Kiertoajelu kuilun reunalle

Kunpa olisi kyky pitää (isona) vitsinä henkistä alemmuustilaansa, niin olo olisi kevyt ja helppo hengittää. Omaan psyykkiseen pahoinvointiin liittyvien asioiden kevyesti ottaminen edellyttäisi omanlaista asennoitumista ja mielentilaa, ja niinpä ollaan paradoksin edessä. Vajaa viikko sitten asianomaisen kudoskuulaa tempaistiin niin isolla moukarilla, että näinkin sitkeän pikku pirulaisen oli aika pudota polvilleen. Olen sukeltanut syvien tummien vesien pimeimpään syvänteeseen ja kokenut sellaista, mitä en olisi halunnut ikinä kokea.

Sain henkilökohtaisesti ainoana läsnäolijana todistaa tsunamiaallon lailla ylitse vyöryneen ahdistuskohtauksen, joka oli täysin uniikki kokemus tähänastisen elinkaareni aikana. Jatkossa teen kaikkeni, että se jää uniikiksi. Olin sängyssä ja taisin olla silloin hereillä. Jonain aamuyön tai aamun tuntina, en pysty muistamaan kellonaikaa, se hyökkäsi täydellä voimalla jostain tiedostamattoman mieleni komerosta. Se oli totaalinen pakokauhu ja paniikki ja pelko ja tunsin, etten pysty enää hengittämään. Ilma ei päässyt keuhkoihini. Hetken aikaa ainoa ajatus oli, että tämä oli tässä, nyt tuli lähtö. Mutta sitten järjen valo pilkahti sen verran, että aloin psyykata itseäni: hengitä, hengitä, hengitä, ei hätää, hengitä rauhallisesti, hengitä, hengitä. En tiedä, kuinka kauan kohtausta kesti. Ja kerran tässä oletettavasti olen, täytyy siitä edelleen olettaa, että selvisin. Henkinen romahdus oli kuitenkin hiuskarvan varassa.

Uskon hyvällä, että se oli minulle viimeinen varoitus. Aivopoimujeni juonteissa kilisevät viimeiset hälytyskellot, minkä jälkeen minun ei kannata kokeilla uudestaan onneani ja kysyä, kenelle kellot soivat, koska vastauksen saatan arvata. Syyt, jotka johtivat tuohon käännekohtaan, ovat tietenkin varsinainen sotku pöyhittäväksi. Kun kamppailee yksin liian kauan liian vaikeiden kysymysten ja selvittämättömien ongelmien kanssa ja kerää raskasta henkistä taakkaa entisten päälle, on väistämättä vastassa padon murtuminen ja mielen mureneminen. Omaa tilannetta sävytti pitkään jatkunut turhautuminen sekä totaalinen tyhjyyden ja yksinäisyyden kokemus. Yksinäisyys on ollut viime ajat psyykkisesti kuormittavin ongelma ja sen kanssa suorassa yhteydessä tunne-elämäni raskain järkäle: rakkaus. Rakkauden nälkä. Romanttisen ja eroottisen rakkauden nälkä.

Edellä kuvatun ”eeppisen antikliimaksin” jälkimainingit lyövät edelleen tietoisuuteni rantakivikkoon. Jokaisena viime päivänä olen tuntenut ahdistuksen hiipivän mieleeni, jos erehdyn hetkeksi uppoamaan oman pääni sisälle. Mutta olen saattanut löytää myös lääkkeet ahdistuksen tukahduttamiseen. Olen siinä kulminaatiopisteessä, jossa on pakko ottaa uudet tehokkaammat aseet käyttöön selviytyäkseni.

Palaan lopuksi vielä kolmannessa kappaleessa käyttämääni ilmaisuun ”kenelle kellot soivat”. Kaikki (?) toki tietävät, että se on Ernest Hemingwayn romaanin nimi, mutta se ei ole ”Papan” itsensä keksimä fraasi, vaan hän lainasi teoksensa nimen englantilaisen papin ja runoilijan John Donnen (1572 – 1631) runosta, joka kokonaisuudessaan menee näin:

