O pen eli kansallislaulu kynälle

O pen
sinä kynistä terävin
pidät aistini terässä
vaikken pysy perässä
olet penna mahtavin

O pen
olen aina avoinna ajatuksillesi
en vierasta vieraita aatoksia
älä syötä aineita kovin toksisia
olet penna kaunehin

O pen
tunnen voimasi sormissani
ja viet minut uusille urille
et anna aihetta itsekurille
olet penna loistavin

O pen
avoin on maailma ympärilläsi
et koskaan minua hukkaa
ei aivoistani löydy nukkaa
olet penna puhtahin

O pen
kuiskaat anteliaasti aiheesi
vaikka sepustelisi puuceestä
sen eestä puuttuvasta veestä
olet penna törkyisin

O pen
tuot sanat tuhannet luokseni
muokkaan ne mielessäni kierossa
monesti kuun kierrossa
olet penna päättömin

O pen
avaat päättymättömän kirjasi
sanaista arkkuasi narautat
auringonlaskuun karautat
olet penna uljahin

O pen
hajoitat ja hallitset
tuot kaapit ulottuvilleni
olet myös Amityvilleni
olet penna painajaismaisin

O pen
Seesamikadun aukaiset
nuket karvaiset hyökkäävät
kauheat tarinansa yökkäävät
olet penna reppavin

O pen
olet parempi kuin no pen
syökset tahrasi paperille
vaik toivoisin tahroja lakanalle
olet korvike et järin hääppöinen

O pen
olen lumiukko leffasta Frozen
nuppi aina huurussa
unettomana Turussa
olet penna sekavin

O pen
viet joskus poluille hämärille
tarjoilet talon erikoisen
pallon liian kierteisen
olet penna pikku pirulainen

Jälkihoidot: Mitä viineriä nyt taas? Aamulääkkeet putosivat lattialle ja koira söi ne. Nyt se on hyperonnellinen koira. Hauvan häntä vipatti niin, että irtosi hanurista ja alkoi elää omaa elämäänsä. Muutti just tosi kivaan kaksioon Vaasan Gerbyhyn ja opiskelee liikuntatieteiden maisteriksi.

Jälkihoidon jälkikirjoitus: Suomisanakirja-sivusto antaa mielenkiintoisen tulkinnan sanalle ”reppava”: ”Reppava tarkoittaa sellaista, joka liikkuu tai kulkee repun kanssa. Esim. Hän oli reppava matkustaja, joka kantoi kaikkia tavaroitaan repussaan. Reppava viittaa usein ihmiseen tai eläimeen, joka kuljettaa tavaroitaan repussa.” En taida olla ainoa, joka on hukannut lääkkeensä. Mutta sehän on vaan posia.

Rouva Blackwellin kirjakauppa

Välittömästi näkee, että Tillie Blackwellille hänen kirjakauppansa on kaikki kaikessa. Todellisuudessa näin ei aivan ole, mutta kauppaan sisään astuessaan saa väistämättä sellaisen kuvan. Rouva Blackwellin Kyläkirjakauppa, kuten kyltissä kaupan sisäänkäynnin päällä lukee, hipoo täydellisyyttä, ja kenties saavuttaakin sen, jos Tillieltä kysytään. Kaikki viimeisen päälle rivissä ja järjestyksessä, jopa kaikki myytävät kynät laatikoissaan siististi suorassa. Ei pölyhiukkasta missään, ei edes likaa lattialla (miten se on mahdollista?). Kirjallisuuden rakastajalle näky on kerrassaan lumoava. Kun sisään astuu, tuntuu kuin syvä rauha ja levollisuus asettuisi sydämeen.

Tummanruskeat kirjahyllyt ympäröivät kirjakaupan seiniä lattiasta kattoon. Tummanpuhuva sisustus luo hieman hämyisen, mutta kodikkaan tunnelman tilaan. Rouva Blackwell valikoi kirjakokoelmansa tarkkaan harkiten ja usean vuosikymmenen kokemukseensa luottaen. Hänen on onnistunut haravoida verkon syövereistä mitä ihmeellisimpiä kiinnostavia pienpainoksia ja muita erikoisuuksia, joita ei suurista verkkokirjakaupoista löydy.

Rouva Blackwellin aviomies, Amos Blackwell, auttaa kirjakaupan arjessa aina, kun omilta kiireiltään ehtii. Nimittäin alle 3000 asukkaan Greentownin (pikemminkin kylä) keskuskadulla sijaitsevaa Rouva Blackwellin Kyläkirjakauppaa vastapäätä toisella puolen katua on Blackwellin Pyörä, jota pyörittää herra Blackwell. Yrityksen puutteesta ei pariskuntaa voi moittia. Herra Blackwell on uskomattoman taitava käsistään, eikä sellaista työkalua olekaan, joka ei Amoksen kädessä pysyisi. Blackwellin Pyörän erikoisuus on englantilaisen perinnepyörävalmistaja Pashleyn edustus. Pashley (perustettu 1926) on Englannin vanhin polkupyörävalmistaja, ja jokainen pyörä on koottu käsityönä, rakkaudella tietenkin.

Ei ole yllättävää, että herra ja rouva Blackwell rakastavat pyöräretkiä. Avioparilla ei ole lapsia, joten heillä sitäkin enemmän aikaa toisilleen. Heidän kotiseutunsa Wairarapan alue tarjoaa ylitsepursuavasti mahdollisuuksia seikkailla polkupyörällä. Kumpikin on teräksen kovassa kunnossa, vaikka Tillie lähestyy viittäkymmentä ikävuotta ja Amos on viidenkymmenenviiden. Pyöräily on heille rakas harrastus, vaikkei ainoa.

Rouva Blackwellin kyläkirjakauppa on Greentownin sydän. Jokainen paikkakunnalle eksyvä turisti löytää varmasti tiensä kirjakauppaan. Julkisivu kutsuu, tai melkeinpä käskee, tulemaan sisään. Tillie on persoonana rajattoman sosiaalinen ja utelias. Kun sisään astuu turisteja, reppureissaajia, diginomadeja ja sen sellaisia travellereita, kysymysten tulvalle ei tule loppua. Tillie haluaa tietää, mistä päin kukin tulee, minne on suuntaamassa, miksi on eksynyt Greentowniin, onko yksin vai seuran kanssa matkassa, mistä on kotoisin, mitä tekee työkseen, jne. puhumattakaan siitä, kuinka paljon hänellä riittää juttua myös kaikesta muusta, tietenkin eritoten kirjallisuudesta.

Kun rouva Blackwell tuntee, että satunnaisella vieraalla on erityinen side kirjallisuuteen, hän haluaa ehdottomasti esitellä kirjakaupan perällä sijaitsevan kirjavarastohuoneen. Sinne pääsevät ihastelemaan harvat. Varastohuoneessa on vähintään tuplaten niin paljon kirjoja kuin kaupan puolella. Siellä on arvokkaita erikoispainoksia ja harvinaisuuksia, joista suurin osa on kaupan, kunhan hinnasta päästään yhteisymmärrykseen. Useimmiten varastohuoneeseen pääsevät vieraat ovat juurikin nuoria yksin matkassa olevia reppureissaajia ja seikkailijoita, sillä he ovat Tillien mielestä kovin kiehtovia tapauksia.

Toisen hyvin rakkaan harrastuksen herra ja rouva Blackwell löysivät jo yli kaksikymmentä vuotta sitten Tillien tilaamista hyvin vaikeasti saatavilla olevista teoksista. Muutamasta hämmentävän vangitsevasta kirjasta, jotka sisälsivät jopa elämänkatsomuksen mullistavia salaisuuksia, he saivat idean, josta syntyi heille pysyvä yhteinen kiinnostuksen kohde. He jopa varta vasten rakensivat harrastushuoneen, jotta voisivat viettää enemmän aikaa yhdessä ja tuntea yhteenkuuluvuutta.

Rouva Blackwellista on ollut valitettavaa, että kiinnostavat turistivieraat ovat vähentyneet viime vuosina. Parin edellisen vuosikymmenen aikana Wairarapan alueella on kadonnut jäljettömiin useita nuoria reissaajia. Saattaa olla jopa yli kaksikymmentä. Nuoret ovat toki alttiimpia ottamaan riskejä tuntemattomilla alueilla liiallisen itseluottamuksen kannustamana. Alueella on jyrkänteitä, tiheitä metsäalueita, tietenkin valtameri sekä muita vaaran paikkoja, jotka voivat helposti koitua kohtaloksi varomattomalle. Rouva Blackwell on huomannut, että nuoret reissaajat ovat levottomia ja keskittymiskyky ei todellakaan ole parhaasta päästä. Ne ovat huonoja ominaisuuksia ihmisyksilöille, jotka ovat omin päin matkassa. Sellaiset ihmiset tekevät helpommin kohtalokkaita virheitä.

