Olinpa jonkun ikäinen finninaama, kun tavaratalon musiikkiosaston tv- ruudusta pärähti Walking in my shoes. Psykedeelisen kaheli video porautui teinipöljäkkeen otsalohkoon sillä voimalla, ettei se lähtenyt sieltä pois missään vaiheessa, vaan aiheutti tapahtumasta pysyvän muistijäljen. Biisin ilmestymisen perusteella voisi epäillä tuon tapahtuneen kesällä 1993. Enpä tietty näistä muistikuvista varmuuteen voi mennä, kun ne joskus sekoittuvat keskenään.
Sykähdyttävimmät sävärit syntyivät vasta Ultra-albumin myötä vuonna 1997. Kaverin kanssa fiilisteltiin levyn erilaisia jykeviä saundeja, ja suosikeiksi nousivat It’s no good ja Freestate. Toki levy oli lujaa tekoa alusta loppuun, kerran levyllä oli sellaisiakin raitoja kuin Barrel of a gun, Home, Useless, Sister of night (kaverin suosikki), The bottom line ja Insight. Silkkaa korvamannaa alusta loppuun.
Tunnelmat alkoivat laimeta seuraavalla Exciter-platalla, joka ilmestyi 2001. Ostin kuitenkin levyn ja jaksoin innostua joistakin kappaleista, kuten Dream on, Shine ja When the body speaks. Ylivoimaiseksi ykköseksi nousi Freelove, jonka videota jaksoin sahata Youtubesta loputtomiin. Siinäpä pätkä, joka aiheuttaa mielihyväkeskuksessa juuri oikeanlaista värinää. Freelove on parhaimmillaan nautittuna musiikkivideosta tuttuna singleversiona eli Flood mix -versiona. Se on lyhyempi ja selkeämpi, kun ylimääräiset sirinät ja särinät on jätetty pois (vrt. albumiversio). Floodin biitti virittää tunnelman kohdilleen.
Exciterin jälkeiset albumit jäivät ostamatta, mutta yksi kappale myöhemmästä tuotannosta on soinut ahkerasti kuulokkeissa: Lilian albumilta Playing the angel. Se on voimallinen tuuttaus. Muuten homma oli taputeltu, vaikkakin Wrong-biisiä (2009) pyöritin joitakin kertoja tuubista.
Olihan tyypeillä ollut kaikenlaista puuhastelua jo ennen Songs of faith and devotion -levyä (1993), mutta ne kaikki (seitsemän pitkäsoittoa) jäivät taka-alalle, koska hyppäsin mukaan vasta Ultralla, joka ilmestyi tilanteessa, jossa bändin veikot olivat selvittäneet päänsä ja jättäneet humehilla leikkimiset taakseen. Vanhemmista Enjoy the silence on sellainen, josta ei voi olla pitämättä. Dave Gahan, Martin Gore ja Andy Fletcher ovat nyttemmin siirtyneet ukkokerhoon ja tuskin edes noteerasin viimeisintä levyä (Delta Machine, 2013). Mutta edelleen kelpaa tarttua Ultraan, miksei Exciteriinkin.
Jälkijättöinen jälkkäri 30.1.2017: Se on vielä tunnustettava, että jos pohditaan the ultimate kutubiisiä kautta aikain, on Freelove (Flood mix) vahva ehdokas kärkeen. Huikea eroottinen viritys!
https://vimeo.com/68569605
perjantai 13. tammikuuta 2017
torstai 5. tammikuuta 2017
Päättömiä lauseita täysipäissään syntyneille
Suksethan siinä katkesivat, kun Harri kirveen nieli.
Jos ei jouluna lunta, niin ei koko kesänä.
Jos ei aurinkoa ole ottaminen, niin otetaan pilveä.
Päivää vaikkei paistakaan.
Jos on oravalla kävyt hukassa, käy lähikaupassa.
Osattomaksi sitä jäätiin ennenkin, vaan nyttemmin kaksin verroin paremmin.
Kakskerroin aina kaunihimpi, ykskerroin saa omansa takaisin.
Kun on heinät tallissa, on uusi luuri tilauksessa.
Kun pulla on uunissa, jätä rusinat rauhaan.
