Olen nyt menettänyt moottorisahaneitsyyteni. Tapaus sattui 4.8. kuluvaa vuotta ja kunnian sai Stihl MS 180 C, jonka isoisäni on aikoinaan hankkinut, joten mikäs sen hienompaa. Vehje syö bensaa ja puskee pakokaasuja, joten oikean moottorisahan tunnusmerkit täyttyvät. Jos käsiini olisi eksynyt joku letkuvetoinen lelu, koko juttu olisi jäänyt kirjoittamatta.
Koska moottorisaha on laite, joka kovan metelin ja vinhasti pyörivän teräketjun vuoksi herättää pelonsekaista kunnioitusta, en lähtenyt huitomaan suin päin omin päin, vaan oppimestarina toimi kunnioitettu isäni, jolla on vankempi kokemus polttomoottoriperusteisesta sahaamisesta sekä kaikesta muusta, mitä universumissa ja sen ulkopuolella tapahtuu. Ei hänkään mikään metsuri ole, mutta kuitenkin enemmän käytännön mies. Itse olisin luultavasti aloittanut lukemalla ensin kaksi tuntia käyttöohjekirjaa, ennen kuin olisin kajonnut sahaan.
Sahaaminen sujui ilman kummempia virheitä. Tosin kohde oli helppo: kapeahkoja runkoja pätkittiin pölleiksi. Tavoitteita vielä jäi, koska en päässyt kaatamaan puuta. Tämä saattaa kuulostaa melko säälittävältä 39-vuotiaan miehen suusta, ja säälittävää se onkin. Betonikuutiossa kasvanut nulikka pidettiin kaukana fyysisestä työstä, kun poika ohjattiin keskittymään koulumenestykseen. Käytännön kädentyöt (ei kaksimielisyyksiä) ovat olleet aikuisten juttuja, ja itse sain keskittyä lukemiseen, leikkimiseen, nyhjäämiseen, nuhjaamiseen sekä yleiseen luuhaamiseen. Niinpä samainen isäni on ollut keskeisessä asemassa tekemässä karhunpalvelusta, kun ymmärrykseni monesta hyödyllisestä käytännön tiedosta ja taidosta on jäänyt lapsipuolen asemaan.
Mutta tarkoitukseni ei ollut nyt purkaa traumaattista suhdetta vanhempiini, vaan puhua moottorisahailusta. Lapsuudestani voin jatkaa myöhemmin psykoterapeutin sohvalla itkeä pillittäen nallekarhu kainalossa. Sahaamiskokemus oli kaiken kaikkiaan positiivinen, vaikka eka kerta saattaa usein mennä sähläämiseksi. Pää on vain pidettävä kylmänä ja ottaa lunkisti. Huomasin, että jo lyhytaikainen sahan käyttö käy yllättävän paljon käsivoimille. Asiaan varmasti vaikutti se, että sessiossa oli ylimääräistä puristusta, kun piti varmistaa, ettei saha hyppää vahingossakaan käsistä.
Psyykkisestä vinkkelistä tapahtuma kasvatti pykälän verran miehuutta tähän löylyn- ja vaimonlyömään runkoon, kuten odottaa sopi. Nyt voin alkaa haaveilla, josko jonain päivänä sitä saisi ihan oman sahan. Sen perään voi miettiä, mitä sillä tekisi. Täytyisi varmaan ostaa metsää. Saha maksaa rahaa, varsinkin jos haluaa yläpeukut keräävän Polttomoottoroidun Sahan. Köyhällä ei ole vara ostaa halpaa. Reilun kaupankäynnin nykytulkinnan eli Kusetuksen Lain mukaisesti kalliillakin saa paskan käteen, jos ei osaa ottaa asioista perin pohjin selvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti