Paljon olen nähnyt sahdin ympärillä tapahtuvan. Olen nähnyt aikuisten miesten kaatuilevan pensaisiin ja paskovan housuihinsa. Olen nähnyt naisten oksentelevan maat mannut. Olen nähnyt sahdilla kyllästetyn lavatanssireissun päätyvän painiotteluun kesäöisellä soratiellä. Olen nähnyt, mihin sahti parhaimmillaan ja pahimmillaan kykenee. Olen nähnyt sahtia rakastettavan ja vihattavan. Olen nähnyt sahtia otettavan ensimmäistä ja viimeistä kertaa, sillä taitamattomille jalo juoma tekee tuhojaan. Korkeintaan nenätippua sellaisille sietäisi antaa. Olen nähnyt rakkaan isoäitini tuovan lapsenlapselleen mukissa ruskeaa kultaa, koska niin perintö siirtyy eteenpäin.
Verisiteet ovat katkenneet esi-isien maihin. Ne repäistiin tylysti poikki heinäkuussa 2016. Kouraan jää sahti, jota nuoremmat sukupolvet osaavat jos osaavat juoda, mutta panemisen lahja on kadonnut sahtikuurnan mukana historian iltahämärään. ”Yö kerran unhoa annoit”, kuten sukuseutujeni Sysmän suuri poika Olavi Virta aikoinaan tulkitsi. Olallekin unhoa antoi yötä paremmin alkoholi, joka vei kuninkaan ojan kautta mullan alle. Loppukaneetti silläkin uhalla, että joku oivaltaa aasinsillan kapeuden, näkymättömyyden ja jopa olemattomuuden.
 |
| Vaikkei läpi näekään, voi nähdä ihmeen paljon. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti