Siinä junassa

– Anteeksi rouva, saanko istua tähän?
– Minä istun siinä, mutta olkaa hyvä.
– Kiitos. Osaatteko sanoa, minne tämä idän pikajuna on matkalla?
– Itään.
– Aivan, niin tietenkin. Paljonko tuo kalliin näköinen kaviaari mahtaa maksaa?
– Ei mitään.
– Hmm, ymmärrän. Onpa tämä pöytäliina valkoinen!
– Odottakaa hetki. Tarjoilija vaihtaa sen.
– Luonnollisesti. Mistä päin rouva on kotoisin, jos saan kysyä?
– Savannahista.
– Savannilta! Sepä perin poikkeuksellista! Oletteko kohdanneet elämänne aikana runsaasti villieläimiä?
– En ensimmäistäkään.
– Hmm, saatan ymmärtää tuonkin. Tämä vaunu on sangen viihtyisä, totta tosiaan. Itsellenikin on hieman mysteeri, miksi olen täällä.
– Ensimmäistä kertaa alatte kiinnostaa minua. Oletteko kenties etsimässä jotain?
– Luulen niin. Olen viime ajat kuumeisesti pohtinut, mitä se voisi olla. Minulla on vahva tunne, että olen lähellä määränpäätäni.
– Ajatteletteko, että tämä juna johdattaa teidät määränpäähänne?
– Se on paljon mahdollista. Hyppäsin vain junaan eräältä asemalta. Aseman nimeä en osaa sanoa, enkä sitä, missä maassa se oli.
– Tuo on sangen ymmärrettävää. Koin itsekin vastaavan tilanteen aikoinaan. Kas, sieltä tarjoilija tuokin jo samppanjan. Liityttekö seuraani?
– Olen jo seurassanne.
– Katsos niin olettekin. Olen joskus hieman hajamielinen.
– Otammeko lasilliset yhdessä, kerran olemme tässä?
– Suuri ilo ja kunnia. Nauttikaamme hetkestä. Tchin-tchin.
– Kas, puhutte japania. Kunnioitettavaa.
– Juokaa nyt.
– Teillä on pitkä siemaus, huomasin.
– Teillä hieman pidempi, koska lasinne on tyhjä.
– Kovin totta. Minulla saattoi olla kova jano. Toki tiedän, että janoani ei yksi samppanjalasillinen sammuta.
– Samppanja harvoin sammuttaa kenenkään janoa. Mitä laatua janonne mahtaa olla?
– Saanen vastata, että sitä ainoaa, jolla on merkitystä.
– Ahaa, senhän olisi pitänyt olla selvää. Pahoitteluni, etten heti oivaltanut itsestäänselvyyksiä.
– Perin inhimillistä. Pitäisikö meidän kenties ottaa toiset lasilliset tätä perin jaloa kuplivaa?
– Tietenkin. Mille kilistäisimme?
– Tälle matkalle. Ja määränpäälle.
– Prost. Tiedättekö muuten, milloin matkanne alkoi?
– Pitäisikö minun tietää vastaus vai tiedättekö te enemmän kuin minä?
– Tiedän paljon enemmän kuin te. Te olette kohtaamani herrasmies tällä matkalla. Mutta kieltämättä viihdyn seurassanne. Teissä on jotain… sanoisinko poikkeuksellista.
– Sananne imartelevat minua suuresti. Samoin tunnustan, että nautin seurastanne. Te kiehdotte minua jopa ymmärryksen ylittävissä mittasuhteissa.
– Tuo on mitä suurin kohteliaisuus. Te kerta kaikkiaan osaatte valita sananne. Teistä huokuu sivistys, hienostuneisuus sekä kunnioitus naisia kohtaan. Arvostan sitä.
– Jättäkäämme molemminpuoliset kohteliaisuudet tähän, niin nautittavia kuin ne ovatkin. Aistin, että tässä vaunussa on hieman erikoinen tunnelma. Muissa pöydissä istuvat asiakkaat eivät ole tilanneet hetkeen mitään.
– Heillä ei ole enää jano.
– Hmm, selitys on tuokin. Olen ehkä liian epäileväinen. Olen taipuvainen kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin.
– Teistä paljastuu yhä lisää kiehtovia piirteitä.
– Kiitän. Olen aina ollut tarkkaavainen ympäristöstäni.
– Sen huomaan. Voisimme kilistää myös sille.
– Kernaasti. Hauskaa, kuinka uskomattomasti kiinnostatte minua. On vaikea uskoa, että törmään kaltaiseenne naiseen täällä.
– Ei se ole ollenkaan vaikeaa. Olemmehan matkalla.
– Niin kyllä. Kauanko muuten olemme olleet jo matkalla?
– Jonkin aikaa. Muistatteko määränpäätänne?
– En muista. Outoa.
– Ei ollenkaan. Matkalla joskus unohtaa sen.
– Kyllä, joskus käy niin. Hämmentävää. Te, arvon rouva, olette mitä varmimmin parasta seuraa, jonka olen koskaan kohdannut junassa, tai ehkä missään muuallakaan. Te… säteilette minua kohti. Ikään kuin te täydentäisitte sen kaiken, mitä minusta puuttuu. Minusta tuntuu, että voisin olla kanssanne ikuisuuden.
– Niin, ikuisuuden. Ei se ole mahdotonta. Minulla on sama tunne. Itse asiassa olen varma, että toiveenne toteutuu. Olemmehan matkalla.
– Niin todellakin. Yhteisellä matkalla.

