Musiikkimaku on jännä juttu. On se. Olen miettinyt, miksi juuri minulla on niin hyvä musiikkimaku ja muilla pääasiallisesti huono. Syynä saattaa olla, että musiikkimakuni puristui ja hioutui puhtaaksi timantiksi aikojen saatossa, kun altistuin lapsesta pitäen monipuoliselle musiikille.
Lapsena meillä oli kotona aina radio päällä ja musiikki soi. Sain kuulla monenlaista suomi-iskelmää, mm. Mattia ja Teppoa, Frederikiä, Kari Tapiota, Juha Mattia, Lea Lavenia, Paula Koivuniemeä, Topi Sorsakoskea, Olavi Virtaa ja muita tangoja, jne. Vähemmän kuului ulkomaista. Kuitenkin ainakin Elviksen levyjä löytyi ja Harry Belafonten. Jossain vaihessa isä diggasi sellaisia kuin CCR, Vaya Con Dios, Dido (ei dildo, vaan Dido) ja Cesária Évora.
Lapsuudessa en yllättävää kyllä ollut pitkään kiinnostunut muodostamaan omaa musiikillista linjaani (miksi pitäisi muodostaa?). Joskus peruskoulun alkuvuosina iski heavybuumi. Kaveri luukutti W.A.S.P.:ia, Mötley Crüeta, Twisted Sisteriä, Acceptia ja tottahan toki Europea. Eivät hetkauttaneet minua, vaan kuuntelin Mikko Alatalon lastenlauluja. Kun tämä selvisi kavereilleni, pilkkakirves heilui armotta (ja ansaitusti?).
Mökillä monta vuotta nuorempi serkkuni hehkutti Dingoa ja Kerjäläisten valtakuntaa, mutta sekään ei napannut. Vasta paljon myöhemmin 90-luvun alussa alkoi maistua mm. Miljoonasade, Leevi and the leavings, Popeda, Scorpions ja Van Halen.
Siitä lähti perehtyminen musiikin monenkirjavaan tarjontaan. Alkuun nauhoitin paljon biisejä radiosta. Kasetteja ostelin harkitusti. CD-levyjä en hankkinut, koska meillä ei ollut CD-soitinta. Hyväksyin myös englanninkielisiä kappaleita, vaikka en sanoja niin olisi tajunnutkaan, kunhan melodia oli hyvä.
Olen kuullut kaikenlaista musiikkimakua. Tuttavapiirissä on kehuttu mm. Jean S:ää ja lauluyhtye Rajatonta, mutta en pystynyt nielemään niitä kakistelematta. Myös kaikki ihmeilmiöt alkaen Adiemuksesta ja Gregorianista päätyen Scatmaniin Johniin ja Dr Bombayhin passasin ihan suosiolla. Raskas rock ja heavy jäivät sivuosaan kaverin painostuksesta huolimatta, vaikka Iron Maiden uppoaa kevyesti ja levyjäkin omistan. Metallican The Black Album sai 90-luvun alussa megasuosion, mutta ei värähdellyt minussa millään tavalla. Ysäridance oli aikanaan ihan hauskaa jytkettä, mutta oli sen luokan kertakäyttökamaa, että ostoseulan läpi ei mennyt paria vahingonlaukausta lukuun ottamatta.
Musiikkinautinnoille jää nykyään kovin vähän aikaa. Kohtuukokoinen CD-levykokoelma täynnä Neljää Ruusua, Leevi and the leavingsiä, Eppu Normaalia, Miljoonasadetta, Zen Caféa, J. Karjalaista, Kolmatta naista, Egotrippiä, Yötä, Kentiä, Depeche Modea (Ultra, nam!), Iron Maidenia, Bon Jovia, U2:ta (Pop, yeah!) kerää patinaa kaapissa. Metkaa kyllä, aika pitkälti ei ole edes kiinnostanut kuunnella levyjä. Mp3:t ja YouTube ovat tulleet levyjen soittelun tilalle. En ole vielä lähtenyt Spotifyn tai Deezerin kelkkaan. Viime vuosien erikoisin ja voimakkain mieltymys on ollut Kuningas Pähkinän ja Setä Tamun tuotantoa kohtaan. Heidän biiseistään ei vain voi olla pitämättä. Minulla on ollut myös Ruger Hauer -kausi ja olen alkanut vasta keski-ikäistyneillä päivilläni fiilistellä Apulantaa. Apiksen sedäthän ovat samanikäisiä kanssani. Viimeksi innostuin Red Hot Chili Peppersien Dark Necessities -raidasta (videokin on rautaa) sekä Olavi Uusivirran Kultaa hiuksissa -nostalgiatripistä (erityismaininta videolle, joka on hämmentävä ja taatusti erilainen).
Vuosien saatossa olen luisunut sivuun valtavirran musiikkimausta, vaikka en nyt muutenkaan koskaan juossut musiikkitrendien perässä. Välillä on ollut erikoisiakin mieltymyksiä, mutta monista on päästy yli. Kai on ikää syyttäminen, kun ei pysty innostumaan Sannista, Cheekistä, JVG:stä, Arttu Wiskarista, Haloo Helsingistä saati Ellinoorasta. Jos biisin sanoitus on pullollaan naiivia idealismia, maailmanparantamista, kasvukipuilua, uhoa ynnä muuta nuoremmille ominaista materiaalia, kyynisyysvaihde kytkeytyy helposti päälle. Siinä on varmaan se ongelma, että jokainen sukupolvi keksii pyörän uudelleen ja uudelleen ja tässä iässä on kuullut samat vuodatukset ja sanankäänteet jo riittävän useasti.
Jälkijäristys: Ensimmäinen biisi, jonka sanat opettelin ulkoa, oli Dingon Hämähäkkimies albumilta Kerjäläisten valtakunta. Siinä oli kivat sanat. Tapahtui jotain 9–10-vuotiaana.
Jälkimmäinen jälkijäristys: Jankuti jankuti jank jank, joku sieltä seitsemänneltä penkkiriviltä huutelee, että nyt tulee tortun päälle torttua. Voin vedota väsyneeseen värssyyn: Kertaus on itseään toistamisen äiti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti