Iso viitonen

Joku on syöttänyt minulle ajatuksen, että lihantuotanto on yksi maapallomme suurista ekosysteemin kuormittajista, joten tästä tulisi päätellä, että lihanmussutusta pitäisi vähentää. Onneksemme monet elintarviketeollisuuden yritykset ovat ymmärtäneet ottaa osansa kannettavakseen maapallomme tulevaisuudesta. Atria kantaa kortensa kekoon tarjoamalla ruokakassinsa hinnan perään itkeville ja arjen kurimuksessa rimpuileville Kunnon Arki Grillinakkia (juu juu, kaikki isolla). Siinä on lihaa vain 15 prosenttia, joten kunnon arkeen kuuluu 85 prosenttia teurasjätettä sekä täyte-, säilöntä-, lisä- ja ties mitä aineita. Mutta eivät ne ole ihmiselle haitallisia, sanoi elintarvikefirman pukuasuinen setä.

HK venyttää vielä hieman parempaan tulokseen ja lataa Popsi Iso Viitonen -nakkeihin (taas isolla) 13 prosenttia lihaa. Kokemuksen syvällä vatsaäänellä vinkkaan, että tällaiset herkut kannattaa nauttia kylmänä, koska silloin ne muistuttavat ominaisuuksiltaan eniten oikeaa nakkia. Lämmitettäessä ne menettävät ryhtinsä ja muuttuvat jokseenkin vetelän oloisiksi veijareiksi.

Tästä päästäänkin kädenkäänteessä analyysiin, miten suhtautumiseni Iso Viitonen -nakkeihin kuvastaa persoonallisuuttani Big Five -piirreteorian näkökulmasta. Kuten kaikki piilopirttien pikku psykologit tietävät, Big Five -teoria katsoo persoonallisuuden perustuvan viiteen peruspiirteeseen: neuroottisuus eli tunne-elämän epätasapainoisuuden laajuus, ekstraversio eli ulospäin suuntautuminen, sovinnollisuus, tunnollisuus ja avoimuus uusille kokemuksille.

Neuroottisuudessa mennään aika korkeissa lukemissa, jos taipumuksena on kytätä kaupassa ostamiensa tuotteiden valmistusaineita ja lihapitoisuuksia. Taustalla näyttäisi kytevän lisäksi suurempi neuroosi pitkälle prosessoidun ravinnon terveysvaikutuksista meihin ja tuleviin sukupolviin.

Ekstraversiota on jo hieman vaikeampi peilata nakkipaketin kautta. Kaipa se on niin, että jos ajanvietteeksi riittää nakkipaketin arvioiminen, niin tuskin on kyse varsinaisesta seurapiiriperhosesta. Henkilö, joka viihtyy enemmän tavaran kuin ihmisten seurassa, taipuu introversion puolelle.

Sovinnollisuus on myös hieman hankala nakki purtavaksi. On havaittavissa periaatteellista donquijotemaista taistelua elintarviketeollisuuden meille tuputtamaa moskaa vastaan, mutta toisaalta laajamittaisempia tuloksia ei synny, jos asia jää yhden tai kahden ihmisen ostokäyttäytymisen muuttamiseen. Pitäisi mennä heiluttamaan kadulle banderollia ”Lisää lihaa Isoon Viitoseen, ja heti!” Toisaalta tämänkin tasoinen paneutuminen ravinnon laatuun osoittaa välittämistä ainakin lähipiiriään kohtaan.

Henkilöstä löytynee tunnollisuutta, jos kykenee paneutumaan intensiivisesti lihajalosteiden laatuun ja toimimaan omien periaatteidensa mukaan. Tosin ajanhallinta saattaa muodostua ongelmaksi, kun ostosreissut venyvät tuijotellessa lukuisten artikkeleiden tuoteselosteita.

Jos rähisee palstakaupalla elintarviketeollisuuden huolestuttavasta kehityksestä ja muistelee, että ennen oli nakeissa lihaa vähintään 63 % (Popsi Grillinakki), niin avoimuudesta uusille kokemuksille tuskin on kyse. Pikemminkin henkilö on taipuvainen pitämään kiinni vanhoista käytännöistä ja hyväksi havaituista tuotteista. Uusiin kokemuksiin suhtaudutaan varsin varautuneesti.

Jälkilämmitetyt partaansa nauravat nakit: Pienenä lapasena söin pääasiallisesti Popsin Grillinakkeja, jotka ovat aina olleet miellyttävän tikkusuoria moniin muihin oudon käyristyneisiin verrattuna. Ettei väärinymmärrykselle jää sijaa, söin monipuolisesti kaikenlaista ruokaa, en ainoastaan nakkeja. Kesällä tietty kiskottiin grillimaggaraa, Popsin Taifuunia ja Atrillia, ja hyvältä maistui, vaikka lihapitoisuuksista en tiennytkään. Lihaisempien jöötien invaasio tuli vähän myöhemmin.

MMT Greatest Hits I

Tähyilin aika-akselilla väärään suuntaan ja havahduin tosiasiaan, että nyt aika tullut on. Miksi nyt? Koska ennen oli ennen ja nyt on nyt. Kiteytän seuraavassa kronologiseen järjestykseen sen, mitä olen puuhastellut täällä viimeisen kuuden vuoden aikana. Tehtävä on haastava, ei vaikea, mutta haastava ja aikaa haaskaava, muttei missään nimessä vaikea. Mikään haaste ei voi olla vaikea minunlaiselleni lahjakkuudelle. Vai mitä arvelette näistä eeppisen legendaarisista lohkaisuista:

...

Jälkikirjoitus: Että näin, se oli kutakuinkin siinä. Ensi kerralla jotain aivan muuta. Tai samaa, aivan sama.

Vielä jälkikirjoitus, koska lisää pituutta heti, muuten ei aukene naisen peti: Taustapeili on vinkeä vimpain, joka altistaa meidät monenlaisille vaaroille. Siitä voi nähdä esim.

• taaksepäin eikä eteenpäin,
• takapenkille tyhjästä ilmestyneitä kammotuksia suoraan helvetin esikartanoista,
• Eldankajärven jään,
• Sloggin midihifikalsarit,
• piilotajunnasta lentävän Superegohessun,
• filotooppisia kehäpähkäilyjä,
• defenssien sekakäyttäjän,
• fantastista, aattelin, kerrassaan hieno juttu,
• rengin kuskin paikalla,
• nostalgis-sarkastisen koulukunnan,
• kantamattoman rakenteen,
• väsyneen sänkinaamaisen törkyturvan.

Vielä kerta, poijaat, kaikki mukaan: On tukka päästä lähtenyt, lisää pituutta heti tai ainakin isommat tuopit.

Freddie oli (perä)moottori

Popula meni tyystin banaaneiksi Queen-yhtyeen Greatest Hits II -platan ilmestymisestä loppuvuonna 1991. Megalomaaniseen myyntiin antoi vauhtia samaan syssyyn ajoittunut laulaja Freddie Mercuryn kuoleminen AIDSiin. Joka tuutista soi kiivaalla rumputulella The Show Must Go On, tulkittiinhan se Freddien eräänlaiseksi testamentiksi. Itse en päässyt hommassa oikein taajuudelle. The Show Must Go On on mahtipontisen mahtava rockbiisi, mutta tiheys, jolla se soi kanavilla, oli aivan liikaa.

Oma suosikkini on vuoden 1989 The Miracle-albumilla julkaistu siivu I Want It All, joka on ärhäkkäästi potkiva rockrykäisy. Siinä keski-ikäisellä Freddiellä oli kunnon uho päällä. Biisin energia tarttuu lujalla otteella killuttimista kiinni, kuitenkin silleen heterosti. Videolla tulee mainiosti esiin Freddien rockkukkomaneerit. Tsibale taisi olla aikoinaan ensikosketus Queeniin. Myöhemmin minulle selvisi, että näillä sedillä on jotain muutakin historiaa takanaan.

Oudoin ja lähtemättömin fiilis jäi kuitenkin kappaleesta You Don’t Fool Me. Biisi ilmestyi Made In Heaven -albumilla loppuvuodesta 1995. Siinä Freddie Mercury kajauttaa vielä haudan takaa ilmoille hienon äänensä. Laulu on vangitseva, mutta siitä jää kolkko ja kylmä tunne. Kuin jokin olisi vinksallaan. Selvääkin selvemmin ainakin se oli pielessä, että Mercury oli ehtinyt juhlia tuonpuoleisessa jo neljä vuotta ja kyseinen biisi oli rakennettu postuumisti hänen jälkeenjättämistään vokaalinpätkistä.