Kukaan ei ole saari, täydellinen itsessään,
jokainen on osa mannerta, kappale kokonaisuutta;
kun meri huuhtoo mukaansa palan maata, Eurooppa pienenee,
samoin niemimaa, ystävien maatila tai oma maatilani;
jokaisen ihmisen kuolema pienentää minua, koska olen osa ihmiskuntaa;
älä siis lähetä kysymään kenelle kellot soivat;
ne soivat sinulle.
– John Donne, vuonna 1624

Kuuluisimmassa säkeessä Donne puhuu kirkonkelloista, jotka soivat sinulle, mutta joita et ole enää itse kuulemassa. Se on muistutus kuolevaisuudesta. Muuten runossa tähdennetään, ettei ihminen pärjää yksin tässä maailmassa. Hän ei voi eristäytyä, vaan tarvitsee muiden tukea. Toisaalla Donne on myös kirjoittanut: "Yksinäisyys on piina, jota suurempaa ei ole edes helvetissä". Antakaa pala paperia, niin voin allekirjoittaa tämän heti, vaikken olekaan käynyt helvetissä, kai. Sattumaako, että eksyin tässä vuodatuksessa siteeraamaan juuri John Donnea?

Kuutioista keskiluokkaisuuden kujanjuoksuun

Oikeastaan jatkoa viime norpasta.

Oli aikoja, ja onhan niitä edelleen, tarkoitan aikoja, jolloin allekirjoittanut ja joskus allensa laskenut ihmisnäyte edusti totaalista urbanisoitumista yhtä totaalisen betonielementtiarkkitehtuurin ympäröimänä. 1960- ja 1970-luvulla käsistä karannut betonielementtirakentaminen takasi myös tälle koltiaiselle kasvualustan nopeasti ja kustannustehokkaasti legopalikoiden tapaan kyhätyssä kerrostalokuutiossa, ja tietty myös moderneista lähtökohdista suunnitellussa kodissa.

Lisää vettä myllyyn tarjosi 60-luvun lopussa kehitetty BES- eli betonielementtistandardijärjestelmä (oi, kuinka kaunis sana!), jolla naulattiin se, että kaikki talot näyttävät varmasti samanlaisilta. "Kylven ilossa, asun voikilossa", hoilottivat Eput (toim. huom. Epuilta on jäänyt leipomiset vähemmälle, koska voikuutio painaa 0,5 kiloa). Kun tähän lisättiin vielä valtion tukema matalakorkoinen arava-rahoitusjärjestelmä, ei rakennusliikkeiden ja pankkien käsien taputtamisesta tahtonut tulla loppua.

Oho, tuli betonipölyn kuivaa asiaa. Sellaisessa 1975 valmistuneessa monoliitissa vartuin täysi-ikäiseksi ja reippaasti ylikin. Pitkään elin täydessä varmuudessa, etten suostu asumaan viittä kilometriä kauempana keskustasta. Se oli oman napapiirin eli egosentrisyyden aikaa.

Mutta ilmestyi sitten iän tuomia päänsisäisiä muutoksia sekä ulkoisia tekijöitä eli aineellisia ja aineettomia pikku influenssereita, vai oliko kenties deus ex machina, jotka pyörittivät moniongelmaisen ihmis-Rubikin kuution (aka minä) uuteen uskoon. Siihen kuuluivat mm. vaimo, lapset, yhteinen koti ja noin 2978 linkitystä erilaisiin sosiaalisiin, pedagogisiin, psykologisiin, ekonomisiin, sosioekonomisiin, jne. tekijöihin, joista en edelleenkään tajua oikein mitään. Siirryin pois fundamentalistisen urbanismin mukavuusalueelta.

Kaikki tietävät, mitä on keskiluokkaistuminen. Pystyn ruksimaan jokaisen ruudun lomakkeesta mukaan lukien koiran. Pysyväislokaationi on ollut 10 vuoden ajan maaseutumaisemaisessa keskiluokkaiskeskittymässä. Palveluita tarjoavat jopa kaksi päivittäistavarakauppaa, apteekki, paikallinen juottola eli kyläbaari (”minä kannattelen kyläbaarimme pitäjää, vedän kaikki kurkusta mitä jää, pienestä palkkapussistani” -> en oo kannatellu, sori siitä), itsestään selvä kebabbila, pappila ja parturi-kampaamoita. Edellytykset kaikelle kukkealle kehitykselle ovat ideaaliset. Voi tätä oikeastaan lintukodoksi tituleerata.

