Perhettämme kohtasi onnettomuus viime vuoden elokuussa, kun jouduimme hankkimaan koiran. Suurena vaikuttimena oli tyttären pitkäaikainen tahtotila luontokappaletta kohtaan. Oma tahtotilani oli vastakkainen, joten koira ilmestyi kotiimme.
En muista koskaan haikailleeni elukkaa itselleni. Ja vaikka olisin halunnut, en varmasti olisi sellaista saanut. En ole kokenut suurta rakkautta yhtäkään karvatuppovipeltäjää kohtaan, vaikka en suoranaisesti vihaa sellaisia. Tyttäreni kaverikirjaan kirjoitin lempieläimekseni ”orava luonnonvaraisena”. Huiskahännät ovat veikeitä otuksia seurata luonnossa, vaikka ne ahneet pikku pirulaiset ryöstävät lintujen munia. Mutta sellainen on luonnon laki.
On äärimmäisen vaikeaa kuvitella itsensä Koiraihmiseksi. Jokainen on varmasti törmännyt jossain yhteydessä Koiraihmiseen. Sellainen mentaalitapaus pystyy loputtomiin lätisemään, miten Koira teki sitä ja Koira teki tätä ja mitä yhdessä Koiran kanssa tehtiin. Eikä koira ole se, vaan Hän. Koiraa lellitään ja paapotaan ja lässytetään kanssaihmiset henkihieveriin. Koiraihmisen kaikki Facebook-päivitykset kertovat kuvin Koiran elämästä ja kuvan alle liitetään usein lainausmerkkeihin repliikki, mitä Koira ”sanoo”. Se on niin hassua, että ranteet auki suutarin joulukuusesta.
Siinä se nyt möllöttää. Musta karvakuono, jonka silmistä näkee, ettei järki paljon päätä pakota. Mutta se osaa haukkua kaikkea liikkuvaa ja syödä kaikkea mahdollista, minkä vain pystyy nielemään, jopa omat pökäleensä. Se tykkää leikkiä simppeleitä puremis- ja noutamisleikkejä ja se osaa vaatia huomiota näykkimällä terävillä hampaillaan kivan kipeästi käsistä ja akillesjänteistä. Se pitää silittämisestä ja rapsuttamisesta sekä reippaasta ulkoilusta, koska muuten se kusee ja paskoo sisälle.
Puheet koiran älykkyydestä ovat sangen liioiteltuja, koska ne tulevat Koiraihmisten suusta. Koira haukkuu omalle peilikuvalleen, koska se luulee sitä toiseksi koiraksi. Delfiinit, norsut ja harakatkin ovat paljon fiksumpia. Koiran selkeäksi eduksi luetaan seikka, että se on äärimmäisen uskollinen eläin. Sekin kertoo tyhmyydestä, koska uskollisuus kohdistuu sellaiseen eläimeen kuin ihminen.
Minkäs mahtaa, kun vahinko on jo housuissa ja housut kintuissa. Elikosta täytyy pitää huolta, kun sellaisen on kontolleen ottanut. Tarinan käsikirjoitus meni luonnollisesti sitä tavallista rataa, kun koiran ylläpito kaatui saman tien aikuisten niskoille. Lapset eivät kyenneet eivätkä viime kädessä kiinnostuneetkaan koiran hoidosta, super hyper ylläri pylläri. Medialaitteet saavat jakamattoman huomion osakseen, vaikkeivät ne katso kosteilla silmillä anovasti ja heiluta häntäänsä. Mutta sen vannon, että niin kauan kuin sormeni suinkin taipuvat tarttumaotteeseen, tulen poimimaan rakin sonnat pussiin, koska en näe mitään viehätystä siinä, että kaikki kadunvarret on koristeltu koiranpaskalla. Ehkä Koiraihmiset pystyvät selittämään sen ihanuuden.
tiistai 14. helmikuuta 2017
keskiviikko 8. helmikuuta 2017
Shokkihoitoa Star Warsin malliin
Alkuperäinen Tähtien sota -trilogia kuului olennaisena osana siihen kuvastoon, josta lapsuuden kultaiset muistot rakentuvat. Näin elokuvat moneen kertaan, kiitos R-kioskin videovuokraamotoiminnan. Uusi toivo säilyi pitkään VHS-kasetilla televisiosta nauhoitettuna aarteena. Siitä oli luovuttava, kun tuli aika arkistoida nuo dvd-aikakauden pilkan kohteet kaatopaikalle. Tilalle sain dvd-setin, josta löytyi George Lucasin myöhemmillä lisäyksillä pilaama versio klassikosta.