UMK – lauluja kopiokoneesta

Joskus saa polttaa näppinsä ajankohtaisissa aiheissa, jos antaa itselleen luvan siihen. Annoin luvan, joten sain sen. Aina ja iäisesti ajankohtainen Suomen oma viisukarsinta UMK eli Ulkomaankielisen Mämmin Kokoontumisajo huristellaan läpi joka vuosi, jotta suomalaiset viisufanit pääsisivät tuntemaan myötähäpeää kansainvälisessä laulukilpailussa. Kuuntelussa ovat tämän vuoden ehdokkaat, vaikka yhtä hyvin voisin höristellä viime vuoden tai sitä edellisen vuoden ehdokkaat. Laulun luikaukset on nyt niin kuultu, joten jokainen ansaitsee nopean ja tuskallisen tuomion. Here are the votes of MMT jury:

Alva: Arrows. Kuvottavaa liukuhihnateinipaskaa.
Anni Saikku: Reach Out For The Sun. Tekosielukasta Adele-kopiopaskaa.
Club La Persé: My Little World. Jäätävää perseilypaskaa.
Emma: Circle of Light. Druidipaskaa Sherwoodin dance-metsästä.
Günther & D’Sanz: Love Yourself. Säälittävää ysäripaskaa.
Knucklebone Oscar & The Shangri-La Rubies: Caveman. Ultrahävettävää naamapalmupaskaa.
Lauri Yrjölä: Helppo elämä. Vaivaannuttavaa kimityssekäsikiöpaskaa oudolla kielellä.
My First Band: Paradise. Äärirasittavaa jankutuspaskaa. Don’t Break My Corazonilla olisi voittanut.
Norma John: Blackbird. Unettavaa taidepelleilypaskaa.
Zühlke: Perfect Villain. Kornia bad ass -paskaa.

Ihan virkistävää tämä vaihteluna oli. En ole pahemmin katsonut telkkarista UMK:ia enkä Euroviisuja, mutta laulut voin hyvin kuunnella, jotta on mitä haukkua. Tällaisiin maalitauluihin ampuu vaikka lonkalta, mutta nuo tekeleet ansaitsevat kaiken mahdollisen kuonan niskoilleen. Sitä paitsi päätin jo etukäteen, että kaikki ovat paskaa. Ei tarvinnut perua lähtöoletusta. Helpottaa kivasti arvostelemista. Monet kuitenkin lausuvat englantia niin vakuuttavasti ettei voi kuin kadehtia.

Isoisävainaani korkein artistin vertailukohde oli A. Aimo. Hänen mukaansa muut ”leäppivät suutoan”, mutta A. Aimo osasi laulaa. Voisikohan A. Aimon vielä lähettää viisuihin? Kuoli 1963? Mitä se haittaa? Eiväthän ne muutkaan tee muuta kuin heiluvat taustanauhojen tahtiin. A. Aimo ei heiluisi, paitsi jos joku heiluttaisi.

Lapsuuden leffat

Kun vuonna 1983 päädyin koulutielle, sain kaveripiiriini uusia vahvistuksia. Vanhemman näkökulmasta ystäviä voi luokitella ryhmiin ”hyvää seuraa” ja ”ei hyvää seuraa”. Jälkimmäiseen ryhmään kuului poikia, joiden tekemisiä ei juuri vahdittu. Tällaisten kavereiden kanssa sai tehdä kaikkea jännää ja kiellettyä. Niinpä pääsin tutustumaan hyvin nuorena suttuisten VHS-tallenteiden avulla elokuviin, joita ei todellakaan olisi pitänyt näyttää 7–8 -vuotiaalle lapselle. Todettakoon, että tällaisesta toiminnasta koituneet vauriot psyykelle olivat vähäisemmät kuin mitä kuvittelisi. Olipa helppo homma tehdä psykoanalyysi itselle.

