Tässä päivänä eräänä männäkesänä lunastimme syntymäpäivälahjaamme tyttärellemme tavalla, joka olisi ollut utopiaa omassa lapsuudessani. Nimittäin hän oli toivonut tietynlaisia Littlest Pet Shop -hahmoja, joita ei ole sattunut kaupoissa näkymään enää aikoihin. Näitä figuureja löytyi kuitenkin näppärästi eräältä jälleenmyyjältä Hong Kongista, kun Ebayn kautta hieman haeskeli. Täsmennyksenä vielä, että kyse oli siis Kiinan rannikolla sijaitsevasta kaupungista, eikä suomalaisesta rojutavarataloketjusta. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun leluja etsittiin vähän isommalla haravalla. Joitakin vuosia sitten tilasimme Autot/Cars-hahmoja Yhdysvalloista. Tuntuuhan se näin keski-ikäisen pirtaan hieman suuruudenhullulta toiminnalta, mutta ei tämäntyyppinen shoppailu koidu nykyisin juuri sen kalliimmaksi kuin lelukauppaan meneminen kotimaan kamaralla.
Mutta osasin minäkin lapsuudessani. Keräilin tarroja ja jonkin aikaa myös postimerkkejä (nyt saa herjata) ja yritin vaihdella niitä kavereiden kesken. Kaupankäynnin peruslainalaisuudet tulivat selviksi, kun väännettiin tosissaan vaihtokauppoja. Tarroja kertyi aika kasat ja olin ylpeä kokoelmastani. Hauska muoti-ilmiö oli Ritari Ässä -tarrat, joita sai tympeän makuisen pinkin purkan mukana. Mutta kaikki erilaiset piti saada, joten niitä ostettiin ja paljon. Vähänkö ärsytti, kun yhtä tarraa saattoi tulla 10 kappaletta, mutta niitä harvinaisia ei sitten millään. Muistan, kun yksi kaveri kävi ostamassa noin 30 purkkaa kerralla. Taisi jäädä itse purkat syömättä.
Erinäisiä vuosia myöhemmin tulivat jääkiekkotarrat, joita seurasi jääkiekkokorttien invaasio. Jyväshyvä valmisti Hockey Liiga -suklaavohvelia, josta sai yhden liigapelaajan keräilytarran. Minäkin innostuin niistä, vaikka saatoin olla hieman yli-ikäinen, mutta lapsenmielisyyttä riitti (ja riittää edelleen). Hitto, että söin paljon suklaavohvelia.
Tarrat menettivät hohtonsa, kun Leaf pukkasi markkinoille Sisu-jääkiekkokortit. Niihin paloi rahaa ja niistä oli luontevaa laajentaa NHL-keräilykortteihin. Pohjois-Amerikassa keräilykorteilla on pitkät perinteet, joten Suomeenkin tuli jos jonkinlaisen valmistajan kortteja. Opin pian, mitkä olivat arvostettuja merkkejä (esim. Upper Deck). Myös Leafia ostin ja testimielessä joitakin muita. Valmistajat tuottivat ”tyhmiltä rahat pois” -mentaliteetilla myös ns. premium-kortteja, joista sai pulittaa hunajaa ottaen huomioon, että kyseessä oli pala pahvia, jonka jälleenmyyntiarvo pyöri nollan hujakoilla.
Ensimmäiset jalkapallokortit tarttuivat käsiini, kun Upper Deck valmisti sellaisia vuoden 1994 jalkapallon mm-kisoista, jotka pidettiin Yhdysvalloissa. Jääkiekkokortit ovat jääneet jo ajat sitten, mutta futiskortteja ostan nykyisin pojalle, ehkä ”vähän” omasta mielenkiinnostanikin.
Sarjakuvista pidin paljon. Keräilin pitkään Aku Ankan taskukirjoja. Kiersin paljon antikvariaatteja, jotta sain kasattua puuttuvat alkupään numerot. Vuosien etsimisen jälkeen minulla oli täydellinen kokoelma. Lopetin taskareiden ostamisen jossain numeron 210 tienoilla, koska mielestäni tarinoiden laatu oli lähtenyt laskuun. Se itse asiassa tapahtui jo ennen numeroa 100, mutta jatkoin silti keräämistä. Elämässä pitää olla rutiineja.
Myös kaikkia muita sarjakuvia ostelin, koska antikat olivat aivan mahtavia aarreaittoja. Erilaisia sarjakuvia kertyi kellariin kassikaupalla puhumattakaan Aku Ankasta, joiden vuosikertoja on aivan älytön määrä, oikea keltaisten kansioiden meri. Samoin sellaisia lehtiä kuin Action Force (G. I. Joe) ja Transformers ostin irtonumeroina uskollisesti vuosikausia. Se oli aina juhlava hetki, kun bongasin kaupasta uunituoreen numeron.
Aikuisiällä sekoilu jatkui huolella ja isommin panoksin. Eräs lapsuuden innostuksen aihe, Otavan julkaisema Ian Livingstonen ja Steve Jacksonin kirjoittama Taistelupeli-kirjasarja (kaikkiaan 5 kirjaa), heräsi uudelleen eloon, kun huomasin, että nettikirjakaupasta sai sarjan englanninkielisiä kirjoja, joita ei koskaan julkaistu Suomessa. Tilasinpa ensin muutaman, sitten lisää ja lisää ja lisää, kunnes niitä oli yli kolmekymmentä. Nyt voin katsoa kirjojen rivistöä kirjahyllyssä ja miettiä mielessäni, miksi.
Viimeinen kalliimpi tempaus tapahtui useampia vuosia sitten, kun löysin lapsuuden Matchbox-pikkuautoja Huuto.netistä. Ostin niitä sieltä reippaanlaisesti, kunnes löysin huikeat markkinat brittien Ebaysta. Siellä tuli käytyä tiukkoja huutokauppaskaboja, ja rahaa siirtyi sumujen saarelle ihan kivasti. Nyt voin ihailla tätäkin hulluuden hohteella silattua kokoelmaa ja miettiä mielessäni, miksi.
Vastauksia lienee aika helppo lähteä veikkailemaan.
keskiviikko 23. joulukuuta 2015
perjantai 16. lokakuuta 2015
Seppo-setä sanailee
Turha mult on kaivaa luurankoja kaapista,
kun en ees kehtaa astuu ulos mun vanhast Saabista
Sä näytit mulle risukasaa,
sanoit siin voi paistaa kalaa
Mietin olisko aika vaihtaa alaa,
kun happee haukkaan ylemmiltä salaa
On tää täysin hulluu touhuu,
ilman opettajii käydä kouluu
Kun ei omatunto salli vannoo valaa,
pitäiskö mun alkaa alusta vai loppuun palaa (-ta?)
Mut vaikken enää mitään aikaan saiskaa,
Niin olis mulla ainaski aikaa,
vaiks itselleni kuoppaa kaivaa
Näin jälkkäriksi Seppo-setä totuuksia rustaa,
kertoo kuinka suurta väkee silmään kustaan
Paskapuheessa on se vinha perä,
et kun sitä tarjoillaan heti isompi erä,
on kookkaat köntsät helpompi niellä,
eikä niitä valheeks enää ykskään hölmö miellä
Vaan eipä ole Sepossa saati Saabissa nimeksikään totta,
kunhan tässä jotain ajan kulukseni tarjoan, jotta
täytemaata omaan kuoppaani saan luotua,
ja sitä ennen omani ja toisten juomat loppuun juotua.
Taustaa tällekin kuralle: Muinaistulien yön / venetsialaisten päivänä 29.8.2015 kannoin risuja kokkoon, koska sellainen nakki minulle suotiin. Siinä huhkiessani mieleeni alkoi yhtäkkiä ropista riimejä, eli suurin osa yllä esitetystä paukkui päähäni risunkannon ohessa. Vähän täytyi jälkeenpäin viimeistellä ja editoida. Onko se sitten hyvä vai huono, normaalia vai sairasta, oikein vai väärin, vaniljaa vai suklaata, maitoa vai piimää, pullotettua vai tölkitettyä, luomua vai prosessoitua, saksalaista vai japanilaista, ristiä vai rastia, maskuliinia vai feminiiniä, on sivuseikka. Ei se erotu muun kuonan seasta.
kun en ees kehtaa astuu ulos mun vanhast Saabista
Sä näytit mulle risukasaa,
sanoit siin voi paistaa kalaa
Mietin olisko aika vaihtaa alaa,
kun happee haukkaan ylemmiltä salaa
On tää täysin hulluu touhuu,
ilman opettajii käydä kouluu
Kun ei omatunto salli vannoo valaa,
pitäiskö mun alkaa alusta vai loppuun palaa (-ta?)
Mut vaikken enää mitään aikaan saiskaa,
Niin olis mulla ainaski aikaa,
vaiks itselleni kuoppaa kaivaa
Näin jälkkäriksi Seppo-setä totuuksia rustaa,
kertoo kuinka suurta väkee silmään kustaan
Paskapuheessa on se vinha perä,
et kun sitä tarjoillaan heti isompi erä,
on kookkaat köntsät helpompi niellä,
eikä niitä valheeks enää ykskään hölmö miellä
Vaan eipä ole Sepossa saati Saabissa nimeksikään totta,
kunhan tässä jotain ajan kulukseni tarjoan, jotta
täytemaata omaan kuoppaani saan luotua,
ja sitä ennen omani ja toisten juomat loppuun juotua.
Taustaa tällekin kuralle: Muinaistulien yön / venetsialaisten päivänä 29.8.2015 kannoin risuja kokkoon, koska sellainen nakki minulle suotiin. Siinä huhkiessani mieleeni alkoi yhtäkkiä ropista riimejä, eli suurin osa yllä esitetystä paukkui päähäni risunkannon ohessa. Vähän täytyi jälkeenpäin viimeistellä ja editoida. Onko se sitten hyvä vai huono, normaalia vai sairasta, oikein vai väärin, vaniljaa vai suklaata, maitoa vai piimää, pullotettua vai tölkitettyä, luomua vai prosessoitua, saksalaista vai japanilaista, ristiä vai rastia, maskuliinia vai feminiiniä, on sivuseikka. Ei se erotu muun kuonan seasta.
perjantai 9. lokakuuta 2015
Egorunkkauksen peruskurssi
Jokainen murrosikään päässyt luulisi tietävän, mitä on masturbointi. Toisin kuin omassa varhaisiässäni, seksuaalivalistuksen lähteitä löytyy nykyisin yllin kyllin vastaamaan kaikkien mieltymyksiä, koska meillä on netti, juhla armas lapsien. Lapsuudessa oppikirjoina toimivat aiheeseen pureutuvat tieteelliset julkaisut, kuten Ratto, Jallu ja Erotiikan maailma. Näitä aikakausjulkaisuja saattoi tiirailla lähimetsässä, koska kun mainittuja aarteita löytyi silloin tällöin esim. lehtiroskiksesta, oli ne piilotettava metsään kallion rakoon vanhempien ulottumattomiin. Yleensä seuraavalla kerralla lehtiä ei enää löytynyt, koska muut penskat olivat käyneet lainaamassa niitä tai omat kaverit olivat kavaltaneet ne.
Teini-iässä opetusmateriaalia tarjosi television myöhäisillan ohjelmisto. Opetusfilmeissä seikkaili mm. nainen nimeltä Emmanuelle, joka pystyi näyttämään konkreettisesti, miten alistutaan miehisten fantasioiden kohteeksi.
Kuitenkin vasta aikuisiällä ymmärsin, että fyysisen masturboinnin ohella on olemassa myös henkinen masturbointi. Tätä kokonaisuutta kutsutaan kansan keskuudessa leikkisästi myös egorunkkaukseksi. Henkistä masturbointia voi harrastaa joko yksityisesti tai julkisesti, kuten periaatteessa fyysistäkin, mutta julkisessa fyysisessä masturbaatiossa joutuu usein poliisin kanssa tekemisiin.
Jotta egorunkkauksesta pääsisi nauttimaan hyväksyttävästi täysin palkein, on ymmärrettävä tarkkaan, mitä sillä tarkoitetaan. Sana ”ego” on Sigmund Freudin ajatuskehitelmä ja psykoanalyysin iskänhän tuntevat kaikki. Ego on ”minä”, eli päänupin sisällä vallitseva tietoinen käsitys itsestä. Sigge kytki egoon kiinteästi myös sellaiset viritelmät kuin id eli mielihyväperiaatteella toimiva viettipohja (vaistonvaraisuus) sekä superego eli ympäristön vaikutuksesta muovautunut ja käyttäytymistä ylätasolla ohjaileva moraali (tolkku). Ego tasapainoilee idin ja superegon vallanhimon kanssa ja pyrkii sovitteleviin ratkaisuihin näiden kahden voiman välillä. Kolme kaverusta id, ego ja superego muodostavat yhdessä ihmisen mielen eli psyyken, joka operoi tietoisella ja tiedostamattomalla tasolla (ego tietoisella ja muut tiedostamattomalla). Nyt ollaan jo niin syvällä, että jätetään tämä tähän.
Egorunkkaus on siis minän itsetyydytystä. Henkinen masturbaatio voi olla yksityistä tai julkista, hienovaraista tai suorasukaista, tietoista tai tiedostamatonta. Minän hiveleminen nautinnon saamiseksi on hyväksyttävää niin kauan kuin se ei muodostu ympäristölle haitalliseksi. Myönnettäköön, että sosiaalinen media on liian helppo kohde poimia esimerkkejä haitallisesta julkisesta egorunkkauksesta. Some on kuin luotu mielihyväperiaatteella ohjautuvia ihmisiä varten. Sen takaavat moninaiset visuaaliset toiminnot sekä mahdollisuus jakaa itseään ja omaa ”viisauttaan” kaikille mahdollisille tahoille.
Egon hyväilemisen nautinnon saavuttamiseksi voi toteuttaa monenlaisilla kombinaatioilla. Minäkäsityksen ja itsetunnon pönkittäminen on (äärimmäisellä) kohtuudella annosteltuna ok terveen ja vahvan itsetunnon kannalta, mutta ylikorostuessaan egorunkkaus kertoo hallitsemattomasta ja muista piittaamattomasta mielihyvähakuisuudesta, ts. se viestii kehittymättömästä superegosta ja dominoivasta viettipohjasta. Vahvan itsetunnon lipeäminen valheellisen minäkuvan ja epäterveen itsetunnon puolelle käy liian helposti.
Termissä ”egorunkkaus” on valitettavasti negatiivinen kaiku. Sillä viitataan usein ihmisiin, jotka tietoisesti tai tiedostamatta korostavat julkisesti itseään ominaisuuksiensa tai omaisuutensa kautta. Julkinen egorunkkaus katsotaan herkästi kerskailuksi ja omahyväisyydeksi, jos sitä ei osaa toteuttaa todella hienovaraisesti. Tällaisen suorasukaisen toiminnan tiedostamattomuus voi olla merkki minän kehittymättömyydestä (idin vaikutus, esim. alemmuuskompleksin ylikompensointi), kun taas tietoisuus toiminnasta antaa viitteitä kieroon kasvaneesta superegosta. Monissa kulttuureissa arvostetaan nöyrää ja vaatimatonta ihmistä, joka kanssaihmistensä hyväksi koituvalla toiminnallaan osoittaa erinomaisuutensa ilman, että pitää meteliä siitä. Jos edellä mainittua on liian vaikea toteuttaa, varmin tapa napata koppi hyväksyttävästä egorunkkauksesta on yksityinen henkinen masturbointi, jolloin vältytään ulkoisilta haitoilta. Tekee ihan hyvää tunnustaa joskus itselleen kylppärin peilin edessä, kun kukaan muu ei ole kuulemassa, että olet ihan hyvä ihminen. Paitsi jos olet mulkku kusipää.
Jälkikirkastuminen: edellä esitetty kirjoitus sisältää egorunkkausta.
Myöhäinen jälkikirkastuminen: Olisiko kuitenkin "egorunkkaaminen" oikeakielisempi kuin "egorunkkaus"? Taitaa mennä pilkunrunkkaamiseksi.
Teini-iässä opetusmateriaalia tarjosi television myöhäisillan ohjelmisto. Opetusfilmeissä seikkaili mm. nainen nimeltä Emmanuelle, joka pystyi näyttämään konkreettisesti, miten alistutaan miehisten fantasioiden kohteeksi.
Kuitenkin vasta aikuisiällä ymmärsin, että fyysisen masturboinnin ohella on olemassa myös henkinen masturbointi. Tätä kokonaisuutta kutsutaan kansan keskuudessa leikkisästi myös egorunkkaukseksi. Henkistä masturbointia voi harrastaa joko yksityisesti tai julkisesti, kuten periaatteessa fyysistäkin, mutta julkisessa fyysisessä masturbaatiossa joutuu usein poliisin kanssa tekemisiin.
Jotta egorunkkauksesta pääsisi nauttimaan hyväksyttävästi täysin palkein, on ymmärrettävä tarkkaan, mitä sillä tarkoitetaan. Sana ”ego” on Sigmund Freudin ajatuskehitelmä ja psykoanalyysin iskänhän tuntevat kaikki. Ego on ”minä”, eli päänupin sisällä vallitseva tietoinen käsitys itsestä. Sigge kytki egoon kiinteästi myös sellaiset viritelmät kuin id eli mielihyväperiaatteella toimiva viettipohja (vaistonvaraisuus) sekä superego eli ympäristön vaikutuksesta muovautunut ja käyttäytymistä ylätasolla ohjaileva moraali (tolkku). Ego tasapainoilee idin ja superegon vallanhimon kanssa ja pyrkii sovitteleviin ratkaisuihin näiden kahden voiman välillä. Kolme kaverusta id, ego ja superego muodostavat yhdessä ihmisen mielen eli psyyken, joka operoi tietoisella ja tiedostamattomalla tasolla (ego tietoisella ja muut tiedostamattomalla). Nyt ollaan jo niin syvällä, että jätetään tämä tähän.
Egorunkkaus on siis minän itsetyydytystä. Henkinen masturbaatio voi olla yksityistä tai julkista, hienovaraista tai suorasukaista, tietoista tai tiedostamatonta. Minän hiveleminen nautinnon saamiseksi on hyväksyttävää niin kauan kuin se ei muodostu ympäristölle haitalliseksi. Myönnettäköön, että sosiaalinen media on liian helppo kohde poimia esimerkkejä haitallisesta julkisesta egorunkkauksesta. Some on kuin luotu mielihyväperiaatteella ohjautuvia ihmisiä varten. Sen takaavat moninaiset visuaaliset toiminnot sekä mahdollisuus jakaa itseään ja omaa ”viisauttaan” kaikille mahdollisille tahoille.
Egon hyväilemisen nautinnon saavuttamiseksi voi toteuttaa monenlaisilla kombinaatioilla. Minäkäsityksen ja itsetunnon pönkittäminen on (äärimmäisellä) kohtuudella annosteltuna ok terveen ja vahvan itsetunnon kannalta, mutta ylikorostuessaan egorunkkaus kertoo hallitsemattomasta ja muista piittaamattomasta mielihyvähakuisuudesta, ts. se viestii kehittymättömästä superegosta ja dominoivasta viettipohjasta. Vahvan itsetunnon lipeäminen valheellisen minäkuvan ja epäterveen itsetunnon puolelle käy liian helposti.
Termissä ”egorunkkaus” on valitettavasti negatiivinen kaiku. Sillä viitataan usein ihmisiin, jotka tietoisesti tai tiedostamatta korostavat julkisesti itseään ominaisuuksiensa tai omaisuutensa kautta. Julkinen egorunkkaus katsotaan herkästi kerskailuksi ja omahyväisyydeksi, jos sitä ei osaa toteuttaa todella hienovaraisesti. Tällaisen suorasukaisen toiminnan tiedostamattomuus voi olla merkki minän kehittymättömyydestä (idin vaikutus, esim. alemmuuskompleksin ylikompensointi), kun taas tietoisuus toiminnasta antaa viitteitä kieroon kasvaneesta superegosta. Monissa kulttuureissa arvostetaan nöyrää ja vaatimatonta ihmistä, joka kanssaihmistensä hyväksi koituvalla toiminnallaan osoittaa erinomaisuutensa ilman, että pitää meteliä siitä. Jos edellä mainittua on liian vaikea toteuttaa, varmin tapa napata koppi hyväksyttävästä egorunkkauksesta on yksityinen henkinen masturbointi, jolloin vältytään ulkoisilta haitoilta. Tekee ihan hyvää tunnustaa joskus itselleen kylppärin peilin edessä, kun kukaan muu ei ole kuulemassa, että olet ihan hyvä ihminen. Paitsi jos olet mulkku kusipää.
Jälkikirkastuminen: edellä esitetty kirjoitus sisältää egorunkkausta.
Myöhäinen jälkikirkastuminen: Olisiko kuitenkin "egorunkkaaminen" oikeakielisempi kuin "egorunkkaus"? Taitaa mennä pilkunrunkkaamiseksi.
keskiviikko 7. lokakuuta 2015
Gastroskooppinen elämysmatka
Jos jollekin sana ”gastro” tuo mieleen jotain syömiseen tai herkutteluun liittyvää, niin siitä ei ole nyt kysymys. Onhan toki olemassa kaikenlaisia gastronomisia nautintoja, mutta niiden sijaan minä sain osakseni gastrokooppisen nautinnon.
Harva ihminen on niin onnekas, että saa elämänsä aikana kokea sekä kolonoskopian (letku hanuriin ja tutkitaan suolistoa) että gastroskopian (letku kurkkuun ja tutkitaan mahaa). Minä kuulun nyt näiden valittujen joukkoon. Kalenteri tikitti 1.10.2015, kun astuin uuteen elämykseen. Gastroskopia osoittautui kokemukseksi, jota en voi suositella kenellekään normaalille ihmiselle. Se on toimenpiteenä nopea, mutta niin epämiellyttävä, että viisiminuuttinenkin alkaa tuntua pitkältä ajalta.
Ensimmäisenä sain puudutusainesuihkeen suuhuni. Se piti niellä heti. Hoitaja varoitti, että maistuu pahalta, eikä valehdellut yhtään. Aine oli järkyttävän makuista, väkevää ja hapanta. Taustalta nousi vinksahtanut banaanin sivumaku. Hoitaja totesikin, että tuotekehitys on mennyt jossain pieleen. Allekirjoitan sen koska vain, jos banaanin maun on tarkoitus lieventää pahaa makua.
Kun kurkku oli puudutettu, asetettiin suulleni muovinen rengas, vähän kuin isokokoinen mehupurkin suuaukko. Sillä hetkellä naksahti mieleen, että olen joutunut/päässyt osalliseksi jotain perverssiä seksileikkiä. Sitten alettiin lykkiä suuhun vähintään sentin paksuista mustaa letkua, jota kehotettiin nielemään. Siitä alkoi viiden minuutin pituinen sarjayökkäily, joka tuntui ikuisuudelta. Letku tuntui puudutusaineesta huolimatta kurkussa kamalalta. Sain ”hyviä” neuvoja, kuten ”hengitä rauhallisesti”, ”keskity hengittämiseen” ja ”vedä keuhkot täyteen ilmaa ja pidätä hengitystä”, mutta mikään ei tuntunut estävän yhä tiheämmin toistuvaa oksennusrefleksiä. Vaikka olin varma, että kohta koko vatsan sisältö nousee ylös kaikkien ihailtavaksi, ihme kyllä niin ei käynyt. Liekö letku estänyt vai mikä, mutta laatta ei lähtenyt millään.
Kun letku vedettiin ulos, olin kuolannut reippaasti pään alustalle ja suussakin oli sylkeä vähintään puoli litraa. Puudutusaineen maku kummitteli edelleen. Kurkku tuli jälkeenpäin kipeäksi ilmeisesti letkun murjomisesta.
Mahalaukun tähystys eli gastroskopia on vastenmielinen toimenpide, joka ei onneksi kestä viittä minuuttia pitempään, joten terve aikuinen sinnittelee sen läpi ihan hyvin. Heti lystin jälkeen voi takki olla hetken tyhjä jatkuvasta yökkäilystä. Vertailun vuoksi voin todeta, että otan kuitenkin paljon mieluummin letkun perärööriin, vaikka se operaatio kestääkin huomattavasti kauemmin. Siitäkin huolimatta, että kolonoskopiassa voi tuntua silloin tällöin pieniä kipuja, kun taas gastroskopia on tavallaan kivuton operaatio. Ainoa mieleen tuleva seikka gastroskopian eduksi on, ettei siinä tarvitse nauttia tyhjennysjuomaa.
Harva ihminen on niin onnekas, että saa elämänsä aikana kokea sekä kolonoskopian (letku hanuriin ja tutkitaan suolistoa) että gastroskopian (letku kurkkuun ja tutkitaan mahaa). Minä kuulun nyt näiden valittujen joukkoon. Kalenteri tikitti 1.10.2015, kun astuin uuteen elämykseen. Gastroskopia osoittautui kokemukseksi, jota en voi suositella kenellekään normaalille ihmiselle. Se on toimenpiteenä nopea, mutta niin epämiellyttävä, että viisiminuuttinenkin alkaa tuntua pitkältä ajalta.
Ensimmäisenä sain puudutusainesuihkeen suuhuni. Se piti niellä heti. Hoitaja varoitti, että maistuu pahalta, eikä valehdellut yhtään. Aine oli järkyttävän makuista, väkevää ja hapanta. Taustalta nousi vinksahtanut banaanin sivumaku. Hoitaja totesikin, että tuotekehitys on mennyt jossain pieleen. Allekirjoitan sen koska vain, jos banaanin maun on tarkoitus lieventää pahaa makua.
Kun kurkku oli puudutettu, asetettiin suulleni muovinen rengas, vähän kuin isokokoinen mehupurkin suuaukko. Sillä hetkellä naksahti mieleen, että olen joutunut/päässyt osalliseksi jotain perverssiä seksileikkiä. Sitten alettiin lykkiä suuhun vähintään sentin paksuista mustaa letkua, jota kehotettiin nielemään. Siitä alkoi viiden minuutin pituinen sarjayökkäily, joka tuntui ikuisuudelta. Letku tuntui puudutusaineesta huolimatta kurkussa kamalalta. Sain ”hyviä” neuvoja, kuten ”hengitä rauhallisesti”, ”keskity hengittämiseen” ja ”vedä keuhkot täyteen ilmaa ja pidätä hengitystä”, mutta mikään ei tuntunut estävän yhä tiheämmin toistuvaa oksennusrefleksiä. Vaikka olin varma, että kohta koko vatsan sisältö nousee ylös kaikkien ihailtavaksi, ihme kyllä niin ei käynyt. Liekö letku estänyt vai mikä, mutta laatta ei lähtenyt millään.
Kun letku vedettiin ulos, olin kuolannut reippaasti pään alustalle ja suussakin oli sylkeä vähintään puoli litraa. Puudutusaineen maku kummitteli edelleen. Kurkku tuli jälkeenpäin kipeäksi ilmeisesti letkun murjomisesta.
Mahalaukun tähystys eli gastroskopia on vastenmielinen toimenpide, joka ei onneksi kestä viittä minuuttia pitempään, joten terve aikuinen sinnittelee sen läpi ihan hyvin. Heti lystin jälkeen voi takki olla hetken tyhjä jatkuvasta yökkäilystä. Vertailun vuoksi voin todeta, että otan kuitenkin paljon mieluummin letkun perärööriin, vaikka se operaatio kestääkin huomattavasti kauemmin. Siitäkin huolimatta, että kolonoskopiassa voi tuntua silloin tällöin pieniä kipuja, kun taas gastroskopia on tavallaan kivuton operaatio. Ainoa mieleen tuleva seikka gastroskopian eduksi on, ettei siinä tarvitse nauttia tyhjennysjuomaa.
keskiviikko 30. syyskuuta 2015
Colailua
”Drinkin’ rum and Coca-Cola, go down Point Koomahnah, both mother and daughter, workin’ for the Yankee dollar” oli yksi niistä renkutuksista, joita saatoin lapsena kuulla automatkoilla kasettisoittimesta, kun isäni itse nauhoittamat kasetit avarsivat musiikillista maailmankuvaani. En tajunnut laulusta muuta kuin että siinä lauletaan rommista ja Coca-Colasta. Laululla on muuten mielenkiintoinen historia, jota voi googletella omien mielihalujen mukaan.
Vaikka rommi ja kokis on onnistunut yhdistelmä samoin kuin sitruunainen versio Cuba Libre, asian ytimessä on tällä kertaa kola. Juon sitä aika paljon. Harvassa on ne päivät, jolloin ei kasvisuutejuomaa kaatuisi kurkusta alas. Määrällisesti kuljetaan kai vielä kohtuuden rajoissa. Ainakin näin valehtelen itselleni. Lukiossa rinnakkaisluokalla oli minua pari päätä pitempi urpo, jonka näki välitunnilla aina Pepsi-pullo kädessä. Kuulemma kiskoi sitä pari litraa päivässä, ja nimenomaan sen oli oltava Pepsiä, ei mitään muuta merkkiä.
Minulle uppoaa kaikki merkit ihan sujuvasti, mutta sokerittomia versioita en suosi. Sen verran on kuitenkin annettava myönnytystä, että Pepsi Max on siedettävän makuinen, vaikka siinäkin makeutusaineet tulevat selvästi esiin. Jos rankataan merkkejä, on Pepsi ollut perinteisesti ykkönen, vaikka viime aikoina on tullut ryystettyä runsaasti Rainbow-bulkkikolaa, koska budjetti tykkää siitä ja se kuitenkin maistuu kolalta. Kaikkien aikojen suosikki on lapsuuden nostalgiaherkku Schweppes Cola, joka valitettavasti katosi Suomesta jo vuosikymmeniä sitten. Olikohan todella maku parempi vai onko aika kullannut senkin?
Lapsena tuli satunnaisesti juotua myös Dr Pepperiä, josta en juuri pitänyt, koska maku oli outo, mutta koska minua vanhemmat serkkuni ylistivät Deeku Pepperiä, niin pakkohan sitä oli juoda. Nykyisin arvostan Pepperin yleisestä linjasta poikkeavaa makua. Vaikka Dr Pepper kuuluu limsojen ryöstöhintaluokkaan, on se miellyttävää vaihtelua. Mieleen on jäänyt myös mahtava tv-mainos, jossa parrakas prätkäukko ajelee kylmäkaapilla varustetulla trikellä pitkin aavikkoa ja sinkoilee limua kaikille janoisille. Mainos oli yllättävää kyllä suomalaista tuotantoa ja löytyy tietenkin Youtubesta. Muistin syövereihin tallentui myös mainokseen liittynyt laulunpätkä: ”Dr Pepper USA [juu-es-ei], toiset tykkää, toiset ei. Ovela maku, pakko maistaa!”
Vaikka rommi ja kokis on onnistunut yhdistelmä samoin kuin sitruunainen versio Cuba Libre, asian ytimessä on tällä kertaa kola. Juon sitä aika paljon. Harvassa on ne päivät, jolloin ei kasvisuutejuomaa kaatuisi kurkusta alas. Määrällisesti kuljetaan kai vielä kohtuuden rajoissa. Ainakin näin valehtelen itselleni. Lukiossa rinnakkaisluokalla oli minua pari päätä pitempi urpo, jonka näki välitunnilla aina Pepsi-pullo kädessä. Kuulemma kiskoi sitä pari litraa päivässä, ja nimenomaan sen oli oltava Pepsiä, ei mitään muuta merkkiä.