Mutta jokin nyt kusee tässä yhtälössä. Puhun henkilökohtaisista lähtökohdista. Tiedostan, että elän 49-vuotiaana psyykkisesti vaikeaa ja kuormittavaa vaihetta. Jatkuva sisäinen konflikti käynnissä. Pinnan alla kuhisee ja kuohuu. Kun olen vuosikaudet tuijotellut eri vuodenaikoina väliin hyvinkin autiota taajaman keskustaa tai kylänraittia tai mikä lie, ajatukset ovat päässeet risteilemään sinne tänne. Mieli on levoton. Tilanne pelikentällä on sekava, ellei jopa kaoottinen, ja on huutava tarve uusille strategioille ja taktiikoille. Mutta yhtälössä on muutama muukin kriittinen tekijä pelissä kuin asuinympäristön muuttuja. Tuon yhtälön ratkaisemiseksi kuluu vielä helvetisti tunteja sekä kahvia ja tupakkaa. No ei tupakkaa, koska en käytä nikotiinituotteita, mutta kuulosti vakuuttavammalta. Mutta yhtälö, se on toinen tarina se.

Jälkiteollinen korkealujuusbetonielementtikirjoitus: Jossain päin nettiä tiedettiin, että Eppu Normaalin biisissä Puhtoinen lähiöni mainittu "Voikilo" on Ylöjärvellä sijaitsevan kerrostalon nimi. Ja Eputhan ovat Ylöjärveltä kotoisin.

Hämmentävä jälkikaneetti: Kirjoitin tämän sängyssä 24.4. klo 3.03 - 5.31 välillä. Jaa olisi pitänyt olla parempaa tekemistä? Mitä muka? Ei ollut ainakaan seksiä näköpiirissä.

Homo Urbanus vierailla mailla

Olen pikkupaikkakuntalainen (ja riippuen keneltä kysyy kenties myös pikku paskiainen). Noin, siinä se on tunnustettu. Pikkupaikkakuntalaisuus on toki sangen suhteellinen käsite ja Suomen asukastiheyden tuntien lähes koko maa on täynnä pikkupaikkakuntalaisia. Mutta pidetään katse silti oman maan rajojen sisällä.

Kunta, jossa maallisesti majailen, on kahden tuppukylän pakkoliitto. Siinä on yhdistetty tuppuinen kylä ja vielä tuppuisempi kylä. Itse asun kunnan vähemmän tuppuisessa taajamassa. Välillä on hauska naureskella tuppuisemman taajaman asukkaiden kitinälle, joka on vakiomatskua kunnan asukkaiden puskaradiofacebook-sivuilla, ja miettiä, että kyllä olisi noloa olla noin landelainen, tai jotain valkoista roskaväkeä.

Tässä osassa kuntaa useampi tuhat ihmisnisäkästä, joista joka kolmannella on Tesla. Kyllä traktoreitakin näkyy ja leikkuupuimureita niiden pesimäaikaan, sillä onhan asukastihentymän ympärillä peltoa silmänkantamattomiin. Mutta koska kunta sijaitsee ”oikean” kaupungin kyljessä ja kymmenen kilometrin sisällä on jäätävä kauppakeskus ynnä erilliskauppakeskittymä, katsoisin tämän olevan enemmän ”suburb” eli pientalolähiö. Esikaupungista puhuminen olisi vitsi. Kuitenkin omat kuntarajat takaavat sen, etteivät kaupungin demografiset, infrastruktuuriset ja hallinnolliset ongelmat haise ihan nenään asti. Sen sijaan aito, reilu ja rehellinen suomalainen paska haisee nenään muutamia kertoja vuodessa, kun maanmainiot maajussit levittävät lannat pelloilleen. Ja sitten taas pikku Teslaväki parkuu facessa, kun haisee pahalle. Voi kyynel, ei muuta kuin terapiaan purkamaan traumojaan.

Jutun juoni on, että valtaosa pikkupaikkakuntalaisista on trendikästä urbaania populaa, joka on tullut kasvattamaan perhettään (ja persettään) puhtaaseen ilmaan ja ilmapiiriin. Hajurako kaupunkiin takaa lämpöisen hyggeilevän olotilan, eikä tarvitse pelätä jengisotien ja huumelordien leviävän kunnan kaduille. Ja voi keskittyä rauhassa pohdiskelemaan, onko se naapurin talo, auto tai ego todellakin isompi kuin oma, ja pitäisikö asian alkaa vituttaa.

