Piiri kohtaa fiktion fiktiossa

Onko se lintu? Onko se kala? Onko se stafylokokki? Onko se mehujää? Ei, se on kaikenkarvainen kirjapiiri omassa perkussionistisuudessaan gratinoimassa kirjallisuuden periferioita muilta lainatuilla lauseillaan. Mutta mitä on lainattu ja keneltä? Ja ehtikö kukaan huomata, kun kirjapiiri kävi lainaamassa ilman palautuspäivämäärää? Koska kirjapiiri ei toistaiseksi ole jäänyt kiinni lainaustoiminnastaan, toimintaa voidaan täten hyvällä omallatunnolla jatkaa. Kaikkihan on laillista niin kauan kuin ei jää kiinni.

Tällä tapaamiskerralla piirin työtä vieroksuviin Teletapin pörröisiin kätösiin on tarrautunut poikkeuksellinen kirjallinen tuotos. Kas asian tynkä veistellään siitä, että käsissä on fiktiivisen henkilön kirjoittama fiktiivinen teos. Kuinka vastustamattoman paradoksaalista. Simppelillä järkeilyllä voisimme ajatella, että jos mielikuvituksen tuotetta oleva henkilö kirjoittaa mielikuvituksen tuotetta olevan kirjan, ei ko. kirjaa ole olemassa, eikä sitä voi mitenkään lukea.

Mutta kirja on kuin onkin osa fyysistä todellisuutta. Teoksen nimi on ”God hates us all” ja se on Californication-tv-sarjan päähenkilön ja päätoimisen kirjailijan Hank Moodyn käsialaa. Tottahan toki vinksahtaneessa asetelmassa on porsaanreikä. Kirjan on oikeasti kirjoittanut Hank Moodyn ”puolesta” Jonathan Grotenstein, joka on 100 %:n varmuudella joku tyyppi.

Koska piiri on joskus tykästellyt tv-sarjaa Californication, kuten aiemmassa postauksessa mainittiin, emme halua väheksyä kansiin koottua nivaskaa. Vajaa parisataa sivuisessa ytimekkyydessään teos oli yllättävän sujuvaa ja mukaansatempaavaa ajanvietettä. Piiri muistelee ei niin kaiholla, että lukemattomia kertoja olemme törmänneet paikallaan polkevampaan, laahaavampaan ja pitkäveteisempään sisältöön. Nuo kuvailevat sanat taisivat olla pitkälti toistensa synonyymeja.

Kun Hank Moodyn menestysromaania silmäilee, kaikki loksahtaa paikoilleen kuin Rubikin kuutio roskakoriin. Nokkelaa sanailua, monenkirjavien päihteiden kanssa sekoilua, kaheleita hahmoja, naimista ja suhdesotkuja. Täsmälleen samaa mössöä, mitä tarjoiltiin Californicationissa isolla lapiolla. Voimme myhäillen todeta, että taas kerran saa, mitä on tilannutkin.

Ilmeisemmin ilmaistuna kansien väliin sijoitettu à la carte tarjoaa mm. seuraavia makunautintoja: Päähenkilö pääsee uraputkeen marijuanadiilerinä, samainen henkilö kokee hc-vaikeustason törmäyksiä vastakkaiseen sukupuoleen, vastaan marssii kahden täyskäden verran elämässään eksyneitä yksilöitä, yleissivistys lisääntyy koskien New Yorkin Hotel Chelseaa ja sen kulttuurihistoriallista merkitystä, seuraa mielenkiintoinen episodi sekopäisen Etelä-Korean viikonloppureissun muodossa.

Roskaromaani? Kioskikirjallisuutta? Markkinointikikka? Mainostuote? Yhdentekevää. Vertailukohtaa b-luokan liukuhihnakirjallisuuteen ei ole sitten lapsuuden, kun pikkupenskana luin salaa äidin Harlekiini-pokkareista seksikohtauksia vaatehuoneessa.