Minulle uppoaa kaikki merkit ihan sujuvasti, mutta sokerittomia versioita en suosi. Sen verran on kuitenkin annettava myönnytystä, että Pepsi Max on siedettävän makuinen, vaikka siinäkin makeutusaineet tulevat selvästi esiin. Jos rankataan merkkejä, on Pepsi ollut perinteisesti ykkönen, vaikka viime aikoina on tullut ryystettyä runsaasti Rainbow-bulkkikolaa, koska budjetti tykkää siitä ja se kuitenkin maistuu kolalta. Kaikkien aikojen suosikki on lapsuuden nostalgiaherkku Schweppes Cola, joka valitettavasti katosi Suomesta jo vuosikymmeniä sitten. Olikohan todella maku parempi vai onko aika kullannut senkin?
Lapsena tuli satunnaisesti juotua myös Dr Pepperiä, josta en juuri pitänyt, koska maku oli outo, mutta koska minua vanhemmat serkkuni ylistivät Deeku Pepperiä, niin pakkohan sitä oli juoda. Nykyisin arvostan Pepperin yleisestä linjasta poikkeavaa makua. Vaikka Dr Pepper kuuluu limsojen ryöstöhintaluokkaan, on se miellyttävää vaihtelua. Mieleen on jäänyt myös mahtava tv-mainos, jossa parrakas prätkäukko ajelee kylmäkaapilla varustetulla trikellä pitkin aavikkoa ja sinkoilee limua kaikille janoisille. Mainos oli yllättävää kyllä suomalaista tuotantoa ja löytyy tietenkin Youtubesta. Muistin syövereihin tallentui myös mainokseen liittynyt laulunpätkä: ”Dr Pepper USA [juu-es-ei], toiset tykkää, toiset ei. Ovela maku, pakko maistaa!”
torstai 10. syyskuuta 2015
Moottorisahaneitsyyden menetys
Olen nyt menettänyt moottorisahaneitsyyteni. Tapaus sattui 4.8. kuluvaa vuotta ja kunnian sai Stihl MS 180 C, jonka isoisäni on aikoinaan hankkinut, joten mikäs sen hienompaa. Vehje syö bensaa ja puskee pakokaasuja, joten oikean moottorisahan tunnusmerkit täyttyvät. Jos käsiini olisi eksynyt joku letkuvetoinen lelu, koko juttu olisi jäänyt kirjoittamatta.
Koska moottorisaha on laite, joka kovan metelin ja vinhasti pyörivän teräketjun vuoksi herättää pelonsekaista kunnioitusta, en lähtenyt huitomaan suin päin omin päin, vaan oppimestarina toimi kunnioitettu isäni, jolla on vankempi kokemus polttomoottoriperusteisesta sahaamisesta sekä kaikesta muusta, mitä universumissa ja sen ulkopuolella tapahtuu. Ei hänkään mikään metsuri ole, mutta kuitenkin enemmän käytännön mies. Itse olisin luultavasti aloittanut lukemalla ensin kaksi tuntia käyttöohjekirjaa, ennen kuin olisin kajonnut sahaan.
Sahaaminen sujui ilman kummempia virheitä. Tosin kohde oli helppo: kapeahkoja runkoja pätkittiin pölleiksi. Tavoitteita vielä jäi, koska en päässyt kaatamaan puuta. Tämä saattaa kuulostaa melko säälittävältä 39-vuotiaan miehen suusta, ja säälittävää se onkin. Betonikuutiossa kasvanut nulikka pidettiin kaukana fyysisestä työstä, kun poika ohjattiin keskittymään koulumenestykseen. Käytännön kädentyöt (ei kaksimielisyyksiä) ovat olleet aikuisten juttuja, ja itse sain keskittyä lukemiseen, leikkimiseen, nyhjäämiseen, nuhjaamiseen sekä yleiseen luuhaamiseen. Niinpä samainen isäni on ollut keskeisessä asemassa tekemässä karhunpalvelusta, kun ymmärrykseni monesta hyödyllisestä käytännön tiedosta ja taidosta on jäänyt lapsipuolen asemaan.
Mutta tarkoitukseni ei ollut nyt purkaa traumaattista suhdetta vanhempiini, vaan puhua moottorisahailusta. Lapsuudestani voin jatkaa myöhemmin psykoterapeutin sohvalla itkeä pillittäen nallekarhu kainalossa. Sahaamiskokemus oli kaiken kaikkiaan positiivinen, vaikka eka kerta saattaa usein mennä sähläämiseksi. Pää on vain pidettävä kylmänä ja ottaa lunkisti. Huomasin, että jo lyhytaikainen sahan käyttö käy yllättävän paljon käsivoimille. Asiaan varmasti vaikutti se, että sessiossa oli ylimääräistä puristusta, kun piti varmistaa, ettei saha hyppää vahingossakaan käsistä.
Psyykkisestä vinkkelistä tapahtuma kasvatti pykälän verran miehuutta tähän löylyn- ja vaimonlyömään runkoon, kuten odottaa sopi. Nyt voin alkaa haaveilla, josko jonain päivänä sitä saisi ihan oman sahan. Sen perään voi miettiä, mitä sillä tekisi. Täytyisi varmaan ostaa metsää. Saha maksaa rahaa, varsinkin jos haluaa yläpeukut keräävän Polttomoottoroidun Sahan. Köyhällä ei ole vara ostaa halpaa. Reilun kaupankäynnin nykytulkinnan eli Kusetuksen Lain mukaisesti kalliillakin saa paskan käteen, jos ei osaa ottaa asioista perin pohjin selvää.
Koska moottorisaha on laite, joka kovan metelin ja vinhasti pyörivän teräketjun vuoksi herättää pelonsekaista kunnioitusta, en lähtenyt huitomaan suin päin omin päin, vaan oppimestarina toimi kunnioitettu isäni, jolla on vankempi kokemus polttomoottoriperusteisesta sahaamisesta sekä kaikesta muusta, mitä universumissa ja sen ulkopuolella tapahtuu. Ei hänkään mikään metsuri ole, mutta kuitenkin enemmän käytännön mies. Itse olisin luultavasti aloittanut lukemalla ensin kaksi tuntia käyttöohjekirjaa, ennen kuin olisin kajonnut sahaan.
Sahaaminen sujui ilman kummempia virheitä. Tosin kohde oli helppo: kapeahkoja runkoja pätkittiin pölleiksi. Tavoitteita vielä jäi, koska en päässyt kaatamaan puuta. Tämä saattaa kuulostaa melko säälittävältä 39-vuotiaan miehen suusta, ja säälittävää se onkin. Betonikuutiossa kasvanut nulikka pidettiin kaukana fyysisestä työstä, kun poika ohjattiin keskittymään koulumenestykseen. Käytännön kädentyöt (ei kaksimielisyyksiä) ovat olleet aikuisten juttuja, ja itse sain keskittyä lukemiseen, leikkimiseen, nyhjäämiseen, nuhjaamiseen sekä yleiseen luuhaamiseen. Niinpä samainen isäni on ollut keskeisessä asemassa tekemässä karhunpalvelusta, kun ymmärrykseni monesta hyödyllisestä käytännön tiedosta ja taidosta on jäänyt lapsipuolen asemaan.
Mutta tarkoitukseni ei ollut nyt purkaa traumaattista suhdetta vanhempiini, vaan puhua moottorisahailusta. Lapsuudestani voin jatkaa myöhemmin psykoterapeutin sohvalla itkeä pillittäen nallekarhu kainalossa. Sahaamiskokemus oli kaiken kaikkiaan positiivinen, vaikka eka kerta saattaa usein mennä sähläämiseksi. Pää on vain pidettävä kylmänä ja ottaa lunkisti. Huomasin, että jo lyhytaikainen sahan käyttö käy yllättävän paljon käsivoimille. Asiaan varmasti vaikutti se, että sessiossa oli ylimääräistä puristusta, kun piti varmistaa, ettei saha hyppää vahingossakaan käsistä.
Psyykkisestä vinkkelistä tapahtuma kasvatti pykälän verran miehuutta tähän löylyn- ja vaimonlyömään runkoon, kuten odottaa sopi. Nyt voin alkaa haaveilla, josko jonain päivänä sitä saisi ihan oman sahan. Sen perään voi miettiä, mitä sillä tekisi. Täytyisi varmaan ostaa metsää. Saha maksaa rahaa, varsinkin jos haluaa yläpeukut keräävän Polttomoottoroidun Sahan. Köyhällä ei ole vara ostaa halpaa. Reilun kaupankäynnin nykytulkinnan eli Kusetuksen Lain mukaisesti kalliillakin saa paskan käteen, jos ei osaa ottaa asioista perin pohjin selvää.
keskiviikko 2. syyskuuta 2015
Karjaa takaisin ja heti
Olen vakaasti sitä mieltä, että Karjaa pitäisi palauttaa Suomelle. Kukapa 2000-luvulla tai aiemmin syntynyt ei muistaisi kaunista Karjaata, sen vehreitä metsiä ja vihantia peltoja. Karjaa jos jokin on osa suomalaista sielunmaisemaa.
Vaan ei ole enää tuota muistojen Karjaata, siitä piti huolen iso paha Kuntauudistus. Kuntauudistus vei Karjaan lähes taistelutta ja liitti sen osaksi Raaseporia (ruots. Raseborg), keinotekoista kaupunkiyhteenliittymää, jonka muodostavat Karjaa (ruots. Karis), Pohja (ruots. Pojo) ja Tammisaari (ruots. Ekenäs).
Karjaa on ollut pitkään Ruotsinkielisten ikeen alla, kuten jostain voi päätellä. Karjaa kätkettiin vuonna 2009 Raaseporin taakse, joka nyt toimii Ruotsinkielisten viimeisenä puolustuslinnakkeena. Epäilyksenalaiseksi voi saattaa, ovatko Kuntauudistus ja Ruotsinkieliset laatineet salaisen sopimuksen, jolla alue jaettiin Ruotsinkielisten etupiiriin. Netissä liikkuu runsaasti huhuja tästä ns. Tripp Trapp -sopimuksesta, joka on nimetty norjalaisen lastenjakkaran mukaan.
Niin kauan kuin säilyvät muistot Karjaasta, on toivoa. Jokaisella yhä elossa olevalla on syvällä sisimmässään kaipuu vielä nähdä Suomen lipun liehuvan Mustion linnan (ruots. Svart slott) tornissa tai lipua venheellään pitkin Krapulaisten kanavaa (ruots. Grabbe kanal). Paljon on vilauteltu, ja on myös väläytelty ajatusta, josko Karjaa vaihdettaisiin Ahvenanmaahan (ruots. Abborreland). Samalla voitaisiin siirtää Ruotsinkieliset samaan paikkaan. Vielä kerran raikaa Karjaan kunnailla laulu ”Hej Karjaasta flickvännin minä löysin”.
Vaan ei ole enää tuota muistojen Karjaata, siitä piti huolen iso paha Kuntauudistus. Kuntauudistus vei Karjaan lähes taistelutta ja liitti sen osaksi Raaseporia (ruots. Raseborg), keinotekoista kaupunkiyhteenliittymää, jonka muodostavat Karjaa (ruots. Karis), Pohja (ruots. Pojo) ja Tammisaari (ruots. Ekenäs).
Karjaa on ollut pitkään Ruotsinkielisten ikeen alla, kuten jostain voi päätellä. Karjaa kätkettiin vuonna 2009 Raaseporin taakse, joka nyt toimii Ruotsinkielisten viimeisenä puolustuslinnakkeena. Epäilyksenalaiseksi voi saattaa, ovatko Kuntauudistus ja Ruotsinkieliset laatineet salaisen sopimuksen, jolla alue jaettiin Ruotsinkielisten etupiiriin. Netissä liikkuu runsaasti huhuja tästä ns. Tripp Trapp -sopimuksesta, joka on nimetty norjalaisen lastenjakkaran mukaan.
Niin kauan kuin säilyvät muistot Karjaasta, on toivoa. Jokaisella yhä elossa olevalla on syvällä sisimmässään kaipuu vielä nähdä Suomen lipun liehuvan Mustion linnan (ruots. Svart slott) tornissa tai lipua venheellään pitkin Krapulaisten kanavaa (ruots. Grabbe kanal). Paljon on vilauteltu, ja on myös väläytelty ajatusta, josko Karjaa vaihdettaisiin Ahvenanmaahan (ruots. Abborreland). Samalla voitaisiin siirtää Ruotsinkieliset samaan paikkaan. Vielä kerran raikaa Karjaan kunnailla laulu ”Hej Karjaasta flickvännin minä löysin”.
perjantai 12. kesäkuuta 2015
Pitkästyttävät pölinät pitkosta
Tässäpä mainio esimerkki iän tuomista eduista. Jos Hercule Poirot kehotti käyttämään pieniä harmaita aivosoluja, minun aivosolujeni harmaus johtuu niiden elottomuudesta. Hoksottimet kärsivät sellaisesta kuolonkankeudesta, ettei voi kuin päivitellä, kuinka saatanan tyhmä ihminen voi olla. Ostin joitakin päiviä sitten pullapitkon. Tunnustaudun satunnaiseksi pullan mussuttajaksi, kunhan ei muodostuisi pahaksi tavaksi. Tällä kertaa terveydelle hengenvaaralliseksi vehnäseksi valikoitui Jokioisten Leivän tuotos nimeltä ”Kappeevoipitko”.
Järsin heti ensi nälkään jonkin verran, sillä jos ihminen jollain selviää elämässä, niin se on vehnäjauhon, voin ja sokerin yhdistelmä. Sen jälkeen pitkonpätkä jäi roikkumaan pöydälle useiksi päiviksi. Palataan hieman taaksepäin. Jo kaupassa ihmettelin sanaa ”kappee”. En kerta kaikkiaan tajunnut, mitä sana voi tarkoittaa. Päättelin, että kyseessä on jokin jokioislainen erikoismurresana, jonka merkityksen voi ymmärtää vain syntyperäinen jokioislainen.
Useamman päivän kuluttua tartuin pitkoon ja päätin, että tungen sen naamariini vaikka väkisin, ettei menisi pilalle. Siinä pullaa jäystäessäni katselin käärepaperia ja silloin minulla välähti: ”kappee” tarkoittaa kapeaa. Tunsin itseni idiootiksi, mikä tosin nykyisin ei ole ollenkaan harvinaista. Jos tarkalla voisilmällä havainnoi pitkon muotoja, saattaa se olla perinteistä pullapitkoa kapeampi. Käänsin käärepaperin ympäri ja sieltä löytyi lisävalaisua pitkon nimelle:
”Tampere–Turku-rautatieltä vedettiin kapearaiteinen teollisuusrata Humppilasta Jokioisten kautta Forssaan 1898. Reitti oli ensimmäinen yleiseen liikenteeseen otettu kapearaiteinen rautatie Suomessa. Lähes koko rata kulki Jokioisten kartanon omistamalla maalla.”
Tämä varmasti kiinnosti kaikkia, tai vähintäänkin junabongareita ja pienoisrautatieharrastelijoita. ”Pidä saastaiset sormesi kaukana minun Märklinistäni!”, kimitti eräs sekavan oloinen setämies takarivistä. Kaikki Conania katsoneet tietävät, millä äänensävyllä edellinen repliikki pitää lausua. Selväpäisempi ihminen voi helposti saattaa epäilyksenalaiseksi rautatien ja pullapitkon yhteyden, mutta minulle se on yhtä luonnollinen asia kuin käen munat vieraassa pesässä tai käet vieraissa taskuissa. Katsokaas molemmat ovat pitkulaisia.
Järsin heti ensi nälkään jonkin verran, sillä jos ihminen jollain selviää elämässä, niin se on vehnäjauhon, voin ja sokerin yhdistelmä. Sen jälkeen pitkonpätkä jäi roikkumaan pöydälle useiksi päiviksi. Palataan hieman taaksepäin. Jo kaupassa ihmettelin sanaa ”kappee”. En kerta kaikkiaan tajunnut, mitä sana voi tarkoittaa. Päättelin, että kyseessä on jokin jokioislainen erikoismurresana, jonka merkityksen voi ymmärtää vain syntyperäinen jokioislainen.