Tähtien sodan uusi tuleminen ysärin lopulla sai minutkin elokuvateatteriin pällistelemään Tähtien sodan episodi ykköstä eli Pimeä uhka -pätkää. Mutta se ei tarjonnut lähellekään samaa hohtoa kuin alkuperäiset elokuvat. Tuosta pannukakusta kynsille saaneena kesti vuosia ennen kuin vaivauduin katsomaan dvd:ltä episodit II ja III, jotka sentään onnistuivat jonkin verran nostamaan tasoa, vaikka päätön erikoistehostekohellus jatkui niilläkin.
Aikaa kului ja sitten pöllähti tieto, että episodit VII, VIII ja IX kuvataan. Välissä Lucas oli myynyt koko puljunsa Disneylle. Olin varma, ettei Disney pysty sotkemaan hommaa kuten Lucas teki. The Force Awakens osoitti arvelun oikeaksi. Fanien housut ja silmäkulmat kastuivat, kun Millennium Falcon lennähti ilmaan ja Han Solo, prinsessa Leia ja Luke Skywalker ilmestyivät kankaalle. Vaikka koko elokuva oli vanhojen juonikuvioiden toistoa, saaga oli palannut takaisin raiteilleen.
Oli aikamoinen paukku, kun luin, että ennen episodi kahdeksaa tuleekin itsenäinen elokuva Rogue One – A Star Wars Story. Intokierroksia nosti se, että leffa sijoittuu alkuperäisiin ympyröihin aikaan vähän ennen Uutta toivoa. Näkisi taas vanhat kunnon X-siivet ja Y-siivet toiminnassa sekä ainoat oikeat Stormtrooperit ja Kapinaliiton sotilaat. Vein suupielet vaahtoa tihkuen jälkeläiseni katsomaan herkkujen herkkua. Virhe.
Puitteet elokuvassa ovat kuin Vanhaan Hyvään Aikaan. Mutta mutta mutta. Elokuvien tietyntasoinen keveys oli muuttunut raskaaksi synkkyydeksi, ahdistavaksi tunnelmaksi ja traagisiksi kohtaloiksi. Samaa oli jonkin verran jo The Force Awakensissa, mutta tässä sitä oli potenssiin kymmenen. Koko järkyttävä ja sysimusta loppujakso sai minut katumaan katkerasti, että toin lapseni katsomaan elokuvaa. Rogue One ei ole K12-elokuva, vaan jotain K12:n ja K16:n väliltä. Lapsetkin olivat silmin nähden järkyttyneitä elokuvan päätyttyä eikä syyttä. Kaikki keskeiset hyvikset kuolevat, siis todellakin kaikki. Ei happy endiä lukuun ottamatta loppukohtauksen valon pilkahdusta.
Ruikuttaminen ja ruikkiminen sikseen. Rogue One on tyly elokuva sodan raadollisuudesta täysi-ikäisille aiheen diggaajille. Alkuperäisen Tähtien sodan maailman avautuminen on vanhan koulukunnan jarrulle silkkaa naminamia alusta loppuun, vaikka tarina on lohduton. Loppukliimaksi oli huikea, kun juonenkuljetus johdatti elokuvan päätökseen siihen hetkeen, josta Uuden toivon avauskohtaus alkaa. Taivun tyytyväiseen myhäilyyn henkilöhahmojen (ja robottihahmon) surkeista lopuista huolimatta.