Onko tarjoilu lopulta hyvää vai huonoa vai kenties katsantokantaan sidottu yksilökokemus? Kirjapiiri luki enempiä kakistelematta höpölöpön, sai kaupan päälle kielikylvyn, eikä tuntenut itseään kertaakaan kusetetuksi päästyään viimeiselle sivulle. Olisi sitä voinut kurjemminkin aikansa kuluttaa, kuten lukemalla Ilkka Remestä tai Tuomas Kyröä. Ja sellaisten ”lukunautintojen” jälkeen olisi kauniisti ilmaistuna vähän harmittanut lyhyen elämänsä hukkaaminen.

Sitten pari mehukasta otetta:

”I’m trying to decide if ”working class” is an oxymoron when a frosted blonde in a work skirt sashays past me.”

“When it comes to emotions, women know how to paint with the full set of oils, while men are busy doodling with crayons.”

“So what can you tell me, Ernesto? That I’m an idiot? That love is impossible? That I’m a stupid gringo whose problems don’t amount to hill of beans?”
“Ah.” Ernesto nods sagely. “Dios nos odia todos.”
“That’s pretty,” says a voice from behind me. It’s K. She looks like she’s been crying.
“What does it mean?”
“I’m pretty sure he said that ´God hates us all´.”

Jälki-istunnollinen espanjan ainekirjoitus: Pikkunäppäränä knopitteluna chileläinen kirjailija ja toimittaja Patricio Jara on kirjoittanut romaanin nimeltä ”Dios nos odia a todos” (2017). Mitä sillä tiedolla tekee? Turha minulta kysyä. Olen vain vapaaehtoistöissä täällä, en suorittamassa yhdyskuntapalvelua.

Tulee vähän haikua

Ähäkutti halpaan menitte, te rakkaat rikkaan mielikuvitukseni tuotetta olevat lukijani. En tarjoile säkeen säettä japanilaista runoutta (hyvä idea, ehkä joskus toiste), vaan pelkkää savua. Sitä itseään, savua. Palamisesta syntyvien palokaasujen ja erilaisten kiinteiden hiukkasten ja usein hienojakoisen nesteen muodostama seos eli savu. Kas juju piilee siinä, että isovanhempani kutsuivat savua usein nimityksellä haiku. Jos esimerkiksi kamiina ei sytyttäessä alkanut heti vetää, vaan savutti, saattoi isoäitini todeta: ”Tulee vähän haikua sisään.”

Merkillisen merkittävä ja syvään juurtunut tapa isovanhempieni mökillä Sysmän Nuoramoisissa oli ylläpitää rannassa ”hyttystulia”. Varsinkin isoisäni oli mieltynyt harrastukseen. Jutun juoni meni käytännössä niin, että pitkin kesää polteltiin pihan nuotiopaikalla pieniä tulia, johon lisäiltiin välillä kosteahkoja puita, jolloin haikua saatiin rantaan enemmän. Tarkoituksena oli savun avulla pitää hyttyset rannasta loitommalla. Kuinka nerokasta. No ei ollut.

Hyttystulien pitäminen ei tuottanut pääasiassa mitään hyötyä, koska haikua ei ollut riittävästi karkottamaan hyttysiä ylipäätään mistään. Ja onneksi asiain tila oli niin, koska jos haikua olisi ollut riittävästi, se olisi karkottanut rannasta hyttysten lisäksi ihmiset. Joskus valitettavasti päästiin hetkellisesti myös siihen ”ideaalitilaan”. Silloin ei auttanut muu kuin että oli häivyttävä haiusta hapekkaampaan ilmatilaan.

Kun isoisästäni aika jätti, vaalivat isoäitini ja isäni kunniakasta hyttystulien perinnettä. Vaimo kirosi hyttystulet alimpaan helvettiin. Ymmärsin hänen näkemystään. Paitsi että mainittu harrastetoiminta oli viime kädessä järjetöntä puuhaa, seurasi siitä harmittava lieveilmiö. Savun haju tarttuu tunnetusti herkästi vaatteisiin. Ja juuri tuo kismitti vaimoa eniten. Minun, hänen ja lasten vaatteet haisivat jatkuvasti niin voimakkaasti savulta, että olisi voinut kuvitella meidän olleen majoittuneena savustuspönttöön. Muut, kenties minäkin, olivat niin tottuneet hajuun, etteivät edes huomanneet sitä. Tai eivät välittäneet.

