Musiikin maku

Musiikkimaku on jännä juttu. On se. Olen miettinyt, miksi juuri minulla on niin hyvä musiikkimaku ja muilla pääasiallisesti huono. Syynä saattaa olla, että musiikkimakuni puristui ja hioutui puhtaaksi timantiksi aikojen saatossa, kun altistuin lapsesta pitäen monipuoliselle musiikille.

Lapsena meillä oli kotona aina radio päällä ja musiikki soi. Sain kuulla monenlaista suomi-iskelmää, mm. Mattia ja Teppoa, Frederikiä, Kari Tapiota, Juha Mattia, Lea Lavenia, Paula Koivuniemeä, Topi Sorsakoskea, Olavi Virtaa ja muita tangoja, jne. Vähemmän kuului ulkomaista. Kuitenkin ainakin Elviksen levyjä löytyi ja Harry Belafonten. Jossain vaihessa isä diggasi sellaisia kuin CCR, Vaya Con Dios, Dido (ei dildo, vaan Dido) ja Cesária Évora.

Lapsuudessa en yllättävää kyllä ollut pitkään kiinnostunut muodostamaan omaa musiikillista linjaani (miksi pitäisi muodostaa?). Joskus peruskoulun alkuvuosina iski heavybuumi. Kaveri luukutti W.A.S.P.:ia, Mötley Crüeta, Twisted Sisteriä, Acceptia ja tottahan toki Europea. Eivät hetkauttaneet minua, vaan kuuntelin Mikko Alatalon lastenlauluja. Kun tämä selvisi kavereilleni, pilkkakirves heilui armotta (ja ansaitusti?).

Mökillä monta vuotta nuorempi serkkuni hehkutti Dingoa ja Kerjäläisten valtakuntaa, mutta sekään ei napannut. Vasta paljon myöhemmin 90-luvun alussa alkoi maistua mm. Miljoonasade, Leevi and the leavings, Popeda, Scorpions ja Van Halen.

Siitä lähti perehtyminen musiikin monenkirjavaan tarjontaan. Alkuun nauhoitin paljon biisejä radiosta. Kasetteja ostelin harkitusti. CD-levyjä en hankkinut, koska meillä ei ollut CD-soitinta. Hyväksyin myös englanninkielisiä kappaleita, vaikka en sanoja niin olisi tajunnutkaan, kunhan melodia oli hyvä.

Olen kuullut kaikenlaista musiikkimakua. Tuttavapiirissä on kehuttu mm. Jean S:ää ja lauluyhtye Rajatonta, mutta en pystynyt nielemään niitä kakistelematta. Myös kaikki ihmeilmiöt alkaen Adiemuksesta ja Gregorianista päätyen Scatmaniin Johniin ja Dr Bombayhin passasin ihan suosiolla. Raskas rock ja heavy jäivät sivuosaan kaverin painostuksesta huolimatta, vaikka Iron Maiden uppoaa kevyesti ja levyjäkin omistan. Metallican The Black Album sai 90-luvun alussa megasuosion, mutta ei värähdellyt minussa millään tavalla. Ysäridance oli aikanaan ihan hauskaa jytkettä, mutta oli sen luokan kertakäyttökamaa, että ostoseulan läpi ei mennyt paria vahingonlaukausta lukuun ottamatta.