Useamman päivän kuluttua tartuin pitkoon ja päätin, että tungen sen naamariini vaikka väkisin, ettei menisi pilalle. Siinä pullaa jäystäessäni katselin käärepaperia ja silloin minulla välähti: ”kappee” tarkoittaa kapeaa. Tunsin itseni idiootiksi, mikä tosin nykyisin ei ole ollenkaan harvinaista. Jos tarkalla voisilmällä havainnoi pitkon muotoja, saattaa se olla perinteistä pullapitkoa kapeampi. Käänsin käärepaperin ympäri ja sieltä löytyi lisävalaisua pitkon nimelle:
”Tampere–Turku-rautatieltä vedettiin kapearaiteinen teollisuusrata Humppilasta Jokioisten kautta Forssaan 1898. Reitti oli ensimmäinen yleiseen liikenteeseen otettu kapearaiteinen rautatie Suomessa. Lähes koko rata kulki Jokioisten kartanon omistamalla maalla.”
Tämä varmasti kiinnosti kaikkia, tai vähintäänkin junabongareita ja pienoisrautatieharrastelijoita. ”Pidä saastaiset sormesi kaukana minun Märklinistäni!”, kimitti eräs sekavan oloinen setämies takarivistä. Kaikki Conania katsoneet tietävät, millä äänensävyllä edellinen repliikki pitää lausua. Selväpäisempi ihminen voi helposti saattaa epäilyksenalaiseksi rautatien ja pullapitkon yhteyden, mutta minulle se on yhtä luonnollinen asia kuin käen munat vieraassa pesässä tai käet vieraissa taskuissa. Katsokaas molemmat ovat pitkulaisia.
 |
| Laatua viimeiseen muruseen: Kappeevoipitko, nami nami ja mussun mussun. |
 |
| Toinen jokioislainen spesialiteetti: anusvoipulla. Lukijan mielikuvituksen varaan jää, mitä on ”anusvoi”. |
torstai 11. kesäkuuta 2015
Piiri pöyhii Apulantaa
Jo joutui armas aika ja suvi suloinen, mutta jätetään Armas ja Suvi miettimään, jäikö Arvo ansaitsematta, kun piirun verran paremman kirjapiirin tahmaisiin käsiin on tarttunut mestariteos, jota ei saa ravistelemallakaan irti. Ari Väntäsen tykittämä Apulanta-yhtyeen historiikki Kaikki yhdestä pahasta on sellaista herkkujen herkkua, että oksat helvettiin muovikuusesta. Onhan se niin ja näin on, että paperinivaskan julkaisusta on vierähtänyt tovi isovaarin taskunauriissa, mutta asiaa täytyi vähän kypsytellä, vaikken tiedäkään, mitä haluan sanoa sillä. En ole rock-elämänkertoihin ennen kajonnut, mutta tämän luinkin pariin kertaan. Sen verran miellyttävää oli perehtyä näiden saman sukupolven jannujen edesottamuksiin. Tapahtumaympäristöinä pyörivät Heinola ja Lahti ovat myös kovin tuttuja mestoja, joten sekin lisäsi vetoa.
Bändin jäsenet Toni, Sipe, Antti, Tuukka, Jönssi/Parta-Sami ja muu revohka sukkuloivat läpi 1990- ja 2000-lukujen punk-, punkrock-, rock-, poprock- ja rockrock -skenen törmäten moniin hienoihin persooniin. Matkalle mahtuu mitä viihdyttävimpiä tarinoita ja sattumuksia. Kirja perustuu pitkälti Wirtasen Tonin ja Santapukin Sipen/Simon tarinointiin. Heinolan Heilin helmoista ponnistanut (ei se sieltä ponnistanut, mutta kuulosti hauskalta) bändi on hilannut itsensä hämmentävällä TSI-mentaliteetilla (se toinen TSI, ei volkkarin surkea moottori) kansakunnan kaapin päälle, koska kaappiin tämä kolmen hengen pikkujättiläinen ei enää mahtuisikaan. Teos on pullollaan hyviä heittoja ja hulvattomia juttuja, joten tässä muutama esimerkki:
”Levyllä (Mikä ihmeen Apulanta?) vierailevat Tuukka Temonen ja Tehosekoittimen Matti Mikkola, jotka soittavat Melody-Pops-tikkareita.”
Toni: ”Temonen on hienoin lavahahmo ikinä. Sen soitto oli aluksi ihan paskaa, koska ei ihminen sellaisissa asennoissa soittamaan pysty, mutta voi vittu, miten hienolta se näytti. Tuukalla oli muuvit hallussa. Se kaatuili, se oli kuin Morrison ja Cobain samassa paketissa, todella viihdyttävä esiintyjä.”
Toni: ”Väsyneen iskelmähitin soittaminen oli mulle ja Sipelle kainalopieruvitsi. … No, me mentiin Sipen kanssa Hämeenlinnaan, soiteltiin kaduilla ja nähtiin silloinen valtiovarainministeri Iiro Viinanen. Se ei suostunut kirjoittamaan kitaraani, että ”köyhiltä selkä poikki”, vaikka pyysin.”
”Apulanta alkoi jakaa Lyseonmäen koululla rockstipendiä. Sipe: ”Pankki tai klubi saattoi antaa heinolalaiselle huippuabiturientille lakkiaisissa satasen tai muutaman kymmenen markkaa. Me päätettiin jakaa kolmentuhannen markan stipendi ”rockhenkisestä toiminnasta”.”
Sipe: ”Mä menin kevätjuhlaan kuuntelemaan, kun rehtori kuulutti Apulanta-yhtymän stipendin – me oltiin yhtymä silloin. Oli hauskaa, kun vanhan liiton opettaja joutui puhumaan juhlayleisön edessä rockhenkisestä toiminnasta. Lukion hikarit olivat nyreinä, kun saivat vain pikkurahoja kun taas se hyljeksitty rokkari sai kolme tonnia.”
Toni: ”Me improvisoitiin siellä Simon kanssa sinkulle (Reunalla) b-puolet. Syntyi Gorillaz-henkiset ja reggaevaikutteiset kappaleet ”Rai-rai-rai” ja ”Japa-japa-jaa”. Kirjoitin lyriikat pahvilautasen pohjaan samalla kun ajoin autolla studiolle. Vitutti niin, ettei ole tottakaan. Kun toimitusjohtaja Tiainen sai b-puolet kuultavakseen, se soitti ja sanoi: ”En ole koskaan hävennyt yhtäkään Apulanta-biisiä, mutta nyt sekin muuttui.” No itsepähän tilasi.”
Toni: ”Reunalla-sinkku ilmestyi samana päivänä kuin Heinola 10. Albumillahan Reunalla on nimeltään Reunallat, koska me päätettiin laittaa kaikkien biisien nimien perään t. Se vasta oli paska idea.”
Vain yksi asia jäi askarruttamaan fragmentoitunutta mieltämme: mitä se tahma käsissämme oli?
Bändin jäsenet Toni, Sipe, Antti, Tuukka, Jönssi/Parta-Sami ja muu revohka sukkuloivat läpi 1990- ja 2000-lukujen punk-, punkrock-, rock-, poprock- ja rockrock -skenen törmäten moniin hienoihin persooniin. Matkalle mahtuu mitä viihdyttävimpiä tarinoita ja sattumuksia. Kirja perustuu pitkälti Wirtasen Tonin ja Santapukin Sipen/Simon tarinointiin. Heinolan Heilin helmoista ponnistanut (ei se sieltä ponnistanut, mutta kuulosti hauskalta) bändi on hilannut itsensä hämmentävällä TSI-mentaliteetilla (se toinen TSI, ei volkkarin surkea moottori) kansakunnan kaapin päälle, koska kaappiin tämä kolmen hengen pikkujättiläinen ei enää mahtuisikaan. Teos on pullollaan hyviä heittoja ja hulvattomia juttuja, joten tässä muutama esimerkki:
”Levyllä (Mikä ihmeen Apulanta?) vierailevat Tuukka Temonen ja Tehosekoittimen Matti Mikkola, jotka soittavat Melody-Pops-tikkareita.”
Toni: ”Temonen on hienoin lavahahmo ikinä. Sen soitto oli aluksi ihan paskaa, koska ei ihminen sellaisissa asennoissa soittamaan pysty, mutta voi vittu, miten hienolta se näytti. Tuukalla oli muuvit hallussa. Se kaatuili, se oli kuin Morrison ja Cobain samassa paketissa, todella viihdyttävä esiintyjä.”
Toni: ”Väsyneen iskelmähitin soittaminen oli mulle ja Sipelle kainalopieruvitsi. … No, me mentiin Sipen kanssa Hämeenlinnaan, soiteltiin kaduilla ja nähtiin silloinen valtiovarainministeri Iiro Viinanen. Se ei suostunut kirjoittamaan kitaraani, että ”köyhiltä selkä poikki”, vaikka pyysin.”
”Apulanta alkoi jakaa Lyseonmäen koululla rockstipendiä. Sipe: ”Pankki tai klubi saattoi antaa heinolalaiselle huippuabiturientille lakkiaisissa satasen tai muutaman kymmenen markkaa. Me päätettiin jakaa kolmentuhannen markan stipendi ”rockhenkisestä toiminnasta”.”
Sipe: ”Mä menin kevätjuhlaan kuuntelemaan, kun rehtori kuulutti Apulanta-yhtymän stipendin – me oltiin yhtymä silloin. Oli hauskaa, kun vanhan liiton opettaja joutui puhumaan juhlayleisön edessä rockhenkisestä toiminnasta. Lukion hikarit olivat nyreinä, kun saivat vain pikkurahoja kun taas se hyljeksitty rokkari sai kolme tonnia.”
Toni: ”Me improvisoitiin siellä Simon kanssa sinkulle (Reunalla) b-puolet. Syntyi Gorillaz-henkiset ja reggaevaikutteiset kappaleet ”Rai-rai-rai” ja ”Japa-japa-jaa”. Kirjoitin lyriikat pahvilautasen pohjaan samalla kun ajoin autolla studiolle. Vitutti niin, ettei ole tottakaan. Kun toimitusjohtaja Tiainen sai b-puolet kuultavakseen, se soitti ja sanoi: ”En ole koskaan hävennyt yhtäkään Apulanta-biisiä, mutta nyt sekin muuttui.” No itsepähän tilasi.”
Toni: ”Reunalla-sinkku ilmestyi samana päivänä kuin Heinola 10. Albumillahan Reunalla on nimeltään Reunallat, koska me päätettiin laittaa kaikkien biisien nimien perään t. Se vasta oli paska idea.”
Vain yksi asia jäi askarruttamaan fragmentoitunutta mieltämme: mitä se tahma käsissämme oli?
tiistai 2. kesäkuuta 2015
Uusi Alko-yliopisto starttaa vauhdilla
Dominoivalle Aalto-yliopistolle saadaan tänä syksynä pullonvarteenotettava kilpailija, kun uusi Alko-yliopisto avaa ovensa vain pääkaupunkiseudun kivenheiton päässä, eli tarkalleen 48 kilometrin etäisyydellä Aalto-yliopistosta.
Uutistoimisto MMT:n haastattelema Alko-yliopiston rehtori Ritva-Raisa Tenu-Keppinen valaisee muuttuvaa koulutuskenttää: ”Maailma muuttuu Escortini ja meidän on vastattava koulutushaasteeseen. Vastauksena Suuren Pullonhengen vaatimaan mukautumiseen avaamme valtiorahoitteisen Alko-yliopiston. Tiedustelu uuden opinahjon tiimoilta on ollut hyvin aktiivista ja uskomme opiskelupaikkojen menevän kuin kuumille reisille.”
MMT: ”Kaikkia varmasti kiinnostaa kuulla, mikä on rinnanympärystänne, mutta ehkä myös se, minkälainen tulee olemaan opinto-ohjelmanne.”
Tenu-Keppinen: ”Kurssitarjontamme tulee olemaan kirjavaa kuin sekäkäyttäjän aamuoksennus, joten jokaiselle löytyy varmasti mieluinen koulutusohjelma. Voin tarjota pari esimerkkiä, ja ehkä myös pari kierrosta, kun oli juuri palkkapäivä. Laskennan puolella keskitymme panos-tuotos-periaatteeseen, eli miten saavutetaan syvin mahdollinen humalatila mahdollisimman edullisesti. Peruskurssikirjana on Alkon hinnasto, jonka avulla laskemme mutkikkaita hyötysuhdelaskelmia. Emme kuitenkaan unohda kotivalmistajia, ja meillä onkin monipuolinen kurssitarjonta erilaisten kiljujen valmistusprosesseista aina perinteisen pontikan keittämiseen.
Myös etiketti on olennainen osa deekuilua, joten teemme paljon tutustumisjaksoja lähiöpubeihin. Sosiaalisen kanssakäymisen kurssilla perehdytään metodeihin, joilla vastakkaista sukupuolta lähestytään röyhkeän suorasukaisin ehdotuksin. Myös puristelu, nipistely ja erogeenisiin alueisiin ronski kajoaminen on oma kurssinsa. Kielikursseilla opiskellaan mm. roisia kielenkäyttöä, pubisanastoa, sammallusta sekä juoppohullun verbaliikkaa. Neuvottelut järjestysmiehen kanssa, jotta poke ei heittäisi ulos pubista virtsattuasi nurkkaan, käydään läpi draamakurssilla.
Musiikin kursseilla tutustutaan esimerkiksi räkälöiden äänimaailmaan ja opiskellaan, miten jukeboksista valitaan Yön ”Rakkaus on lumivalkoinen” toistettavaksi 17 kertaa peräkkäin. Erikoistumisjaksolta löytyy Kari Tapion tuotantoon keskittyvä kurssi, jossa mm. opetellaan laulamaan väärin ”Sateen jälkeen” kolmen promillen humalassa. Opimme myös tanssimaan hädin tuskin jaloillaan pysyvien pubiruusujen kanssa neliön kokoisella tanssilattialla ja antautumaan poskitangoon kantavan seinän kanssa. Mentorointiohjelmaamme on saatu haalittua jo iso liuta pitkän linjan rantojen miehiä. Näiltä rautaisilta alan ammattilaisilta eivät vinkit ihan heti lopu.”
MMT: ”Kuulostaa erittäin lupaavalta. Entä kansainvälisyysaspekti? Onko aspekti oikeasti suomen kielen sana?”
Tenu-Keppinen: ”Tutustumme monipuolisesti eri maiden juomakulttuureihin keskittyen luonnollisesti riskikäyttöön. Alkoholismiin suuntautumisen perussetti käydään läpi keskeisimpien maiden osalta. Saamme syksyllä vierailevaksi professoriksi ranskalaisen julkijuopottelun asiantuntijan Pierre-Christoph Gambinan, joka tulee antamaan neuvoja halpojen viinien suurkuluttamiseen sekä kotiviinien valmistamiseen.”
MMT: ”Mitä tapahtuu Alko-yliopistosta valmistumisen jälkeen? Mitkä ovat työllistymisnäkymät?
Tenu-Keppinen: ”Luonnollisesti emme jätä meiltä valmistuvaa omin neuvoin. Tavoitteemme on, ettei yksikään meiltä valmistunut puistomaisteri työllisty. Nollan prosentin työllisyysaste saattaa kuulostaa utopistiselta, mutta rima on asetettava korkealle. Meillä on erillinen kurssi, jossa opiskelijoita opetetaan selviämään erilaisilla tuilla siten, että mahdollisimman paljon rahaa jäisi dokaamiseen.”
”Tulevaisuus näyttää jo nyt hyvin sumuiselta, vaikka emme ole päässeet vielä edes kunnolla vauhtiin. On todennäköistä, että avaamme vuoden sisällä toimipisteen Tallinnaan, joka on opiskeluympäristönä vielä otollisempi kuin pääkaupunkiseutu. Potentiaalista opiskelijamateriaalia reissaa päivittäin Helsingin ja Tallinnan väliä”, Tenu-Keppinen toteaa lopuksi, tekee pari rietasta sormimerkkiä ja vinkkaa merkitsevästi silmää kuvaajamme suuntaan, joka on juonut helmeilevää omenaviiniä jo aamusta alkaen.
