Taisi olla itse V. A. Koskenkorva (Valtion Alkon Koskenkorva), joka tokaisi aikoinaan tyhjentävän itsestään selvästi pirtin pöydän ääressä, että ”niillä korteilla pelataan, jotka on käteen jaettu”. Lausahduksen sipulimaisen kerroksinen monitulkintaisuus on sellainen loputon analyysin aarrearkku, ettei tämän blogin pituus riitä mitenkään sen itseään tyydyttävään läpikäymiseen. Keskitytään siis mieluummin kortteihin, vaikka monet mieltäisivätkin, että käteen on jaettu kunnon korttien sijaan pelkkiä hanuja. V. A. Koskenkorva ei tiettävästi ollut sukua V. A. Koskenniemelle (Veikko Antero Koskenniemi).
Kortit ovat olleet tunnetusti kohtalon symboleita. Tapio Rautavaara -vainaa lauloi korttipakasta ja Ahti Lampi luikautti ylenpalttisen kurjuuden ylistyksen Elämän valttikortit (Oli elämän valttikortit mulla kerran kourassain…), jossa voi kohtuuhelposti arvata, miten korteille kävi. Suomalaisen melankolian käsikirjoituksessa lukee, että kortit ovat pysyvästi hukassa tai ne ovat vähintäänkin väärät kortit. Jo tovin vainautunut Lemmy Kilmister lauloi taas pataässästä (The Ace of Spades), mutta siitä ei ole käryä, miksi hän lauloi siitä.
Nuorna poikana lätkittiin korttia mammani kanssa oikein urakalla. Suosikit olivat huutopussi ja ristiseiska. Mamma oli kova korttihai ja sen sai huomata usein pelissä. Sanontoja löytyi joka maalle, ”ruudut on suuret sano lasimestar”, ”ristillistä ol Tiina-vainaan elämä”, ”pata putos muttei halennu” ja ”hertuuti pyhä isä lapsia”. Mamma ajoi meidät pojat huutopussissa moneen kertaan Porvooseen, jolloin pistetilille sai piirtää silakan tai sen ruodon kuvan (joutui Porvoon silakkamarkkinoille?), ts. pisteet menivät nollille.
Nykyäänkin kortit ovat paljon esillä. Varsinkin natsikorttia on vedetty ahkerasti esiin, kun pyritään leimaamaan toinen syystä tai syyttä suvaitsemattomaksi (lue: rasistiksi). Vastavetona voi tempaista suvakkikortin, jossa toista osapuolta saa syyttää naiivin sokeasta kaiken hyväksyvästä suvaitsevaisuudesta. Tätä kautta päästään kivasti loputtomaan köydenvetoasetelmaan kaikenkarvaisille ja -karvattomille ajattelun monitahokkaille suunnatuilla keskustelupalstoilla. Olen kahlannut korttipakan 52 korttia moneen kertaan läpi, mutten ole tähän päivään mennessä löytänyt kumpaakaan mainituista korteista. Ehkä tärppää Uno-korteista tai Musta Pekka -korteista (hullunkuriset perheet)? Juuri saamani tiedon mukaan nykyisin puhutaankin Pekka-korteista. Onko Pekka vaihtanut väriä? Pekka teki michaeljacksonit? Epäilykset vahvistuvat, että edellä mainitut hukatut kortit löytyisivät Pekan lajitovereista. Olen joskus miehenalkuna tempaissut hullunkuriset perseet, mutta niissä kinkereissä en ole Pekkaa nähnyt, vaikkei kukaan muukaan ollut Pekkaa pahempi.
Korttipelit olivat ihan mukavaa viihdettä. Samasta pakasta pystyy ammentamaan rajattomasti erilaisia pelejä ja temppuja. Miten nerokas keksintö. Länsimaiset pelikortit tunnistaa aina helposti, koska ne ovat lähes poikkeuksetta samankokoisia ja -muotoisia ja tunnusmerkit ovat selvästi havaittavissa. Olihan toki myös oudon soikeat Turun Linna -pelikortit, kuinkas muuten tunnistaisi turkulaisiksi. Pappani jaksoi takoa perinteistä pasianssia mökin pöydän ääressä satoja ja taas satoja tunteja. Kortit haisivat aina törkeän pahalle. Mamma pesi niitä silloin tällöin puhtaammiksi ja vähemmän haiseviksi. Canasta on myös kiehtova peli, jonka serkkuni opetti minulle joskus kymmenvuotiaana. Jossain vaiheessa taisin hävinneeni joitakin kymppejä kaveripiirin Texas Hold ’em turnauksissa. Oli se silti ihan hupia. On sääli, ettei tule enää tartuttua korttipakkaan, kun on älypuhelin. Hei reliikki, lataa korttipeliappsi äläkä vingu kuin Pingu.
Itkettävät jälkisipulit: Joku jossain leffassa tai jossain heitti joskus hienosti toisesta henkilöstä luonnehdinnan, joka meni jotakuinkin ehkä näin: ”Olet kuin sipuli, jonka kuorikerros on paskaa, ja vaikka kuinka kuorisi, niin alta löytyy loputtomiin lisää samaa paskaa.”
Tärkeä jälkikäteinen lisäys, muttei sipulista: nippuside on myös nerokas keksintö.