Musiikkinautinnoille jää nykyään kovin vähän aikaa. Kohtuukokoinen CD-levykokoelma täynnä Neljää Ruusua, Leevi and the leavingsiä, Eppu Normaalia, Miljoonasadetta, Zen Caféa,  J. Karjalaista, Kolmatta naista, Egotrippiä, Yötä, Kentiä, Depeche Modea (Ultra, nam!), Iron Maidenia, Bon Jovia, U2:ta (Pop, yeah!) kerää patinaa kaapissa. Metkaa kyllä, aika pitkälti ei ole edes kiinnostanut kuunnella levyjä. Mp3:t ja YouTube ovat tulleet levyjen soittelun tilalle. En ole vielä lähtenyt Spotifyn tai Deezerin kelkkaan. Viime vuosien erikoisin ja voimakkain mieltymys on ollut Kuningas Pähkinän ja Setä Tamun tuotantoa kohtaan. Heidän biiseistään ei vain voi olla pitämättä. Minulla on ollut myös Ruger Hauer -kausi ja olen alkanut vasta keski-ikäistyneillä päivilläni fiilistellä Apulantaa. Apiksen sedäthän ovat samanikäisiä kanssani. Viimeksi innostuin Red Hot Chili Peppersien Dark Necessities -raidasta (videokin on rautaa) sekä Olavi Uusivirran Kultaa hiuksissa -nostalgiatripistä (erityismaininta videolle, joka on hämmentävä ja taatusti erilainen).

Vuosien saatossa olen luisunut sivuun valtavirran musiikkimausta, vaikka en nyt muutenkaan koskaan juossut musiikkitrendien perässä. Välillä on ollut erikoisiakin mieltymyksiä, mutta monista on päästy yli. Kai on ikää syyttäminen, kun ei pysty innostumaan Sannista, Cheekistä, JVG:stä, Arttu Wiskarista, Haloo Helsingistä saati Ellinoorasta. Jos biisin sanoitus on pullollaan naiivia idealismia, maailmanparantamista, kasvukipuilua, uhoa ynnä muuta nuoremmille ominaista materiaalia, kyynisyysvaihde kytkeytyy helposti päälle. Siinä on varmaan se ongelma, että jokainen sukupolvi keksii pyörän uudelleen ja uudelleen ja tässä iässä on kuullut samat vuodatukset ja sanankäänteet jo riittävän useasti.

Jälkijäristys: Ensimmäinen biisi, jonka sanat opettelin ulkoa, oli Dingon Hämähäkkimies albumilta Kerjäläisten valtakunta. Siinä oli kivat sanat. Tapahtui jotain 9–10-vuotiaana.

Jälkimmäinen jälkijäristys: Jankuti jankuti jank jank, joku sieltä seitsemänneltä penkkiriviltä huutelee, että nyt tulee tortun päälle torttua.  Voin vedota väsyneeseen värssyyn: Kertaus on itseään toistamisen äiti.

Iso viitonen

Joku on syöttänyt minulle ajatuksen, että lihantuotanto on yksi maapallomme suurista ekosysteemin kuormittajista, joten tästä tulisi päätellä, että lihanmussutusta pitäisi vähentää. Onneksemme monet elintarviketeollisuuden yritykset ovat ymmärtäneet ottaa osansa kannettavakseen maapallomme tulevaisuudesta. Atria kantaa kortensa kekoon tarjoamalla ruokakassinsa hinnan perään itkeville ja arjen kurimuksessa rimpuileville Kunnon Arki Grillinakkia (juu juu, kaikki isolla). Siinä on lihaa vain 15 prosenttia, joten kunnon arkeen kuuluu 85 prosenttia teurasjätettä sekä täyte-, säilöntä-, lisä- ja ties mitä aineita. Mutta eivät ne ole ihmiselle haitallisia, sanoi elintarvikefirman pukuasuinen setä.

HK venyttää vielä hieman parempaan tulokseen ja lataa Popsi Iso Viitonen -nakkeihin (taas isolla) 13 prosenttia lihaa. Kokemuksen syvällä vatsaäänellä vinkkaan, että tällaiset herkut kannattaa nauttia kylmänä, koska silloin ne muistuttavat ominaisuuksiltaan eniten oikeaa nakkia. Lämmitettäessä ne menettävät ryhtinsä ja muuttuvat jokseenkin vetelän oloisiksi veijareiksi.

