Tulee vähän haikua

Ähäkutti halpaan menitte, te rakkaat rikkaan mielikuvitukseni tuotetta olevat lukijani. En tarjoile säkeen säettä japanilaista runoutta (hyvä idea, ehkä joskus toiste), vaan pelkkää savua. Sitä itseään, savua. Palamisesta syntyvien palokaasujen ja erilaisten kiinteiden hiukkasten ja usein hienojakoisen nesteen muodostama seos eli savu. Kas juju piilee siinä, että isovanhempani kutsuivat savua usein nimityksellä haiku. Jos esimerkiksi kamiina ei sytyttäessä alkanut heti vetää, vaan savutti, saattoi isoäitini todeta: ”Tulee vähän haikua sisään.”

Merkillisen merkittävä ja syvään juurtunut tapa isovanhempieni mökillä Sysmän Nuoramoisissa oli ylläpitää rannassa ”hyttystulia”. Varsinkin isoisäni oli mieltynyt harrastukseen. Jutun juoni meni käytännössä niin, että pitkin kesää polteltiin pihan nuotiopaikalla pieniä tulia, johon lisäiltiin välillä kosteahkoja puita, jolloin haikua saatiin rantaan enemmän. Tarkoituksena oli savun avulla pitää hyttyset rannasta loitommalla. Kuinka nerokasta. No ei ollut.

Hyttystulien pitäminen ei tuottanut pääasiassa mitään hyötyä, koska haikua ei ollut riittävästi karkottamaan hyttysiä ylipäätään mistään. Ja onneksi asiain tila oli niin, koska jos haikua olisi ollut riittävästi, se olisi karkottanut rannasta hyttysten lisäksi ihmiset. Joskus valitettavasti päästiin hetkellisesti myös siihen ”ideaalitilaan”. Silloin ei auttanut muu kuin että oli häivyttävä haiusta hapekkaampaan ilmatilaan.

Kun isoisästäni aika jätti, vaalivat isoäitini ja isäni kunniakasta hyttystulien perinnettä. Vaimo kirosi hyttystulet alimpaan helvettiin. Ymmärsin hänen näkemystään. Paitsi että mainittu harrastetoiminta oli viime kädessä järjetöntä puuhaa, seurasi siitä harmittava lieveilmiö. Savun haju tarttuu tunnetusti herkästi vaatteisiin. Ja juuri tuo kismitti vaimoa eniten. Minun, hänen ja lasten vaatteet haisivat jatkuvasti niin voimakkaasti savulta, että olisi voinut kuvitella meidän olleen majoittuneena savustuspönttöön. Muut, kenties minäkin, olivat niin tottuneet hajuun, etteivät edes huomanneet sitä. Tai eivät välittäneet.

Hyttystulet olivat varmasti jokin ikiaikainen perinne, josta täytyi pitää kiinni, koska jos silloin joskus, niin sitten ikuisesti. Vähät siitä, että se oli hullun hommaa. Isoisäni kohdalla ymmärsin harrastuksen, koska hän oli vanha mies ja tulien pitäminen antoi hänelle tekemistä, eikä hänen tarvinnut olla niin paljon toimettomana tai takomassa loputtomiin yhtä ja samaa pasianssia mökin pöydän ääressä. Isoisäni ei enää juurikaan jaksanut osallistua kaikkeen työhön ja touhuun toisin kuin isoäitini, joka sattui olemaan 19 vuotta isoisääni nuorempi. Mutta se onkin sitten toinen tarina. Kunnes jälleen kohtaamme, palamisiin.