Skorpioneja illan pimeydessä

Olin äskettäin iltalenkillä koiran kanssa, kun havaitsin pari nuorisotalon virkaa toimittavaa ajoneuvoa parkissa. Tavallisestihan autossa lojuvat kuolemattomat suorittavat sosiaalisia velvoitteitaan kukin uppoutumalla omaan luuriinsa, mitä nyt joku joskus saattaa muistaa laittaa biisin soimaan. Auton kajareista voi kajahtaa nykyään sen sellaisia juttuja, kuten Drake, Travis Scott, Silk Sonic, Dua Lipa tai Billie Eilish, jotka terminaaliseen henkiseen jumitilaan edenneet X-sukupolven edustajat kategorioisivat genreen ”-ttu mitä paskaa”. Mutta tällä kertaa pääsivät yllättämään. Kun jonkin matkan päässä kuulin autosta raikuvan biisin ensisävelet, oivalsin oitis, mitä on tulossa. Se oli Scorpionsin Send me an angel, mikä saikin loihdittua hymyn virneen kulahtaneeseen naamaan.

90-luvun alkupuolella aloin kuluttaa tosissani musiikkia, ja tuolloin myös Scorpions ilmestyi kuvioihin. En erityisemmin fanittanut bändiä, mutta pidin monista kappaleista. Scorpionsin Crazy World oli yksi aivan ensimmäisistä julkaisuista, jotka saivat kunnian liittyä musiikkikokoelmaani virallisena c-kasettina, eikä minään nuhjuisena kohinakopiona. Kasetilla oli Send me an angelin lisäksi mm. radiossa täysin pahki puhki soitettu megahitti Wind of change. Pidin kuitenkin enemmän ensiksi mainitusta ja sen vuoksi oikeastaan kasetin ostinkin. Muut biisit olivat yhdentekevyyden suohon uponnutta tusinamössöä, jota ei kannata muistella.

Scorpionsin vahvuus olikin aina rock-balladeissa, kuten ylitsepääsemätön vuodatus Still loving you. En mikään Scorpions-tietopankki ole, mutta nopeatempoisempia hittejä on vaikea saada mieleen. Pappajengin vanhoilla päivillä muutama vuosi sitten julkaisema We built this house taitaa olla sellainen. Eipä olisi kukaan enää uskonut, että yhtyeeltä olisi tullut enää ainuttakaan superhittiä, mutta niin vain kävi Ein Berliner eli saksalainen munkki (Klaus) Meinella ja (Rudolf) Schenkerillä.

Crazy Worldin vauhdittamana päätin hankkia Scorpionsin seuraavankin pitkäsoiton, joka nimettiin Face the Heat. Se oli kokonaisuudessaan melko latteaa kamaa, joka ei kiinnostanut minua pätkääkään. Paitsi kaksi biisiä, jotka olivat Destin ja Daddy’s girl. Balladeja kumpikin, kas kummaa. Minulle kävi kuitenkin kömmähdys, sillä kasetin ostettuani minulle valkeni, että kappaleet olivat bonusbiisejä, joita ei ollut lisätty kasettiversioon, vaan CD:lle. Pikkaisen kyrsi.

Mitä tulee Daddy’s girl -siivuun, on pahasti väärin puhua sen kohdalla balladista, joka vie ajatukset johonkin hempeilyyn. Sanoitus on kylmäävää kuunneltavaa, sillä aiheena on insesti. Näin traagista matskua harvemmin kuulee biiseissä käsiteltävän.

Scorpions on saanut osaltani levätä rauhassa, sillä lederhosen-rokkarit eivät ole eksyneet aikoihin soittolistoilleni. Varmaan täytyy pitää itselle pieni kertauskurssi Skorppareista. Mutta propseja nykynuorisolle vanhojen sytkäriballadien muistamisesta, saihan hyvän fiiliksen aikaiseksi.