Rouva Blackwellin (ja myös herra Blackwellin) mielestä oikeiden fyysisten kirjojen lukeminen parantaisi jokaisen kärsivällisyyttä. Nykyinen ”instant”-kulttuuri tarjoilee liikaa nopeita ja helppoja ratkaisuja keskittymiskyvyttömille nuorille. Tillie itse kokee, että hän voi osaltaan ohjata nuoria kiireettömämpään elämäntapaan. Ohjausta hän mielellään tarjoaakin kyläkirjakauppaansa piipahtamaan tuleville seikkailijoille. Kirjat ovat avain pitkäjänteisyyteen ja laajempaan ymmärrykseen kaiken olevaisuudesta. Kirjoille täytyy uhrata aikaa. Kirjoille täytyy uhrata.

The Grand Slippery Slip Flip-Flop'n Clog Tour

Siinä on englanninkielinen otsikko, sorry my bad. Kannan vastuun, mutta se vaan kuulosti ihan helvetin hauskalta. No hauskalta kuitenkin. Onpa ainakin omaa hauskaa, vähät minä muista.

Kuljen kesät läpeensä varvassandaaleissa. Joka paikkaan ja aina, kun suinkin mahdollista. Itse asiassa mieluiten kävelisin paljain jaloin, mutta en viitsi ottaa riskiä, mitä kaikkea ylläripylläriä niiden reissujen jälkeen jalanpohjista saisi irrotella.

Omistan nolon monta paria varvassandaaleita. On pihatöihin omansa, sitten koiralenkille toiset, töihin ja vapaa-ajalle omansa ja pari paria päälle. On siis sen verran tarpeeksi, että voisi olettaa, että kuvittelen olevani mustekala. Oikea varvastossujen Imelda Marcos. Nyt tuli niin vanha läppä, että harva muistaa tuota pikku knoppia. Mutta siitä googlettamaan Imelda Marcosin kengät.

Pikkukivana sivuaskeleena, tai kuvaavammin sivukompurointina, tuli mieleen, että olihan minulla noin 10 vuoden mittainen puukenkäkausi, vaikkei minulla ole edes hollantilaista verenperintöä. Pidin muinoin kesäisin Sysmän mökkirannassa aina räjähtäneitä puukenkiä jalassa ja niistä muodostuivat oikea tavaramerkkini, etten edes tohtinut rikkoa perinnettä. Kaikki aina päivittelivät, kuinka vaaralliset vekottimet ne ovat ja tottahan se oli. On turha laskea, kuinka monta kertaa taitoin nilkkani puukkarit jalassa ja kuinka monta kertaa vedin lipat niiden kanssa sateen kastelemalla nurmikolla. Puukengät muuttuivat todella vittumaisen liukkaiksi kusiluistimiksi sadekelillä. Pito oli tasan nolla. Mutta kaikesta huolimatta pidin niitä mökillä aina jalassa ihan periaatteesta. Mutta se puukkareista.

Sain äskettäin kunnian tehdä vähän pidemmän kestotestin varvastossuilla kävelemisessä. Vitsikkään väärinymmärryksen seurauksena päädyin kävelemään läpsyttimet jalassa työpaikalta kotiin eli reilu 13 kilometriä. Ei se kuulosta paljolta, mutta yhtä kyytiä marssien saattaa havaita erinäisiä puutteita varvassandaalien ergonomiassa. Jo puolivälissä Via Dolorosaa alkoi jalkateriä särkeä kohtalaisesti. 10 kilometrin kohdalla särky oli jo helvetillinen ja lisäksi tuntui, että jalkaterät olisivat tulessa. Myös lonkat esittivät alleviivaavaa kritiikkiä jalkinevalinnasta. Suuri helpotus saapui reilu kilometri ennen kotia rankkasateen muodossa. Jalkapoloiseni huusivat hoosiannaa, kun kesäsade jäähdytti ja helpotti niiden tuskaa. Viimeisen kilometrin kuljin paljain jaloin ja varvastossujen riisuminen tuntui siinä kohtaa euforiselta. Toisena syynä oli, että läpsyt alkavat ikävästi luistaa jalkapohjan alla, kun ne kastuvat.