Sitten täällä on individuaali yksilö nimeltä minä, joka ensimmäiset 27 vuotta kuikuili örkkinä kerrostalolähiöiden betonikuutioissa. Eikä siinä mitään, oli se ihan auvoisaa aikaa. Ja joinakin kesäisinä lauantai-iltapäivinä, kun ulkoilutan dogea ”keskustassa” eikä missään näy ristinsielua, saattaa mieleeni juolahtaa: ”Mitä helvettiä minä oikein teen täällä? Olenko eksynyt Kontuun vai Mordoriin?” (btw en ole koskaan lukenut Tarua sormusten herrasta, koska sen laatuinen hörhöily ei nappaa).

Jälkijeesustelut: Oletko koskaan päässyt katsomaan syvälle ristin sieluun?

Dialogi 0. persoonassa

3. Mä: Mitäs se kaksilahkeinen täällä puuhastelee?
1. Mä: Kuhan kirjoitan. Kuha.
3. Mä: Sarkastinen hah.
2. Mä: Mikä toikin juttu on? Eiks me kaikki kakslahkeisia olla? Paitsi jos on jalka-amputoitu.
3. Mä: Et sinä ihan tyhmä taida ollakaan.
2. Mä: Älä sä siinä vittuile, homo!
3. Mä: Sapiens. Jos et muista, niin olen ihan umpihetero, kiitos kysymästä. Ja jos en väärin ole yhtälöitä ratkonut, niin olet sinäkin.
1. Mä: Mut mitäs teille viikareille sais olla? Ollaaks me ratkomas jotain päänsisäisiä juttuja vai?
2. Mä: Joo, panettaa ihan helvetisti.
3. Mä: Hohhoijaa, taas sama sävelmä.
1. Mä: Jaa että mennään näillä liturgioilla.
3. Mä: Saanko sanoa sanottavani?
1. Mä: Et tässä vaiheessa. Mehän vast aloitettiin. Ja sulla on paha taipumus sanoa se viimeinen sana.
3. Mä: Tuleeko tässä jossain vaiheessa olemaan jokin looginen tai rationaalinen pointti?
1. Mä: Mistä mä voisin nyt tietää?
3. Mä: Eikö sinun pitäisi olla juuri se, joka tietää?
1. Mä: Älä taas alota vetää tota mindfuckia mulle.
2. Mä: Eiks me olla täs ikään ku samas botskis.
1. Mä: Enemmän samoilla perseen perukoilla.
3. Mä: Tuo oli hieman liioiteltua. Sitä kuvittelisi, että meillä olisi tässä kohtaa elämää jo jonkinlainen selvyys toisistamme, mutta ei se siltä aina näytä.
1. Mä: Äläpä muuta virka. Vai virkkaaks sä?
2. Mä: En tasan virkkaa, en nyt enkä myöhemmin. Mut pipo olis kyl kiva.
3. Mä: Etenemmeköhän me missään kohtaa mihinkään?
1. Mä: Tässähän on päästy hyvin alkuun.
2. Mä: Jaa häh miten niin?
3. Mä: Nyt minäkään en tajua.
1. Mä: Siis päästy hyvin takaisin alkupisteeseen.
2. Mä: Ei saatana tilaa jo se taksi.
1. Mä: Mul alkaa olla jo ihan lahjakkaasti tota ikää ja strösselit päälle. Oisko mitään tsäänssii jossain kohtaa ymmärtää paremmin itseään?
2. Mä: Ja läpät sen kun paranee. Mul tulee kohta vatsa kipeeks täst naurust.
3. Mä: Jotta voisit paremmin ymmärtää itseäsi, sinun tulisi paremmin ymmärtää meitä kaikkia.
1. Mä: Mä vaan mietin, et missä mun suunta on? Oonko tuuliajolla edelleen?
2. Mä: Täst ei hyvä seuraa.
3. Mä: Kyllähän se täältä ylhäältä katsottuna välillä näyttää siltä, että oletko sinä oppinut yhtään mistään mitään. Sinulla on heikko puoli, joka rankaisee sinua kovalla kädellä. Ikävä heittää faktaa tauluun, mutta olet liian osumaherkkä kaveri tietyissä asioissa.