Elämä on sitcom

Ja tietenkin myös laiffii ja suklaarasia sekä kaikenlaista muuta noloa paskaa. Sitcom on puhdas jenkkilaina ja sinällään soveltumaton upotettavaksi suomen kieleen, koska sitcomille eli situation comedylle on olemassa ihan käypä suomalainen vastine ”tilannekomedia”. On kuitenkin ymmärrettävää, millainen houkutus on käyttää englanninkielistä lyhennelmää, sillä se on ytimekkäämpi ja seksikkäämpi ja tuntuu katu-uskottavalta (setäpuhetta), kuten kaikki puheenparteen ujutetut englanninkieliset heitot. Sitcom on niin juurtunut nykysuomen käyttökieleen, että tuskin kenellekään jää epäselväksi termin merkitys. Eipä täällä toimiva mystinen kielitoimisto eli kotimaisten kielten keskuskaan (kotus, koitus?) ole puuttunut asiaan. Olisi siihen voinut tuputtaa esim. ”tilkom”.

Allekirjoittanut pullahiiri on TV-sukupolven tuote, joka varttui kuvaputkitelevision lämpimässä hohteessa. Muistikuvat löytävät tilannekomedioista sellaisia havaintoja kuin Onnen päivät (Happy Days eli Fonzie-sarja), Bill Cosby Show, Tyttökullat (Golden Girls), Kate & Allie ja Terveydeksi (Cheers). Lemmenlaivaakin (Love Boat) mietin, mutta sitä tuskin mielsi ainakaan puhtaaksi tilannekomediaksi. Onnen päiviä näin vain satunnaisesti ja Terveydeksi-sarjasta tuskin katsoin kuin välähdyksiä, koska en nähnyt sarjassa mitään hauskaa. Jostain syystä Cheersin tunnari on silti jäänyt hyvin päähän. Bill Cosbya, Tyttökultia sekä Kate & Allieta katsoin enemmän. Kate & Allie oli semisti tylsä sarja, mutta Tyttökultien jatkuva toistensa nälviminen on jäänyt positiivisena asiana mieleen, samoin Bill Cosbyn eli Huxtablen perheen läpänheitto. Tyttökullat kertoivat vähän varttuneemmista naisista ja sattumoisin huomasin, että sarjan päänäyttelijöistä Betty White on viimeinen elossa oleva ja hänkin 99-vuotias! 80-luvun lopulla putkahti ruutuihin Pulmuset (Married… with Children), joka mullisti genreä. Bundyn kieroutunut perheidylli tarjoili niin rankkaa settiä ja roisia huumoria, että lakoninen ja kyyninen kenkämyyjä Al Bundy leimasi itsensä pysyvästi TV-historiaan, kuten muukin sarjan kauhugalleria. Hauska oli myös silloisen Kolmoskanavan Alf, joka kertoi ko. nimellä kutsutusta rääväsuisesta avaruusolennosta, joka oli majoittunut tavallisen amerikkalaisen perheen jäseneksi. Alfia esitti pölhön näköinen karvanukke (ei kuitenkaan lähellekään yhtä ruma kuin Yoda) ja olipa Suomessakin myynnissä Alf-pehmoleluja ja jopa Alf-sarjista julkaistiin jonkin aikaa.

90-luku toi tullessaan uudet suosikit. Frendit olivat ylitse muiden, todistaahan sen katkeamaton uusintakierrosten ketju televisiossa. Samoin radiopsykiatri Frasierin parissa viihdyin. En tiedä mistä johtui, mutta Seinfeld ja Kaikki rakastavat Raymondia menivät minulta kokonaan ohi. Ehkä Raymond jäi väliin siksi, koska minua ärsytti pääosan esittäjän omahyväinen olemus. Samoin Roseannen päähenkilö oli aivan sietämätön. Tulipa joitain muitakin katsottua jollain intensiteetillä, kuten Hulluna sinuun (Mad About You), Kolmas kivi auringosta (3rd Rock from the Sun), Dharma & Greg sekä Will & Grace -sarjoja.