Tästä päästäänkin kädenkäänteessä analyysiin, miten suhtautumiseni Iso Viitonen -nakkeihin kuvastaa persoonallisuuttani Big Five -piirreteorian näkökulmasta. Kuten kaikki piilopirttien pikku psykologit tietävät, Big Five -teoria katsoo persoonallisuuden perustuvan viiteen peruspiirteeseen: neuroottisuus eli tunne-elämän epätasapainoisuuden laajuus, ekstraversio eli ulospäin suuntautuminen, sovinnollisuus, tunnollisuus ja avoimuus uusille kokemuksille.

Neuroottisuudessa mennään aika korkeissa lukemissa, jos taipumuksena on kytätä kaupassa ostamiensa tuotteiden valmistusaineita ja lihapitoisuuksia. Taustalla näyttäisi kytevän lisäksi suurempi neuroosi pitkälle prosessoidun ravinnon terveysvaikutuksista meihin ja tuleviin sukupolviin.

Ekstraversiota on jo hieman vaikeampi peilata nakkipaketin kautta. Kaipa se on niin, että jos ajanvietteeksi riittää nakkipaketin arvioiminen, niin tuskin on kyse varsinaisesta seurapiiriperhosesta. Henkilö, joka viihtyy enemmän tavaran kuin ihmisten seurassa, taipuu introversion puolelle.

Sovinnollisuus on myös hieman hankala nakki purtavaksi. On havaittavissa periaatteellista donquijotemaista taistelua elintarviketeollisuuden meille tuputtamaa moskaa vastaan, mutta toisaalta laajamittaisempia tuloksia ei synny, jos asia jää yhden tai kahden ihmisen ostokäyttäytymisen muuttamiseen. Pitäisi mennä heiluttamaan kadulle banderollia ”Lisää lihaa Isoon Viitoseen, ja heti!” Toisaalta tämänkin tasoinen paneutuminen ravinnon laatuun osoittaa välittämistä ainakin lähipiiriään kohtaan.

Henkilöstä löytynee tunnollisuutta, jos kykenee paneutumaan intensiivisesti lihajalosteiden laatuun ja toimimaan omien periaatteidensa mukaan. Tosin ajanhallinta saattaa muodostua ongelmaksi, kun ostosreissut venyvät tuijotellessa lukuisten artikkeleiden tuoteselosteita.

Jos rähisee palstakaupalla elintarviketeollisuuden huolestuttavasta kehityksestä ja muistelee, että ennen oli nakeissa lihaa vähintään 63 % (Popsi Grillinakki), niin avoimuudesta uusille kokemuksille tuskin on kyse. Pikemminkin henkilö on taipuvainen pitämään kiinni vanhoista käytännöistä ja hyväksi havaituista tuotteista. Uusiin kokemuksiin suhtaudutaan varsin varautuneesti.

Jälkilämmitetyt partaansa nauravat nakit: Pienenä lapasena söin pääasiallisesti Popsin Grillinakkeja, jotka ovat aina olleet miellyttävän tikkusuoria moniin muihin oudon käyristyneisiin verrattuna. Ettei väärinymmärrykselle jää sijaa, söin monipuolisesti kaikenlaista ruokaa, en ainoastaan nakkeja. Kesällä tietty kiskottiin grillimaggaraa, Popsin Taifuunia ja Atrillia, ja hyvältä maistui, vaikka lihapitoisuuksista en tiennytkään. Lihaisempien jöötien invaasio tuli vähän myöhemmin.

MMT Greatest Hits I

Tähyilin aika-akselilla väärään suuntaan ja havahduin tosiasiaan, että nyt aika tullut on. Miksi nyt? Koska ennen oli ennen ja nyt on nyt. Kiteytän seuraavassa kronologiseen järjestykseen sen, mitä olen puuhastellut täällä viimeisen kuuden vuoden aikana. Tehtävä on haastava, ei vaikea, mutta haastava ja aikaa haaskaava, muttei missään nimessä vaikea. Mikään haaste ei voi olla vaikea minunlaiselleni lahjakkuudelle. Vai mitä arvelette näistä eeppisen legendaarisista lohkaisuista:

...

Jälkikirjoitus: Että näin, se oli kutakuinkin siinä. Ensi kerralla jotain aivan muuta. Tai samaa, aivan sama.