Tähtien sodan uusi tuleminen ysärin lopulla sai minutkin elokuvateatteriin pällistelemään Tähtien sodan episodi ykköstä eli Pimeä uhka -pätkää. Mutta se ei tarjonnut lähellekään samaa hohtoa kuin alkuperäiset elokuvat. Tuosta pannukakusta kynsille saaneena kesti vuosia ennen kuin vaivauduin katsomaan dvd:ltä episodit II ja III, jotka sentään onnistuivat jonkin verran nostamaan tasoa, vaikka päätön erikoistehostekohellus jatkui niilläkin.
Aikaa kului ja sitten pöllähti tieto, että episodit VII, VIII ja IX kuvataan. Välissä Lucas oli myynyt koko puljunsa Disneylle. Olin varma, ettei Disney pysty sotkemaan hommaa kuten Lucas teki. The Force Awakens osoitti arvelun oikeaksi. Fanien housut ja silmäkulmat kastuivat, kun Millennium Falcon lennähti ilmaan ja Han Solo, prinsessa Leia ja Luke Skywalker ilmestyivät kankaalle. Vaikka koko elokuva oli vanhojen juonikuvioiden toistoa, saaga oli palannut takaisin raiteilleen.
Oli aikamoinen paukku, kun luin, että ennen episodi kahdeksaa tuleekin itsenäinen elokuva Rogue One – A Star Wars Story. Intokierroksia nosti se, että leffa sijoittuu alkuperäisiin ympyröihin aikaan vähän ennen Uutta toivoa. Näkisi taas vanhat kunnon X-siivet ja Y-siivet toiminnassa sekä ainoat oikeat Stormtrooperit ja Kapinaliiton sotilaat. Vein suupielet vaahtoa tihkuen jälkeläiseni katsomaan herkkujen herkkua. Virhe.
Puitteet elokuvassa ovat kuin Vanhaan Hyvään Aikaan. Mutta mutta mutta. Elokuvien tietyntasoinen keveys oli muuttunut raskaaksi synkkyydeksi, ahdistavaksi tunnelmaksi ja traagisiksi kohtaloiksi. Samaa oli jonkin verran jo The Force Awakensissa, mutta tässä sitä oli potenssiin kymmenen. Koko järkyttävä ja sysimusta loppujakso sai minut katumaan katkerasti, että toin lapseni katsomaan elokuvaa. Rogue One ei ole K12-elokuva, vaan jotain K12:n ja K16:n väliltä. Lapsetkin olivat silmin nähden järkyttyneitä elokuvan päätyttyä eikä syyttä. Kaikki keskeiset hyvikset kuolevat, siis todellakin kaikki. Ei happy endiä lukuun ottamatta loppukohtauksen valon pilkahdusta.
Ruikuttaminen ja ruikkiminen sikseen. Rogue One on tyly elokuva sodan raadollisuudesta täysi-ikäisille aiheen diggaajille. Alkuperäisen Tähtien sodan maailman avautuminen on vanhan koulukunnan jarrulle silkkaa naminamia alusta loppuun, vaikka tarina on lohduton. Loppukliimaksi oli huikea, kun juonenkuljetus johdatti elokuvan päätökseen siihen hetkeen, josta Uuden toivon avauskohtaus alkaa. Taivun tyytyväiseen myhäilyyn henkilöhahmojen (ja robottihahmon) surkeista lopuista huolimatta.
perjantai 13. tammikuuta 2017
DM
Olinpa jonkun ikäinen finninaama, kun tavaratalon musiikkiosaston tv- ruudusta pärähti Walking in my shoes. Psykedeelisen kaheli video porautui teinipöljäkkeen otsalohkoon sillä voimalla, ettei se lähtenyt sieltä pois missään vaiheessa, vaan aiheutti tapahtumasta pysyvän muistijäljen. Biisin ilmestymisen perusteella voisi epäillä tuon tapahtuneen kesällä 1993. Enpä tietty näistä muistikuvista varmuuteen voi mennä, kun ne joskus sekoittuvat keskenään.
