänkin ansainneet. Sellaiset voi sadistisella tyydytyksellä imeä kuiviin ja sen jälkeen polkea syvälle saveen. Oikeudenmukaisuudesta käy, että vahvemman kuuluu tuhota ilman säälin häivää heikommat, kunnes löytyy seuraava vahvempi, joka tuhoaa edellisen. Maanpäällisen helvetin virkaa toimittaa aistinvarainen todellisuus, josta jokainen elämän lahjan vastaanottaessaan pääsee nauttimaan, ja ihmiskunta kaiken luoja, joka helvetin ympärilleen on onnistunut rakentamaan.

Siinäpä kiteytettynä Niklaksen kirjoihinsa eläväisesti kuvailema maailma. Kuulostaako kivalta? Totta hitossa kuulostaa. Siksipä kirjan nimeen vuosiluvun perään runoiltiin kuvaavampi alaotsikko ”Elävien haudasta”. Elävien hauta on kirjan mukaan lempinimi mielisairaalalle. Piirillä ei ole kärsivällisyyttä sukeltaa teoksen syvempään analysointiin, vaan pureskelee sen nopeasti ja sylkäisee lopuksi ysköspallona tienpientareelle. Aatelisen Lemon Juice & Glycerine -pehmoisin käsin muovattu opus kuitenkin pursuaa kielen estetiikkaa, vaikka suomeksi onkin. On hämmentävää, kuinka nihilistisellä otteella siniverinen ryöpyttää päähenkilöitään. Vaikka tapahtumat saavat järkyttäviä käänteitä, ei huolta, sillä kulman takana odottaa jotain pahempaa. Kirjan edetessä helvettikin alkaa vaikuttaa armeliaalta paikalta verrattuna poloisiin ihmiskohtaloihin.

Lyckligt slutia on turha odotella vastaantulevaksi, koska kirjan hahmoille ainoa helpotuksen huokaus on se viimeinen henkäys, joka suusta pääsee ulos. Herkkisten kannattaa pysyä loitolla Niken madonluvuista, mutta kaikille sadomasokistisia ja inhopessimistisiä taipumuksia itsessään havaitseville paperinivaska on silkkaa namiskuukkelia. Vaikka bokringin isossa osassa läpikahlaamia opuksia löytyy paljon hohhoijaa-osastolle kuuluvaa joutokäyntiä, suvantovaiheita ja sen sellaista pitkäveteisyyttä, jolla kirjat saadaan kirjan pituisiksi, eivätkä jää novelleiksi, niin Niklaksen tekstiä jaksaa lukea, ja se on iso ansio se. Ja uskokaa hyvällä, kun sanon, että en tiedä, mistä puhun.

Urheilumieltä koko rahan edestä

Kun olin kouluikäinen hikarin alku, haikailin joskus jotain urheilullista harrastusta. En ollut ihailtu atleetti koululiikunnassa, vaikka muistaakseni ala-asteella sain hyvin suoritettua taulukon mukaisia voimisteluliikkeitä ja lentopallossa olin suosittu pomminvarmana avaussyöttöjen lyöjänä. Jos sai verkon yli, se suurella todennäköisyydellä myös putosi kenttään. Ylä-asteella koin urheilu-urani tähtihetket, kun minut valittiin useana vuonna koulun uintijoukkueeseen ja sain kahdesti hopeaa koulujen välisissä viestiuinneissa. Sitä muistelen vieläkin lämmöllä ja sen ansiosta napsui todistukseen kymppi liikunnasta tuona ajanjaksona, mutta muina aikoina ei sellaisia numeroita näkynyt.