Pirun risteys

Kävin pienen humoristisen sananvaihdon kollegan kanssa työpaikalla, kun kaveri selitti jollekin toiselle jostain ihan minkä vaan myymisestä. Varsinainen aihe jäi minulle epäselväksi, mutta päätin silti sekaantua asiaan omalla asiattomalla kommentillani:

– Auttaisiko, jos myisi myös oman sielunsa?
– Joo siitä vaan. Ei muuta kuin lennät New Orleansiin, vastasi kaveri.
– Jaa häh? Miksi New Orleansiin?
– Etkö sä tiedä sitä tarinaa, kun se tyyppi myi sielunsa paholaiselle risteyksessä? Joku kitaristi.

No en tiennyt, mutta kiinnostus heräsi saman tien. Google laulamaan. Hyvin pian oivalsin, että työkaverini oli ilmeisesti jossain kohtaa eksynyt katsomaan Netflix-dokumentin Devil at the Crossroads. Dokkari kertoo blueskitaristi ja -laulaja Robert Johnsoniin (1911–1938) liittyvästä myytistä, jonka mukaan hän olisi myynyt sielunsa paholaiselle eräässä risteyksessä ja saanut vastalahjana erinomaisen kitaransoittotaidon. Tarina kopioi saksalaista kansantarua Faustista, joka samoin teki risteyksessä diilin sarviveijarin kanssa. Nähtävästi paholainen on viehtynyt risteyksen tarjoamaan symboliikkaan.

Risteyksellä on ollut kautta historian vahva kytkös yliluonnolliseen. Kreikkalaisessa ja roomalaisessa mytologiassa risteyksiin liittyy erilaisia hengellisiä rituaaleja ja uhrauksia, ja uskoa siirtymisestä sekä fyysisesti että henkisesti joihinkin toisiin maailmoihin. Länsimaisista kansantarustoista löytyy enemmänkin kytköksiä risteyksen ja paholaisen välillä, kuin myös brasilialaisissa taruissa.

Legenda Robert Johnsonista ja paholaisesta on yhä elävää historiaa, vaikka onkin pelkkää satuilua ja aikalaisten todistamana todettu vähän erilaiseksi tarinaksi. Myytti alkoi kehittyä Johnsonin kuoleman jälkeen, eikä hänellä itsellään ollut mitään tekemistä sen kanssa, vaikka kirjoittikin lauluja paholaiseen liittyen, kuten ”Hellhound on My Trail” ja ”Me and the Devil Blues”. Mutta saatanan kanssa pelehtiminen on varsin ominaista bluesmusiikissa.

Koska sijoitutaan Yhdysvaltoihin, on Johnsonin treffit vanhan vihtahousun kanssa onnistuttu paikantamaan tarkoin turistihoukuttimeksi. Paholaisen risteys sijaitsee Clarksdalen pikkukaupungissa Mississipin osavaltiossa valtateiden 61 ja 49 risteyksessä. Täytyy toki joka punaniskataajamassa olla jotain nähtävää, kuten risteys. Nippelitietona Clarksdalen löytää navigoimalla New Orleansista 540 kilometriä pohjoiseen, joten bon voyage, olihan New Orleans alun perin ranskalaisten perustama siirtokunta.