Sykähdyttävimmät sävärit syntyivät vasta Ultra-albumin myötä vuonna 1997. Kaverin kanssa fiilisteltiin levyn erilaisia jykeviä saundeja, ja suosikeiksi nousivat It’s no good ja Freestate. Toki levy oli lujaa tekoa alusta loppuun, kerran levyllä oli sellaisiakin raitoja kuin Barrel of a gun, Home, Useless, Sister of night (kaverin suosikki), The bottom line ja Insight. Silkkaa korvamannaa alusta loppuun.
Tunnelmat alkoivat laimeta seuraavalla Exciter-platalla, joka ilmestyi 2001. Ostin kuitenkin levyn ja jaksoin innostua joistakin kappaleista, kuten Dream on, Shine ja When the body speaks. Ylivoimaiseksi ykköseksi nousi Freelove, jonka videota jaksoin sahata Youtubesta loputtomiin. Siinäpä pätkä, joka aiheuttaa mielihyväkeskuksessa juuri oikeanlaista värinää. Freelove on parhaimmillaan nautittuna musiikkivideosta tuttuna singleversiona eli Flood mix -versiona. Se on lyhyempi ja selkeämpi, kun ylimääräiset sirinät ja särinät on jätetty pois (vrt. albumiversio). Floodin biitti virittää tunnelman kohdilleen.
Exciterin jälkeiset albumit jäivät ostamatta, mutta yksi kappale myöhemmästä tuotannosta on soinut ahkerasti kuulokkeissa: Lilian albumilta Playing the angel. Se on voimallinen tuuttaus. Muuten homma oli taputeltu, vaikkakin Wrong-biisiä (2009) pyöritin joitakin kertoja tuubista.
Olihan tyypeillä ollut kaikenlaista puuhastelua jo ennen Songs of faith and devotion -levyä (1993), mutta ne kaikki (seitsemän pitkäsoittoa) jäivät taka-alalle, koska hyppäsin mukaan vasta Ultralla, joka ilmestyi tilanteessa, jossa bändin veikot olivat selvittäneet päänsä ja jättäneet humehilla leikkimiset taakseen. Vanhemmista Enjoy the silence on sellainen, josta ei voi olla pitämättä. Dave Gahan, Martin Gore ja Andy Fletcher ovat nyttemmin siirtyneet ukkokerhoon ja tuskin edes noteerasin viimeisintä levyä (Delta Machine, 2013). Mutta edelleen kelpaa tarttua Ultraan, miksei Exciteriinkin.
Jälkijättöinen jälkkäri 30.1.2017: Se on vielä tunnustettava, että jos pohditaan the ultimate kutubiisiä kautta aikain, on Freelove (Flood mix) vahva ehdokas kärkeen. Huikea eroottinen viritys!
https://vimeo.com/68569605
Sykähdyttävimmät sävärit syntyivät vasta Ultra-albumin myötä vuonna 1997. Kaverin kanssa fiilisteltiin levyn erilaisia jykeviä saundeja, ja suosikeiksi nousivat It’s no good ja Freestate. Toki levy oli lujaa tekoa alusta loppuun, kerran levyllä oli sellaisiakin raitoja kuin Barrel of a gun, Home, Useless, Sister of night (kaverin suosikki), The bottom line ja Insight. Silkkaa korvamannaa alusta loppuun.
Tunnelmat alkoivat laimeta seuraavalla Exciter-platalla, joka ilmestyi 2001. Ostin kuitenkin levyn ja jaksoin innostua joistakin kappaleista, kuten Dream on, Shine ja When the body speaks. Ylivoimaiseksi ykköseksi nousi Freelove, jonka videota jaksoin sahata Youtubesta loputtomiin. Siinäpä pätkä, joka aiheuttaa mielihyväkeskuksessa juuri oikeanlaista värinää. Freelove on parhaimmillaan nautittuna musiikkivideosta tuttuna singleversiona eli Flood mix -versiona. Se on lyhyempi ja selkeämpi, kun ylimääräiset sirinät ja särinät on jätetty pois (vrt. albumiversio). Floodin biitti virittää tunnelman kohdilleen.