Vaikkei maratoneille kannata ehkä lähteä varvassandaaleissa, on ne silti hiton mukavat kesäjalkineet. Jalka saa olla vapaana kuin taivaan linnun jalka ja hengittää kesää, eikä tarvitse mitään sukkia pilaamaan fiilistä. Kyllä jalkoja saa taas homehduttaa kenkien sisällä suurimman osan vuotta.

Päivitetyt kansanviisaudet ajan hermoille käyville viisastelijoille

Hädässä ystävä katoaa.

Maahan se pienikin poljetaan.

Herran pelko on yksityisyrittäjyyden alku.

Pata kattilaa soimaa, väristä riippumaton samanarvoinen kylki kummallakin.

Ei hätä ole tämän näköinen, eikä tuon, koska hädällä on ikävä tapa tulla joka kerta eri näköisenä.

Hyvin suunniteltu on edelleen kokonaan tekemättä, koska hei, mitä välii.

Velka on veli otettaessa, ulosottovirasto maksettaessa.

Kyllä sokea kanakin itsensä hunajamarinoituina fileesuikaleina löytää.

Illan virkku, aamun virkku, ja homma toimii, sillä baari on puoli viiteen asti auki.

Auta miestä käpälämäessä, älä poliisiauton takapenkillä.

Ylpeys käy saliselfieiden edellä.

Hiki laiskan syödessä, kylmä ruumishuoneen lavetilla sydärin saaneena maatessa.

Se ei pelaa, joka pelkää luottotietojen menettämistä.

Ei savua ilman tulta, ei tulta ilman palavaa omaisuutta, mutta lavasta se hyvin, jotta menee läpi vakuutusyhtiölle.

Vahingosta vaurastuu, koska sillä saa paljon somenäkyvyyttä.

Seura tekee kaltaisekseen, samoin Apu, joten älä lue sellaisia muinaisjäännelehtiä.

Vahinko ei tule kulkuset jalkovälissä. (...ai ei vai?)

Tieto lisää turskaa kalapuikoissa – älä ihan kaikkea usko.

Hän käveli yöhön

...koska hän halusi elää yössä.
...koska yö oli kaikki, mitä hän voi koskaan kaivata.
...koska sen jälkeen seuraa yhä aamunkoitto.
...koska hänen oli pakko päästä kuseksimaan puun juurelle.
...koska hän on täysin holtiton ja vailla suuntaa.
...koska hän halusi nähdä katuvalojen helminauhan.
...koska hän ei löytänyt kotoaan enää mitään eikä ketään.
...koska hänellä oli vielä tästä asti aikaa.
...koska hän näkisi asfaltin kivien kimaltelun.
...koska hän unohti hakea postit postilaatikosta.
...koska "kaikki järjestyisi", hän kuuli jonkun takanaan sanovan.
...koska hän halusi hengittää yötaivasta, yömaata ja yöilmaa.
...koska harvat valopisteet luovat ääretöntä lohtua.
...koska hän seurasi tähteä.
...koska hän voi todella tuntea yhteyden koko maailmankaikkeuteen.
...koska morfiset kentät kutsuivat häntä osaksi kaikkea.
...koska hän halusi tuntea maailman hengittävän hänen kanssaan.
...koska vaikka hän kävelisi minne, huominen odottaisi häntä kärsivällisesti.
...koska hän halusi nähdä värien muuttuvan illan hämärtyessä.
...koska totuus on toinen, kun värit muuttuvat.
...koska tummat puut luovat uhkan tuntua.
...koska hän toivoi näkevänsä toisen todellisuuden.
...koska hän halusi nähdä keltaisia tiiliä.
...koska hänen kuului aistia kaiken hiljaisuus, asfaltin tyhjyys, katseen autioisuus.
...koska hän tiesi kokevansa hetkeksi nuoruuden voiman ja kaikkivoipaisuuden sisällään.
...koska hän ottaisi vastaan iltataivaan viimeisten valon säteiden luoman euforian.
...koska yö oli hänen sisarensa, eikä koskaan voisi pettää häntä.
...koska hän kuuli musiikin kutsuvan häntä.
...koska hän ei tiennyt, kuka tai missä todellisuudessa hän oli.
...koska tiesi sen olevan unta.
...koska yö tekee meistä varkaat.
...koska hän viimein ymmärsi, kuka hän on.