Jos erehdyin haaveilemaan seuratason harrastamisesta, isäni ampui sellaiset hörhöilyt perusvarmasti alas. Hänellä oli selvät sävelet: minun menestykseni tulee keskittyä vain ja ainoastaan kouluarvosanoihin. Jyrkkyyden taustat olivat johdettavissa. Isäni oma koulutaival oli ollut lyhyt ja kivinen. Hän oli tavallisen kovapäinen Nuoramoisten kansakoulun pölvästi, jolle oppi kaatui ojaan tehokkaimmin opettajan sivaltavan kepin avustuksella. Hänestä tuli duunari ja tällä taipaleella hänen päähänsä iskostui, että minun polkuni tulee olemaan täysin päinvastainen. Kuulin usein hänen suustaan lauseen: ”Pidän huolen, että sinä et tule laivojen kaksoispohjissa konttaamaan.” Siitä voivat fiksummat päätellä, millaisiin työolosuhteisiin hän päätyi. Urheilu-ura jäi lähtötelineisiin, eli pihapeleihin ja koululiikuntaan.

Jälkikasvu on päässyt vapaasti seura-/kilpaurheilun pariin. Heidän myötään seuraharrastamisen realiteetit aukenivat minunlaisellekin pallopäälle. Selkeimmin ymmärsin sen, kuinka auki kukkaron pitää olla. Hahmottui minulle lukemattomia muitakin sangen opettavaisia juiduja, mutta johonkin täytyy rajat vetää. Rahan puutostila on ikiaikainen ihmiskunnan itkemisen aihe, mutta siitä on helppo vääntää itkut, kun sitä suurimmalla osalla ei ole tarpeeksi lukuun ottamatta 1 %:a. Mutta kaikkihan on suhteellista, eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaantuu. Kummallakin lapsella harrastustoiminnan kaari on ollut samanlainen. Ensin jokunen vuosi pikkuseurassa, sitten isompaan seuraan olosuhteiden pakottamana. Eräältä taholta minulle kiteytettiin timantintarkasti vanhempien rooli lasten harrastuksessa: kuskaa, kustanna, kannusta. Jos pikkuseuroissa selvisi maksuista vielä vinkumatta, kilahti eri ääni kelloon siirryttäessä isompiin seuroihin. Pojan harrastuksen kuukausimaksu asettui 50 euroon, mutta tyttären uudessa seurassa läimittiin ympäri korvia isolla lapasella: 300 e/kk. Ei naurattanut, vaan ahdisti. Katsoisin, että tuollaisen summan veloittaminen on törkeää ja tulkittavissa rikolliseksi toiminnaksi. Taitaa olla (rikollis)organisaatiossa vähän enemmän väliportaan valmennuspäälliköitä. Jotain syvästi mätää on. Kummankaan muksun maksut eivät suinkaan jääneet siihen. Päälle tulevat lukuisat laskut varusteista, kisa-/pelimatkoista, leireistä, buffet-velvoitteista sekä kaikenlaisen ihme varainkeruukrääsän pakko-ostamisesta/-myynnistä.

Vanhemmille kuskaamisen kuormituskin voi olla kohtalaisen kovaa koettelemusta, esim. lähdetäänpä arki-iltana työpäivän jälkeen pelireissulle 160 kilometrin päähän. Elämä suunnitellaan treeniaikojen ja tulevien pelien ja kilpailujen mukaan. Ja bensaa, aikaa ja rahaa palaa. Lapsen sietokyvyssä ja jaksamisessa ei välttämättä ole ongelmaa, varsinkin jos hän pitää harrastuksestaan, mutta toisenlaista näkökulmaa voi tarjota keski-ikää hapokkaasti käyvä oravanpyörässä jauhautunut raakki, jonka psyyke tikittää aikapommin tavoin. En puhu itsestäni, enhän? Paljon esiintyy sitäkin, että reipas seuratoiminta ajaa lapsen loppuun teini-ikään mennessä ja se on sen jälkeen heipat harrastukselle.