Exciterin jälkeiset albumit jäivät ostamatta, mutta yksi kappale myöhemmästä tuotannosta on soinut ahkerasti kuulokkeissa: Lilian albumilta Playing the angel. Se on voimallinen tuuttaus. Muuten homma oli taputeltu, vaikkakin Wrong-biisiä (2009) pyöritin joitakin kertoja tuubista.
Olihan tyypeillä ollut kaikenlaista puuhastelua jo ennen Songs of faith and devotion -levyä (1993), mutta ne kaikki (seitsemän pitkäsoittoa) jäivät taka-alalle, koska hyppäsin mukaan vasta Ultralla, joka ilmestyi tilanteessa, jossa bändin veikot olivat selvittäneet päänsä ja jättäneet humehilla leikkimiset taakseen. Vanhemmista Enjoy the silence on sellainen, josta ei voi olla pitämättä. Dave Gahan, Martin Gore ja Andy Fletcher ovat nyttemmin siirtyneet ukkokerhoon ja tuskin edes noteerasin viimeisintä levyä (Delta Machine, 2013). Mutta edelleen kelpaa tarttua Ultraan, miksei Exciteriinkin.
Jälkijättöinen jälkkäri 30.1.2017: Se on vielä tunnustettava, että jos pohditaan the ultimate kutubiisiä kautta aikain, on Freelove (Flood mix) vahva ehdokas kärkeen. Huikea eroottinen viritys!
https://vimeo.com/68569605
torstai 5. tammikuuta 2017
Päättömiä lauseita täysipäissään syntyneille
Suksethan siinä katkesivat, kun Harri kirveen nieli.
Jos ei jouluna lunta, niin ei koko kesänä.
Jos ei aurinkoa ole ottaminen, niin otetaan pilveä.
Päivää vaikkei paistakaan.
Jos on oravalla kävyt hukassa, käy lähikaupassa.
Osattomaksi sitä jäätiin ennenkin, vaan nyttemmin kaksin verroin paremmin.
Kakskerroin aina kaunihimpi, ykskerroin saa omansa takaisin.
Kun on heinät tallissa, on uusi luuri tilauksessa.
Kun pulla on uunissa, jätä rusinat rauhaan.
”Nyt nähdään, kenellä on somet pelissä”, sanoi entinen mies, kun kännykkäkameralla haaroväliään kuvasi.
Lopuksi realitya eli tosielämän traaginen tapaus:
Kävelin hissiin, joka puhui minulle. ”Menossa alaspäin”, se sanoi monotonisella naisen äänellä. Valitsin kerroksen ja lähdin ylöspäin, jolloin se toisti: ”Menossa alaspäin.” Siinä vaiheessa ymmärsin, että hissi olikin lukenut henkilöhistoriani ja psyykeni.
Jos ei jouluna lunta, niin ei koko kesänä.
Jos ei aurinkoa ole ottaminen, niin otetaan pilveä.
Päivää vaikkei paistakaan.
Jos on oravalla kävyt hukassa, käy lähikaupassa.
Osattomaksi sitä jäätiin ennenkin, vaan nyttemmin kaksin verroin paremmin.
Kakskerroin aina kaunihimpi, ykskerroin saa omansa takaisin.
Kun on heinät tallissa, on uusi luuri tilauksessa.
Kun pulla on uunissa, jätä rusinat rauhaan.
”Nyt nähdään, kenellä on somet pelissä”, sanoi entinen mies, kun kännykkäkameralla haaroväliään kuvasi.
Lopuksi realitya eli tosielämän traaginen tapaus:
Kävelin hissiin, joka puhui minulle. ”Menossa alaspäin”, se sanoi monotonisella naisen äänellä. Valitsin kerroksen ja lähdin ylöspäin, jolloin se toisti: ”Menossa alaspäin.” Siinä vaiheessa ymmärsin, että hissi olikin lukenut henkilöhistoriani ja psyykeni.
perjantai 23. joulukuuta 2016
Musiikin maku
Musiikkimaku on jännä juttu. On se. Olen miettinyt, miksi juuri minulla on niin hyvä musiikkimaku ja muilla pääasiallisesti huono. Syynä saattaa olla, että musiikkimakuni puristui ja hioutui puhtaaksi timantiksi aikojen saatossa, kun altistuin lapsesta pitäen monipuoliselle musiikille.