Jälkkis: ”Ei ole omaperäinen”, ”on niin nähty”, ”kopioitu Pahkasiasta”. Kenties, mutta Elvis ja Beatles tekivät jo kaiken musiikin.
Uutistoimisto MMT:n haastattelema Alko-yliopiston rehtori Ritva-Raisa Tenu-Keppinen valaisee muuttuvaa koulutuskenttää: ”Maailma muuttuu Escortini ja meidän on vastattava koulutushaasteeseen. Vastauksena Suuren Pullonhengen vaatimaan mukautumiseen avaamme valtiorahoitteisen Alko-yliopiston. Tiedustelu uuden opinahjon tiimoilta on ollut hyvin aktiivista ja uskomme opiskelupaikkojen menevän kuin kuumille reisille.”
MMT: ”Kaikkia varmasti kiinnostaa kuulla, mikä on rinnanympärystänne, mutta ehkä myös se, minkälainen tulee olemaan opinto-ohjelmanne.”
Tenu-Keppinen: ”Kurssitarjontamme tulee olemaan kirjavaa kuin sekäkäyttäjän aamuoksennus, joten jokaiselle löytyy varmasti mieluinen koulutusohjelma. Voin tarjota pari esimerkkiä, ja ehkä myös pari kierrosta, kun oli juuri palkkapäivä. Laskennan puolella keskitymme panos-tuotos-periaatteeseen, eli miten saavutetaan syvin mahdollinen humalatila mahdollisimman edullisesti. Peruskurssikirjana on Alkon hinnasto, jonka avulla laskemme mutkikkaita hyötysuhdelaskelmia. Emme kuitenkaan unohda kotivalmistajia, ja meillä onkin monipuolinen kurssitarjonta erilaisten kiljujen valmistusprosesseista aina perinteisen pontikan keittämiseen.
Myös etiketti on olennainen osa deekuilua, joten teemme paljon tutustumisjaksoja lähiöpubeihin. Sosiaalisen kanssakäymisen kurssilla perehdytään metodeihin, joilla vastakkaista sukupuolta lähestytään röyhkeän suorasukaisin ehdotuksin. Myös puristelu, nipistely ja erogeenisiin alueisiin ronski kajoaminen on oma kurssinsa. Kielikursseilla opiskellaan mm. roisia kielenkäyttöä, pubisanastoa, sammallusta sekä juoppohullun verbaliikkaa. Neuvottelut järjestysmiehen kanssa, jotta poke ei heittäisi ulos pubista virtsattuasi nurkkaan, käydään läpi draamakurssilla.
Musiikin kursseilla tutustutaan esimerkiksi räkälöiden äänimaailmaan ja opiskellaan, miten jukeboksista valitaan Yön ”Rakkaus on lumivalkoinen” toistettavaksi 17 kertaa peräkkäin. Erikoistumisjaksolta löytyy Kari Tapion tuotantoon keskittyvä kurssi, jossa mm. opetellaan laulamaan väärin ”Sateen jälkeen” kolmen promillen humalassa. Opimme myös tanssimaan hädin tuskin jaloillaan pysyvien pubiruusujen kanssa neliön kokoisella tanssilattialla ja antautumaan poskitangoon kantavan seinän kanssa. Mentorointiohjelmaamme on saatu haalittua jo iso liuta pitkän linjan rantojen miehiä. Näiltä rautaisilta alan ammattilaisilta eivät vinkit ihan heti lopu.”
MMT: ”Kuulostaa erittäin lupaavalta. Entä kansainvälisyysaspekti? Onko aspekti oikeasti suomen kielen sana?”
Tenu-Keppinen: ”Tutustumme monipuolisesti eri maiden juomakulttuureihin keskittyen luonnollisesti riskikäyttöön. Alkoholismiin suuntautumisen perussetti käydään läpi keskeisimpien maiden osalta. Saamme syksyllä vierailevaksi professoriksi ranskalaisen julkijuopottelun asiantuntijan Pierre-Christoph Gambinan, joka tulee antamaan neuvoja halpojen viinien suurkuluttamiseen sekä kotiviinien valmistamiseen.”
MMT: ”Mitä tapahtuu Alko-yliopistosta valmistumisen jälkeen? Mitkä ovat työllistymisnäkymät?
Tenu-Keppinen: ”Luonnollisesti emme jätä meiltä valmistuvaa omin neuvoin. Tavoitteemme on, ettei yksikään meiltä valmistunut puistomaisteri työllisty. Nollan prosentin työllisyysaste saattaa kuulostaa utopistiselta, mutta rima on asetettava korkealle. Meillä on erillinen kurssi, jossa opiskelijoita opetetaan selviämään erilaisilla tuilla siten, että mahdollisimman paljon rahaa jäisi dokaamiseen.”
”Tulevaisuus näyttää jo nyt hyvin sumuiselta, vaikka emme ole päässeet vielä edes kunnolla vauhtiin. On todennäköistä, että avaamme vuoden sisällä toimipisteen Tallinnaan, joka on opiskeluympäristönä vielä otollisempi kuin pääkaupunkiseutu. Potentiaalista opiskelijamateriaalia reissaa päivittäin Helsingin ja Tallinnan väliä”, Tenu-Keppinen toteaa lopuksi, tekee pari rietasta sormimerkkiä ja vinkkaa merkitsevästi silmää kuvaajamme suuntaan, joka on juonut helmeilevää omenaviiniä jo aamusta alkaen.
Jälkkis: ”Ei ole omaperäinen”, ”on niin nähty”, ”kopioitu Pahkasiasta”. Kenties, mutta Elvis ja Beatles tekivät jo kaiken musiikin.
torstai 30. huhtikuuta 2015
Pollean pohdinnan pomeloita
Tässä tulee parasta vastinetta paskalle.
Jos jollain on kaikki langat käsissään, hän on tehnyt niistä toisille narun kaulaan.
Kännissä on kiva mennä tax-freehin, koska silloin luulee itseään miljonääriksi.
Rakastan ytimekkäitä englanninkielisiä fraaseja, kuten ”yes” ja “no”, sekä ”I didn’t see that coming”, ”sounds like a plan to me” ja tietenkin ”if you tolerate this, your children will be next”. Ja meinasi unohtua: “Dude, you need to get laid, seriously”.
Olen huomannut, että kehotuksessa ”haista vittu” on jotain idiomaattista. Vai oliko se idioottimaista?
Kuuntelen vain hyvää musiikkia. Huonon musiikin jätän muille.
Monet tekevät itsestään numeron, usein ja ansaitusti vieläpä kovin pienen numeron.
Useat ihmiset ovat tosi hauskoja, jopa vitsejä itsessään.
Melkein tunsin kerran itseni voittajaksi, mutta joku toinen ehti ensin.
Oveni aukeaa sinulle vain ulospäin.
Tekemistä perfektionisteille loppuelämäksi: Piirrä paperille niin iso ympyrä kuin mahdollista. Eikö tullut täydellisen ympyrän muotoista? Ei se mitään, jatka yrittämistä.
Huomasin juuri, että tästä tuli tällainen kirjoitus.
Jos jollain on kaikki langat käsissään, hän on tehnyt niistä toisille narun kaulaan.
Kännissä on kiva mennä tax-freehin, koska silloin luulee itseään miljonääriksi.
Rakastan ytimekkäitä englanninkielisiä fraaseja, kuten ”yes” ja “no”, sekä ”I didn’t see that coming”, ”sounds like a plan to me” ja tietenkin ”if you tolerate this, your children will be next”. Ja meinasi unohtua: “Dude, you need to get laid, seriously”.
Olen huomannut, että kehotuksessa ”haista vittu” on jotain idiomaattista. Vai oliko se idioottimaista?
Kuuntelen vain hyvää musiikkia. Huonon musiikin jätän muille.
Monet tekevät itsestään numeron, usein ja ansaitusti vieläpä kovin pienen numeron.
Useat ihmiset ovat tosi hauskoja, jopa vitsejä itsessään.
Melkein tunsin kerran itseni voittajaksi, mutta joku toinen ehti ensin.
Oveni aukeaa sinulle vain ulospäin.
Tekemistä perfektionisteille loppuelämäksi: Piirrä paperille niin iso ympyrä kuin mahdollista. Eikö tullut täydellisen ympyrän muotoista? Ei se mitään, jatka yrittämistä.
Huomasin juuri, että tästä tuli tällainen kirjoitus.
keskiviikko 29. huhtikuuta 2015
Saatanan Sanajahdin jatko-osa
Kun viime vuoden kesähelteillä loikkasin kehityksen portaita pari askelmaa ylöspäin ja hankin Android-puhelimen, en tiennyt millaiseen kurimukseen se voi johtaa. Vanha kunnon nokialainen Symbian-luuri oli muuttunut nopeasti reliikiksi, joka ei kelvannut muuhun kuin soittamiseen ja tekstiviestittelyyn. Ne kolme käyttöliittymälle tarjolla ollutta Angry Birdsiäkin olin pelannut loppuun jo ajat sitten.
Kohta on vuosi vierähtänyt Androidia pällistellessä. En ole ladannut puhelinta täyteen käteviä hyöty- ja viihdesovelluksia, mutta joitakin kylläkin. Olen tuhlannut niin järjettömän paljon elämääni hankaamalla 5,2 tuuman ruudulta FIFA-jalkapalloa, ettei aikuiseksi joillakin löyhillä kriteereillä määriteltävä 39-vuotias mies kehtaisi sitä ikinä myöntää. Toinen erittäin paljon pelaamani kenties vähemmän lapsellinen peli on nimeltään Sanajahti 2, joka kuitenkin aiheuttaa minussa hyvinkin lapsellisia primitiivireaktioita.
Ajanvietteen idea on hyvin yksinkertainen: 4 x 4 -ruudukolla on kirjaimia satunnaisessa järjestyksessä ja sieltä pitää etsiä annetussa ajassa mahdollisimman paljon sanoja. Sanat voivat luikerrella ruudukossa miten sattuu. Pidemmistä sanoista saa paremmin pisteitä kuin lyhyistä. Hoksottimia koettelevassa sovelluksessa on jokin minua syvältä puhutteleva piirre, koska sanajahtisessioni johtaa lähes aina itsehillinnän pettämisen partaalle. Ehkä jostakin näkökulmasta on menty joskus partaan yli. Olen pelin takia tähän mennessä harkinnut mm. lyödä nyrkkini puhelimen ruudusta sisään, vääntää kännykän poikki, puristaa luurin nyrkissä rikki, heittää seinään, paiskata ikkunan läpi ja käyttää laitetta jalkapallona. Järkevimpiä ajatuksia on ollut se, että poistaisin lopullisesti koko sadomasokistisen sovelluksen.
Kuitenkin en ole vieläkään rikkonut puhelinta enkä deletoinut sovellusta. Yhä uudelleen ja uudelleen palaan pelin ääreen. Periksiantamattomuutta (= tyhmyyttä?) näyttää riittävän, vaikka lähes joka kerta pelisessio päättyy vitutukseen.
Lopuksi on palan painikkeeksi mainittava eräästä loistavasta taiteenlajista, joka liittyy Sanajahtiin. Koska peliä pelataan verkossa, saattaa ruudukon kimpussa olla yhtä aikaa parhaimmillaan toista tuhatta pelaajaa. Pelaaja saa itse määritellä nimimerkkinsä. Niinpä ns. ykkösketjun sanan jahtaajia ovat sellaiset nimimerkit kuin JALLUPIHTI, JalluPirkko, Kukkilannalli, saananjahti, MuikonPena, APPIHERISTELEE, INTERNETBONANZA, KimppaPimppaaAah, MätäRotanLöyhkä, vittumitäsanoja, LUV2FART, Reiskajahtaa, ALAPESUKONE, Konemage, Johnshaft2 ja BIBBISJULLE, näin muutamia mainitakseni.
Jälkimainingit: Sain joskus muinoin pikkunassikkana lahjaksi Nintendon yksiruutuisen Parachute-elektroniikkapelin, Game & Watch -sarjaa. Peli on tallessa ja toimii, mutta laitteen kulmassa hampailla kaluamisen jälkiä. Purentakokeet syntyivät vavahduttavien game over -tunnereaktioiden aiheuttamina. Osattiin sitä ennenkin.
Kohta on vuosi vierähtänyt Androidia pällistellessä. En ole ladannut puhelinta täyteen käteviä hyöty- ja viihdesovelluksia, mutta joitakin kylläkin. Olen tuhlannut niin järjettömän paljon elämääni hankaamalla 5,2 tuuman ruudulta FIFA-jalkapalloa, ettei aikuiseksi joillakin löyhillä kriteereillä määriteltävä 39-vuotias mies kehtaisi sitä ikinä myöntää. Toinen erittäin paljon pelaamani kenties vähemmän lapsellinen peli on nimeltään Sanajahti 2, joka kuitenkin aiheuttaa minussa hyvinkin lapsellisia primitiivireaktioita.
Ajanvietteen idea on hyvin yksinkertainen: 4 x 4 -ruudukolla on kirjaimia satunnaisessa järjestyksessä ja sieltä pitää etsiä annetussa ajassa mahdollisimman paljon sanoja. Sanat voivat luikerrella ruudukossa miten sattuu. Pidemmistä sanoista saa paremmin pisteitä kuin lyhyistä. Hoksottimia koettelevassa sovelluksessa on jokin minua syvältä puhutteleva piirre, koska sanajahtisessioni johtaa lähes aina itsehillinnän pettämisen partaalle. Ehkä jostakin näkökulmasta on menty joskus partaan yli. Olen pelin takia tähän mennessä harkinnut mm. lyödä nyrkkini puhelimen ruudusta sisään, vääntää kännykän poikki, puristaa luurin nyrkissä rikki, heittää seinään, paiskata ikkunan läpi ja käyttää laitetta jalkapallona. Järkevimpiä ajatuksia on ollut se, että poistaisin lopullisesti koko sadomasokistisen sovelluksen.
Kuitenkin en ole vieläkään rikkonut puhelinta enkä deletoinut sovellusta. Yhä uudelleen ja uudelleen palaan pelin ääreen. Periksiantamattomuutta (= tyhmyyttä?) näyttää riittävän, vaikka lähes joka kerta pelisessio päättyy vitutukseen.
Lopuksi on palan painikkeeksi mainittava eräästä loistavasta taiteenlajista, joka liittyy Sanajahtiin. Koska peliä pelataan verkossa, saattaa ruudukon kimpussa olla yhtä aikaa parhaimmillaan toista tuhatta pelaajaa. Pelaaja saa itse määritellä nimimerkkinsä. Niinpä ns. ykkösketjun sanan jahtaajia ovat sellaiset nimimerkit kuin JALLUPIHTI, JalluPirkko, Kukkilannalli, saananjahti, MuikonPena, APPIHERISTELEE, INTERNETBONANZA, KimppaPimppaaAah, MätäRotanLöyhkä, vittumitäsanoja, LUV2FART, Reiskajahtaa, ALAPESUKONE, Konemage, Johnshaft2 ja BIBBISJULLE, näin muutamia mainitakseni.