Hyttystulet olivat varmasti jokin ikiaikainen perinne, josta täytyi pitää kiinni, koska jos silloin joskus, niin sitten ikuisesti. Vähät siitä, että se oli hullun hommaa. Isoisäni kohdalla ymmärsin harrastuksen, koska hän oli vanha mies ja tulien pitäminen antoi hänelle tekemistä, eikä hänen tarvinnut olla niin paljon toimettomana tai takomassa loputtomiin yhtä ja samaa pasianssia mökin pöydän ääressä. Isoisäni ei enää juurikaan jaksanut osallistua kaikkeen työhön ja touhuun toisin kuin isoäitini, joka sattui olemaan 19 vuotta isoisääni nuorempi. Mutta se onkin sitten toinen tarina. Kunnes jälleen kohtaamme, palamisiin.

Sana, joka menetti merkityksensä

Ei se Sana. Kirjoitus ei käsittele Raamattua, uskoa saati sen hukkaamista tai ateismia. Tällä kertaa sana ei saa edes siipiä, vaan pysyttelee turvallisesti siellä, missä maan tuoksu tavoittaa hajureseptorimme. Nyt puhutaan ihan mistä tahansa sanasta, joka voi tiheästi toistettuna kadottaa hetkellisesti merkityksensä, minkä jälkeen sana kuulostaa vain hölmöltä äänteeltä vailla kytköstä mihinkään järjelliseen kohteeseen tai todellisuuteen.

Tuota maanmainiota ilmiötä kutsutaan nimityksellä semanttinen kylläisyys. Jossain mainitaan myös semanttinen kyllästyminen, mutta se viittaa väärin tympääntymiseen, kun tarkoitus on viitata saturaatioon eli kyllääntymiseen. Sanan merkityksen katoaminen on tapahtunut minulle lukemattomia kertoja tyyliin ”höh, kuulostaapa se sana tyhmältä”, mutta nyt sain sille vihdoin oikean termin. Kielitieteilijät varmasti haukottelevat jo partaansa (sukupuolisyrjivä ilmaisu), kun allekirjoittanut pönttö vaahtoaa jostain simppelistä jutusta, mutta tällaiselle katiskaan liian pitkäksi aikaa juuttuneelle körmyniskalle uuden asian oppiminen on jännä juttu. Varsinkin, kun sain tutulle ilmiölle hienon nimityksen. Vautsi vau ja sillee.

Hauskaa vasta onkin, että sain semanttisen kylläisyyden oivalluksen AppleTV:llä pyörivästä draamakomediasarjasta Ted Lasso. Sarjassa Jason Sudeikisin näyttelemä yliopistotason amerikkalaisen jalkapallon valmentaja Ted Lasso palkataan yllättäen kehnosti menestyvän Englannin valioliigajoukkue AFC Richmondin päävalmentajaksi. Mutta tuosta sössötän ehkä joskus toiste – no jaa. Pointti oli, että sarjan 1. kauden jaksossa 6 lausuttiin seuraavat repliikit:

Ted Lasso: ”I’m not planning on that. No, my plan is for my plan to work. But you know what they say about best-laid plans, right? Said “plan” too many times. Word’s lost all it’s meaning now. Plan. Plan. Plan… doesn’t matter.”
...ja hetkeä myöhemmin:
Ted: ”Plan. Plan?”
Coach Beard: ”Word become a sound?”
Ted: “What’s that called again?”
Coach Beard: “Semantic satiation.”

Päivä päivältä enemmän ilmaa läpäisevään pääkoppaani palasi myös kohtaus sitcomista Frendit. Tilanne kehkeytyy 1. kauden jaksossa 15 ”The One With the Stoned Guy”, jossa Jon Lovitzin esittämä ravintolakriitikko Steve maistelee Monican valmistamia ruokia, mutta on niin pilvessä, että koko tilaisuus menee reisille. Steve ahmii herkut ymmärtämättä sen enempää, mitä on syömässä. Monica tarjoilee miehelle lautasellisen tarteletteja, hän imuroi ne kaikki yhtä kyytiä kitaansa, ja toteaa: ”Tartlets! Tartlets! The word has lost all meaning.”