Onhan siinä yllin kyllin toisen luonteisille ihmisille kestämistä, jos on yksilöitä, jotka katsovat elämää yhtenä pitkänä tilannekomediana (La Divina Commedia?). Valitettavasti tai ei, olen havainnut ko. piirteen voimistuneen omassa käyttäytymisessäni pitkällä aikavälillä. Elämän aivo-, raivo-, sydän- ja muiden tapahtumakohtausten ketju sisältää loputtomiin elementtejä, joista ammentaa tilannesidonnaista huumoria. Ja minähän ammennan ja hämmennän. Valitettavasti ihmisellä on taipumus toistaa maneerejaan ja iän myötä ne tuppaavat jopa voimistumaan. Niin ollen piirteet, jotka aiemmin on mielletty hauskoiksi tai kiinnostaviksi, muuntuvat myöhemmällä iällä rasittaviksi ja kiusallisiksi. Näin myös siksi, että henkilön välittömässä läheisyydessä käyskentelevien kanssaihmisten saturaatiopiste saavutetaan väistämättä ennemmin tai myöhemmin. Olisiko siinä ideaa, että henkilö olisi alati uudistuva, kykenisi luopumaan säännöllisen epäsäännöllisesti kaikenlaisista rutiineistaan ja pinttyneistä tavoistaan, eli tulisi alituiseen joksikin muuksi kuin mitä aiemmin on ollut. Ja lopputulos on nähtävissä kossun kirkkaana: passitus psykiatriseen hoitoon.

EDIT 3.1.2022: Betty White meni sitten poistumaan täältä 31.12.2021. Kohtalaisen kova sattuma. Olisi ollut vain 17 vuorokautta 100-vuotispäivään. Kuolema ei katso kalentereita.

Perjantai... seuraavat räävityt runoilut à la Kunkku ja Setä

Jossain ykkösellä alkaneen vuosituhannen loppuhönkäyksillä Leevi and the Leavings julkaisi kokoelman ”Keskiviikko… 40 ensimmäistä hittiä”. Koska kyseessä oli Leevi eikä mikä tahansa tusinabändi, platan nimelle oli katetta. Kaksi cd-levyllistä biisejä, jotka kaikki olivat tiukkaa tököttiä. Mutta ei siinä vielä lähellekään kaikki ollut. Joku vuosi myöhemmin Leavingseiltä tuli toinen tuplakokoelma ”Torstai… 40 seuraavaa hittiä”, joka sekin oli pullollaan sukupolvien säilömuistiin tallentuneita helmiä. Perjantaita ei koskaan tullut, mutta sen sijaan tuli Gösta Sundqvistin post mortemina Keskeneräinen sinfonia -kokoelma, johon oli kaavittu kasaan cd:n lisäksi dvd. Kokoelman nimi viittaa Göstan vuonna 1991 Radiomafialle tehdyssä haastattelussa mainitsemaan asiaan, että hänellä on sävellettynä puolitoista sinfoniaa. Samassa yhteydessä hän arveli, että ehkä niitä soitetaan hänen hautajaisissaan. Tiedä sitten, oliko totta vai Göden huumoria. Suomen mittakaavassa sellaiset biisintekijät ovat harvassa, jolla on lyödä pöytään vastaavat lukemat, mihin hän venyi.

Kuningas Pähkinän ja Setä Tamun tuotannolla ja LatL:lla ei juuri muita yhteneväisyyksiä ole kuin tuhmuuksien viljely biiseissä, joten aasinsilta on haettu Uranuksen ulkorenkailta. Mutta mainittu seikka onkin yksi niistä jutuista, jotka aktivoivat minun kuuloelimeni (se sanoi ”akti” ja ”elin”, ö-hö-hö-hö-hö). Muilta osin tyyli ja lähestymiskulma asioihin ovat tyystin erilaisia. Mutta se saati täysperävaunullinen rekka eivät estäneet minua kasaamasta toista kokoelmaa Kunkun ja Sedän lohkaisuja. Ja näistä läpäytyksistä puuttuvat vielä kokonaan yhdessä Stigin kanssa Yön Polte -kokoonpanolla loihditut Tyttö sinä olet meritähti, Rakkauden ratapiha, RIP ja Aikamoinen munapää.