Lapsena meillä oli kotona aina radio päällä ja musiikki soi. Sain kuulla monenlaista suomi-iskelmää, mm. Mattia ja Teppoa, Frederikiä, Kari Tapiota, Juha Mattia, Lea Lavenia, Paula Koivuniemeä, Topi Sorsakoskea, Olavi Virtaa ja muita tangoja, jne. Vähemmän kuului ulkomaista. Kuitenkin ainakin Elviksen levyjä löytyi ja Harry Belafonten. Jossain vaihessa isä diggasi sellaisia kuin CCR, Vaya Con Dios, Dido (ei dildo, vaan Dido) ja Cesária Évora.
Lapsuudessa en yllättävää kyllä ollut pitkään kiinnostunut muodostamaan omaa musiikillista linjaani (miksi pitäisi muodostaa?). Joskus peruskoulun alkuvuosina iski heavybuumi. Kaveri luukutti W.A.S.P.:ia, Mötley Crüeta, Twisted Sisteriä, Acceptia ja tottahan toki Europea. Eivät hetkauttaneet minua, vaan kuuntelin Mikko Alatalon lastenlauluja. Kun tämä selvisi kavereilleni, pilkkakirves heilui armotta (ja ansaitusti?).
Mökillä monta vuotta nuorempi serkkuni hehkutti Dingoa ja Kerjäläisten valtakuntaa, mutta sekään ei napannut. Vasta paljon myöhemmin 90-luvun alussa alkoi maistua mm. Miljoonasade, Leevi and the leavings, Popeda, Scorpions ja Van Halen.
Siitä lähti perehtyminen musiikin monenkirjavaan tarjontaan. Alkuun nauhoitin paljon biisejä radiosta. Kasetteja ostelin harkitusti. CD-levyjä en hankkinut, koska meillä ei ollut CD-soitinta. Hyväksyin myös englanninkielisiä kappaleita, vaikka en sanoja niin olisi tajunnutkaan, kunhan melodia oli hyvä.
Olen kuullut kaikenlaista musiikkimakua. Tuttavapiirissä on kehuttu mm. Jean S:ää ja lauluyhtye Rajatonta, mutta en pystynyt nielemään niitä kakistelematta. Myös kaikki ihmeilmiöt alkaen Adiemuksesta ja Gregorianista päätyen Scatmaniin Johniin ja Dr Bombayhin passasin ihan suosiolla. Raskas rock ja heavy jäivät sivuosaan kaverin painostuksesta huolimatta, vaikka Iron Maiden uppoaa kevyesti ja levyjäkin omistan. Metallican The Black Album sai 90-luvun alussa megasuosion, mutta ei värähdellyt minussa millään tavalla. Ysäridance oli aikanaan ihan hauskaa jytkettä, mutta oli sen luokan kertakäyttökamaa, että ostoseulan läpi ei mennyt paria vahingonlaukausta lukuun ottamatta.