Vielä jälkikirjoitus, koska lisää pituutta heti, muuten ei aukene naisen peti: Taustapeili on vinkeä vimpain, joka altistaa meidät monenlaisille vaaroille. Siitä voi nähdä esim.

• taaksepäin eikä eteenpäin,
• takapenkille tyhjästä ilmestyneitä kammotuksia suoraan helvetin esikartanoista,
• Eldankajärven jään,
• Sloggin midihifikalsarit,
• piilotajunnasta lentävän Superegohessun,
• filotooppisia kehäpähkäilyjä,
• defenssien sekakäyttäjän,
• fantastista, aattelin, kerrassaan hieno juttu,
• rengin kuskin paikalla,
• nostalgis-sarkastisen koulukunnan,
• kantamattoman rakenteen,
• väsyneen sänkinaamaisen törkyturvan.

Vielä kerta, poijaat, kaikki mukaan: On tukka päästä lähtenyt, lisää pituutta heti tai ainakin isommat tuopit.

Freddie oli (perä)moottori

Popula meni tyystin banaaneiksi Queen-yhtyeen Greatest Hits II -platan ilmestymisestä loppuvuonna 1991. Megalomaaniseen myyntiin antoi vauhtia samaan syssyyn ajoittunut laulaja Freddie Mercuryn kuoleminen AIDSiin. Joka tuutista soi kiivaalla rumputulella The Show Must Go On, tulkittiinhan se Freddien eräänlaiseksi testamentiksi. Itse en päässyt hommassa oikein taajuudelle. The Show Must Go On on mahtipontisen mahtava rockbiisi, mutta tiheys, jolla se soi kanavilla, oli aivan liikaa.

Oma suosikkini on vuoden 1989 The Miracle-albumilla julkaistu siivu I Want It All, joka on ärhäkkäästi potkiva rockrykäisy. Siinä keski-ikäisellä Freddiellä oli kunnon uho päällä. Biisin energia tarttuu lujalla otteella killuttimista kiinni, kuitenkin silleen heterosti. Videolla tulee mainiosti esiin Freddien rockkukkomaneerit. Tsibale taisi olla aikoinaan ensikosketus Queeniin. Myöhemmin minulle selvisi, että näillä sedillä on jotain muutakin historiaa takanaan.

Oudoin ja lähtemättömin fiilis jäi kuitenkin kappaleesta You Don’t Fool Me. Biisi ilmestyi Made In Heaven -albumilla loppuvuodesta 1995. Siinä Freddie Mercury kajauttaa vielä haudan takaa ilmoille hienon äänensä. Laulu on vangitseva, mutta siitä jää kolkko ja kylmä tunne. Kuin jokin olisi vinksallaan. Selvääkin selvemmin ainakin se oli pielessä, että Mercury oli ehtinyt juhlia tuonpuoleisessa jo neljä vuotta ja kyseinen biisi oli rakennettu postuumisti hänen jälkeenjättämistään vokaalinpätkistä.

UMK – lauluja kopiokoneesta

Joskus saa polttaa näppinsä ajankohtaisissa aiheissa, jos antaa itselleen luvan siihen. Annoin luvan, joten sain sen. Aina ja iäisesti ajankohtainen Suomen oma viisukarsinta UMK eli Ulkomaankielisen Mämmin Kokoontumisajo huristellaan läpi joka vuosi, jotta suomalaiset viisufanit pääsisivät tuntemaan myötähäpeää kansainvälisessä laulukilpailussa. Kuuntelussa ovat tämän vuoden ehdokkaat, vaikka yhtä hyvin voisin höristellä viime vuoden tai sitä edellisen vuoden ehdokkaat. Laulun luikaukset on nyt niin kuultu, joten jokainen ansaitsee nopean ja tuskallisen tuomion. Here are the votes of MMT jury:

Alva: Arrows. Kuvottavaa liukuhihnateinipaskaa.
Anni Saikku: Reach Out For The Sun. Tekosielukasta Adele-kopiopaskaa.
Club La Persé: My Little World. Jäätävää perseilypaskaa.
Emma: Circle of Light. Druidipaskaa Sherwoodin dance-metsästä.
Günther & D’Sanz: Love Yourself. Säälittävää ysäripaskaa.
Knucklebone Oscar & The Shangri-La Rubies: Caveman. Ultrahävettävää naamapalmupaskaa.
Lauri Yrjölä: Helppo elämä. Vaivaannuttavaa kimityssekäsikiöpaskaa oudolla kielellä.
My First Band: Paradise. Äärirasittavaa jankutuspaskaa. Don’t Break My Corazonilla olisi voittanut.
Norma John: Blackbird. Unettavaa taidepelleilypaskaa.
Zühlke: Perfect Villain. Kornia bad ass -paskaa.

Ihan virkistävää tämä vaihteluna oli. En ole pahemmin katsonut telkkarista UMK:ia enkä Euroviisuja, mutta laulut voin hyvin kuunnella, jotta on mitä haukkua. Tällaisiin maalitauluihin ampuu vaikka lonkalta, mutta nuo tekeleet ansaitsevat kaiken mahdollisen kuonan niskoilleen. Sitä paitsi päätin jo etukäteen, että kaikki ovat paskaa. Ei tarvinnut perua lähtöoletusta. Helpottaa kivasti arvostelemista. Monet kuitenkin lausuvat englantia niin vakuuttavasti ettei voi kuin kadehtia.

Isoisävainaani korkein artistin vertailukohde oli A. Aimo. Hänen mukaansa muut ”leäppivät suutoan”, mutta A. Aimo osasi laulaa. Voisikohan A. Aimon vielä lähettää viisuihin? Kuoli 1963? Mitä se haittaa? Eiväthän ne muutkaan tee muuta kuin heiluvat taustanauhojen tahtiin. A. Aimo ei heiluisi, paitsi jos joku heiluttaisi.

Lapsuuden leffat

Kun vuonna 1983 päädyin koulutielle, sain kaveripiiriini uusia vahvistuksia. Vanhemman näkökulmasta ystäviä voi luokitella ryhmiin ”hyvää seuraa” ja ”ei hyvää seuraa”. Jälkimmäiseen ryhmään kuului poikia, joiden tekemisiä ei juuri vahdittu. Tällaisten kavereiden kanssa sai tehdä kaikkea jännää ja kiellettyä. Niinpä pääsin tutustumaan hyvin nuorena suttuisten VHS-tallenteiden avulla elokuviin, joita ei todellakaan olisi pitänyt näyttää 7–8 -vuotiaalle lapselle. Todettakoon, että tällaisesta toiminnasta koituneet vauriot psyykelle olivat vähäisemmät kuin mitä kuvittelisi. Olipa helppo homma tehdä psykoanalyysi itselle.

Koulukavereiden luona näin hienoja klassikkoelokuvia kuten Karate Kid, Rautaristi (Sam Peckinpahin kohtuuverinen sotaelokuva), Beverly Hills kyttä, Poikkeuksellista rohkeutta (Vietnam-sotaa) ja Villihanhet. Näin myös pätkiä veikeästä filkasta nimeltä Luojan tähden, paetkaa! (Amityville Horror, se alkuperäinen). Siihen aikaan ”kopsittiin” kahden videonauhurin avulla leffoja, jolloin kopiosta tuli kuvanlaadultaan aina alkuperäistä heikompi. Mutta kuvanlaatu ei tietenkään lapsia haittaa, jos kyseessä on korkean ikärajan tiukka toimintapätkä. Niinpä mainittuihin elokuviin sisältyy spesiaalia nostalgia-arvoa. Erityisesti Karate Kid, Beverly Hills kyttä ja Poikkeuksellista rohkeutta olivat sen verran tykkiä matskua, että ne oli pakko katsoa moneen kertaan.