”Puhallan kosteeta tuhkaa, niin peace’n love, et paidatki jo kukkaa.” – Kannut (Kesä 2011)
”Kesä tuli taas niin äkkii, en ees ehtiny jättää sua heitteille, vaik ne sano ”älä ota kesäkissaa”, en mun virheitä peittele.” – Kannut (Kesä 2011)
”Duunasin sulle kesäviinin vaan, ite pudottelen Leijonaa, hiekkarannalla mä tsiigaan vaan sun kokispullomuotoja.” – Kannut (Kesä 2011)
”Äkkiä kevennä mun säkkiä, ei hävetä tätiä takapuolel lätkiä.” – Syksyllä Palmasiin
”Huomenna kihloihin, BITCH!, ei vaiskaa.” – Syksyllä Palmasiin
”Tää on Boom City, tyyli coolisti, tanssilattialla kato poika ruumiski.” – Boom City
”Huppu peittää pään, vodkaa ei jää, tunnustuksii mimmi, voit unohtaa ne häät.” – Boom City
”Kelluen kotiin, tää on seikkailuu, taksikuskille osoitteesta veikkailuun.” – Mintunlehtitaivas
”Voin liputtaa, ja nuppiin asti, tultii tiputtaa, ihan tavaksi asti.” – Mintunlehtitaivas
”Lööv juu, lööv juu ool, vodkaa koivunlehtijääsohjoo.” – Mintunlehtitaivas
”Se on pitkän saaren jääteetä, setä kiskoo muinaisjäänteenä, Tom Collinsii, vodkaa ja marjoi, kuha löytyy niitä pienii varjoi.” – Mintunlehtitaivas
”Takakenos, hillitty, charmikas, katseet kotkana ihanas varressas, vinkkaan sulle molemmilla silmillä, sit poke onkin jo kiinni mun pillissä.” – Mintunlehtitaivas
”Laiturin laidalla, kädet kohti taivasta, vaaleeta pääl, njää ei lonkku näy paidalla.” – Mintunlehtitaivas
”Tuu kyytiin tähän suviyön sukkulaan, oot niin ihana, en päästä sua nukkumaan.” – Mintunlehtitaivas
”Toivo, ettei oo heitto, takakontis tuoksukynttilöit ja yks peitto.” – In the heat of the night
”Kaupungin valot himmeen takapeilissä, ei oo huomista, ei oo eilistä.” – In the heat of the night
”Ei oo välii, mitä kadul tapahtuu, tuulilasin läpi valuu koko avaruus.” – In the heat of the night
”En kato taakse, mä katon vaan eteen, neiti silmät kii ja kädet veteen.” – In the heat of the night
”Oon hukas, mutta äärimmäisen lipevä, ottaa silkkibokserit nyt hikeä.” – Pähkinäsillan tanssit
”Ei kesää haittaa liskot, halaa flamingoo, pliis saisinko yhden sädetikkumojiton.” – Pähkinäsillan tanssit
”Sun silmis tähtii, mä vien sut yöllä Mäkkii.” – Pähkinäsillan tanssit
”Vaiks faijas onkin ihan jees, en lähde teidän mökille.” – Pähkinäsillan tanssit