Sanan idean kadottaminen on aika helppo temppu. Siihen riittää vain sanan toistaminen. Pari esimerkkiä. Ketä sinä tarkoitat? Ketä tästä on syyttäminen? Ketä ihmistä arvostat? Tunnetko ketään aidosti fiksua minua lukuun ottamatta? Ketä, ketä, ketä, ketäketäketä. Miten noin älyttömältä kuulostava sana voi tarkoittaa yhtään mitään. Toinen esimerkki: Mahonki, sehän on puulaji tai jotain sinne päin. Mahongista saa kauniita huonekaluja. Mutta että mahonki? Mahonki? Edelleen mahonki? Ma-hon-ki. Minusta se kuulostaa kiinalta. Johtunee siitä, että tulee mieleen mahjong, jolla ei tietty ole mitään tekemistä mahongin kanssa. Mahonki voisi kyllä hyvin olla mahjongin suomalainen muunnos, vähän kuin pesäpallo on baseballin.
”Pelattaisiinko erä mahonkia?”
”Pelaa itses kanssa, nysverö.”

Jälkikirjoitus, joka ei jälkiä jälkeensä jättänyt: ”Vielä niitä mahonkia humisee tuolla Suomen sydänmailla...” No ei tasan humise, eikä ole koskaan humissut, joten jääpä sinne humisemaan tyhmien juttujesi kanssa. Humista. Humista? Kuulostaa typerältä. Onko se ääntä jäljittelevä eli onomatopoeettinen sana? Onomatopoeettinen, oletko tosissasi? Kuinka se voi tarkoittaa mitään? Onko sana jollain tavoin edes eettinen?

Kirjoitan, onko siihen jotain sanottavaa?

Jatkoa ajanlaskun aamuhärmästä.

Ilmanvaihtohormissa on suuren turhailujuhlan tuntua. Pian tutuiksi tulevilla riveillä kirjoitan blogikirjoituksen blogikirjoituksistani. Joko taas. Kyllä taas, koska voin tehdä blogissani just, mitä haluan, joten siitäs scheisse, arvon ajatusteni lukija(t). Minä kirjoitan ihan mistä vain, mitä ikinä päähäni pälkähtää, silmiini välkähtää tai korviini särähtää.

Tänä yönä, kun tähdet yhä suosivat rohkeaa, vaikka onkin päivä tai ilta tai ehkä ei, kuitenkin jokin vuorokauden aika, mutta siitä huolimatta tarkalleen 31.12.2025 palloillen jossain kauppakeskuksen välipäivähelvetin esikartanoissa, vaikka ehken ole enää sielläkään, olen kirjoittanut tämä sutjakkaasti etenevä kokonaisuus mukaan lukien 300 nerokasta, verokasta, kehokasta, vinokasta, pinokasta, himokasta, kohokasta, kasta gris också, tuhokasta, öhökasta ja ennen kaikkea, framför allt, kaikkea mahdollista järjen kukkuvan äänen rajaseuduilla sukkuloivaa postausta. Vaikken enää koskaan kirjoittaisi mitään, olen hiton iloinen, että ylipäätään aloin kirjoittaa. Btw jos en kirjoita enää mitään, on se merkki siitä, että olen jättänyt puurolusikan narikkaan. Tein vuonna 2010 itselleni ison palveluksen, vaikken silloin ymmärtänyt homman hienoutta. 15 vuotta, eikä suotta, on hemmetin pitkä aika ihmisen elämässä. Vanhenin tuossa ajassa 34-vuotiaasta 49-vuotiaaksi. Lapseni vanhenivat samassa ajassa 2- ja 4-vuotiaista 17- ja 19-vuotiaiksi. Ja se jos jokin antaa perspektiiviä (tai persnettoa) ajan kulumiselle.