Joten se siitä.

Se kuuluisin ja kuulumattomin jälkikirjoitus: Miksi kävelit yöhön?

Pikkuisen herkumpi serkku

Jos arvata täytyy, niin laitetaan pelimerkit vuoteen 1991. Kesä oli kukkaisimmillaan ja mehiläisimmillään, kun 15-kesäinen minä relailee Sysmän Nuoramoisjärven rannalla mökillä. Olin saanut kuulla, että pikkuserkkuni Kirsi (nimeä ei muutettu) on tulossa käymään Hesan suunnalta. Olin varmaan nähnyt hänet viimeksi, kun olin hyvin paljon nuorempi torttuhousu ja pikkuserkkuni oli myös kersa. Hän oli minua kuitenkin palttiarallaa 3–4 vuotta vanhempi.

Ja sitten hän saapui. Kun Kirsi pelmahti mökkirantaan, olin siitä lähtien sekaisin kuin sekakäyttäjä. Päässäni vain ritisi, kun sain hänet näkökenttääni. Hän oli todellakin kaunis, hyvämuotoinen, päivettyneet sääret minifarkkusortseissa, tummat lyhyehköt hiukset, nätti hymy. Koko hänen vierailunsa ajan ravasin hänen kannoillaan ja kuolasin. Katselin vähän matkan päästä, kun hän meni uimaan bikineissään ja ihailin upeaa näkyä. Vietin kaiken mahdollisen ajan hänen seurassaan.

Siinä sivussa tein itsestäni täydellisen pellen ja naurunalaisen aikuisten silmissä. Jossain vaiheessa isäni, aikansa kiimaista juoksuaikaani todistettuaan, kivahti jotain tähän tyyliin: ”Lopeta nyt helvetissä jo tuo, johan sulle nauraa koko ranta!”. Hermostuin luonnollisesti ja lopetinko, no en. Mutta kyllä varmasti nauroivat sekä kokivat myötähäpeää. Muistelen jossain kohtaa tätini miehenkin virnuilleen, että miten romanssi voi, johon en muuta voinut kuin näyttää hapanta naamaa.

En mahtanut itselleni mitään. Olin nuori jannu, jonka hormonit hyrräsivät ylikierroksilla korkealla hallintani ulottumattomissa. Varmasti kuu-ukkokin heitti facepalmia käyttäytymisestäni. Eiköhän Kirsikin tajunnut asian, mutta hän ei sanonut mitään. Ehkä nautti tilanteesta, tiedä sitten.

Lopulta Kirsin vierailu päättyi, hän palasi pääkaupunkiseudulle ja minä jäin hajoilemaan yksikseni lemmenkipeydessäni. Liihottelin pitkään päiväunissani, mutta karu loppuhan niille tuli.

Tuossa taannoin lounaalla tuli ohimennen juttua serkusten avioliitoista, jolloin edellä kuvattu episodi palasi mieleeni. Tähän asti serkusten väliset avioliitot ovat olleet sallittuja Pohjoismaissa ja isossa osassa Eurooppaa. Rakkaus ei tunne rajoja, paitsi että tuntee jossain kohtaa. Norja on jo kieltänyt serkkujen avioliitot ja samoin ovat tekemässä Ruotsi ja Tanska, ja syynä ovat ilmeisesti järjestetyt pakkoavioliitot, joilla ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Suurin ongelma tulee vastaan geeniperimässä: mitä läheisempi sukulainen, sitä enemmän geenistö on samaa, jolloin jälkikasvun tapauksessa mutaatioiden ja perinnöllisten sairauksien riski kasvaa huomattavasti. En periaatteessa näe haittaa serkusten rakkaudessa, paitsi silloin, jos sitä alkaisi tapahtua liian tiheästi eli peräperää monessa polvessa.

Seuraava lakiseikka kylläkin yllätti: Oikeusministeriö voi erityisistä syistä myöntää luvan solmia avioliitto sisaren tai veljen lapsen kanssa. Naimisiin oman tätinsä tai setänsä/enonsa kanssa! Siinä olisikin muilla sukulaisilla sulattelemista. Ja mitkähän ne ”erityiset syyt” mahtavat olla?