”Tääl on kylmää juomaa, lämmintä jengiä, lämmintä vettä poljen ilman kenkiä.” – P.H.H.
”Jäädä tähän luonnostaan, vihaa tai halaa koko maailmaa.” – P.H.H.
”Ego, sekä nenä, sekä dikki, ei oo pienii.” – Ollaan kaikki pinkkejä sisältä
”Vaik mul on sotamaali, on rauhanpiipus paali, sä saat mun tiipiitä koskettaa.” – Ollaan kaikki pinkkejä sisältä
”Hei girl, varo ettet satu rakastuu, joo kyl sä tiiät, takapenkil aina tapahtuu.” – Musta joki
”Tuu istuun takapöytään, pensselit lonkussa, tilii höylää.” – Tuudiluu
”Kuuluuko eteen, kuuluuko taa, kuuluuko eteen, kuuleeko maa.” – Tuudiluu
”Ennemmin tai myöhemmin, tuut näkee, kun mä itteeni lemmin, abduktion mä tuun lakanaas, Foxi ala väsää sitä X:ää ikkunaan.” – Hei Scully
”Tää on sun ilta, maailma on auki, kymmenen betonii ja elämästä nauti, twist’n shout shiiit, skumppa, onnen oikotie.” – Uunopaita
”Kosteeta ja pilvistä, bitch, on pidelly säitä, tää on oikein ilon ja onnen päivä.” – Uunopaita
”Ja taas bensaa palaa niin kuin ois ’86, takapenkil bullitölkkei, el smokot suus.” – Uunopaita
”Mä ennen Skytä Tapsan grillillä, tuplajuustokas ja maito pillillä.” – Bailukipinä
”Sekasin ku Sipilä, skumpat vodkat kipillä, kukkaa pääl ku hipillä, bitch, bailukipinä.” – Bailukipinä
”Kaupungin valoja hiipien pakoon, luonto mun etupiha, tuulet mun talo.” – Pämpada
”Lännestä, Uumajan kupeesta, juntit sanoo, että ”jätteupeeta”.” – Nyt vaan 100a
”Jatkot kupees Suomen pisimmän sillan, Tamu joi viikon, mä join sen illan.” – Nyt vaan 100a
”Tääl puistikot ja puuta, heinää, tääl kuiskii, jot muuta ei nää, valkost seinää, sävyt on poissa, kuu nousee lännest, muttei se loista.” – Nyt vaan 100a
”Meil on Kala-Jannen sopat, pikku simas lipuu käsistä lomat, mä join omat, hikee otsalla, ponnistetaan maasta, joka on jo pohjalla.” – Nyt vaan 100a
”Haluisin vaan et päivät on pitkii, limee, pepsii, ihan hivenen viskii.” – Fort Ingles
”Vamos fumos bailando señorita una cerveza mi corazon.” – Fort Ingles
”You hate me, but I definitely hate you back.” – Boss’s Wife (Setä Tamu nimellä Gerbyn Ammatti Yhdistys)
“It’s easy to love you, when you’re not here by my side, but when I make love you, I’m thinking about my boss’s wife.” – Boss’s Wife (Setä Tamu nimellä Gerbyn Ammatti Yhdistys)