Olen rakastanut tätä harrastusta. Oli kompuroivia vuosia, varsinkin 2022-2024, jolloin tuijottelin tyhjyyteen tai omaan napaan tai vaikka sinne, enkä nähnyt enää pituus- enkä leveysakselia enkä sielun syvyysulottuvuuteen, mutta selvisin lopulta siitäkin voittajana, a wiener takes it all, ainakin toistaiseksi. Löysin kuitenkin uuden punaisen langan, uuden inspiraation ilmaista sitä, mitä olen.

Kun kelailin läpi tuottamaani tekstimassaa, sain käsityksen, ettei tyylini (?) ole muuttunut juuri mihinkään 15 vuoden aikana. Joku voisi kysyä, missä on henkinen kypsyminen. Se on siellä rivien välissä, usko pois. Tunnustan, että vuodatukseni ovat viime aikoina kääntyneet aika ajoin selvästi henkilökohtaisemmiksi johtuen extremistisistä eksistentialistisista yms. kriiseilyistä. Se on tuonut vakavampia sävyjä tekstiin. Mutta muuten kautta aikain kaikessa paistaa sama virnuilu ja sarkastinen ote käsittelyssä olevia aiheita kohtaan.

Hauskaa on ollut. Siis minulla, sillä on toissijaista, onko kenelläkään muulla ollut. Tein pikku projektin ja tsekkasin 299 aiempaa aikaansaannostani pikaisesti. Kahlattuani koko kirjoitusteni tuhkavuoren läpi tein tilaston siitä, mitkä ovat olleet keskeiset johtoajatukset postauksissani. Mitä jäi vetävän käteen, ei pää, mutta:

• Henkilökohtaista avautumista, ts. tilitystä, muisteloita, aivoituksia, jne. (onneksi valtaosa ei järin vakavalla naamalla tehtyjä): 60 kirjoitusta eli 20 % koko roskasta.
• Kirjoista, kirjoittamisesta ja kieleen liittyvistä juiduista: 50 raapustusta eli 16,7 %.
• Pelkkää pelleilyä -kategoria, eli puhdasta spedeilyä, tolloilua, perseilyä, you name it, I fuckin’ did it, and will do it again: 49 kpl eli 16,3 %.
• Musiikkiin liittyvää hölötystä: 25 kpl eli 8,3 %.
• Fiktiivisiksi luomuksiksi (jollain tasolla) tulkittavat tuherrukset: 24 kpl eli 8 %.
• Vinoilua suomalaisuudesta: 14 kpl eli 4,7 %.
• Vittuilua, viisastelua, julistamista, ”setä neuvoo” -fiilis: 14 kpl eli 4,7 % (ts. tekstejä, joista jää hienoinen paskan maku suuhun, eli ei hyvä).
• Taloudellisen ajattelun perusteita: 12 söherrystä eli 4 %.

Ja niinpä niin, emme puhkea kyyneliin, emmekä sano näkemiin, sillä aion yhä katsoa sinua suoraan silmiin. Näin näimme blogikirjoituksen numero 300. Näyttää hienolta nollineen kaikkineen. Tämä on myös 60. kirjoitus vuodelle 2025. Käsittämätön luku lukuisten laihojen vuosien jälkeen. Olenpa ollut luova pikku pirulainen. Minulle riittää omat onnitteluni, koska en havainnut onnittelijoiden jonoa ovellani. Rappurallin havaitsin, mutta se ei onnitellut, vaan makasi tuppisuuna typerä ilme kasvoillaan. Vanhaa suomalaista sananlaskua siteeraten: Kukas ketun hännän nostaisi, tuskinpa kukaan, jos se on ollut koko ajan kainalossa.

Jälkikirjoituksen jälkinäytöksen epilogi: Syvä kiitos ja kumarrus, isot rispektit, high fivet ja fist bumpit myös jälkikirjoituksille, jotka ovat esittäneet tärkeää sivuosaa ainakin tsiljoonassa kirjoituksessani.

No toki toinen bonusjälkikirvoitus: En osaa seistä päälläni, mutta osaan istua perseelläni.

Isäsuhde vailla verta(a)

Minulla on ollut aina hieman erikoiset välit isääni. Vaikka hän oli tukipilarini kaikkina aikoina ja hän oli se, joka ajoi minua opiskeluissani hyviin arvosanoihin ja yliopisto-opiskelijaksi, niin teini-iän saavutettuani emme ole tulleet koskaan oikein toimeen. Olin punainen vaate hänelle. Mutta ymmärrän sen.