Varsinkin sotaleffat (esim. Rambo 2 ja Platoon – nuoret sotilaat) ruokkivat leikkejä. Tykkäsin Vietnam-aiheisista sotaelokuvista, koska siihen aikaan jenkkileffat ryöstöviljelivät aihetta. Minulla oli hirveä hinku nähdä myös Full Metal Jacket (1987), kun näin siitä pätkiä telkkarin leffaesittelyohjelmassa, mutta tätä tahtoani en saanut läpi, vaan elokuvan näkeminen siirtyi jonnekin täysi-ikäisyyden tuolle puolen. Leikkipyssyjä oli roppakaupalla ja pyssyleikit kuuluivat ehdottomiin suosikkeihin. Ghostbusters-elokuvan näkemisen myötä siirryimme hiipimään taloyhtiön pimeään kellariin ja metsästämään aaveita. Tehtailin Ghostbusters-merkkejä piirtämällä mallista leivinpaperin läpi. Ostin kaverilta Ghostbusters-leffajulisteen, joka oli tainnut ilmestyä Suosikin liitteenä.

Vuosi taisi olla 1984, kun kotiimme kannettiin superhieno ja superkallis Panasonic NV-850 HiFi-VHS-videonauhuri. Isä liittyi R-kioskin VIP-videoklubiin, jolloin pääsin käsiksi valtaviin leffavalikoimiin. VIP-videoklubi lähetti säännöllisesti kotiin A4-kokoisen kuvaston, johon oli lätkitty klubin koko leffavalikoima lyhykäisten juonikuvausten kera. Luin kuvastoa antaumuksella. Vaikka vuokraaminen oli kallista (25–30 markkaa per leffa?), kukkaro aukesi kivuttomasti leffavuokrauksiin. Sain surutta vuokrata haluamiani elokuvia ikärajoista juuri piittaamatta. Saa arvailla, mitä tällä yritettiin kompensoida. Kun leffa vuokrattiin, sain katsoa sen parikin kertaa. Täytyihän saada maksimaalinen hyöty irti. Star Warsit (osat IV, V ja VI), James Bondit (varsinkin Elä ja anna toisten kuolla), Chuck Norrisit (Yksinäinen susi McQuade, Suoraa toimintaa ja Delta Force), Poliisiopistot, Goonies – Arkajalat (näitä leikittiinkin), Gremlins – riiviöt, Clint Eastwoodin spagettiwesternit ja Likaiset Harryt, Terence Hillin ja Bud Spencerin turpiinvetoleffat, Indiana Jonesit, ja lista jatkuu. Jotkut elokuvat olivat niin hyviä, että vuokrasin ne useampaan kertaan. Mitä tulee kotinauhoittamiseen, videonauhuri räjäytti pankin 1980-luvulla. Voi päivää hyvää, kuinka paljon meilläkin oli nauhoitettuja leffoja ja muita ohjelmia. VHS-kaseteilla täytti kevyesti kaapin jos toisenkin.

Niin se vain on, aika kultaa muistot, video killed the radio star ja mitä nyt keksiikään. Aika on laskenut kultaisen sateensa monen lapsuuden unohtumattoman elokuvaelämyksen päälle. Chuck Norrisin totisia tekeleitä tuskin pystyy nykyään katsomaan kuin kännissä ja camp-lasit päässä. Onneksi aika on jättänyt rauhaan sentään joitakin kasaripätkiä.

Requiescat in pace, uskollinen ystävä. Koimme paljon upeita hetkiä yhdessä. Kunnes aloit työksesi syödä videokasetin nauhaa, senkin paska (kuvassa NV-850 Panasonicin sisarmerkin Nationalin nimellä).