Olisihan se vänkää (?), jos voisi törmätä manalan herraan jollain öisellä kadulla. Ja alettaisiin pikku bisnestä tehdä aamuyön tunteina. Hauska ajatusleikki (???). Mitähän kehtaisi pyytää omaa sieluaan vastaan? Ja kuinka kovassa kurssissa sieluni mahtaa olla globaaleilla sielumarkkinoilla? Jälleenmyyntiarvoa voi olla hankala onkia esiin. Kyseessä on luonnollisesti käytetty tuote, kulunut ja virttynyt, ja ajan saatossa kenties tummunutkin. Toki edelleen käyttökelpoinen ja täysin toimiva. En muista, että olisi koskaan ilmoitellut mitään vakavampia vikakoodeja. Enkä kertoisi, jos olisikin.

Näillä kotikulmilla en ole oletettavasti ikinä mainittuun herrasmieheen törmätä, vaikka olen kaikenlaisiin kellonaikoihin kaduilla toikkaroinutkin. Tai ehkä olen, mutta sitten minun on täytynyt olla aika jurrissa. Eikä minkäänlaista katukauppaakaan ole käyty, tai pirustako minä tiedän, mutta arvon blogistille ei ole tarjottu yhtään mitään. Ei edes lämmintä kättä. Ja usein on se tilanne, ettei näillä kaduilla näe edes ristin sielua. Olisikohan sillä muuten kova markkina-arvo? 

”Moi, soittelin, että mä oon nyt täällä. Missä helvetissä sä oot?”
(kuva luotu tekoälyllä)

Holy glaze plus lisukkeet

Jokunen epämääräinen päivä sitten tyttäreni leipoi muffinsseja serkkunsa synttäreille ja teki nappisuorituksen. Vaikken pidä itseäni muffinssiasiantuntijana, tuntui leipomuksen rakenne ja mehevyys niin optimaalisilta, että tuskin kovin paljon paremmin voisi enää onnistua. Siitäpä yllyin ylistelemähän tytärtäni ansaitusti. Ylisanoja saattoi ryöpytä hieman liikaa, kun aikansa vieressä kuunneltuaan poikani totesi: ”Holy glaze”. Tyttäreni alkoi nauraa ja sanoi olevansa samaa mieltä veljensä kanssa. Minulla sen sijaan alkoi aivoissa raksuttaa kiivaasti, tai vähintään melkein reipasta kävelyvauhtia, jos suhteutetaan suuremman populaation keskiarvoon.

Jonkin verran englantia ymmärtävänä pääsin jyvälle uuden käsitteen ideasta. Onhan sanan ”glaze” yksi yhteen vastine suomen kielessä glaseeraus tai glasyyri. Toimenpiteenä on antaa kiiltävä pinta ruoalle käyttämällä sokerin ominaisuutta karamellisoitua kiilloksi kohteen pinnalle. Glaseeraamista voi siis käyttää yhtä lailla lihalle kuin kakulle. Toki kakuissa kiiltävän kuorrutuksen aikaansaamiseksi käytetään usein myös liivatetta tai tomusokerista ja munanvalkuaisesta tehtävää sokerikuorrutetta. Se astronomiasta.

Mutta nyt olin sortunut täysin toisenlaiseen glaseeraamiseen eli teinislangilla gleisaamiseen. Olin hypettänyt tyttäreni aikaansaannosta sen verran isolla kauhalla, että verbaalinen kokonaisuus oli tulkittavissa siirtyneen OD:n ja feikin puolelle. Ymmärsin sen itsekin, mutta siinä hetkessä minua alkoi kolkuttaa tunne, etten anna tarpeeksi tunnustusta lapsilleni, mikä johti ylitsevuotaviin kehusanoihin.