Musiikkinautinnoille jää nykyään kovin vähän aikaa. Kohtuukokoinen CD-levykokoelma täynnä Neljää Ruusua, Leevi and the leavingsiä, Eppu Normaalia, Miljoonasadetta, Zen Caféa, J. Karjalaista, Kolmatta naista, Egotrippiä, Yötä, Kentiä, Depeche Modea (Ultra, nam!), Iron Maidenia, Bon Jovia, U2:ta (Pop, yeah!) kerää patinaa kaapissa. Metkaa kyllä, aika pitkälti ei ole edes kiinnostanut kuunnella levyjä. Mp3:t ja YouTube ovat tulleet levyjen soittelun tilalle. En ole vielä lähtenyt Spotifyn tai Deezerin kelkkaan. Viime vuosien erikoisin ja voimakkain mieltymys on ollut Kuningas Pähkinän ja Setä Tamun tuotantoa kohtaan. Heidän biiseistään ei vain voi olla pitämättä. Minulla on ollut myös Ruger Hauer -kausi ja olen alkanut vasta keski-ikäistyneillä päivilläni fiilistellä Apulantaa. Apiksen sedäthän ovat samanikäisiä kanssani. Viimeksi innostuin Red Hot Chili Peppersien Dark Necessities -raidasta (videokin on rautaa) sekä Olavi Uusivirran Kultaa hiuksissa -nostalgiatripistä (erityismaininta videolle, joka on hämmentävä ja taatusti erilainen).
Vuosien saatossa olen luisunut sivuun valtavirran musiikkimausta, vaikka en nyt muutenkaan koskaan juossut musiikkitrendien perässä. Välillä on ollut erikoisiakin mieltymyksiä, mutta monista on päästy yli. Kai on ikää syyttäminen, kun ei pysty innostumaan Sannista, Cheekistä, JVG:stä, Arttu Wiskarista, Haloo Helsingistä saati Ellinoorasta. Jos biisin sanoitus on pullollaan naiivia idealismia, maailmanparantamista, kasvukipuilua, uhoa ynnä muuta nuoremmille ominaista materiaalia, kyynisyysvaihde kytkeytyy helposti päälle. Siinä on varmaan se ongelma, että jokainen sukupolvi keksii pyörän uudelleen ja uudelleen ja tässä iässä on kuullut samat vuodatukset ja sanankäänteet jo riittävän useasti.
Jälkijäristys: Ensimmäinen biisi, jonka sanat opettelin ulkoa, oli Dingon Hämähäkkimies albumilta Kerjäläisten valtakunta. Siinä oli kivat sanat. Tapahtui jotain 9–10-vuotiaana.
Jälkimmäinen jälkijäristys: Jankuti jankuti jank jank, joku sieltä seitsemänneltä penkkiriviltä huutelee, että nyt tulee tortun päälle torttua. Voin vedota väsyneeseen värssyyn: Kertaus on itseään toistamisen äiti.
Lapsena meillä oli kotona aina radio päällä ja musiikki soi. Sain kuulla monenlaista suomi-iskelmää, mm. Mattia ja Teppoa, Frederikiä, Kari Tapiota, Juha Mattia, Lea Lavenia, Paula Koivuniemeä, Topi Sorsakoskea, Olavi Virtaa ja muita tangoja, jne. Vähemmän kuului ulkomaista. Kuitenkin ainakin Elviksen levyjä löytyi ja Harry Belafonten. Jossain vaihessa isä diggasi sellaisia kuin CCR, Vaya Con Dios, Dido (ei dildo, vaan Dido) ja Cesária Évora.
Lapsuudessa en yllättävää kyllä ollut pitkään kiinnostunut muodostamaan omaa musiikillista linjaani (miksi pitäisi muodostaa?). Joskus peruskoulun alkuvuosina iski heavybuumi. Kaveri luukutti W.A.S.P.:ia, Mötley Crüeta, Twisted Sisteriä, Acceptia ja tottahan toki Europea. Eivät hetkauttaneet minua, vaan kuuntelin Mikko Alatalon lastenlauluja. Kun tämä selvisi kavereilleni, pilkkakirves heilui armotta (ja ansaitusti?).
Mökillä monta vuotta nuorempi serkkuni hehkutti Dingoa ja Kerjäläisten valtakuntaa, mutta sekään ei napannut. Vasta paljon myöhemmin 90-luvun alussa alkoi maistua mm. Miljoonasade, Leevi and the leavings, Popeda, Scorpions ja Van Halen.
Siitä lähti perehtyminen musiikin monenkirjavaan tarjontaan. Alkuun nauhoitin paljon biisejä radiosta. Kasetteja ostelin harkitusti. CD-levyjä en hankkinut, koska meillä ei ollut CD-soitinta. Hyväksyin myös englanninkielisiä kappaleita, vaikka en sanoja niin olisi tajunnutkaan, kunhan melodia oli hyvä.