”Nyt nähdään, kenellä on somet pelissä”, sanoi entinen mies, kun kännykkäkameralla haaroväliään kuvasi.
Lopuksi realitya eli tosielämän traaginen tapaus:
Kävelin hissiin, joka puhui minulle. ”Menossa alaspäin”, se sanoi monotonisella naisen äänellä. Valitsin kerroksen ja lähdin ylöspäin, jolloin se toisti: ”Menossa alaspäin.” Siinä vaiheessa ymmärsin, että hissi olikin lukenut henkilöhistoriani ja psyykeni.
Jos ei jouluna lunta, niin ei koko kesänä.
Jos ei aurinkoa ole ottaminen, niin otetaan pilveä.
Päivää vaikkei paistakaan.
Jos on oravalla kävyt hukassa, käy lähikaupassa.
Osattomaksi sitä jäätiin ennenkin, vaan nyttemmin kaksin verroin paremmin.
Kakskerroin aina kaunihimpi, ykskerroin saa omansa takaisin.
Kun on heinät tallissa, on uusi luuri tilauksessa.
Kun pulla on uunissa, jätä rusinat rauhaan.
”Nyt nähdään, kenellä on somet pelissä”, sanoi entinen mies, kun kännykkäkameralla haaroväliään kuvasi.
Lopuksi realitya eli tosielämän traaginen tapaus:
Kävelin hissiin, joka puhui minulle. ”Menossa alaspäin”, se sanoi monotonisella naisen äänellä. Valitsin kerroksen ja lähdin ylöspäin, jolloin se toisti: ”Menossa alaspäin.” Siinä vaiheessa ymmärsin, että hissi olikin lukenut henkilöhistoriani ja psyykeni.
perjantai 23. joulukuuta 2016
Musiikin maku
Musiikkimaku on jännä juttu. On se. Olen miettinyt, miksi juuri minulla on niin hyvä musiikkimaku ja muilla pääasiallisesti huono. Syynä saattaa olla, että musiikkimakuni puristui ja hioutui puhtaaksi timantiksi aikojen saatossa, kun altistuin lapsesta pitäen monipuoliselle musiikille.
Lapsena meillä oli kotona aina radio päällä ja musiikki soi. Sain kuulla monenlaista suomi-iskelmää, mm. Mattia ja Teppoa, Frederikiä, Kari Tapiota, Juha Mattia, Lea Lavenia, Paula Koivuniemeä, Topi Sorsakoskea, Olavi Virtaa ja muita tangoja, jne. Vähemmän kuului ulkomaista. Kuitenkin ainakin Elviksen levyjä löytyi ja Harry Belafonten. Jossain vaihessa isä diggasi sellaisia kuin CCR, Vaya Con Dios, Dido (ei dildo, vaan Dido) ja Cesária Évora.
Lapsuudessa en yllättävää kyllä ollut pitkään kiinnostunut muodostamaan omaa musiikillista linjaani (miksi pitäisi muodostaa?). Joskus peruskoulun alkuvuosina iski heavybuumi. Kaveri luukutti W.A.S.P.:ia, Mötley Crüeta, Twisted Sisteriä, Acceptia ja tottahan toki Europea. Eivät hetkauttaneet minua, vaan kuuntelin Mikko Alatalon lastenlauluja. Kun tämä selvisi kavereilleni, pilkkakirves heilui armotta (ja ansaitusti?).
Mökillä monta vuotta nuorempi serkkuni hehkutti Dingoa ja Kerjäläisten valtakuntaa, mutta sekään ei napannut. Vasta paljon myöhemmin 90-luvun alussa alkoi maistua mm. Miljoonasade, Leevi and the leavings, Popeda, Scorpions ja Van Halen.
Siitä lähti perehtyminen musiikin monenkirjavaan tarjontaan. Alkuun nauhoitin paljon biisejä radiosta. Kasetteja ostelin harkitusti. CD-levyjä en hankkinut, koska meillä ei ollut CD-soitinta. Hyväksyin myös englanninkielisiä kappaleita, vaikka en sanoja niin olisi tajunnutkaan, kunhan melodia oli hyvä.