Nuorisoslangi on kiehtova aihe, varsinkin näin kaikesta etääntyneeseen ikään tultuani, vaikkakin suurin osa uudissanoista omaksutaan ja muunnetaan englannin kielestä. Ilmaisut ovat usein nokkelia, hauskoja ja suoraan kohteeseen osuvia. Olen oppinut jälkikasvultani kippokaupalla värikkäitä käsitteitä, kuten sigma, sigma move, aura farming, aura points, instant karma, (Italian) brainrot, skibidi (toilet), six – seven, slay, cringe, rizz, rizzler, Chad, Stacy, legit, no cap, lowkey, delulu, broski, unc, lit, yapping, npc, default, boss level ja final boss, näin muutamia mainitakseni. Tässä inkarnoituu melkein uudelle olemassaolon tasolle makustellessa näitä fantastisia kielikukkasia. Jääköön vaille selityksiä, koska jokainen osaa googlettaa ja koska muuten meneillään oleva blogsuttelu karkaisi eeppisiin ulottuvuuksiin. Laajenna sanavarastoasi, lohkaisi Valitut Palatkin aikoinaan.

Jälkilämpimäiset: Word aukoo minulle, että kirjoitan väärin kirjoittaessani ”muffinssi”. Pitäisi kirjoittaa ”muffini”. En tasan kirjoita. Minulle se on edelleen muffinssi. Muffini sitä paitsi kuulostaa vielä homommalta kuin muffinssi (Eikö kuulosta? :D). Syyllistyn taas itseni toistoon, koska juurihan kohkasin samasta aiheesta vuonna 2014.

Jälkiglasitukset: Opin Urban Dictionaryn avustuksella myös, että ”gleisaamisella”, tai sanalla ”glazing”, on myös edellisestä poikkeava härski seksuaalinen merkitys. Jätän kuvailematta. Vilkkaalla mielikuvituksella varustetut voivat oivaltaa.

Paijataan Alienia

Alien, kaikille populaarikulttuurin historiaa tunteville tuttu pummilla matkustava ”kahdeksas matkustaja”, on ehdottomasti elokuvahistorian häijyimpiä pirulaisia, mitä tiedän. Ensimmäisen leffan mainoslauseena oli lisäksi ”avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi”. Eipä ei, eikä kannatakaan huudella pitkin kyliä, koska Alienille tulee helpompi työ löytää ja vaientaa möykkääjä.

Mainittu kummajainen on varsin persoonattomasti ja vaatimattomasti nimetty laiton siirtolainen, joka leffasta toiseen on osoittanut ihmiselle, mitä tarkoittaa, kun evoluutio hioo lajikohtaisen selviytymiskyvyn huippuunsa. Alien-saagan toisessa elokuvassa mörrimöykkyä kutsuttiin myös xenomorfiksi, joka on johdettu kreikan kielen sanoista ja tarkoittaa suomeksi ”vieras (elämän)muoto”. Alienin hahmo syntyi alun perin sveitsiläisen surrealistitaiteilija H. R. Gigerin vähintäänkin omalaatuisessa mielessä ja esiintyi maalauksissaan Necronom IV ja Necronom V.

Tuntemaani elokuvahistoriaa vasten katsoin uteliaisuudesta Disney+ -kanavalta viimeisimmän tuotoksen Alien-saagassa. Ensimmäistä kertaa Alienia tarjoiltiin tuutista sarjamuodossa otsikolla Alien: Earth. Minulla oli jokseenkin skeptiset ennakkofiilikset, millaista saippuaoopperaa oli luvassa. Epäluuloni saivat vahvistusta tuekseen jo heti ensimmäisessä jaksossa. Joukko syöpään kuolemassa olevia lapsia saa uuden elämän, kun heidän tietoisuutensa ja muistonsa siirretään uusiin synteettisiin ihmiskehoihin. Kehot ovat reilu parikymppisten nuorten kehoja. Pari yksilöä näistä uusista ihmenuorista käyttäytyy toki edelleen kiusallisen lapsellisesti, ja sekös on hassua (toim. huom. ei ole, etenkään Alien-sarjassa). Ominaispiirteinä synteettisillä ihmisillä on, että he ovat fyysisesti väkivahvoja verrattuna homo sapiensiin, ja myös ilman tuntoaistia, koska eivät ole millänsäkään edes lävistävistä luodeista. Alkaako haiskahtaa Marvelilta?

Mutta missä on Alien? Se pääsee irralleen kuljetusaluksen syöksyessä maahan ja ensitöikseen lahtaa verryttelynä nipun hylkyä tutkimaan tulleita täyspölvästejä sotilaita sopiviksi annospaloiksi. Sen jälkeen hännäkäs veijari jääkin täysin sivuosaan, kun keskitytään angstaaviin keinonuoriin ja maailmaa hallitsevien suuryritysten juonitteluihin, joista yhden johdossa häärii nuoreksi psykoottiseksi kusiaiseksi varttunut lapsinero (Lex Luthor, sinäkö se oot?). Alkaako haiskahtaa nuortensarjalta?