Jälkimainingit: Sain joskus muinoin pikkunassikkana lahjaksi Nintendon yksiruutuisen Parachute-elektroniikkapelin, Game & Watch -sarjaa. Peli on tallessa ja toimii, mutta laitteen kulmassa hampailla kaluamisen jälkiä. Purentakokeet syntyivät vavahduttavien game over -tunnereaktioiden aiheuttamina. Osattiin sitä ennenkin.
tiistai 24. maaliskuuta 2015
Kolonoskooppinen elämysmatka
Olihan se hieno reissu. Matkan valmistelut aloitin jo hyvissä ajoin. Useita päivä ennen kliimaksia piti tehdä pieniä viilauksia ruokavalioon, jotta matka onnistuisi. Puhtaus on puoli ruokaa, joten h-hetkeä edeltävänä iltana täytyi röörit tyhjentää ja putsata perusteellisesti. Tähän otin avuksi erinomaisen, vaikkakin hintavan (n. 30 euroa!) Moviprep-tyhjennysvalmisteen. Kahdesta jauhepussista sekoitettiin litran verran sitrukselle maistuvaa herkkujuomaa, joka tuli kipata kurkkuun parin tunnin kuluessa. Jännittävä juomatehtävä osoittautui yllättävän haasteelliseksi, koska aspartaamilla ja asesulfaami k:lla toteutettu ylenpalttinen äitelyys alkoi tökkiä vastaan jo parin lasillisen jälkeen. Kiskoin sisukkaasti lientä, mutta etominen ja pahoinvointi alkoi päästä niskan päälle. Tyhjennysjuoman tarkoitushan ei ole poistua suun vaan alaruumiissa sijaitsevan poistoaukon kautta. Tiukkaa teki, sillä oli melko lähellä, ettei homma olisi mennyt ryteikköön. Lopulta kiitos seisoi, kun peräosastosta alkoi iloisesti suihkuta suolensisällöt herkkujuoman vauhdittama. On se vain joka kerta mielenkiintoinen kokemus, kun tuntee pissaavansa takapuolen kautta.
Ensimmäinen etappi oli onnistunut, mutta juomahaaste oli toistettava heti seuravana aamuna. Jostain syystä drinksun nauttiminen oli helpompaa, ja toinen tyhjennysoperaatio oli vain sen varmistamista, että lopputulos oli ns. viimosen päälle puhdasta jälkeä. Jälkimmäisellä kerralla tuli ruiskittua pönttöön lähinnä kirkasta nestettä, sillä ruoansulatuskanavan asukit oli evakuoitu jo edellisenä iltana. Kuriositeettina voin mainita, että neste poistui välillä lähes paloruiskun paineella. On ihmeellistä, kuinka huikeisiin suorituksiin pieni mitätön suolisto voi taipua. Nyt oli alkuvalmistelut hoidettu, joten määränpää näkyi jo horisontissa.
Pikakelataan huipennukseen. Mustaa roikkaa tuupattiin sisään siitä reikelistä, joka kaikille heteromiehille pitäisi olla ”exit only”. No, joskus on tingittävä periaatteista, jos tilanne niin vaatii. Kameralla varustetun monitoimiletkun matka kohti käymättömiä korpimaita on mielenkiintoista seurattavaa, vaikka välillä hieman kivuliasta. Kuinka moni voi kehua nähneensä suorana lähetyksenä telkkarista omaa paksu- ja ohutsuoltaan tai vaikkapa umpilisäkettään? Siinä saa vastinetta (vero)rahoilleen. Videokameran eteneminen pitkin kosteita suolistotunneleita oli kuin Indiana Jones -elokuvasta. Välillä napsaistiin sieltä täältä koepaloja ja otettiin valokuvia. Täytyyhän reissulta saada matkamuistoja ja onnistuneita otoksia. En ole varma, saanko fotot omaan käyttööni, jotta voisin esitellä niitä slideshowna ystäville ja sukulaisille. Mutta joka tapauksessa matka meni putkeen ja palauduin monta kaunista muistoa rikkaampana.
Ensimmäinen etappi oli onnistunut, mutta juomahaaste oli toistettava heti seuravana aamuna. Jostain syystä drinksun nauttiminen oli helpompaa, ja toinen tyhjennysoperaatio oli vain sen varmistamista, että lopputulos oli ns. viimosen päälle puhdasta jälkeä. Jälkimmäisellä kerralla tuli ruiskittua pönttöön lähinnä kirkasta nestettä, sillä ruoansulatuskanavan asukit oli evakuoitu jo edellisenä iltana. Kuriositeettina voin mainita, että neste poistui välillä lähes paloruiskun paineella. On ihmeellistä, kuinka huikeisiin suorituksiin pieni mitätön suolisto voi taipua. Nyt oli alkuvalmistelut hoidettu, joten määränpää näkyi jo horisontissa.
Pikakelataan huipennukseen. Mustaa roikkaa tuupattiin sisään siitä reikelistä, joka kaikille heteromiehille pitäisi olla ”exit only”. No, joskus on tingittävä periaatteista, jos tilanne niin vaatii. Kameralla varustetun monitoimiletkun matka kohti käymättömiä korpimaita on mielenkiintoista seurattavaa, vaikka välillä hieman kivuliasta. Kuinka moni voi kehua nähneensä suorana lähetyksenä telkkarista omaa paksu- ja ohutsuoltaan tai vaikkapa umpilisäkettään? Siinä saa vastinetta (vero)rahoilleen. Videokameran eteneminen pitkin kosteita suolistotunneleita oli kuin Indiana Jones -elokuvasta. Välillä napsaistiin sieltä täältä koepaloja ja otettiin valokuvia. Täytyyhän reissulta saada matkamuistoja ja onnistuneita otoksia. En ole varma, saanko fotot omaan käyttööni, jotta voisin esitellä niitä slideshowna ystäville ja sukulaisille. Mutta joka tapauksessa matka meni putkeen ja palauduin monta kaunista muistoa rikkaampana.
keskiviikko 18. maaliskuuta 2015
Keskeytyksiä kerrakseen
Kimi Räikkönen on joutunut keskeyttämään kisansa. Keskeytys tapahtui 16 kierrosta ruutulipun jälkeen ja johtui bensan loppumisesta. Räikkönen jatkoi radan ympäri ajamista, vaikka muut olivat lopettaneet. Tavoitimme Kimin radan varrelta kävelemästä ja saimme häneltä pikaisen kommentin: ”Nooo, mä tota päätin jatkaa vähän pitempään, kun mä tykkään formuloilla ajamisesta ja kerran autokin toimi eikä radalla sit ollu enää muita häiritsemässä.”
Lisäksi Räikköselle sattui samalle päivälle toinen ikävä keskeytys, kun hän joutui keskeyttämään yhdynnän. Syynä ei ollut rengasrikko, vaan Kimin omien sanojen mukaan ”telkkarista tuli jalkapalloa ja jääkaapissa oli kylmää kaljaa, niin ne alkoi kiinnostaa enemmän”. Hän tarkensi vielä, että ”ei mua sit oikein huvittanut, kun se Minttukin oli jotenkin kylmä eikä ollut mukana siinä jutussa ja se tiuskikin mulle, että ’voisit sä olla edes vinkumatta kuin joku neulalla pistetty jalkapallo’ ja siitä sit mulle tulikin mieleen, että se futismatsi tulee telkusta. Pakastimestakin löytyi tosi kylmää Minttua, niin ei sit mulla ollu enää paha mieli.”
Kolmas ja illan viimeinen keskeytys tapahtui, kun Räikkönen joutui keskeyttämään tuuballa käyntinsä. ”No se kersa alkoi parkua, kun mä olin istunut pytyllä noin 20 minuuttia Aku Ankkaa lukemassa ja mun oli sit pakko nousta siitä, kun Minttu oli häipynyt treenitunnille. Pyllykin tuli vähän huonosti pyyhittyä, siis oma, ei muksun”, kommentoi Kimi tapahtunutta. ”Mut muista tää, mun kakat on pytys, mut Valtterin Bottas”, Räikkönen lohkaisee lopuksi.
Lisäksi Räikköselle sattui samalle päivälle toinen ikävä keskeytys, kun hän joutui keskeyttämään yhdynnän. Syynä ei ollut rengasrikko, vaan Kimin omien sanojen mukaan ”telkkarista tuli jalkapalloa ja jääkaapissa oli kylmää kaljaa, niin ne alkoi kiinnostaa enemmän”. Hän tarkensi vielä, että ”ei mua sit oikein huvittanut, kun se Minttukin oli jotenkin kylmä eikä ollut mukana siinä jutussa ja se tiuskikin mulle, että ’voisit sä olla edes vinkumatta kuin joku neulalla pistetty jalkapallo’ ja siitä sit mulle tulikin mieleen, että se futismatsi tulee telkusta. Pakastimestakin löytyi tosi kylmää Minttua, niin ei sit mulla ollu enää paha mieli.”
Kolmas ja illan viimeinen keskeytys tapahtui, kun Räikkönen joutui keskeyttämään tuuballa käyntinsä. ”No se kersa alkoi parkua, kun mä olin istunut pytyllä noin 20 minuuttia Aku Ankkaa lukemassa ja mun oli sit pakko nousta siitä, kun Minttu oli häipynyt treenitunnille. Pyllykin tuli vähän huonosti pyyhittyä, siis oma, ei muksun”, kommentoi Kimi tapahtunutta. ”Mut muista tää, mun kakat on pytys, mut Valtterin Bottas”, Räikkönen lohkaisee lopuksi.
perjantai 20. helmikuuta 2015
Kuivaa papeloa
Taloudessamme asuva toinen täysi-ikäinen päätti syödä iltapalaksi rahkaa, mikä sinällään oli aika poikkeuksellista häneltä, koska fitness-mätöksi vahvasti leimautunut maitojaloste ei yleensä kuulu hänen ruokavalioonsa. Kommentoin rahkaa sanomalla sitä kuivaksi papeloksi. Tähän hän vuorostaan, ettei sellaista sanaa kuin ”papelo” ole olemassakaan. Alun perin isäni on käyttänyt tätä järkyttävän typerältä kuulostavaa sanaa luonnehtimaan juuri kaikenlaista kuivahkon tuntuista, möhnäistä kurkkuun tarrautuvaa ravintoa. En itsekään koskaan pitänyt sanasta, mutta silti sorrun nyt itse käyttämään sitä.
Jokainen ihmetyksen aihe ratkeaa viime kädessä KVG-metodilla (onko se jo vanhentunut termi?). Ja kas kummaa, suomen kieli tunnistaa sanan papelo. Ensimmäinen repeilyn aihe oli se, että ratkaisu löytyi paikasta nimeltä Pitsiwiki. En tosiaan kuvitellut, että sellainen wiki kuin ”pitsiwiki” olisi olemassa. Kaikki wikit ovat näköjään mahdollisia. Pitsiwikin mukaan ”nyytinkejä papeloitaessa eli itäsuomalaisittain pitsiä nyplätessä käytetään nypylöinä papeloita”. Löytyi myös kuvia sorvatuista ja veistetyistä papeloista eli kapeista puupalikoista. Joka tapauksessa papelon yhdistäminen ruokaan vaatii jo raskaskätisempää mielikuvitusta. Papelon nieleminen tuottaa varmasti tuskaa.
Lisäksi löytyi monenlaisia muita papeloita, kuten esim. meksikolainen käsityökauppa, urheiluseura ja joitakin Papelo-sukunimisiä tyyppejä. Sekä papelorikko, tuo maanmainio kuivien paikkojen valkokukkainen rikkokasvi. Se niistä papeloista.
Jk: Minulla on riittänyt omaa hauskaa, kun selvisi, että jenkeissä on sellainen arvostettu vaatesuunnittelija kuin James Perse. Ei pitäisi sortua anaalivaiheen pelleilyihin, vaan tätäkin asiaa tulisi tutkia omana itsenään eli per se.
Jokainen ihmetyksen aihe ratkeaa viime kädessä KVG-metodilla (onko se jo vanhentunut termi?). Ja kas kummaa, suomen kieli tunnistaa sanan papelo. Ensimmäinen repeilyn aihe oli se, että ratkaisu löytyi paikasta nimeltä Pitsiwiki. En tosiaan kuvitellut, että sellainen wiki kuin ”pitsiwiki” olisi olemassa. Kaikki wikit ovat näköjään mahdollisia. Pitsiwikin mukaan ”nyytinkejä papeloitaessa eli itäsuomalaisittain pitsiä nyplätessä käytetään nypylöinä papeloita”. Löytyi myös kuvia sorvatuista ja veistetyistä papeloista eli kapeista puupalikoista. Joka tapauksessa papelon yhdistäminen ruokaan vaatii jo raskaskätisempää mielikuvitusta. Papelon nieleminen tuottaa varmasti tuskaa.
Lisäksi löytyi monenlaisia muita papeloita, kuten esim. meksikolainen käsityökauppa, urheiluseura ja joitakin Papelo-sukunimisiä tyyppejä. Sekä papelorikko, tuo maanmainio kuivien paikkojen valkokukkainen rikkokasvi. Se niistä papeloista.
Jk: Minulla on riittänyt omaa hauskaa, kun selvisi, että jenkeissä on sellainen arvostettu vaatesuunnittelija kuin James Perse. Ei pitäisi sortua anaalivaiheen pelleilyihin, vaan tätäkin asiaa tulisi tutkia omana itsenään eli per se.
perjantai 6. helmikuuta 2015
Päivät käyvät vähiin
Olipa kerran sellainen pirullinen keksintö kuin viikonpäiväsukat, jossa joka sukkaparin varressa lukee viikonpäivä. Seitsemän paria mustia sukkia, joissa tekstit ”maanantai”, ”tiistai”, ”keskiviikko”, jne. Tällaisen setin sain lahjaksi joskus vuosia vuosia vuosia vuosia vuosia vuosia vuosia sitten. Eli aika kauan aikaa sitten.
Kiero sukkasetti loi oivan tilaisuuden mitata sukankuluttajan neuroottisuuden aste. Oli alusta asti selvää, että minun olin pakko pitää maanantai-sukkia maanantaina, tiistai-sukkia tiistaina, keskiviikko-sukkia keskiviikkona, torstai-sukkia torstaina, perjantai-sukkia perjantaina, lauantai-sukkia lauantaina ja sunnuntai-sukkia sunnuntaina. En jatka enempää, koska viesti tuli varmasti selväksi. Vein asian kuitenkin hieman pidemmälle. Pidin huolen, että sukat olivat kaikki puhtaana ja järjestyksessä kaapissa, kun uusi käyttökierros alkoi. Sukkia käytettiin viikon kokonaisuutena, jolloin uusi kierros alkoi aina maanantaina ja päättyi sunnuntaihin.
Yksi tuttu kaveri sai aikanaan saman setin. Häneltä kuulin, että hän piti sukkia aivan miten sattui. Esimerkiksi hänellä saattoi olla keskiviikkona toisessa jalassa vaikka maanantai-sukka ja toisessa perjantai-sukka. Tämän kuultuani en saanut kunnolla nukuttua viikkoon, koska ajattelin öisin hänen sukkiaan.
Asiat muuttuivat, koska ajan kuluessa sukat kuluvat. Minun oli pakko luopua sukista siinä vaiheessa, kun niihin ilmestyi reikä. Ensimmäisenä hajosivat lauantai-sukat, sitten perjantai-sukat, sunnuntai-sukat, maanantai-sukat. Vastikään huomasin, että torstai-sukissa on reikä. Kun viikkooni tuli aukkoja, itsekurini alkoi rakoilla. Saatoin jopa joskus pitää tietyn päivän sukkaparia jonain muuna päivänä. Mutta viikonpäivät pysyivät aina omina pareinaan.
Sukat eivät olleet kovin intensiivisellä käytöllä, mikä edesauttoi niiden kestämistä näinkin pitkään. Minulla on todella paljon muitakin sukkia, koska saan niitä valitettavasti aina lahjaksi. Keski-ikäisen miehen kirous: paketista löytyy sukat ja kalsarit, vaikka haluaisin Playstation 4:n ja FIFA 15:n (tekstin vanhenemisen varalta voit tarpeen mukaan korvata numerot ajatuksissasi seuraavilla).
Siitä saisi hienon tutkimuksen aikaiseksi, kun tutkittaisiin sukkien kulumisen erovaisuuksia. Kohdallani on havaittavissa selvä trendi, jonka mukaan viikonloppuna ja sen molemmin puolin sukkien kuluminen on suurempaa. Viimeisiksi ehjiksi sukkapareikseni jäivät tiistai, keskiviikko ja torstai (nyt enää tiistai ja keskiviikko). Pelonsekaisin tuntein odottelen, mitä tapahtuu, kun viimeinenkin pari hajoaa.