Peilitesti

Ranskalainen ”ajattelija” ja patonginpurija (ei haittaa, vaikka patonki kehitettiin 1900-luvulla) René Descartes (lat. Renaultus Castraatius) letkautti jossain siellä 1600-luvun alkupuoliskolla hävettävän yksinkertaisesti ”ajattelen, siis olen” eli ”cogito ergo sum”. Kuningasajatukseen saattoi vaikuttaa pienissä punkkuhönöissä koetut aistiharhat, jotka saivat hänet epäilemään, että demoni kusettaa hänen aistejaan, joten ainoa, mihin hän voi luottaa, on mieli ja sen tuottama ajattelu, jotka mahdollistavat aistien antaman tiedon epäilemisen.

Vitsi Renén simppelin lausahduksen takana on, että jos henkilö lausahtaa ääneen tai toteaa mielessään ko. viisauden, on hänen tällöin tiedostettava oma olemassaolonsa. Jos kerran ihminen tietää ajattelevansa, hän tietää olevansa olemassa. Näin varmistetaan, että yksilöllä on mieli ja tietoisuus. Toisaalta homma toimii yhtä hyvin, jos vaikka toteaisi ”istun paskalla, siis olen”. Silloin olen sangen tietoinen siitä, että minä omassa persoonassani istun pytyllä ja tuuttaan jötikkää tulemaan. Jos pohtii vastaavasti koiraa, niin se saattaa vain ajatella ”ai jai, jotain pyrkii ulos”, ja jos sillä käy tuuri ja se pääsee heti hoitamaan pakottavan tarpeensa, turri ei jää ihailemaan tuotoksiaan itsetietoisesti ”pyöräytinpä komeat pökäleet”, vaan voi todeta, että haju on tuttu ja turvallinen eivätkä tuoreet paskakikkareet aiheuta ainakaan välitöntä uhkaa sille.

Niin näppärästi ihminen pääsi nostamaan itsensä korkean pylvään päälle suhteessa muuhun eläinkuntaan, koska hänellä oli kielellinen ilmaisukyky todetakseen olemassaolonsa ymmärrettävästi muiden lajitoveriensa keskuudessa. Kyllä siinä selkään taputtajia riitti, kun homo sapiens todistettiin näin yleväksi olennoksi. Kautta historian samainen laji on katsonut täysin tiedostaen oikeudekseen ja velvollisuudekseen väärällä tavalla ajattelevien ja väärin olemassaoloaan harjoittavien massoittaisen tietoisuuden (ja elintoimintojen) sammuttamisen, mutta ehkei kannata nyt puuttua siihen.

Vuosisatoja Descartesin jälkeen ihminen pystyi sen verran hellittämään ylenpalttisesta omahyväisyydestään, että saattoi tunnustaa mahdollisuuden muiden lajien tietoisuuden olemassaoloon. Niinpä kehitettiin yksinkertaisen nerokas peilitesti (mirror self-recognition test eli MSR eli täplätesti), jossa eläimen otsaan lätkäistään täplä joko maalilla tai tarralla ja sitten mennään peilin eteen. Jos eläin tajuaa, että peilissä oleva hahmo on se (hän?) itse, reagoi eläin jollain tapaa täplään, yleensä yrittämällä poistaa sen tavalla tai toisella. Tähän eliittijoukkoon ovat kuuluneet toistaiseksi jotkut ihmisapinalajit, harakka, norsu, pullonokkadelfiini, miekkavalas sekä kaloista paholaisrausku ja tietty puhdistajakalalaji. Koirahan reputtaa testin. Pentuna koiramme rähisi vaatekaapin peiliovelle, mutta kun ikää tuli lisää, uhoaminen ja reagointi loppuivat. Vaan eipä se peilikuvan tunnistamisesta johtunut, vaan luultavimmin siitä, ettei toisesta elukasta synny minkäänlaista hajujälkeä ja sen seurauksena koko juttu menee reippaasti yli karvakuonon ymmärryksen.

On helppo sisäistää nisäkkäiden läsnäolo peilitestin läpäisseiden listalla. Aasian norsut on mielletty hyvinkin fiksuiksi olennoiksi, onhan niillä valtavat aivotkin. Joo joo, koko ei ratkaise, vaan miten niitä käyttää. Lintuja edustava harakka on ollut älykön maineessa, pystyyhän se kuulemma käyttämään jopa apuvälineitä eli ”työkaluja” ratkaistakseen jonkin pulman sekä järjestämään hautajaisrituaalit kuolleelle lajitoverilleen. Harakka voi siis aamulla tsekata kuvajaistaan lätäkön pinnalta ja todeta, ovatko höyhenet kuosissa. Koirallakin on aamutoimensa, omamme ainakin hieroo aina aamuisin päätään mattoon. Myös jotkut varis- ja papukaijalajit pystyvät hyvinkin mutkikkaaseen ongelmanratkaisuun, vaikka reputtavatkin peilitestissä. Ei se automaattisesti tyhmäksi tee, jos ei itseään peilistä tunnista.