Isäni oli kansakoulussa täysi tollo, vaikka se kuulostaa törkeältä lausunnolta omaa isää kohtaan. Mutta ei, hän ei ole koskaan ollut mikään ruudinkeksijä. Isälläni oli aina kova yritys esittää itseään fiksumpaa ja sivistyneempää, kun olin nuori, ja ilmeisesti se jollain tavalla toimikin, mutta minä näin aina hänen lävitsensä.

Isäni oli tapaus, joka lähti 16-vuotiaana Sysmän maaseuduilta rahtilaivaan Atlantin merille. Vajaa parikymmentä vuotta myöhemmin hänestä tuli laivanrakentaja levyseppä-ammattitittelillä. Kiitos hänen vaatimuksensa ja kannustuksensa, minusta tuli korkeakoulutettu, älykäs ja terävä(kielinen) kaveri. Mutta se alkoi toimia häntä vastaan.

Teini-iässä kaikki sai alkunsa. Opin esittämään perusteltuja vastakkaisia mielipiteitä. Ja opin esittämään ne hyvin. Isälläni oli heikko sietokyky vastakkaisia mielipiteitäni kohtaan. Enkä minä yleensä antanut periksi ennen kuin homma lähti hanskasta. Muistan erinäisiä tapauksia, kun aikamme väiteltyämme hänen verisuonensa alkoivat pullistua päässä ja puna nousi kasvoille. Joskus hän kävi jopa kraiveleihin kiinni, jotta sai minut hiljaiseksi. Hän näytti silloin niin hurjistuneelta, että tajusin tukkia turpani. Iso ongelma oli siinä, että isäni oli sitten avioeron jälkeen kasvanut henkisesti jyrkempään suuntaan ja varsinkin vanhemmalla iällä hänen mielipiteitään ei tullut kyseenalaistaa. Ja minähän olen osannut tehdä sen.

Kaikki nämä käsittämättömät vuosikymmenet olemme olleet törmäyskurssilla. Esimerkiksi ajo-opetus aikoinaan loppui kymmenessä minuutissa, koska isäni sai raivokohtauksen erinäisen sananvaihdon jälkeen ja lopetti homman siihen. Kaikki nuo vuodet on ollut vähän väliä rähinä päällä, mikä on sinällään vähintäänkin erikoinen asetelma, koska koko pienen elämäni olimme aina minä ja isä kimpassa.

Nyt, kun isäni on 77-vuotias ja minä 49-vuotias, sotatila on edelleen käynnissä. Ikääntymisen myötä kommunikointi tuntuu hankaloituvan entisestään. Viimeksi pari päivää sitten isäni kävi joulukahvilla ja tilanne kehkeytyi mielenkiintoiseksi. Isäni esitti bravuurinsa. ”Osaatko olla hetken hiljaa!”, ”Keskeytätkö sinä minut?!”, jne., hän keuhkosi. Parhaat hetket koettiin, kun olin sanomatta mitään ja siitä huolimatta hän komensi minua olemaan hiljaa. 17- ja 19-vuotiaat lapseni pidättivät nauruaan kahvipöydässä. Itselläni oli hämmästynyt ilme kasvoilla, koska en tosiaan ehtinyt sanoa sanaakaan. Mutta eipä siinä mitään uutta ollut. Sitä samaa, joka on jatkunut 35 vuotta.

Viimeksi tänään sain isäni lyömään luurin korvaani. Se tapahtui 10 minuutin sisällä. Täysin absurdia, mutta niin mahtavan totta. Kuinka nopeasti päästään sääilmiöiden toteamisesta sääennusteiden seuraamiseen ja siitä edelleen television katseluun, ja väärintulkintojen ja provosoinnin kautta (kiitos itseni) saavutamme tilanteen, jossa puhelu loppuu seinään. Sillä kertaa ärsytin tahallani, koska hänen näkemyksensä rassasivat minua. Eikä konflikti pääty ennen kuin toinen meistä vetää viimeisen henkäyksensä.