Miilunpolttajat

Jostain kasarin puolivälin tienoilta ysärin alkupuolelle vanhemmillani oli mökki eräässä tuppukylässä Euran lähettyvillä, sellainen kuivan maan torppa. En viihtynyt siellä oikein koskaan. Tylsä ja epämiellyttävä mesta, ja tönön vieressä seissyt suuri latorakennus oli pelottava paikka mennä vessaan (puucee sijaitsi siis siellä) iltamyöhäisellä, kun oli pimeää. Olin aina kuulevinani outoja ääniä rakennuksesta. Ladossa oli suuri puuvajaosa, jonka perällä puuceekoppi sijaitsi, sitten entinen navettaosa ja lopuksi sauna- ja pukuhuonetilat. Joskus pelkäsin lähes hysteerisesti, kun saatoin kuulla hitaita askelia navettaosan betonilattiaa vasten, tai ikään kuin ladon avovintillä käveli määrätietoisesti joku/jokin. Olisi tullut löysät housuun, jollen olisi istunut jo valmiiksi vessassa. Tarpeet hoidettuani ryntäsin sivuille katsomatta ulos ladosta, etten kohtaisi mitään shokeeraavaa.

Mökin naapurissa asui kaksistaan leppoisa paikallinen pariskunta, joiden tytär oli jo muuttanut pois opiskelemaan. Tekemättä enempiä turhia nimenmuunnoksia todistajien suojelemiseksi heidän nimensä olivat Annikki ja Tuomo. Annikki oli varsinaissuomalainen maalaisemäntä, huivi päässä ja sangen puhelias. Tuomo oli kuiva ja laiha äijänkäppänä, joka ei useimmiten ehtinyt montaa sanaa mihinkään väliin sanomaan, mutta ei se häntä tuntunut haittaavan. Mies oli reuman runtelema ja muistan selvästi hänen karun näköiset koukistuneet kätensä, mutta eipä sairaus hänen työntekoaan estänyt.

Kävimme silloin tällöin isän kanssa moikkaamassa naapureitamme. Annikilla oli huvittava maneeri, sillä aina kun isäni oli äänessä ja selitti jotain juttua, Annikki kiekui joka väliin ”Nii ain!” ja ”Nii oikke!”. Kuittauksia tuli ilmoille niin tiheällä rytmillä, että hokemat palaavat edelleen sangen eläväisinä filminpätkinä tietoisuuteen. Ollessamme kahden kesken isä kutsui Annikkia usein lempinimellä ”Hanhikki”. Sinällään osuva, koska oli hän melkoinen kaakattaja.

Annikin ja Tuomon elinkeino oli miilunpoltto eli grillihiilien valmistus kaupunkilaiskermaperseille. Kyseinen elinkeino taitaa olla kadonnut kokonaan Suomesta, joten saatoin todistaa käsityöläisammatin viimeisiä edustajia tässä maassa. Vierailimme isän kanssa muutaman kerran heidän miilullaan, joka muistutti lähinnä useaan kertaan karrelle palanutta matalaa tehdashallia, joka jollain ihmeen taialla pysyi edelleen pystyssä.

Heidän työnsä oli kaikessa koruttomuudessaan sitä, että he lappoivat miilun ovista sisään puunrunkoja, jotka sitten ”hiillostettiin”, eli virallisesti kuivatislattiin, sopivaan olomuotoon kitupolttamalla eli säätämällä (tai estämällä) miiluun pääsevän hapen määrää. Kun miilunpoltto oli tehty, he pätkivät rungot sopiviksi paloiksi ja pussittivat 10 kg:n säkkeihin. Jo alakoululaisena nuijapäänä ymmärsin, kun katsoin heidän mustanpuhuvaa habitustaan miilulla, että tässä ei leipä helpolla irtoa. Vaatteet noessa, kasvot noessa, kädet noessa enkä tohdi arvata, kuinka paljon nokea oli löytänyt tiensä keuhkoihin asti vuosikymmenten aikana. Rankkaa fyysistä työtä, ja siellä Tuomokin raatoi selkä köyryssä pahasti reumaisena miehenä. Eikä mitään käryä, kuinka leveän leivän syrjään pääsi kiinni tuollaisella elinkeinolla.

Isä kehui aina naapureiden hiiliä korkealaatuisiksi, koska ne eivät sisältäneet ”mujua”, eli sellaista hienojakoista hiilitöhnöä, jolla ei tee mitään. Ehta rakkaudella (?) ja ammattitaidolla synnytetty kotimainen laatutuote. Kaupunkilaislapselle miilunpoltto oli silmät apposelleen avaava näky, joka iskettiin jykevällä hiilihangolla nassikan säilömuistiin. Elettiin sitä ennenkin, ja millä tavalla. Sitä sopii miettiä, kun seuraavan kerran alatte vinkua saatuanne vääränlaista maitoa Latte Macchiatoonne.