Satunnainen puuharhailija

Joka ainoa kevät takapihan nurmikosta nousee valtoimenaan kivoja pieniä sinisiä kukkia. Ja joka ainoa kevät mietin, mitä nuo kivat pikku kukat ovat. Vaikka pidän hyvin arvokkaana kaikkia mahdollisia kevään merkkejä, kasvien nimet eivät jää päähäni. Niinpä nytkin otin kuvan kukasta ja laitoin Google Geminin kertomaan minulle nimen. Idänsinililja, kaunista.

En pidä puutarhan hoidosta. Toimintaani pihapiirissä ei voi edes kutsua puutarhan hoidoksi. Minulle ”puutarhan hoitoa” on pyyhkiä ruohonleikkurilla nurtsi kuosiin ja siinä sivussa ajaa yli kaiken mahdollisen kasvillisuuden, joka vain sujahtaa leikkurin alle. Vaan kun jotkut kasvit ovat sen verran kookkaita, ettei niitä saa millään menemään ruohonleikkurin teriin, kuten tuntemattomaksi jääneet runsaasti pientä lehtiroskaa tuottavat raivostuttavan ärsyttävät tiheät pensaat, puun mittoihin kasvaneet ties miksi Tuijiksi tai Tarjoiksi kutsutut havupensaat, erilaiset turhia marjoja tuottavat marjapuskat, lehtikuusi, omenapuut, tontin yhtä sivua reunustava kuusiaita sekä toista sivua reunustava marja-aronia. Marja-aronia on siitä vittumainen pensas, että se tuottaa hysteerisellä tarmolla ultraterveellisiä syötäviä marjoja, joita ei kuitenkaan kukaan pysty syömään. Ovat törkeän happamia ja muutenkin häijyn makuisia. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, ettei tontilla ollut orapihlajaa.

Yhtäkään kasvia en muista istuttaneeni pihalle. Kaikki kasvusto on reilu kymmenen vuoden takaisten edellisten asukkaiden perua. Sen sijaan olen kunnostautunut kitkemisessä. Se käy kohtuu tehokkaasti. Kun muutimme, olimme täysin kuutamolla omakotitalon vaatimista tehtävistä ja velvoitteista. Piakkoin selvisi, että naapurina asusti kaksi eläkeläistä, joista molemmat olivat tehneet työuransa puutarhurina. Jonkin asteista ironiaa oli havaittavissa. Kaksi umpiurbaania X-sukupolven kakaraa ja naapurina A-luokan viherpeukalot. Naapurin piha on aivan täynnä istutuksia laidasta laitaan, kasvihuonetta ja vaikka mitä himmeliä.

Olen silti tehnyt parhaani, jotta piha näyttäisi päällisin puolin siistiltä. Nurmikko on aina kunnossa eikä mikään näytä olevan hunningolla. Paitsi pihan perän kuusiaita. Naapurin kuusiaita on viimeisen päälle hoidettu ja näyttää siltä, miltä kuusiaidaksi kutsutun aidan pitää näyttää. Siitä, mistä naapurin kuusiaita loppuu ja meidän alkaa, on kuin olisi siirrytty toiseen ulottuvuuteen. ”Kuusiaita” on 10 vuotta täysin vapaasti kasvanut kuusipuurivi. Hieman ahdistaa katsoa sitä. Toisaalta siinä on jotain aitoa ja luonnollista toisin kuin muotoon pakotetussa symmetrisessä aidassa. Se oli paskapuhetta. Ainoa lääke olisi vetäistä moottorisahalla koko hoito nurin.

Syksyn haravointiurakka on tuskien taival. Viisitoista isoa jätesäkillistä haravointijätettä vietäväksi kaatopaikalle, koska ei sitä kaikkea voi mitenkään dumpata vain johonkin pihan perälle. Anopilta pitää lainata peräkärry, mutta välillä säkit ovat jääneet odottelemaan kyytiä pidemmäksi aikaa. Kerran olin marraskuun puolivälissä tyhjentämässä isoiksi möykyiksi jäätyneitä jätesäkkejä 15 asteen pakkasessa ja viimassa. Se oli kerrassaan vitsikästä.

Olen psyykannut itseni suhtautumaan pihahommiin erinomaisena hyötyliikuntana. Roikun suht ketteränä (viisikymppisenä!) simpanssina omenapuissa karsimassa vesiversoja ja muita kummajaisia, kyykin nyhtämässä rikkaruohoa pensaiden juurilta tai kylvän satakilokaupalla kalkkia (turhaan), jottei helvetin esikartanoista kummunnut sammalmatto valtaisi koko pihaa. Olen elänyt yli kolmekymmentä vuotta kerrostaloissa ja hetken rivitalossa, jossa oli Pokemon-kortin kokoinen piha, joten siihen nähden voin antaa itselleni vähintään tyydyttävän arvosanan. Mutta luonto on siitä mainio vastus, että se vie aina lopulta voiton. Aivan se ja sama, mitä ihminen tekee. Luonnon yliluonnollisen periksiantamattoman voiman edessä ihminen jää silmänräpäyksessä lähtöviivalle, vaikka miten pyristelisi. Ja se on hyvä niin, ja toivottavasti pysyykin niin.