Säilykepurkkien infernaalinen invaasio

Jokainen tietää sukulaistensa tai tuttujensa joukosta vähintään yhden ihmisen, jolla on tapana tuoda vierailullaan jotain itse tehtyä. Artesaanityössä ja sen hedelmissä ei ole mitään moitittavaa, mutta ongelmaksi saattaa muodostua, ettei mainituilla omien kätten hedelmillä ole viime kädessä mitään käyttöä vastaanottajalle. Suurin murheenkryyni kotitaloudessamme on ollut vuosien, totta puhuen vuosikymmenten, saatossa tuodut säilykkeet.

Itse tehtyjen hillojen, mehujen sekä muiden sörsseleiden tuominen on hyväntahtoinen ele, mikä on suuresti arvostettava asia. Tietenkin lahjan tuojan täytyy olla jollain tasolla ylpeä aikaansaannoksestaan, jotta hän on katsonut tekeleen tuomisen arvoiseksi. Voisihan sitä toki salaa inhoamalleen ihmiselle viedä tuliaisena pohjaan palanutta mansikka-maa-artisokka-punajuuripikkelssiä ja pyytää henkilöä heti maistamaan tuota herkkujen herkkua, jonka on loihtinut juuri hänelle.

Säilykkeiden kertyminen nurkkiin on ollut pitkään todellinen maanvaiva. Kukaan ei ole löytänyt käyttöä niille, eikä kukaan ole tohtinut tai viitsinyt heittää niitä menemään. Tai sitten niiden olemassaolo on vain unohdettu. Purkkeja on jopa kuljetettu mukana muutosta toiseen. Kunnes toissa viikolla reipas tyttäreni otti aloitteen käsiinsä. Inspiroituneena hyppäsin kelkkaan heti mukaan. Purkkien pikku perkeleet olivat rieponeet ja vaivanneet minuakin viimeiset 15 vuotta. Mutta nyt koittaisi se suuri päivä.

Kaikki lähti tytön innosta siivota jääkaappi. Vastassa jääkaapissa oli luonnollisesti myös massiivinen purkkien ja purnukoiden koalitio. Ynnä muutama pullo. Aloimme koota vuosien patinoimia säilykkeitä keittiön tasolle. Osa purkeista löytyi kodinhoitohuoneen perältä hyllyiltä, minne niitä oli tungettu, kun jääkaappiin oli juhlien takia tarvittu tilaa. Lisää löytyi pienemmästä kakkosjääkaapista. Kolusimme joka ainoan sopen ja nurkan talosta piileskelevien hillopurkkien varalta.

Mitä oli menulla tarjolla? Puolukka-aroniamehua, kotitekoista metsämansikkalikööriä, sokeriliemeen säilöttyjä päärynänpaloja, epäilyttävän tummaksi käynyttä puolukkahilloa, mustikkahilloa, omenahilloa, pihlajanmarjahyytelöä ja hullu määrä luumuhilloa, joiden luumut olivat oletettavasti lähtöisin vaimon siskon turhan tuotteliaasta puusta. Kaikkien alkuperästä (maasta vai maan ulkopuolelta), koostumuksesta tai vuosikerrasta ei ollut tietoa, mutta esimerkiksi pihlajanmarjahyytelörasioiden muistan kulkeneen muuttokuormien mukana vähintään vuodesta 2010 lähtien. Pihlajanmarjatökötti näytti kylläkin sellaiselta, että se selviäisi jopa ydinlaskeumasta syömäkelpoisena. Mutta roskis kutsui sitäkin.

Tyhjennettyäni tolkuttomat määrät hilloa ynnä muuta mössöä roskikseen kasassa oli yli kolmekymmentä purkkia, rasiaa ja pulloa vietäväksi kierrätykseen. Avatessani jääkaapin kohtasin häikäisevän utopistisen näyn. Jääkaappi näytti puhtaalta ja tyhjältä. Niin tyhjältä se ei ollut näyttänyt koskaan, ainakaan niin pitkälle, kuin minun muistini kantaa.

Kuvittelin, että säilyketaistelu oli vihdoin käyty loppuun ja voitettu, mutta erehdyin. Tänään löysin kahvipakettihyllyn perältä kaksi pientä purkkia: anopin tekemää kuusenkerkkäsiirappia vm. 2017 ja lakkahyytelöä, parasta ennen toukokuuta 2020. Sanoin tyttärelleni, että luultavasti parin päivän sisällä tulee käymään niin, että herään yhtäkkiä aamuyöstä, nostan peittoa ja löydän vuoteestani hillopurkkeja, minkä jälkeen juoksen hysteerisesti huutaen ovesta ulos yön pimeyteen.

Muumimamman jälkihilloamiset: Englannin kielessä on hauska sana, joka kuvaa ystävää, jota todellisuudessa salaa inhoaa tai jopa vihaa ja jolle voi viedä tuliaisiksi pilaantunutta hilloa. Se on frenemy, eli friend + enemy.