Kalojen mukana olo listalla on kuitenkin melko hämmentävää. Toisaalta kaloissahan on kalaöljyä eli runsaasti omega-3-rasvahappoja, joiden tiedetään olevan tärkeä tekijä aivojen hyvinvoinnin ylläpitämiseksi ja aivojen ns. valkean aineen vähenemisen estämiseksi, joten sen perusteella kalojen pitäisi olla neroja. En ollut tosissani. Paholaisrauskujen aivot ovat kaloista suurimmat. Testiin osallistuneet vankeudessa elävät veijarit olivat peilitestissä alkaneet käyttäytyä poikkeuksellisesti. Rausku oli tehnyt peilin edessä voltteja sekä heiluttanut eviään (hei tsiigaa näit siipii!) ja puhaltanut ulos ilmakuplia (hah, meitsilt tulee kuplii!).

Voi helposti kuvitella, että satunnaisesta otoksesta täysikasvuisia homo sapienseja löytyisi kourakaupalla yksilöitä, joilla ei ilmekään värähtäisi peilin edessä, vaikka dippaisi koko pään maalipönttöön. Sitä voi kahlata elämänsä läpi pää sumussa uhraamatta ajatustakaan sille, mitä se olemassaolo ja tietoisuus loppujen lopuksi oikein merkitsee. Monelle on helpompaakin, että mitä vähemmän vilkuilee peiliin, sitä vähemmän ahdistuu. Tietoisuus lisää tuskaa.

Loppulaaki: Descartesin Rellu-sedälle kävi muuten kylmät, sillä ruotsalainen vieraanvaraisuus vei häneltä hengen. Hänet kutsuttiin opettamaan ajattelemista eli filosofiaa 22-vuotiaalle kuningatar Kristiinalle, joka vänkäsi vastaan joka asiassa. Kuten suurilla filosofeilla on tapana, oli ranskis tottunut lossitteluun ja köllimään sängyssä pitkälle päivään harjoittaen ”ajatteluaan”, mutta Ruotsin hovin kurinalaisuus riisti häneltä tällaiset ylellisyydet. Alkoi fransulla v-käyrä nousta. Samoin äijä oli tykännyt sluibailla uuninpankolla kuin kissa, mutta Ruotsissa olivat olosuhteet hieman karummat. Kaiken summana ranskalainen hienohelma sai todeta keuhkokuumeen seurauksena ”en enää ole, joten eipä tarvitse ajatellakaan”.

Kirjapiirin vilistelevät vuodet

Zattuiba hazzuzti, että kauniisti kansiin sidottu kaunokirjallinen tuotos lankesi vaka vanha kirjapierun eteen kuin hanhenmaksapallerolautanen ruotsalaisen aatelisherran aamiaispöytään. Puhummehan Nikke-pojan – sillä tarkoitan äkta svensk aatelismiestä Niklas Natt och Dagia, ja oikeasti sukunimi on Natt och Dag – taannoin suomennetusta vuosilukutrilogian (tetralogia, pentalogia, heksalogia, metrologia, patologia, seksologia?) toisesta osasta 1794. Olisipa ollut raikkaan ravitsevaa, jos Niklas tai joku kirjan päähahmo olisi päättänyt pitää sapattivuoden ja kakkososa olisikin ollut 1795 (eka osa oli 1793). Olisiko se vituttanut lukijoita vai tarjonnut jännittävän, mutta kovin käytetyn, lähestymistavan rikkoa kronologinen järjestys ja tarjota mahdollisuuden palata myöhemmin mystisyyden verhon peittämään ajanjaksoon? Miksi spekuloida sellaisia, kun ketään ei kiinnosta?