Olen kuullut kaikenlaista musiikkimakua. Tuttavapiirissä on kehuttu mm. Jean S:ää ja lauluyhtye Rajatonta, mutta en pystynyt nielemään niitä kakistelematta. Myös kaikki ihmeilmiöt alkaen Adiemuksesta ja Gregorianista päätyen Scatmaniin Johniin ja Dr Bombayhin passasin ihan suosiolla. Raskas rock ja heavy jäivät sivuosaan kaverin painostuksesta huolimatta, vaikka Iron Maiden uppoaa kevyesti ja levyjäkin omistan. Metallican The Black Album sai 90-luvun alussa megasuosion, mutta ei värähdellyt minussa millään tavalla. Ysäridance oli aikanaan ihan hauskaa jytkettä, mutta oli sen luokan kertakäyttökamaa, että ostoseulan läpi ei mennyt paria vahingonlaukausta lukuun ottamatta.
Musiikkinautinnoille jää nykyään kovin vähän aikaa. Kohtuukokoinen CD-levykokoelma täynnä Neljää Ruusua, Leevi and the leavingsiä, Eppu Normaalia, Miljoonasadetta, Zen Caféa, J. Karjalaista, Kolmatta naista, Egotrippiä, Yötä, Kentiä, Depeche Modea (Ultra, nam!), Iron Maidenia, Bon Jovia, U2:ta (Pop, yeah!) kerää patinaa kaapissa. Metkaa kyllä, aika pitkälti ei ole edes kiinnostanut kuunnella levyjä. Mp3:t ja YouTube ovat tulleet levyjen soittelun tilalle. En ole vielä lähtenyt Spotifyn tai Deezerin kelkkaan. Viime vuosien erikoisin ja voimakkain mieltymys on ollut Kuningas Pähkinän ja Setä Tamun tuotantoa kohtaan. Heidän biiseistään ei vain voi olla pitämättä. Minulla on ollut myös Ruger Hauer -kausi ja olen alkanut vasta keski-ikäistyneillä päivilläni fiilistellä Apulantaa. Apiksen sedäthän ovat samanikäisiä kanssani. Viimeksi innostuin Red Hot Chili Peppersien Dark Necessities -raidasta (videokin on rautaa) sekä Olavi Uusivirran Kultaa hiuksissa -nostalgiatripistä (erityismaininta videolle, joka on hämmentävä ja taatusti erilainen).
Vuosien saatossa olen luisunut sivuun valtavirran musiikkimausta, vaikka en nyt muutenkaan koskaan juossut musiikkitrendien perässä. Välillä on ollut erikoisiakin mieltymyksiä, mutta monista on päästy yli. Kai on ikää syyttäminen, kun ei pysty innostumaan Sannista, Cheekistä, JVG:stä, Arttu Wiskarista, Haloo Helsingistä saati Ellinoorasta. Jos biisin sanoitus on pullollaan naiivia idealismia, maailmanparantamista, kasvukipuilua, uhoa ynnä muuta nuoremmille ominaista materiaalia, kyynisyysvaihde kytkeytyy helposti päälle. Siinä on varmaan se ongelma, että jokainen sukupolvi keksii pyörän uudelleen ja uudelleen ja tässä iässä on kuullut samat vuodatukset ja sanankäänteet jo riittävän useasti.
Jälkijäristys: Ensimmäinen biisi, jonka sanat opettelin ulkoa, oli Dingon Hämähäkkimies albumilta Kerjäläisten valtakunta. Siinä oli kivat sanat. Tapahtui jotain 9–10-vuotiaana.
Jälkimmäinen jälkijäristys: Jankuti jankuti jank jank, joku sieltä seitsemänneltä penkkiriviltä huutelee, että nyt tulee tortun päälle torttua. Voin vedota väsyneeseen värssyyn: Kertaus on itseään toistamisen äiti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)