Kun sarja pääsee hieman edistymään, saadaan mukavasti viimeinenkin naula arkkuun. Sarjan keskeisin synteettinen naishenkilö oppii kommunikoimaan Alienin kanssa. Kohtsillään vaihdellaankin kuulumisia Alienien naksuttelu & raksuttelu -kielellä, joka muistuttaa suuresti silloin tällöin vatsastani kuuluvia ääniä. Ja eikös siitä synny sydämellinen luottamus- ja ystävyyssuhde primitiivisen saalistajan ja tytön välille. Välillä oikein silitellään väärinymmärretyn kuolaajan suippoa päätä. On niin herttaisen ihanaa. Ihan kuin Free Willy tai Musta ori tai Kaunotar ja hirviö tai Lassie palaa kotiin. Alkaako haiskahtaa Alien-raukan kuohitsemiselta?

Viimeisessä jaksossa onnistutaan vielä kertaalleen luuttuamaan lattiaa katsojarievulla. Moninaisten käänteiden jälkeen synteettinen ja sympaattinen nuoriso pääsee niskan päälle läpipöhkössä valtataistelujen köydenvedossa. Kirkasotsaiset tekonuoret saavat vapautensa, eivätkä ole enää tutkimuskohteita, ja poseeraavat supersankareina uljaasti rivissä. Heille tulitukea on antamassa irvisteleväksi lemmikiksi kesytetty Alien hellässä huomassaan lapsi-Alien. Mahtista, uusi Baby Yoda! Mittarit söpöysmaksimiin!

Kaikki kahdeksan jaksoa putkeen lusittuani halusin tunkea pääni syvälle sohvatyynyjen väliin. Olen kuullut, että sarjaa on yleisesti ylistetty. Jos se on oikeasti hyvä, meni minulla jotain olennaista ohi. Saatan olla tyhmä tai vanha tai molempia sarjan nerouden ymmärtämiseen. Kun ne kauniit muistijäljet kertovat murhaavan tehokkaasta pedosta, jonka selviytymismekanismi kehottaa sammuttamaan kaikkien vähänkin liikkuvien organismien elintoiminnot. Ja joka ei todellakaan saavu mestoille haalimaan uusia 
fb-kavereita. Kiitos minua varten ei tarvitse tehdä toista kautta.

Jälkixenosmurffailut: Haluan ehdottomasti jouluksi Baby-Alien -pehmolelun, joka kainalossa näen vaaleanpunaisia unia siitä, kuinka Mikki Hiiri ja Alien menevät samaan kehään myllyttämään celebrity deathmatchin (flashback menneiltä ajoilta). Alien mikkihiiritetty, check.

Aah, numeroita

Tykkään numeroista. Paljolti siksi, että minulla on hyvä numeromuisti, joka taas johtunee pitkään vallalla olleesta työnkuvastani. Hyvää numeromuistia on ylläpidetty valitettavasti muun sorttisen muistamisen kustannuksella. Numerojärjestelmä on äärimmäisen näppärä työkalu mitata jos jonkinlaista asiaa ihmeellisessä maailmassa. Numerot antavat käsityksen mittasuhteista eli menetelmän hahmottaa todellisuutta suhteuttamalla numeraalisia arvoja toisiin numeraalisiin arvoihin. Jos ajattelen ajomatkaa Turusta Helsinkiin, joka on sellainen 168 kilometriä, ja tiedän suurin piirtein, kuinka kauan matka kestää autolla ajaen, niin vastaavasti kuullessani etäisyyden maasta kuuhun olevan 384 400 km ymmärrän, etten viitsi lähteä taittamaan matkaa ainakaan autolla (muut vaikuttavat tekijät poissulkien). Eikä tässä yhteydessä pohdita mahdollisuutta, voisiko Turun irrottaa Suomesta ja lähettää siirtokunnaksi kuuhun.