Mikä tässä kiinnostaa, jos kiinnostaa, on, että herraskainen pökelsi uuden teoksen, jossa jatketaan noin suurin piirtein siitä, mihin viimeksi vuonna 1793 jäätiin. Eipä siinä kai kummempia, kun siirryttiin seuraavaan vuoteen, avattiin välissä julgåvat, sitten tuli uusivuosi ja vähän skumppaa nautittiin ja hoilattiin joukolla falle-ralle-raa vilkkuvaan ledinauhaan kiedotun hapansilakkapurkin ympärillä. Saattoi siinä Martin vähän irrotella ja kaatua teatraalisesti hankeen, mille kaikki nauroivat kohteliaasti, koska kaikkihan Martinin tuntevat, millainen velikulta hän on.

Kirjapiiri toivottaa Martinin todellisen helvetin perukoille, sillä Natt och Dag näyttää meille siniverisen perinpohjaisuudella kaikessa julmuudessaan, kuinka mieletöntä elämä on. Ei ole olemassa hyviä ihmisiä eikä onnellisia loppuja, vaan kaikki piehtaroivat saastaisissa synneissään ja loputtomasta pimeydestä kumpuavissa sairaissa mielihaluissaan, ja naiivit ihmiset ovat hyväksikäytettäviä räsynukkeja, joille kauheinkaan kohtalo ei ole yhtään liioiteltu, koska sen he ovat vähintäänkin ansainneet. Sellaiset voi sadistisella tyydytyksellä imeä kuiviin ja sen jälkeen polkea syvälle saveen. Oikeudenmukaisuudesta käy, että vahvemman kuuluu tuhota ilman säälin häivää heikommat, kunnes löytyy seuraava vahvempi, joka tuhoaa edellisen. Maanpäällisen helvetin virkaa toimittaa aistinvarainen todellisuus, josta jokainen elämän lahjan vastaanottaessaan pääsee nauttimaan, ja ihmiskunta kaiken luoja, joka helvetin ympärilleen on onnistunut rakentamaan.

Siinäpä kiteytettynä Niklaksen kirjoihinsa eläväisesti kuvailema maailma. Kuulostaako kivalta? Totta hitossa kuulostaa. Siksipä kirjan nimeen vuosiluvun perään runoiltiin kuvaavampi alaotsikko ”Elävien haudasta”. Elävien hauta on kirjan mukaan lempinimi mielisairaalalle. Piirillä ei ole kärsivällisyyttä sukeltaa teoksen syvempään analysointiin, vaan pureskelee sen nopeasti ja sylkäisee lopuksi ysköspallona tienpientareelle. Aatelisen Lemon Juice & Glycerine -pehmoisin käsin muovattu opus kuitenkin pursuaa kielen estetiikkaa, vaikka suomeksi onkin. On hämmentävää, kuinka nihilistisellä otteella siniverinen ryöpyttää päähenkilöitään. Vaikka tapahtumat saavat järkyttäviä käänteitä, ei huolta, sillä kulman takana odottaa jotain pahempaa. Kirjan edetessä helvettikin alkaa vaikuttaa armeliaalta paikalta verrattuna poloisiin ihmiskohtaloihin.

Lyckligt slutia on turha odotella vastaantulevaksi, koska kirjan hahmoille ainoa helpotuksen huokaus on se viimeinen henkäys, joka suusta pääsee ulos. Herkkisten kannattaa pysyä loitolla Niken madonluvuista, mutta kaikille sadomasokistisia ja inhopessimistisiä taipumuksia itsessään havaitseville paperinivaska on silkkaa namiskuukkelia. Vaikka bokringin isossa osassa läpikahlaamia opuksia löytyy paljon hohhoijaa-osastolle kuuluvaa joutokäyntiä, suvantovaiheita ja sen sellaista pitkäveteisyyttä, jolla kirjat saadaan kirjan pituisiksi, eivätkä jää novelleiksi, niin Niklaksen tekstiä jaksaa lukea, ja se on iso ansio se. Ja uskokaa hyvällä, kun sanon, että en tiedä, mistä puhun.