Kiero sukkasetti loi oivan tilaisuuden mitata sukankuluttajan neuroottisuuden aste. Oli alusta asti selvää, että minun olin pakko pitää maanantai-sukkia maanantaina, tiistai-sukkia tiistaina, keskiviikko-sukkia keskiviikkona, torstai-sukkia torstaina, perjantai-sukkia perjantaina, lauantai-sukkia lauantaina ja sunnuntai-sukkia sunnuntaina. En jatka enempää, koska viesti tuli varmasti selväksi. Vein asian kuitenkin hieman pidemmälle. Pidin huolen, että sukat olivat kaikki puhtaana ja järjestyksessä kaapissa, kun uusi käyttökierros alkoi. Sukkia käytettiin viikon kokonaisuutena, jolloin uusi kierros alkoi aina maanantaina ja päättyi sunnuntaihin.
Yksi tuttu kaveri sai aikanaan saman setin. Häneltä kuulin, että hän piti sukkia aivan miten sattui. Esimerkiksi hänellä saattoi olla keskiviikkona toisessa jalassa vaikka maanantai-sukka ja toisessa perjantai-sukka. Tämän kuultuani en saanut kunnolla nukuttua viikkoon, koska ajattelin öisin hänen sukkiaan.
Asiat muuttuivat, koska ajan kuluessa sukat kuluvat. Minun oli pakko luopua sukista siinä vaiheessa, kun niihin ilmestyi reikä. Ensimmäisenä hajosivat lauantai-sukat, sitten perjantai-sukat, sunnuntai-sukat, maanantai-sukat. Vastikään huomasin, että torstai-sukissa on reikä. Kun viikkooni tuli aukkoja, itsekurini alkoi rakoilla. Saatoin jopa joskus pitää tietyn päivän sukkaparia jonain muuna päivänä. Mutta viikonpäivät pysyivät aina omina pareinaan.
Sukat eivät olleet kovin intensiivisellä käytöllä, mikä edesauttoi niiden kestämistä näinkin pitkään. Minulla on todella paljon muitakin sukkia, koska saan niitä valitettavasti aina lahjaksi. Keski-ikäisen miehen kirous: paketista löytyy sukat ja kalsarit, vaikka haluaisin Playstation 4:n ja FIFA 15:n (tekstin vanhenemisen varalta voit tarpeen mukaan korvata numerot ajatuksissasi seuraavilla).
Siitä saisi hienon tutkimuksen aikaiseksi, kun tutkittaisiin sukkien kulumisen erovaisuuksia. Kohdallani on havaittavissa selvä trendi, jonka mukaan viikonloppuna ja sen molemmin puolin sukkien kuluminen on suurempaa. Viimeisiksi ehjiksi sukkapareikseni jäivät tiistai, keskiviikko ja torstai (nyt enää tiistai ja keskiviikko). Pelonsekaisin tuntein odottelen, mitä tapahtuu, kun viimeinenkin pari hajoaa.
perjantai 30. tammikuuta 2015
Poliisihella tien päällä taas
Poliisihella on taas partioinut pitkin Suomea pillit katolla ja vastukset kuumina. Alla tapauksia menneiltä kuukausilta.
Mies käyttäytyi uhkaavasti
Poliisihella kutsuttiin joulukuussa kotikäynnille, kun perheen miehen ilmoitettiin käyttäytyvän uhmakkaasti. Poliisihellan saavuttua paikalle selvisi, että mies kiukutteli vihreiden papujen syömisestä ja uhkasi ”vetää tuollaiset vihreät paskapökäleet vessasta alas”. Uhkaava tilanne saatiin kuitenkin laukeamaan, kun vaimo sanoi laittavansa ”jalat ristiin kuukaudeksi, jolleivät pavut mene vessan sijasta kurkusta alas”. Tämän jälkeen mies söi pavut päästämättä hiiskaustakaan. Poliisihellalle jäi epäselväksi, mitä tekemistä jalkojen risteämisellä on papujen syönnin kanssa.
Raivostunut asiakas huitoi henkilökuntaa
Syyskuussa poliisihella sai hälytyksen paikalliseen ruokaravintolaan, jossa asiakas oli raivostunut saatuaan väärin kypsennetyn naudan sisäfileepihvin. Mieshenkilö oli tilannut pihvin medium plussana, mutta saanut pihvin, jonka kypsyysaste oli medium miinus. Seurauksena asiakas oli valinnut astalokseen vedellä kastellun lautasliinan, jolla kävi huitomaan tarjoiluhenkilökuntaa. Poliisihella sai rauhoitettua asiakkaan puhumalla, minkä jälkeen hella siirtyi keittiön puolelle opastamaan kokkia pihvin paistamisessa. Lopulta asiakas sai oikein kypsennetyn pihvin.
Tunteet kuumenivat grillikioskilla
Poliisihella hälytettiin marraskuisena aamuyönä grillikioskille, kun kaksi nuorta miestä tönivät toisiaan jonossa. Epäselvyyttä oli syntynyt siitä, kumpi oli ensin tilausvuorossa. Kuulusteltuaan riidan osapuolia hella sai selville, että kumpikin mieshenkilö oli tilaamassa kerroshampurilaista. Moitittuaan miehiä surkeasta valinnasta poliisihella lähetti miehet matkoihinsa, ohitti sitten jonon ja tilasi makkaraperunat valkosipulimajoneesilla, joka on ainoa oikea valinta aamuyön suolaisen nälkään.
Mies käyttäytyi uhkaavasti
Poliisihella kutsuttiin joulukuussa kotikäynnille, kun perheen miehen ilmoitettiin käyttäytyvän uhmakkaasti. Poliisihellan saavuttua paikalle selvisi, että mies kiukutteli vihreiden papujen syömisestä ja uhkasi ”vetää tuollaiset vihreät paskapökäleet vessasta alas”. Uhkaava tilanne saatiin kuitenkin laukeamaan, kun vaimo sanoi laittavansa ”jalat ristiin kuukaudeksi, jolleivät pavut mene vessan sijasta kurkusta alas”. Tämän jälkeen mies söi pavut päästämättä hiiskaustakaan. Poliisihellalle jäi epäselväksi, mitä tekemistä jalkojen risteämisellä on papujen syönnin kanssa.
Raivostunut asiakas huitoi henkilökuntaa
Syyskuussa poliisihella sai hälytyksen paikalliseen ruokaravintolaan, jossa asiakas oli raivostunut saatuaan väärin kypsennetyn naudan sisäfileepihvin. Mieshenkilö oli tilannut pihvin medium plussana, mutta saanut pihvin, jonka kypsyysaste oli medium miinus. Seurauksena asiakas oli valinnut astalokseen vedellä kastellun lautasliinan, jolla kävi huitomaan tarjoiluhenkilökuntaa. Poliisihella sai rauhoitettua asiakkaan puhumalla, minkä jälkeen hella siirtyi keittiön puolelle opastamaan kokkia pihvin paistamisessa. Lopulta asiakas sai oikein kypsennetyn pihvin.
Tunteet kuumenivat grillikioskilla
Poliisihella hälytettiin marraskuisena aamuyönä grillikioskille, kun kaksi nuorta miestä tönivät toisiaan jonossa. Epäselvyyttä oli syntynyt siitä, kumpi oli ensin tilausvuorossa. Kuulusteltuaan riidan osapuolia hella sai selville, että kumpikin mieshenkilö oli tilaamassa kerroshampurilaista. Moitittuaan miehiä surkeasta valinnasta poliisihella lähetti miehet matkoihinsa, ohitti sitten jonon ja tilasi makkaraperunat valkosipulimajoneesilla, joka on ainoa oikea valinta aamuyön suolaisen nälkään.
torstai 29. tammikuuta 2015
Maaginen 101
Ilmassa on paitsi suuren urheilujuhlan tuntua, tuttuun tapaan myös flatuksen rehevä tuoksu. Olen saavuttanut sadanyhden blogikirjoituksen merkkipaalun. Tämän melkein tasaluvun saavuttamisen tekee erityisen hienoksi se, että luvussa yksi enemmän kuin sata. Kuka nyt tyytyisi sataan, kun voi saada satayksi.
Kirjallisuudessa käytetään paljon lukua 101. Satayksi vinkkiä siihen, tähän ja ties mihin, 101 kuvaa, 101 vitsiä, 101 prepositiota. Sadanyhden pointtina on, että siinä nokitetaan lukuun sata nähden. Lukijan päähän istutetaan ajatus, että hän saa jotain ekstraa, ylimääräistä hyvää.
101 oli myös suomalainen yhtye, joka kyhäsi dancehuttua joskus ysärillä. Heillä oli radiohitti nimeltä Aamuyö. Se oli kehno tekele enkä pitänyt siitä, joten en jäänyt kaipaamaan, kun yhtye katosi vähin äänin. Sen sijaan 101 dalmatialaisesta minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa, vaikka muistankin sen lapsuudesta nimellä Lupsakkaat luppakorvat. Lämpimät suositukseni saa myös Yhdysvaltain armeijan 101. maahanlaskudivisioonan toiminnasta toisessa maailmansodassa kertova tv-sarja Taistelutoverit (Band of brothers).
Ihminen on aina viehtynyt tiettyjen tasalukujen saavuttamisesta. Jostain syystä esim. 50 ja 100 mitä tahansa on kovin hienoa. Mutta koska haluan erottua joukosta, hehkutan sataykköstä. Jaaha, eiköhän tämä kusetus ollut tässä. Totta puhuen luvulla ei ole mitään merkitystä, koska sataanyhteen sisältyy monia mitäänsanomattomia postauksia, joita en mitenkään voi laskea kirjoituksiksi. Mutta turha niitä poistamaankaan on lähteä. Todellista, jälki-itsekritiikin seulan läpi sujahtavaa hyväksyttävää lukua on siis vaikea arvioida, mutta mitäpä sillä hevon kukun väliä. Loppuajan voin ihailla luvun 101 esteettistä kauneutta. Sehän on myös palindromi ja binäärijärjestelmässä luku viisi. Ja 101 – 5 = 96, joka on toisin päin 69 ja 101 + 5 = 106 ja 101 * 5 = 505 ja 101 / 5 = 20,2 eli vähän niin kuin 202. Huh huh, kun on mystistä. Itseäni ihastuttaa ja ihmetyttää eniten kuitenkin se, että pystyin taas kerran kirjoittamaan tekstin ilman mitään järkevää asiantynkää. Se on kätevä taito, joka olisi ollut kiva olla hyppysissä jo kouluaikoina, kun pähkäilin ainekirjoituksen tyhmien aiheiden kanssa.
Jäniksenjälkiruokakirjoitus: Tunnustan rehellisesti, että pohdin oikeasti hetken jotain sadanteen postaukseen liittyvää tekstiä tai juhlavaa kirjoitusta, kunnes tajusin, kuinka latteaa naamapalmuilua sellainen on.
Kirjallisuudessa käytetään paljon lukua 101. Satayksi vinkkiä siihen, tähän ja ties mihin, 101 kuvaa, 101 vitsiä, 101 prepositiota. Sadanyhden pointtina on, että siinä nokitetaan lukuun sata nähden. Lukijan päähän istutetaan ajatus, että hän saa jotain ekstraa, ylimääräistä hyvää.
101 oli myös suomalainen yhtye, joka kyhäsi dancehuttua joskus ysärillä. Heillä oli radiohitti nimeltä Aamuyö. Se oli kehno tekele enkä pitänyt siitä, joten en jäänyt kaipaamaan, kun yhtye katosi vähin äänin. Sen sijaan 101 dalmatialaisesta minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa, vaikka muistankin sen lapsuudesta nimellä Lupsakkaat luppakorvat. Lämpimät suositukseni saa myös Yhdysvaltain armeijan 101. maahanlaskudivisioonan toiminnasta toisessa maailmansodassa kertova tv-sarja Taistelutoverit (Band of brothers).
Ihminen on aina viehtynyt tiettyjen tasalukujen saavuttamisesta. Jostain syystä esim. 50 ja 100 mitä tahansa on kovin hienoa. Mutta koska haluan erottua joukosta, hehkutan sataykköstä. Jaaha, eiköhän tämä kusetus ollut tässä. Totta puhuen luvulla ei ole mitään merkitystä, koska sataanyhteen sisältyy monia mitäänsanomattomia postauksia, joita en mitenkään voi laskea kirjoituksiksi. Mutta turha niitä poistamaankaan on lähteä. Todellista, jälki-itsekritiikin seulan läpi sujahtavaa hyväksyttävää lukua on siis vaikea arvioida, mutta mitäpä sillä hevon kukun väliä. Loppuajan voin ihailla luvun 101 esteettistä kauneutta. Sehän on myös palindromi ja binäärijärjestelmässä luku viisi. Ja 101 – 5 = 96, joka on toisin päin 69 ja 101 + 5 = 106 ja 101 * 5 = 505 ja 101 / 5 = 20,2 eli vähän niin kuin 202. Huh huh, kun on mystistä. Itseäni ihastuttaa ja ihmetyttää eniten kuitenkin se, että pystyin taas kerran kirjoittamaan tekstin ilman mitään järkevää asiantynkää. Se on kätevä taito, joka olisi ollut kiva olla hyppysissä jo kouluaikoina, kun pähkäilin ainekirjoituksen tyhmien aiheiden kanssa.
Jäniksenjälkiruokakirjoitus: Tunnustan rehellisesti, että pohdin oikeasti hetken jotain sadanteen postaukseen liittyvää tekstiä tai juhlavaa kirjoitusta, kunnes tajusin, kuinka latteaa naamapalmuilua sellainen on.
tiistai 27. tammikuuta 2015
Iskeviä lauseita
Iskevien lauseiden kirjoittaminen on tärkeä taito monissa tilanteissa, kuten metsään eksyessä tai tulipalon sattuessa kohdalle. Agatha Christie siirtyi käyttämään lyhyitä lauseita, kun tarinassa oli tarkoitus tihentää tunnelmaa tai lisätä jännitystä. Täytyypä harjoitella.
Kape survaisi nyrkkinsä Liipan leukaperiin. Liipan leuasta kuului ilkeä rusahdus. ”Vinkkaan, että voisit hankkia oman Gambinan”, Kape lausui ja otti pullon Liipan kädestä.
”Hooka-hey!”, huusi kapteeni Sörensen ohjatessaan risteilyaluksensa keulan laivaterminaalin seinästä sisään.
Kranaatit iskeytyivät poteron lähimaastoon. Korviahuumaava jytinä lamautti aivot. Virtanen työnsi kypärän syvemmälle päähän ja painautui alemmas poteroon. Seuraavassa hetkessä Virtasen Janin äiti ryntäsi raivoissaan huoneeseen. ”Nyt loppui se Call of Dutyn pelaaminen”, äiti huusi.
Matti juoksi alasti pihalle, mutta kompastui saman tien puunkarahkaan. Matin meisseli rouhaisi mehevästi soraa. Matin kasvot helahtivat infernaalisesta kivusta punaiseksi.
Jereä ei huvittanut kävelyttää puolikuollutta koiraa. Mutta ulos päästyään mopsi alkoi heti keulia.
Mirkka näytti hölmistyneelle Tsupelle, miten haulikko katkaistaan oikeaoppisesti. Tsupe oli sahannut poikki tukin muttei piippua.
Pandora avasi lippaan, ja sieltä alkoi tulvia ysäridancea. Lipas olikin soittorasia.
Sami katsoi näytön virtuaalipaperilla hehkuvia sanoja. ”Pikku Siiklin retket. Pienen siemenperunan ihmeelliset seikkailut kasvimaalla.” Jokin tässä hommassa ei natsannut. Sami ei vain kyennyt hahmottamaan, mikä.
Ei oikein toiminut. Taidan jättää tällaiset hommat osaavien ihmisten käsiin. Hutkitaan, sanoi Onni Oravan serkkupoika Sakari Orava polvikierukasta.
Kape survaisi nyrkkinsä Liipan leukaperiin. Liipan leuasta kuului ilkeä rusahdus. ”Vinkkaan, että voisit hankkia oman Gambinan”, Kape lausui ja otti pullon Liipan kädestä.