1. Mä: Mä tiedän. Mä tartun juttuihin, jotka murentaa mut. Mä kuvittelen, et mä selviän kaikest voittajana, mut sit kun totuus valkenee, niin saattaa tulla rumaa jälkeä. Mä oon lässy herkkis. Mä en sais antaa liian monen asian lyödä mua vyön alle. Mä oon ollu aina helvetin huono häviäjä. Ja sit kun se sattuu kohdalle, mä hajoan fragmenteiks.
3. Mä: Sinä voisit kovettaa itsesi, mutta silläkin on kääntöpuolensa.
2. Mä: Mä taas luulen, et sun täytyy selvittää sun pää. Olis kaikkii erilaisii aineit olemas, joil clearata tää olemisen sietämätön keveys täysin vatupassiin. Kato pitää ottaa raskaal kädel tiukkaa settii, niin tulee resettii. Kyl sit loppujen lopuks saavuttais henkisen tasapainon.
3. Mä: Tai pääsisi ennen pitkää nirristään. Oli niin paksua tuubaa, ettei mene minkään siivilän läpi. Ihmisellä on kaksi varmaa tapaa olla tyytymätön ja murehtia elämänsä pilalle: ensinnäkin ettei saa kaikkea, mitä haluaa, ja toiseksi, että saa kaiken, mitä haluaa.
1. Mä: Mul on vahva fiilis, et te ette auta yhtään pätkän vertaa. Hölötetäänkö me vaan, vai saadaanko me tuloksia?
2. Mä: Mä ehdotan, et puhutaan vaan paskaa. Ei kato stressaa tai riko mitään psyyken Ming-vaaseja.
3. Mä: Oho, vaikken yleensä arvosta sinua, niin nyt osuit joiltakin osin oikeaan.
1. Mä: Olis mul kovia unelmia olemassa. Mut ne voi olla liian isoja paloja haukattavaks. Et onkohan mulla ollenkaan voittavia arpoja jäljellä.
2. Mä: Täs kohtaa mä puhallan pelin poikki. Mä tiedän, millainen pysäyttämätön voima on kaks X-kromosomia ja estrogeeni. Mut mä en pysty enempään.
3. Mä: Voi olla, että olisi parempi jatkaa ensi numerossa. Olemme hankalissa asioissa kiinni. Mutta keskustelu kaikissa muodoissaan on aina hedelmällistä.
1. Mä: Jätitte mut aika liemeen. Oikeesti mä haluaisin olla onnellinen.
3. Mä: Kaikki etsivät onnea. Se vain inkarnoituu niin monissa muodoissa, ettemme kaikki havaitse sitä saati pystyisimme tarttumaan siihen.
1. Mä: Yritiks sä muka lohduttaa tolla? Mul vaan tuli ikään kuin paskan maku suuhun.
3. Mä: Tiedän ongelmasi tarkalleen. Sinulla ei ole oikeastaan muita vaihtoehtoja kuin katsoa korttisi ja yrittää pelata niillä viisaasti. Kunpa voisin auttaa sinua enemmän.
1. Mä: Joo, ei ole helppoa olla mä. Mut mä haluan koko pienestä sydämestäni uskoa, et tää koituu vielä valoisaks tulevaisuudeks mulle. Oishan se kiva, eiks jeh?
3. Mä: Katsomme sinne, missä aurinko katsoo meitä takaisin.

Myrskytuulet ne kupolissa riehuvat

Minulla on vahva vainu, että identiteettini ja persoonani ovat nyt käymistilassa. Päässä tuulee niin, että humina käy, mutta tuulen suunnat heittelevät vailla logiikkaa. Kaikki oireet näyttävät viittaavaan pahasti siihen, että kohdalleni on tullut ns. viidenkympin villitys.

”Viidenkympin villitys” on fraasina ärsyttävä ja korni. Siitä tulee mieleen, että elän (viimeistä?) uutta kevättä, hormonit hyrräävät väkkäränä ja kulkevat vuoristoradassa ja haluan näyttää koko maailmalle, että kyllä meikäpojalla riittää vielä paukkuja vaikka mihin. Ikään kuin taantuminen tai toisesta näkökulmasta elpyminen nuoruusvuosien villiin menoon.