Koulukavereiden luona näin hienoja klassikkoelokuvia kuten Karate Kid, Rautaristi (Sam Peckinpahin kohtuuverinen sotaelokuva), Beverly Hills kyttä, Poikkeuksellista rohkeutta (Vietnam-sotaa) ja Villihanhet. Näin myös pätkiä veikeästä filkasta nimeltä Luojan tähden, paetkaa! (Amityville Horror, se alkuperäinen). Siihen aikaan ”kopsittiin” kahden videonauhurin avulla leffoja, jolloin kopiosta tuli kuvanlaadultaan aina alkuperäistä heikompi. Mutta kuvanlaatu ei tietenkään lapsia haittaa, jos kyseessä on korkean ikärajan tiukka toimintapätkä. Niinpä mainittuihin elokuviin sisältyy spesiaalia nostalgia-arvoa. Erityisesti Karate Kid, Beverly Hills kyttä ja Poikkeuksellista rohkeutta olivat sen verran tykkiä matskua, että ne oli pakko katsoa moneen kertaan.

Varsinkin sotaleffat (esim. Rambo 2 ja Platoon – nuoret sotilaat) ruokkivat leikkejä. Tykkäsin Vietnam-aiheisista sotaelokuvista, koska siihen aikaan jenkkileffat ryöstöviljelivät aihetta. Minulla oli hirveä hinku nähdä myös Full Metal Jacket (1987), kun näin siitä pätkiä telkkarin leffaesittelyohjelmassa, mutta tätä tahtoani en saanut läpi, vaan elokuvan näkeminen siirtyi jonnekin täysi-ikäisyyden tuolle puolen. Leikkipyssyjä oli roppakaupalla ja pyssyleikit kuuluivat ehdottomiin suosikkeihin. Ghostbusters-elokuvan näkemisen myötä siirryimme hiipimään taloyhtiön pimeään kellariin ja metsästämään aaveita. Tehtailin Ghostbusters-merkkejä piirtämällä mallista leivinpaperin läpi. Ostin kaverilta Ghostbusters-leffajulisteen, joka oli tainnut ilmestyä Suosikin liitteenä.

Vuosi taisi olla 1984, kun kotiimme kannettiin superhieno ja superkallis Panasonic NV-850 HiFi-VHS-videonauhuri. Isä liittyi R-kioskin VIP-videoklubiin, jolloin pääsin käsiksi valtaviin leffavalikoimiin. VIP-videoklubi lähetti säännöllisesti kotiin A4-kokoisen kuvaston, johon oli lätkitty klubin koko leffavalikoima lyhykäisten juonikuvausten kera. Luin kuvastoa antaumuksella. Vaikka vuokraaminen oli kallista (25–30 markkaa per leffa?), kukkaro aukesi kivuttomasti leffavuokrauksiin. Sain surutta vuokrata haluamiani elokuvia ikärajoista juuri piittaamatta. Saa arvailla, mitä tällä yritettiin kompensoida. Kun leffa vuokrattiin, sain katsoa sen parikin kertaa. Täytyihän saada maksimaalinen hyöty irti. Star Warsit (osat IV, V ja VI), James Bondit (varsinkin Elä ja anna toisten kuolla), Chuck Norrisit (Yksinäinen susi McQuade, Suoraa toimintaa ja Delta Force), Poliisiopistot, Goonies – Arkajalat (näitä leikittiinkin), Gremlins – riiviöt, Clint Eastwoodin spagettiwesternit ja Likaiset Harryt, Terence Hillin ja Bud Spencerin turpiinvetoleffat, Indiana Jonesit, ja lista jatkuu. Jotkut elokuvat olivat niin hyviä, että vuokrasin ne useampaan kertaan. Mitä tulee kotinauhoittamiseen, videonauhuri räjäytti pankin 1980-luvulla. Voi päivää hyvää, kuinka paljon meilläkin oli nauhoitettuja leffoja ja muita ohjelmia. VHS-kaseteilla täytti kevyesti kaapin jos toisenkin.

Niin se vain on, aika kultaa muistot, video killed the radio star ja mitä nyt keksiikään. Aika on laskenut kultaisen sateensa monen lapsuuden unohtumattoman elokuvaelämyksen päälle. Chuck Norrisin totisia tekeleitä tuskin pystyy nykyään katsomaan kuin kännissä ja camp-lasit päässä. Onneksi aika on jättänyt rauhaan sentään joitakin kasaripätkiä.

Requiescat in pace, uskollinen ystävä. Koimme paljon upeita hetkiä yhdessä. Kunnes aloit työksesi syödä videokasetin nauhaa, senkin paska (kuvassa NV-850 Panasonicin sisarmerkin Nationalin nimellä).