The Grand Slippery Slip Flip-Flop'n Clog Tour

Siinä on englanninkielinen otsikko, sorry my bad. Kannan vastuun, mutta se vaan kuulosti ihan helvetin hauskalta. No hauskalta kuitenkin. Onpa ainakin omaa hauskaa, vähät minä muista.

Kuljen kesät läpeensä varvassandaaleissa. Joka paikkaan ja aina, kun suinkin mahdollista. Itse asiassa mieluiten kävelisin paljain jaloin, mutta en viitsi ottaa riskiä, mitä kaikkea ylläripylläriä niiden reissujen jälkeen jalanpohjista saisi irrotella.

Omistan nolon monta paria varvassandaaleita. On pihatöihin omansa, sitten koiralenkille toiset, töihin ja vapaa-ajalle omansa ja pari paria päälle. On siis sen verran tarpeeksi, että voisi olettaa, että kuvittelen olevani mustekala. Oikea varvastossujen Imelda Marcos. Nyt tuli niin vanha läppä, että harva muistaa tuota pikku knoppia. Mutta siitä googlettamaan Imelda Marcosin kengät.

Pikkukivana sivuaskeleena, tai kuvaavammin sivukompurointina, tuli mieleen, että olihan minulla noin 10 vuoden mittainen puukenkäkausi, vaikkei minulla ole edes hollantilaista verenperintöä. Pidin muinoin kesäisin Sysmän mökkirannassa aina räjähtäneitä puukenkiä jalassa ja niistä muodostuivat oikea tavaramerkkini, etten edes tohtinut rikkoa perinnettä. Kaikki aina päivittelivät, kuinka vaaralliset vekottimet ne ovat ja tottahan se oli. On turha laskea, kuinka monta kertaa taitoin nilkkani puukkarit jalassa ja kuinka monta kertaa vedin lipat niiden kanssa sateen kastelemalla nurmikolla. Puukengät muuttuivat todella vittumaisen liukkaiksi kusiluistimiksi sadekelillä. Pito oli tasan nolla. Mutta kaikesta huolimatta pidin niitä mökillä aina jalassa ihan periaatteesta. Mutta se puukkareista.

Sain äskettäin kunnian tehdä vähän pidemmän kestotestin varvastossuilla kävelemisessä. Vitsikkään väärinymmärryksen seurauksena päädyin kävelemään läpsyttimet jalassa työpaikalta kotiin eli reilu 13 kilometriä. Ei se kuulosta paljolta, mutta yhtä kyytiä marssien saattaa havaita erinäisiä puutteita varvassandaalien ergonomiassa. Jo puolivälissä Via Dolorosaa alkoi jalkateriä särkeä kohtalaisesti. 10 kilometrin kohdalla särky oli jo helvetillinen ja lisäksi tuntui, että jalkaterät olisivat tulessa. Myös lonkat esittivät alleviivaavaa kritiikkiä jalkinevalinnasta. Suuri helpotus saapui reilu kilometri ennen kotia rankkasateen muodossa. Jalkapoloiseni huusivat hoosiannaa, kun kesäsade jäähdytti ja helpotti niiden tuskaa. Viimeisen kilometrin kuljin paljain jaloin ja varvastossujen riisuminen tuntui siinä kohtaa euforiselta. Toisena syynä oli, että läpsyt alkavat ikävästi luistaa jalkapohjan alla, kun ne kastuvat.

Vaikkei maratoneille kannata ehkä lähteä varvassandaaleissa, on ne silti hiton mukavat kesäjalkineet. Jalka saa olla vapaana kuin taivaan linnun jalka ja hengittää kesää, eikä tarvitse mitään sukkia pilaamaan fiilistä. Kyllä jalkoja saa taas homehduttaa kenkien sisällä suurimman osan vuotta.