Olen kuullut kaikenlaista musiikkimakua. Tuttavapiirissä on kehuttu mm. Jean S:ää ja lauluyhtye Rajatonta, mutta en pystynyt nielemään niitä kakistelematta. Myös kaikki ihmeilmiöt alkaen Adiemuksesta ja Gregorianista päätyen Scatmaniin Johniin ja Dr Bombayhin passasin ihan suosiolla. Raskas rock ja heavy jäivät sivuosaan kaverin painostuksesta huolimatta, vaikka Iron Maiden uppoaa kevyesti ja levyjäkin omistan. Metallican The Black Album sai 90-luvun alussa megasuosion, mutta ei värähdellyt minussa millään tavalla. Ysäridance oli aikanaan ihan hauskaa jytkettä, mutta oli sen luokan kertakäyttökamaa, että ostoseulan läpi ei mennyt paria vahingonlaukausta lukuun ottamatta.
Musiikkinautinnoille jää nykyään kovin vähän aikaa. Kohtuukokoinen CD-levykokoelma täynnä Neljää Ruusua, Leevi and the leavingsiä, Eppu Normaalia, Miljoonasadetta, Zen Caféa, J. Karjalaista, Kolmatta naista, Egotrippiä, Yötä, Kentiä, Depeche Modea (Ultra, nam!), Iron Maidenia, Bon Jovia, U2:ta (Pop, yeah!) kerää patinaa kaapissa. Metkaa kyllä, aika pitkälti ei ole edes kiinnostanut kuunnella levyjä. Mp3:t ja YouTube ovat tulleet levyjen soittelun tilalle. En ole vielä lähtenyt Spotifyn tai Deezerin kelkkaan. Viime vuosien erikoisin ja voimakkain mieltymys on ollut Kuningas Pähkinän ja Setä Tamun tuotantoa kohtaan. Heidän biiseistään ei vain voi olla pitämättä. Minulla on ollut myös Ruger Hauer -kausi ja olen alkanut vasta keski-ikäistyneillä päivilläni fiilistellä Apulantaa. Apiksen sedäthän ovat samanikäisiä kanssani. Viimeksi innostuin Red Hot Chili Peppersien Dark Necessities -raidasta (videokin on rautaa) sekä Olavi Uusivirran Kultaa hiuksissa -nostalgiatripistä (erityismaininta videolle, joka on hämmentävä ja taatusti erilainen).
Vuosien saatossa olen luisunut sivuun valtavirran musiikkimausta, vaikka en nyt muutenkaan koskaan juossut musiikkitrendien perässä. Välillä on ollut erikoisiakin mieltymyksiä, mutta monista on päästy yli. Kai on ikää syyttäminen, kun ei pysty innostumaan Sannista, Cheekistä, JVG:stä, Arttu Wiskarista, Haloo Helsingistä saati Ellinoorasta. Jos biisin sanoitus on pullollaan naiivia idealismia, maailmanparantamista, kasvukipuilua, uhoa ynnä muuta nuoremmille ominaista materiaalia, kyynisyysvaihde kytkeytyy helposti päälle. Siinä on varmaan se ongelma, että jokainen sukupolvi keksii pyörän uudelleen ja uudelleen ja tässä iässä on kuullut samat vuodatukset ja sanankäänteet jo riittävän useasti.
Jälkijäristys: Ensimmäinen biisi, jonka sanat opettelin ulkoa, oli Dingon Hämähäkkimies albumilta Kerjäläisten valtakunta. Siinä oli kivat sanat. Tapahtui jotain 9–10-vuotiaana.
Jälkimmäinen jälkijäristys: Jankuti jankuti jank jank, joku sieltä seitsemänneltä penkkiriviltä huutelee, että nyt tulee tortun päälle torttua. Voin vedota väsyneeseen värssyyn: Kertaus on itseään toistamisen äiti.
Lapsena meillä oli kotona aina radio päällä ja musiikki soi. Sain kuulla monenlaista suomi-iskelmää, mm. Mattia ja Teppoa, Frederikiä, Kari Tapiota, Juha Mattia, Lea Lavenia, Paula Koivuniemeä, Topi Sorsakoskea, Olavi Virtaa ja muita tangoja, jne. Vähemmän kuului ulkomaista. Kuitenkin ainakin Elviksen levyjä löytyi ja Harry Belafonten. Jossain vaihessa isä diggasi sellaisia kuin CCR, Vaya Con Dios, Dido (ei dildo, vaan Dido) ja Cesária Évora.
Lapsuudessa en yllättävää kyllä ollut pitkään kiinnostunut muodostamaan omaa musiikillista linjaani (miksi pitäisi muodostaa?). Joskus peruskoulun alkuvuosina iski heavybuumi. Kaveri luukutti W.A.S.P.:ia, Mötley Crüeta, Twisted Sisteriä, Acceptia ja tottahan toki Europea. Eivät hetkauttaneet minua, vaan kuuntelin Mikko Alatalon lastenlauluja. Kun tämä selvisi kavereilleni, pilkkakirves heilui armotta (ja ansaitusti?).
Mökillä monta vuotta nuorempi serkkuni hehkutti Dingoa ja Kerjäläisten valtakuntaa, mutta sekään ei napannut. Vasta paljon myöhemmin 90-luvun alussa alkoi maistua mm. Miljoonasade, Leevi and the leavings, Popeda, Scorpions ja Van Halen.
Siitä lähti perehtyminen musiikin monenkirjavaan tarjontaan. Alkuun nauhoitin paljon biisejä radiosta. Kasetteja ostelin harkitusti. CD-levyjä en hankkinut, koska meillä ei ollut CD-soitinta. Hyväksyin myös englanninkielisiä kappaleita, vaikka en sanoja niin olisi tajunnutkaan, kunhan melodia oli hyvä.
Olen kuullut kaikenlaista musiikkimakua. Tuttavapiirissä on kehuttu mm. Jean S:ää ja lauluyhtye Rajatonta, mutta en pystynyt nielemään niitä kakistelematta. Myös kaikki ihmeilmiöt alkaen Adiemuksesta ja Gregorianista päätyen Scatmaniin Johniin ja Dr Bombayhin passasin ihan suosiolla. Raskas rock ja heavy jäivät sivuosaan kaverin painostuksesta huolimatta, vaikka Iron Maiden uppoaa kevyesti ja levyjäkin omistan. Metallican The Black Album sai 90-luvun alussa megasuosion, mutta ei värähdellyt minussa millään tavalla. Ysäridance oli aikanaan ihan hauskaa jytkettä, mutta oli sen luokan kertakäyttökamaa, että ostoseulan läpi ei mennyt paria vahingonlaukausta lukuun ottamatta.
Musiikkinautinnoille jää nykyään kovin vähän aikaa. Kohtuukokoinen CD-levykokoelma täynnä Neljää Ruusua, Leevi and the leavingsiä, Eppu Normaalia, Miljoonasadetta, Zen Caféa, J. Karjalaista, Kolmatta naista, Egotrippiä, Yötä, Kentiä, Depeche Modea (Ultra, nam!), Iron Maidenia, Bon Jovia, U2:ta (Pop, yeah!) kerää patinaa kaapissa. Metkaa kyllä, aika pitkälti ei ole edes kiinnostanut kuunnella levyjä. Mp3:t ja YouTube ovat tulleet levyjen soittelun tilalle. En ole vielä lähtenyt Spotifyn tai Deezerin kelkkaan. Viime vuosien erikoisin ja voimakkain mieltymys on ollut Kuningas Pähkinän ja Setä Tamun tuotantoa kohtaan. Heidän biiseistään ei vain voi olla pitämättä. Minulla on ollut myös Ruger Hauer -kausi ja olen alkanut vasta keski-ikäistyneillä päivilläni fiilistellä Apulantaa. Apiksen sedäthän ovat samanikäisiä kanssani. Viimeksi innostuin Red Hot Chili Peppersien Dark Necessities -raidasta (videokin on rautaa) sekä Olavi Uusivirran Kultaa hiuksissa -nostalgiatripistä (erityismaininta videolle, joka on hämmentävä ja taatusti erilainen).
Vuosien saatossa olen luisunut sivuun valtavirran musiikkimausta, vaikka en nyt muutenkaan koskaan juossut musiikkitrendien perässä. Välillä on ollut erikoisiakin mieltymyksiä, mutta monista on päästy yli. Kai on ikää syyttäminen, kun ei pysty innostumaan Sannista, Cheekistä, JVG:stä, Arttu Wiskarista, Haloo Helsingistä saati Ellinoorasta. Jos biisin sanoitus on pullollaan naiivia idealismia, maailmanparantamista, kasvukipuilua, uhoa ynnä muuta nuoremmille ominaista materiaalia, kyynisyysvaihde kytkeytyy helposti päälle. Siinä on varmaan se ongelma, että jokainen sukupolvi keksii pyörän uudelleen ja uudelleen ja tässä iässä on kuullut samat vuodatukset ja sanankäänteet jo riittävän useasti.
Jälkijäristys: Ensimmäinen biisi, jonka sanat opettelin ulkoa, oli Dingon Hämähäkkimies albumilta Kerjäläisten valtakunta. Siinä oli kivat sanat. Tapahtui jotain 9–10-vuotiaana.
Jälkimmäinen jälkijäristys: Jankuti jankuti jank jank, joku sieltä seitsemänneltä penkkiriviltä huutelee, että nyt tulee tortun päälle torttua. Voin vedota väsyneeseen värssyyn: Kertaus on itseään toistamisen äiti.
keskiviikko 21. joulukuuta 2016
Iso viitonen
Joku on syöttänyt minulle ajatuksen, että lihantuotanto on yksi maapallomme suurista ekosysteemin kuormittajista, joten tästä tulisi päätellä, että lihanmussutusta pitäisi vähentää. Onneksemme monet elintarviketeollisuuden yritykset ovat ymmärtäneet ottaa osansa kannettavakseen maapallomme tulevaisuudesta. Atria kantaa kortensa kekoon tarjoamalla ruokakassinsa hinnan perään itkeville ja arjen kurimuksessa rimpuileville Kunnon Arki Grillinakkia (juu juu, kaikki isolla). Siinä on lihaa vain 15 prosenttia, joten kunnon arkeen kuuluu 85 prosenttia teurasjätettä sekä täyte-, säilöntä-, lisä- ja ties mitä aineita. Mutta eivät ne ole ihmiselle haitallisia, sanoi elintarvikefirman pukuasuinen setä.
HK venyttää vielä hieman parempaan tulokseen ja lataa Popsi Iso Viitonen -nakkeihin (taas isolla) 13 prosenttia lihaa. Kokemuksen syvällä vatsaäänellä vinkkaan, että tällaiset herkut kannattaa nauttia kylmänä, koska silloin ne muistuttavat ominaisuuksiltaan eniten oikeaa nakkia. Lämmitettäessä ne menettävät ryhtinsä ja muuttuvat jokseenkin vetelän oloisiksi veijareiksi.
Tästä päästäänkin kädenkäänteessä analyysiin, miten suhtautumiseni Iso Viitonen -nakkeihin kuvastaa persoonallisuuttani Big Five -piirreteorian näkökulmasta. Kuten kaikki piilopirttien pikku psykologit tietävät, Big Five -teoria katsoo persoonallisuuden perustuvan viiteen peruspiirteeseen: neuroottisuus eli tunne-elämän epätasapainoisuuden laajuus, ekstraversio eli ulospäin suuntautuminen, sovinnollisuus, tunnollisuus ja avoimuus uusille kokemuksille.
Neuroottisuudessa mennään aika korkeissa lukemissa, jos taipumuksena on kytätä kaupassa ostamiensa tuotteiden valmistusaineita ja lihapitoisuuksia. Taustalla näyttäisi kytevän lisäksi suurempi neuroosi pitkälle prosessoidun ravinnon terveysvaikutuksista meihin ja tuleviin sukupolviin.
Ekstraversiota on jo hieman vaikeampi peilata nakkipaketin kautta. Kaipa se on niin, että jos ajanvietteeksi riittää nakkipaketin arvioiminen, niin tuskin on kyse varsinaisesta seurapiiriperhosesta. Henkilö, joka viihtyy enemmän tavaran kuin ihmisten seurassa, taipuu introversion puolelle.
Sovinnollisuus on myös hieman hankala nakki purtavaksi. On havaittavissa periaatteellista donquijotemaista taistelua elintarviketeollisuuden meille tuputtamaa moskaa vastaan, mutta toisaalta laajamittaisempia tuloksia ei synny, jos asia jää yhden tai kahden ihmisen ostokäyttäytymisen muuttamiseen. Pitäisi mennä heiluttamaan kadulle banderollia ”Lisää lihaa Isoon Viitoseen, ja heti!” Toisaalta tämänkin tasoinen paneutuminen ravinnon laatuun osoittaa välittämistä ainakin lähipiiriään kohtaan.
Henkilöstä löytynee tunnollisuutta, jos kykenee paneutumaan intensiivisesti lihajalosteiden laatuun ja toimimaan omien periaatteidensa mukaan. Tosin ajanhallinta saattaa muodostua ongelmaksi, kun ostosreissut venyvät tuijotellessa lukuisten artikkeleiden tuoteselosteita.
Jos rähisee palstakaupalla elintarviketeollisuuden huolestuttavasta kehityksestä ja muistelee, että ennen oli nakeissa lihaa vähintään 63 % (Popsi Grillinakki), niin avoimuudesta uusille kokemuksille tuskin on kyse. Pikemminkin henkilö on taipuvainen pitämään kiinni vanhoista käytännöistä ja hyväksi havaituista tuotteista. Uusiin kokemuksiin suhtaudutaan varsin varautuneesti.
Jälkilämmitetyt partaansa nauravat nakit: Pienenä lapasena söin pääasiallisesti Popsin Grillinakkeja, jotka ovat aina olleet miellyttävän tikkusuoria moniin muihin oudon käyristyneisiin verrattuna. Ettei väärinymmärrykselle jää sijaa, söin monipuolisesti kaikenlaista ruokaa, en ainoastaan nakkeja. Kesällä tietty kiskottiin grillimaggaraa, Popsin Taifuunia ja Atrillia, ja hyvältä maistui, vaikka lihapitoisuuksista en tiennytkään. Lihaisempien jöötien invaasio tuli vähän myöhemmin.
HK venyttää vielä hieman parempaan tulokseen ja lataa Popsi Iso Viitonen -nakkeihin (taas isolla) 13 prosenttia lihaa. Kokemuksen syvällä vatsaäänellä vinkkaan, että tällaiset herkut kannattaa nauttia kylmänä, koska silloin ne muistuttavat ominaisuuksiltaan eniten oikeaa nakkia. Lämmitettäessä ne menettävät ryhtinsä ja muuttuvat jokseenkin vetelän oloisiksi veijareiksi.
Tästä päästäänkin kädenkäänteessä analyysiin, miten suhtautumiseni Iso Viitonen -nakkeihin kuvastaa persoonallisuuttani Big Five -piirreteorian näkökulmasta. Kuten kaikki piilopirttien pikku psykologit tietävät, Big Five -teoria katsoo persoonallisuuden perustuvan viiteen peruspiirteeseen: neuroottisuus eli tunne-elämän epätasapainoisuuden laajuus, ekstraversio eli ulospäin suuntautuminen, sovinnollisuus, tunnollisuus ja avoimuus uusille kokemuksille.
Neuroottisuudessa mennään aika korkeissa lukemissa, jos taipumuksena on kytätä kaupassa ostamiensa tuotteiden valmistusaineita ja lihapitoisuuksia. Taustalla näyttäisi kytevän lisäksi suurempi neuroosi pitkälle prosessoidun ravinnon terveysvaikutuksista meihin ja tuleviin sukupolviin.
Ekstraversiota on jo hieman vaikeampi peilata nakkipaketin kautta. Kaipa se on niin, että jos ajanvietteeksi riittää nakkipaketin arvioiminen, niin tuskin on kyse varsinaisesta seurapiiriperhosesta. Henkilö, joka viihtyy enemmän tavaran kuin ihmisten seurassa, taipuu introversion puolelle.
Sovinnollisuus on myös hieman hankala nakki purtavaksi. On havaittavissa periaatteellista donquijotemaista taistelua elintarviketeollisuuden meille tuputtamaa moskaa vastaan, mutta toisaalta laajamittaisempia tuloksia ei synny, jos asia jää yhden tai kahden ihmisen ostokäyttäytymisen muuttamiseen. Pitäisi mennä heiluttamaan kadulle banderollia ”Lisää lihaa Isoon Viitoseen, ja heti!” Toisaalta tämänkin tasoinen paneutuminen ravinnon laatuun osoittaa välittämistä ainakin lähipiiriään kohtaan.
Henkilöstä löytynee tunnollisuutta, jos kykenee paneutumaan intensiivisesti lihajalosteiden laatuun ja toimimaan omien periaatteidensa mukaan. Tosin ajanhallinta saattaa muodostua ongelmaksi, kun ostosreissut venyvät tuijotellessa lukuisten artikkeleiden tuoteselosteita.
Jos rähisee palstakaupalla elintarviketeollisuuden huolestuttavasta kehityksestä ja muistelee, että ennen oli nakeissa lihaa vähintään 63 % (Popsi Grillinakki), niin avoimuudesta uusille kokemuksille tuskin on kyse. Pikemminkin henkilö on taipuvainen pitämään kiinni vanhoista käytännöistä ja hyväksi havaituista tuotteista. Uusiin kokemuksiin suhtaudutaan varsin varautuneesti.
Jälkilämmitetyt partaansa nauravat nakit: Pienenä lapasena söin pääasiallisesti Popsin Grillinakkeja, jotka ovat aina olleet miellyttävän tikkusuoria moniin muihin oudon käyristyneisiin verrattuna. Ettei väärinymmärrykselle jää sijaa, söin monipuolisesti kaikenlaista ruokaa, en ainoastaan nakkeja. Kesällä tietty kiskottiin grillimaggaraa, Popsin Taifuunia ja Atrillia, ja hyvältä maistui, vaikka lihapitoisuuksista en tiennytkään. Lihaisempien jöötien invaasio tuli vähän myöhemmin.
maanantai 12. joulukuuta 2016
MMT Greatest Hits I
Tähyilin aika-akselilla väärään suuntaan ja havahduin tosiasiaan, että nyt aika tullut on. Miksi nyt? Koska ennen oli ennen ja nyt on nyt. Kiteytän seuraavassa kronologiseen järjestykseen sen, mitä olen puuhastellut täällä viimeisen kuuden vuoden aikana. Tehtävä on haastava, ei vaikea, mutta haastava ja aikaa haaskaava, muttei missään nimessä vaikea. Mikään haaste ei voi olla vaikea minunlaiselleni lahjakkuudelle. Vai mitä arvelette näistä eeppisen legendaarisista lohkaisuista:
...
Jälkikirjoitus: Että näin, se oli kutakuinkin siinä. Ensi kerralla jotain aivan muuta. Tai samaa, aivan sama.
Vielä jälkikirjoitus, koska lisää pituutta heti, muuten ei aukene naisen peti: Taustapeili on vinkeä vimpain, joka altistaa meidät monenlaisille vaaroille. Siitä voi nähdä esim.
Vielä kerta, poijaat, kaikki mukaan: On tukka päästä lähtenyt, lisää pituutta heti tai ainakin isommat tuopit.
...
Jälkikirjoitus: Että näin, se oli kutakuinkin siinä. Ensi kerralla jotain aivan muuta. Tai samaa, aivan sama.
Vielä jälkikirjoitus, koska lisää pituutta heti, muuten ei aukene naisen peti: Taustapeili on vinkeä vimpain, joka altistaa meidät monenlaisille vaaroille. Siitä voi nähdä esim.
- taaksepäin eikä eteenpäin,
- takapenkille tyhjästä ilmestyneitä kammotuksia suoraan helvetin esikartanoista,
- Eldankajärven jään,
- Sloggin midihifikalsarit,
- piilotajunnasta lentävän Superegohessun,
- filotooppisia kehäpähkäilyjä,
- defenssien sekakäyttäjän,
- fantastista, aattelin, kerrassaan hieno juttu,
- rengin kuskin paikalla,
- nostalgis-sarkastisen koulukunnan,
- kantamattoman rakenteen,
- väsyneen sänkinaamaisen törkyturvan.
Vielä kerta, poijaat, kaikki mukaan: On tukka päästä lähtenyt, lisää pituutta heti tai ainakin isommat tuopit.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)