”Hooka-hey!”, huusi kapteeni Sörensen ohjatessaan risteilyaluksensa keulan laivaterminaalin seinästä sisään.
Kranaatit iskeytyivät poteron lähimaastoon. Korviahuumaava jytinä lamautti aivot. Virtanen työnsi kypärän syvemmälle päähän ja painautui alemmas poteroon. Seuraavassa hetkessä Virtasen Janin äiti ryntäsi raivoissaan huoneeseen. ”Nyt loppui se Call of Dutyn pelaaminen”, äiti huusi.
Matti juoksi alasti pihalle, mutta kompastui saman tien puunkarahkaan. Matin meisseli rouhaisi mehevästi soraa. Matin kasvot helahtivat infernaalisesta kivusta punaiseksi.
Jereä ei huvittanut kävelyttää puolikuollutta koiraa. Mutta ulos päästyään mopsi alkoi heti keulia.
Mirkka näytti hölmistyneelle Tsupelle, miten haulikko katkaistaan oikeaoppisesti. Tsupe oli sahannut poikki tukin muttei piippua.
Pandora avasi lippaan, ja sieltä alkoi tulvia ysäridancea. Lipas olikin soittorasia.
Sami katsoi näytön virtuaalipaperilla hehkuvia sanoja. ”Pikku Siiklin retket. Pienen siemenperunan ihmeelliset seikkailut kasvimaalla.” Jokin tässä hommassa ei natsannut. Sami ei vain kyennyt hahmottamaan, mikä.
Ei oikein toiminut. Taidan jättää tällaiset hommat osaavien ihmisten käsiin. Hutkitaan, sanoi Onni Oravan serkkupoika Sakari Orava polvikierukasta.
tiistai 20. tammikuuta 2015
Tulemattomia uutuuksia
Näitäkin tuotteita jäimme kaipaamaan tänä vuonna.
Ekologinen vara-akku
Tässä lyömätön uutuus vihertäviä periaatteita vaalivalle kuluttajalle. Kaikkiin mobiililaitteisiin yhteensopiva vara-akku on todellinen energiapakkaus. Vara-akussa on suunnaton 500 000 mAh:n kapasiteetti, jonka turvin se pystyy imemään virrat suuremmista ja pienemmistä akulla toimivista laitteista. Aivan oikein. Vara-akku tyhjentää akut mobiililaitteistasi nopeammin kuin huomaatkaan, kiitos sen edistyksellisen virranabsorbointijärjestelmän. Esimerkiksi matkapuhelimen 3 000 mAh Li-Pyl (litium-pylly) -akku tyhjenee täydestä varauksestaan nollille jopa kahdessa tunnissa! Ekologisesta vara-akusta on moninaisia etuja arjessasi:
Reikä
Reikä on huvia ja hyötyä koko perheelle! Tarjolla on yksittäispakattuja Reikiä sekä monipakkauksia, joista riittää Reikiä useammallekin reiäntarvitsijalle. Hifistelijöitä ajatellen tuodaan loppuvuodesta markkinoille myös erikoismalli, jossa Reikä on viimeistelty puhtailla happiatomeilla. Jokaisesta pakkauksesta löytyvät yksityiskohtaiset ohjeet, miten käytät oikeaoppisesti Reikää. Kun apuvälineitä ei ole saatavilla, pääset vaivattomimmin nauttimaan Reiästä, kun taivutat saman käden etusormen ja peukalon päät yhteen, jolloin ne muodostavat renkaan Reiän ympärille. Monet asiat avautuvat aivan uudesta näkövinkkelistä, kun tuijotat Reikää! Varoitus: Varmista aina ensin, ettei joku jo katso Reiästä, josta aiot itse katsoa.
Reikä Oy ei vastaa siitä, kuinka tyhmältä näytät, kun tarkastelet maailmaa Reiän läpi.
Herkullista paskaa
Elämäntaitokonsultti Paula Pampersin uutuuskirja Herkullista paskaa on jokaisen arjen kiirastulessa rimpuilevan sopulin pakko-ostos. Elämisen keittokirjaksikin tituleerattu teos opettaa kädestä pitäen, miten opit nauttimaan paskasta kaikissa sen muodoissa. Jokainen on jossain elämänsä vaiheessa havahtunut tilanteeseen, jossa huomaa, että paskaa on joka paikassa: televisiosta tulee pelkkää paskaa, lehdet ja netti ovat paskaa pullollaan, työpaikalla tarjoillaan kuormakaupalla paskaa ja kotona suorastaan sataa paskaa. Jopa nurkissa voi olla paskaa. Säätilat ovat paskaa, ihmiset ovat sisäisesti paskaa, musiikki on paskaa, kaduilla on paskaa, puhe on paskaa, aina vaan lisää paskaa vanhan paskan päälle.
Elämä hymyilee aivan uudella vinolla tavalla, kun opit nauttimaan osaksesi suodusta paskasta. Tässä tulee avuksesi Paulan 11-vaiheinen Paskaa Pala Kerrallaan -metodi. Hämmästyt, kun huomaat yhtäkkiä ottavasi vastaan kaiken mahdollisen paskan ilman, että tuntuu missään. PPK-metodin avulla paloittelet paskan sopiviksi annoksiksi ja voimakkaiden mielikuvaharjoitteiden avulla muutat ne suorastaan herkullisen miellyttäviksi elämyksiksi.
Elämäntaidossa meritoituneella 42-vuotiaalla Paula Pampersilla on vankka 42 vuoden kokemus elämisestä. Hän sai tänä vuonna Vuoden elämäntaitaja -palkinnon koko eliniän kestäneestä elossa säilymisestä. Hänen aiempia teoksiaan ovat mm. Elä hetkessä, Elä enemmän, Elä nyt, Elä viihti, Elä eeppisesti, Elä lujaa, Elä edelleen, Elä ihan kivasti, Elä semisti, Elä siedettävästi ja Vittu tätä elämää, kun teetti eksistentiaalisen kriisin.
Ekologinen vara-akku
Tässä lyömätön uutuus vihertäviä periaatteita vaalivalle kuluttajalle. Kaikkiin mobiililaitteisiin yhteensopiva vara-akku on todellinen energiapakkaus. Vara-akussa on suunnaton 500 000 mAh:n kapasiteetti, jonka turvin se pystyy imemään virrat suuremmista ja pienemmistä akulla toimivista laitteista. Aivan oikein. Vara-akku tyhjentää akut mobiililaitteistasi nopeammin kuin huomaatkaan, kiitos sen edistyksellisen virranabsorbointijärjestelmän. Esimerkiksi matkapuhelimen 3 000 mAh Li-Pyl (litium-pylly) -akku tyhjenee täydestä varauksestaan nollille jopa kahdessa tunnissa! Ekologisesta vara-akusta on moninaisia etuja arjessasi:
- Vara-akun varauksen tasoa indeksoivat led-merkkivalot jaksavat palaa pitempään.
- Aikaa jää runsaasti kaikkeen muuhun, kun mobiililaitteittesi akut ovat tyhjiä.
- Voit myydä vara-akun virran takaisin sähköverkkoon paikalliselle sähkötoimittajalle, jolloin saat mukavasti taloudellista hyötyä.
Reikä
Reikä on huvia ja hyötyä koko perheelle! Tarjolla on yksittäispakattuja Reikiä sekä monipakkauksia, joista riittää Reikiä useammallekin reiäntarvitsijalle. Hifistelijöitä ajatellen tuodaan loppuvuodesta markkinoille myös erikoismalli, jossa Reikä on viimeistelty puhtailla happiatomeilla. Jokaisesta pakkauksesta löytyvät yksityiskohtaiset ohjeet, miten käytät oikeaoppisesti Reikää. Kun apuvälineitä ei ole saatavilla, pääset vaivattomimmin nauttimaan Reiästä, kun taivutat saman käden etusormen ja peukalon päät yhteen, jolloin ne muodostavat renkaan Reiän ympärille. Monet asiat avautuvat aivan uudesta näkövinkkelistä, kun tuijotat Reikää! Varoitus: Varmista aina ensin, ettei joku jo katso Reiästä, josta aiot itse katsoa.
Reikä Oy ei vastaa siitä, kuinka tyhmältä näytät, kun tarkastelet maailmaa Reiän läpi.
Herkullista paskaa
Elämäntaitokonsultti Paula Pampersin uutuuskirja Herkullista paskaa on jokaisen arjen kiirastulessa rimpuilevan sopulin pakko-ostos. Elämisen keittokirjaksikin tituleerattu teos opettaa kädestä pitäen, miten opit nauttimaan paskasta kaikissa sen muodoissa. Jokainen on jossain elämänsä vaiheessa havahtunut tilanteeseen, jossa huomaa, että paskaa on joka paikassa: televisiosta tulee pelkkää paskaa, lehdet ja netti ovat paskaa pullollaan, työpaikalla tarjoillaan kuormakaupalla paskaa ja kotona suorastaan sataa paskaa. Jopa nurkissa voi olla paskaa. Säätilat ovat paskaa, ihmiset ovat sisäisesti paskaa, musiikki on paskaa, kaduilla on paskaa, puhe on paskaa, aina vaan lisää paskaa vanhan paskan päälle.
Elämä hymyilee aivan uudella vinolla tavalla, kun opit nauttimaan osaksesi suodusta paskasta. Tässä tulee avuksesi Paulan 11-vaiheinen Paskaa Pala Kerrallaan -metodi. Hämmästyt, kun huomaat yhtäkkiä ottavasi vastaan kaiken mahdollisen paskan ilman, että tuntuu missään. PPK-metodin avulla paloittelet paskan sopiviksi annoksiksi ja voimakkaiden mielikuvaharjoitteiden avulla muutat ne suorastaan herkullisen miellyttäviksi elämyksiksi.
Elämäntaidossa meritoituneella 42-vuotiaalla Paula Pampersilla on vankka 42 vuoden kokemus elämisestä. Hän sai tänä vuonna Vuoden elämäntaitaja -palkinnon koko eliniän kestäneestä elossa säilymisestä. Hänen aiempia teoksiaan ovat mm. Elä hetkessä, Elä enemmän, Elä nyt, Elä viihti, Elä eeppisesti, Elä lujaa, Elä edelleen, Elä ihan kivasti, Elä semisti, Elä siedettävästi ja Vittu tätä elämää, kun teetti eksistentiaalisen kriisin.
perjantai 16. tammikuuta 2015
Lukijoiden kurnutuksia
Tänne MMT:n toimitukseen on tulvinut taas roppakaupalla fanipostia. Perinteisten pernarutto-, tappouhkaus- ja kakkalähetysten karsimisen jälkeen löysimmekin yhden lukijakirjeen, joka oli kirjoitettu oikealla kynällä, joten se käsiteltäköön julkaisukelpoisena.
Holla Heebot!
Tässä kirjoittelee yksi 49-vuotias megasupertimangiluokan fanipoitsu Juupajoelta. Teidän juttunne soundaa niin lujaa, että teidän pitäisi tehdä niistä levy! Ne kuulostaisivat hienoilta räppinä tai tuvalaisena kurkkulauluna. Postaukset tykittävät kaikkia aistejani sellaisella intensiteetillä, että tunnen kihelmöintiä monissa eri ruumiinosissani. Usein löydänkin itseni koskettelemasta itseäni tuhmista paikoista tekstienne äärellä, vaikka pelkään, että äiti paukkii yllättäen huoneeseeni. Varsinkin Sokrates-läpät koskettivat minua ”syvästi”, jos tiedätte mitä tarkoitan. Tunne oli kuin öljynporauslautan poranterällä penetroitumassa syvälle Telluksen maaperään. Jatkakaa samaan tahtiin tai tulen käymään siellä.
t. Jaffa Aurinko
Toimitus vastaa:
Kiitos Jaffa tai Aurinko (kumpi on etunimi?), krhm, ”mielenkiintoisesta” ”kirjeestäsi”. Ilmoitapa meille osoitteesi, niin lähetämme sinulle oikeaa paperia, ettei jatkossa tarvitse kirjoittaa vahaliidulla vessapaperille. Iso arvostuksen käsi kuitenkin sille, ettei wc-paperi ollut käytettyä. Voimme näin ollen jatkohyödyntää sitä täällä toimituksessa.
Kaikenlainen rakentava palaute on aina tervetullutta, jotta voimme jalostaa toimintaamme väärille urille. Otamme toki riemurinnoin vastaan myös murentavaa ja hajottavaa palautetta, ja rintakuvien lähettelystä tulee pelkkää peukkua. Varsinkin erittelevät arviot riman alittaneista tai vielä matalammalta menneistä jutuista luemme suurella mielenkiinnolla, koska emme ole vieläkään ymmärtäneet kirjoituskurssilla kuulemamme ilmaisun ”kill your darlings” merkitystä. Olemme päästäneet hengiltä 18 lemmikkimarsua, 7 undulaattia sekä yhden ärsyttävän savolaisserkun, mutta mitään kehitystä ei ole tapahtunut mihinkään suuntaan.
Tosiaan toivomme, että ilmoitatte kirjeissänne myös osoitteenne, jotta voimme välittää tiedotpoliisille asiakasrekisteriimme. Silloin tällöin voimme muistaa osoitetietonsa ilmoittaneita fanejamme esim. virallisilla ”MMT – tuskaa paatista” -kuulakärkikynillä. Näillä hopeanhohtoisilla sekundakynillä kirjoitamme kaikki postauksemme koneelle. Lopuksi vinkkaamme, että espanjankielinen tervehdyksesi oli hieman pieleen kirjoitettu. Se ei ole ”holla”, vaan ”holo”.
Holla Heebot!
Tässä kirjoittelee yksi 49-vuotias megasupertimangiluokan fanipoitsu Juupajoelta. Teidän juttunne soundaa niin lujaa, että teidän pitäisi tehdä niistä levy! Ne kuulostaisivat hienoilta räppinä tai tuvalaisena kurkkulauluna. Postaukset tykittävät kaikkia aistejani sellaisella intensiteetillä, että tunnen kihelmöintiä monissa eri ruumiinosissani. Usein löydänkin itseni koskettelemasta itseäni tuhmista paikoista tekstienne äärellä, vaikka pelkään, että äiti paukkii yllättäen huoneeseeni. Varsinkin Sokrates-läpät koskettivat minua ”syvästi”, jos tiedätte mitä tarkoitan. Tunne oli kuin öljynporauslautan poranterällä penetroitumassa syvälle Telluksen maaperään. Jatkakaa samaan tahtiin tai tulen käymään siellä.
t. Jaffa Aurinko
Toimitus vastaa:
Kiitos Jaffa tai Aurinko (kumpi on etunimi?), krhm, ”mielenkiintoisesta” ”kirjeestäsi”. Ilmoitapa meille osoitteesi, niin lähetämme sinulle oikeaa paperia, ettei jatkossa tarvitse kirjoittaa vahaliidulla vessapaperille. Iso arvostuksen käsi kuitenkin sille, ettei wc-paperi ollut käytettyä. Voimme näin ollen jatkohyödyntää sitä täällä toimituksessa.
Kaikenlainen rakentava palaute on aina tervetullutta, jotta voimme jalostaa toimintaamme väärille urille. Otamme toki riemurinnoin vastaan myös murentavaa ja hajottavaa palautetta, ja rintakuvien lähettelystä tulee pelkkää peukkua. Varsinkin erittelevät arviot riman alittaneista tai vielä matalammalta menneistä jutuista luemme suurella mielenkiinnolla, koska emme ole vieläkään ymmärtäneet kirjoituskurssilla kuulemamme ilmaisun ”kill your darlings” merkitystä. Olemme päästäneet hengiltä 18 lemmikkimarsua, 7 undulaattia sekä yhden ärsyttävän savolaisserkun, mutta mitään kehitystä ei ole tapahtunut mihinkään suuntaan.
Tosiaan toivomme, että ilmoitatte kirjeissänne myös osoitteenne, jotta voimme välittää tiedot
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)