Kun urheiluharrastus painottuu yhä enemmän hyvätuloisten perheiden penskojen etuoikeudeksi, täytyy seurojen kehittää takaportteja, joilla kyvykkäät ja rahattomat voidaan pitää mukana toiminnassa. Apuun tulevat seurojen säätiöt, joilta voi anoa perusteluin tukea kohtuuttomiin maksuihin. Kuinka reilua ja hyväntahoista, ihan tulee tippa silmään ja sen päälle housuun. Voin aistia filantrooppisen ilmaston terveen raikkaan tuulahduksen. Samalla seuran on huolehdittava, että riittävä määrä maksukykyisiä pelinappuloita roikkuu mukana toiminnassa, jotta raskas seurakoneisto pysyy rasvoissa ja päästään jatkossakin huristelemaan seuran logoilla varustetuilla autoilla ja tekemään ryhmäkoulutusmatkoja Costa del Sol Eternolle. Väliin putoava keskituloinen perhe saa laskea tosissaan lanttejaan, millä konsteilla lapset pidetään kiinni harrastuksessa. Ja siinäkin puhutaan vain yhdestä harrastuksesta per kersa. Enkä uskalla edes perehtyä, kuinka paljon julkisista varoista kaadetaan (huippu)urheilulle rahaa. Tervehenkinen urheilukulttuuri rakentaa pöhötyksestään ympärilleen Berliinin muuria, johon lukemattomien perheiden kirkassilmäiset pikku haaveilijat voivat iskeä päänsä. Mutta onneksi on, mistä valita: Pleikkari, Xbox tai Nintendo.

Suomalainen mämmitysresepti

Niin kävi minullekin, askeleissani sekosin, ja maistelin ”suomalaisia menestysreseptejä”. Puolustuksekseni totean, että en oma-aloitteisesti kahminut niitä kaupasta mukaan, vaan ne pesiytyivät nurkkiimme perheen täysikasvuisen naaraan kuljettamana. Ja kun katsoo menestysreseptituotteiden listaa, voin hyvin ymmärtää, miksei niitä ole näkynyt ostoskorissani. Mutta niin ennakkoluuloinen en ole, etten olisi valmis maistamaan näitä mainetta ja kunniaa keränneitä kotimaisia herkkuja. ”Suomalainen menestysresepti” perustuu tv-ohjelmaan, josta en ole koskaan katsonut jaksoakaan.

Mitä on siis tullut tungettua suuhun? No Fallero-falafelpalleroita, savustettua Leikkala-kalaleikkelettä sekä Chia Good -välipalamönjää kolmea eri makua, joten olen syvällä pelissä. Turkulainen viherpillerinpyörittäjä pyöräytti itsensä skaban voittoon palleroimalla Falleroita, pieniä lihapullan korvikkeita, jotka maksavat moninkertaisesti lihapulliin nähden, ainakin jos vertaa HK:n suoltamiin legendaarisiin scheissepulliin, eli päivän hintaan 0,75 euron lihapyöryköihin, joissa on 16 % lihaa. Nekin ovat siis melkein vegeä.

Falleroiden kanssa törmään ongelmaan, että sanasta Fallero minulle tulee mielleyhtymänä fallos. Hyvä, etteivät olleet falloksen muotoisia, koska sitten niitä ei olisi pannut suuhunsa kuin naiset ja hinurijaoston jäsenet. Pussin teksti kiljuu ”ravintolatasoinen falafel!” ja mieltäni jää askarruttamaan, mitä on ravintolatasoinen falafel, koska en muista ravintolassa falafelia syöneeni. Kuulen jo nyt kaukaisuudesta huudon ”saatanan luolamies!” Sivujuonteena mainittakoon, että Word ei tunnista sanaa ”falafel”, vaan tarjoaa tilalle ”faabeli”. Pussissa kehutaan myös ”kasviksia ja härkäpapua = 100 % makua” (kirjoitin aluksi ihan oikeasti vahingossa ”100 % maksua”, ja ymmärsin myöhemmin, että se oli freudilainen lipsahdus). Makua kyllä piisaa oikein kivasti, koska mausteita on lapettu falleroihin kourakaupalla. Herne-lehtikaali ja paahdettu punajuuri ovat makuvaihtoehdot, mutta mausteisuus on päällimmäisenä. Rakenne muodostuu jonkinlaiseksi kompastuskiveksi. Fallerot ovat kovin murenevaisia ja kuivia kuin Saharan hiekka. Nämä vaativat kastikkeen tai dipin. Kaiken kaikkiaan Fallerot ovat ihan mukiinmeneviä, eivät kuitenkaan nakkimukiin.