Monia asioita on helpompi ymmärtää numeroiden kautta. Kohteita voidaan arvioida määrällisesti eli kvantitatiivisesti, kuten lukumäärä, etäisyys, tilavuus ja paino. Mutta kaikkeahan ei voi arvioida niin ”helposti”. Esimerkiksi jos henkilöä X vituttaa kuin pientä oravaa (asiaan liittyy myös jäätynyt käpy), emme voi muodostaa vitutuksen määrälle yleispätevää numeraalista arvoa, vaan meidän täytyy arvioida tunnetilan syvyyttä toisin keinoin. Ehkä tilanne ei ole niin paha, koska henkilöä ei tiettävästi vituta niin paljon kuin isoa oravaa. Arviointi perustuu laadullisiin eli kvalitatiivisiin tekijöihin, esim. irtisanominen taloudellisiin syihin vedoten vituttaa a) silleen ihan pikkukivasti, b) tasaisen varmasti, c) kuin hamsteria, jonka juoksupyörä jumittaa, d) kuin pientä oravaa (jäätynyt käpy) tai e) kuin isoa oravaa (iso jäätynyt käpy).

Toki edellä esitetty esimerkki edellyttää muidenkin irtisanomiseen ja siitä seuraavaan vitutuksen voimakkuuteen liittyvien tekijöiden arviointia. Näitä voivat olla vaikkapa seuraavat:

• Vihasiko työtä jo ennestään vai oliko työ kaikki kaikessa eli pyyhittiinkö samalla koko elämältä tarkoitus. Sekä kaikki välimuodot ja variaatiot näistä ääripäistä.
• Onko työstä kertynyt säästöjä vai ovatko kaikki ansiotulot menneet kädestä suuhun (tai kurkusta alas), ts. pudottiin tyhjän päälle. Sekä mahdollisen velkataakan raskaus kytkeytyen vaikkapa elämäntavan leveyden ja statuksen osoittamisen tarpeeseen (kehittymättömän minän eli egon puutteita).
• Onko kyetty funtsimaan ”plan b” ikävän tapahtuman varalle. Onko uusi työpaikka kiikarissa, onko mahdollisuus kouluttautumiseen ja uuteen uraan, aletaanko lotota ahkerammin, olisiko perintöä joltain suunnalta odotettavissa ja voisiko jotenkin edesauttaa sen haltuun saamista, onko alkoholisoituminen ja syrjäytyminen varteenotettava vaihtoehto, ripustetaanko riippakivi kravatiksi ja soudetaan järven selälle, jne.
• Irtisanomisen uhrin psyykkiset valmiudet, kuten kestääkö ego elintason laskemisen, työn asema oman identiteetin rakennuspalikkana, valtaako mielen välinpitämättömyys eli kaikki on ”iha sama”, onko lähtökohtaisesti optimistinen vai pessimistinen ynnä lukemattomat muut persoonallisuustekijät (se kuuluisa Big Five), jne.

Tässä vaiheessa huomaamme ajaneemme itsemme melko syvälle suohon, koska ymmärrämme, ettei tiedostamallemme todellisuudelle ole suurelta osin olemassa selkeää yksiselitteistä mitta-asteikkoa tai mittaristoa. Numerot ovat kuitenkin lohdullisia, koska ne antavat helpommin ymmärrettävän kuvan asiasta. Eikä todellakaan sekaannuta mihinkään derivaattoihin, integraaleihin, imaginäärilukuihin, sumeaan logiikkaan eikä varsinkaan Schrödingerin kissaan.

Rehellisesti sanottuna ainoa järjellinen motiivi koko räpellyksen kirjoittamiseen oli, että minun piti ilmoittaa tässä rattoisasti soljuvan blogikirjoituksen olevan vuoden 2025 blogikirjoitus numero 50, joka on kirkkaasti uusi henkilökohtainen (mikä muu muka) ennätys jo tässä vaiheessa vuotta. Kaikki muu edellä esitetty on pelkkää ns. palstantäytettä. Aiempi kärkitulos muuten oli 36 raapustusta vuodelta 2014. Ekstranippelinä mainitsen, että tämä on myös maailmanhistorian 290. bloggaukseni. Kohta juhlitaan suuria pyöreitä numeroita, työn ja lukemattomien uusien sivupolkujen merkeissä tietenkin. Hyvät, pahat ja rumat kansalaiset, on aika röyhistää rintaansa ja taputella maltillisesti itseään selkään, ettei suomalaisten arvostama perushyve vaatimattomuus irtoa ruumiista ja lennä tiehensä.