Mutta totuus saattaa olla hyvinkin edellä kuvatun kaltainen. Koen suorastaan pakkomielteistä tarvetta uudistua sisäisesti ja ulkoisesti. Olotila on usein kuin painekattilalla. Jokin minussa etsii epätoivon vimmalla tietään ulos. Eikä vain yksi ”jokin”, vaan niitä tuntuu olevan lukuisia. On tapahduttava mullistuksia elämässäni, on aivan pakko.

Ensimmäinen psyykkinen potku päähän tapahtui vähän ennen joulua. Daijussa naksahti jokin rele ja totesin eräänä päivä kotona: ”Minä muuten en osta tänä vuonna kinkkua. Sinä voit ostaa, mutta minä en tule syömään palaakaan siitä.” Siitähän riemu repesi. Vaimokulta raivostui ja syytteli teeskentelystä, mitäs pelleilyä nyt pelataan ja sitä rataa. Pidin sanani. Vaimo osti kinkun ja poika paistoi ohjeistukseni mukaisesti. En koskenutkaan kinkkuun. Eikä homma siihen jäänyt. Samalla hönkäisyllä lopetin kaiken punaisen lihan syönnin kokonaan. Tähän päivään asti olen pitänyt periaatteesta kiinni fundamentalistisella otteella. Broileria ja kalkkunaa menee edelleen ja välillä tekee häijyä, kun katsoo muiden lihan syöntiä. Yksi lempiharrastuksista oli aiemmassa elämässäni (sic!) kylmän makkaran mättäminen sinapin kera. Sekin loppui siihen paikkaan. Mutta muuten homma on toiminut yllättävän kivuttomasti. Lihattoman ruokavalion osuus on kasvanut huomattavasti.

Sitten alkoi aiemmassa sepustuksessani (”Panin juoksuksi”) kuvailemani juoksuharrastus. Sekin oli vähintään erikoinen veto kaverilta, joka oli 25 vuotta haukkunut juoksemista tappavan tylsäksi harrastukseksi. Juoksu on kulkenut, vaikka vieläkään en ole kyennyt venyttämään matkoja muutamaa kilsaa pidemmäksi. Seuraavassa vaiheessa aion elvyttää pyöräilyni, joka kuoli koronavuosien ja ikioman auton hankkimisen myötä. Fillaroinnin loppuminen oli sinällään outoa, koska pidin siitä suuresti varsinkin hyvillä keleillä. Kai siinä iski henkinen laiskuus ja mukavuusalueen kaventuminen.

Ostin ensimmäistä kertaa elämässäni täysin oranssin hupparin (Superdry). Katsoin kaupassa tummanharmaata ja oranssia vaihtoehtoa. Oranssi näytti räikeältä. Päätin, että haluan rikkoa kaavan tässäkin. Tietty riski on, että jossain kohtaa kaavojen rikkomisessa sorrun mauttomuuksiin ja ylilyönteihin. Ehkä maalaisjärki ja rationaalisuus astuu siinä kohtaa kuvaan. Tai ehkä ei.

Mieleni hakee koko ajan uusia vaikutteita. Olen halukas kokeilemaan kaikkea uutta ja lähestymään asioita uusista näkökulmista. Haluan tutustua kaikenlaisiin juttuihin, joista aiemmin en olisi voinut kuvitella olevani kiinnostunut. Nyt olen avoin kaikelle uudelle ja erilaiselle. Testailen tällä hetkellä erilaisia ravintolisiä ja jopa sellaisia, jotka omassa kapeassa ymmärryksessäni voi luokitella ”kummallisuuksiksi”.

Elämäntaparemontti on täydessä käynnissä ja toivon sille jatkuvuutta, koska olen nähnyt erittäin positiivisia vaikutuksia ruumissani ja mielessäni. Olen kyllä periksiantamatonta lajia, vähän niin kuin sukuvika ja kenties geeniperimässä kulkeva. Vaan se on hämärän peitossa, mitä tästä kaikesta sopasta vielä kehkeytyy. Tasaantuuko tämä jossain kohtaa vai onko sisäinen polte ja vimma vain yltymässä. Eipä sitä koskaan tiedä, millaisia källejä tulevaisuus on minunkin varalleni juoninut. Antaa tulla vaan, mitä ikinä tuleekaan. Ei löydy pelkoa tästä puserosta.