Leikkala-kalaleikkele saapui ulottuvilleni savun makuisena. Tykkään sanaleikeistä, joten nimestä tulee pojoja. Tummat pilvet kerääntyvät taivaalle, kun luen paketin kannen tuoteselosteesta ”97 % lahna”. Lahna ei todellakaan kuulu makusuosikkeihini ilmeisistä syistä. Tilanne synkkenee, kun Leikkalan tuoksu saavuttaa hajureseptorini. Haju vastaa pariksi viikoksi järveen unohtunutta kalaverkkoa. Maku myötäilee hajua. Valitettavasti lahnan ominaismakua ei millään silmänkääntötempuilla pysty peittämään, joten majailtuaan muutaman viikon jääkaappilootan pohjalla päätyy pakkaus sisältöineen polttokelpoiseen jätteeseen. Tuomiota ei tarvitse enempää alleviivata. Ehkä jollain toisella kalalla voisi pelittää paremmin, mutta että lahna. Tarvitaan vähän suurempi kalan ystävä, jotta näitä voisi itkemättä syödä.

Chia Good -välipalavalmisteella on ääliömäinen ja mielikuvitukseton nimi. Onko se epätoivoinen todisteluyritys siitä, että ”hei uskokaa, on tämä oikeasti hyvää”? Tuotteen määrittely on hankalaa, koska suomen kielessä ei ole tällaiselle yksiselitteistä ilmaisua. Se ei ole jogurttia eikä vanukasta. Vähän kuten Yosa, joka on ”kauravälipala” eli ei kerro mitään tuotteesta. Nämä tuli kaikki maisteltua, makuina sitruuna, mango ja kolme marjaa. Kaikille yhteistä on se, että rakenne on limamainen (kuinka houkuttelevaa) ja joukossa lilluu runsain joukoin pieniä palleroita, jotka muistuttavat kirjolohen mätiä. Oletan näiden pikku kuulien olevan pehmitettyjä chian siemeniä. Kuulemma itse Robert Helenius kävi pehmittämässä ne. Word ei tunnista myöskään sanaa ”chia”, vaan katsoo sanan ”CIA” olevan parempi vaihtoehto. Yhdenkään maku ei aiheuta flippaamista saati backflippaamista, vaikka kolme marjaa onkin maistuvin ehdokas. Tuotteen ulkonäkö ja suutuntuma ovat kauniisti sanottuna luotaantyöntäviä.

Henkilökohtaisista lähtökohdista, tätä pitää aina korostaa, ainoastaan Falleroille uskaltaa povata jonkinlaista tulevaisuutta. Leiklahnakala ja Chia Not So Good eivät mene jatkoon ainakaan tätä jakelukanavaa pitkin. Saatan ja saan olla väärässäkin, koska tuskin kukaan on sitä estämässä. Ilmiö on toistunut usein elämäntaipaleen varrella. Voihan olla niin, että anti-liha -liike kannattelee näitä kyhäelmiä. Onneksi meillä on aina ja ikuisesti mämmi, tuo ylittämätön suomalainen menestysresepti, kunhan vain joku estää Juha Mietoa kuluttamasta Suomen mämmivarantoja loppuun.

Jälkimmäinen menettelyresepti: Aika outoa, etten ole vieläkään maistanut vuoden 2020 voittajaa Rostista, vaikka kuvittelisin sen vastaavan makumieltymyksiäni parhaiten.

Vielä jälkimmäisempi menettelyresepti: Ai niin, onhan meillä myös sahti. Torille!