Kaunokirjallista hukkakauraa

Tänään on poikkeuksellisen juhlava päivä, koska aion kokeilla hämmentävää metodia ja lukea kuuluvaan ääneen otteita tekeillä olevasta kaunokirjallisesta teoksestani Iltahämärästä aamuhämärään, ja välissä oli pimeää. Tämä on mielenkiintoinen uusi aluevaltaus, sillä allekirjoittanut tunnetaan ennestään lähinnä tiukan faktapitoisista julkaisuistaan. Tulevaa maailmankirjallisuuden klassikkoa voisi luonnehtia film noir -henkiseksi pukudraamaslapstickfarssiksi. Luvassa on siis jotain, mitä on vaikea sanoin kuvailla, vaikka juuri teinkin niin. Sitten lukemaan, sutkautti Lasse Pöysti:

”Mies istui autossa ja odotti. Parin minuutin jälkeen oli selvää, että pari minuuttia kuluu nopeasti. Kymmenen minuuttiakin kului vielä kohtuullisessa ajassa, mutta puoli tuntia alkoi jo tuntua yllättävän pitkältä ajalta. Odottaminen on tuskallista, jos vilkuilee koko ajan kelloa. 45 minuutin kohdalla hän huomasi, että oli jyrsinyt kaikki kyntensä kynsinauhoja myöten pois. Tunnin kuluttua hän tunsi, että oli valmis repimään vaatteet yltään ja juoksemaan ulos sateeseen raivopäisesti karjuen. Hän katsahti ratin alle jalkatilaan. Lattialla olevista tumpeista päätellen hän oli polttanut tunnissa askillisen tupakkaa, täydet 20 kappaletta. Auto näytti savustamolta.”

”Nainen ilmestyi kylpyhuoneesta näyttävässä rokokoo-puvussa. Ilma tihentyi niin, että sitä olisi voinut kauhoa lusikalla suuhun. Mies loi liian pitkän katseen naiseen.
– Mitä tuijotat? Etkö ole ennen nähnyt tällaista pukua? Nainen tivasi.
– Olen useinkin, mutta en tuollaisen naisen päällä, mies vastasi.
Nainen vaikeni ja tuijotti seinään. Pitkän hiljaisuuden päätteeksi hän otti yöpöydältä savukkeen ja sytytti sen tulitikulla. Nainen otti syvän nautinnollisen henkosen ja enempää hän ei ehtinytkään, koska rokokoo-puku roihahti pudotetusta tulitikusta ilmiliekkeihin. Mies toimi nopeasti ja sai sammutettua puvun persialaisella matolla, joka sattui lojumaan käyttämättömänä lattialla. Nainen säilyi vahingoittumattomana, mutta puku oli karrella.
– Oletko kuullut, että tupakointi voi tappaa? Mies totesi kuivasti.
– Olen useinkin, mutta en tuollaisen miehen suusta, nainen vastasi kylmän rauhallisesti.
Mies hiljeni hetkeksi ja pohti, mitä nainen lauseella tarkoitti.”

”Mies astui baariin. Illan viimeiset valonsäteet siivilöityivät likaisista ikkunoista sisälle kuin antaen häivähdyksen inhimillisyyttä baarin turmeltuneeseen asiakaskuntaan. Pöydissä notkuva ihmissaasta suorastaan kerjäsi tulla siivotuksi pois. Ihmiskunta kaipasi kasvojenpesua ja täältä sen voisi hyvin aloittaa. Käsi hapuili vaivihkaa housujen vyötäröllä selän puolella sijaitsevaa henkivakuutusta, Colt M1911A1:tä tai tuttujen kesken Colt Governmentia. Kenties persoonaton valinta, mutta mutka oli lähtenyt matkaan sopuhintaan tutun kaverin kanikonttorista. Luotettava sotaratsu kuitenkin. Baarin väki ei juuri uutta asiakasta noteerannut. Miehen katse luotasi nopeasti pöytien ja baaritiskin surkimukset, mutta kohdetta ei näkynyt. Nyt oli hyvä hetki ottaa pienet hermopaineen hellittäjät.
– Triplaviski, Vat 69:tä, hän murahti baarimikolle.
Mies tempaisi viskin yhdellä huikalla. Lämmin tunne valtasi kehon. Tätä hän todella tarvitsi.
– Toinen, hän ähkäisi.
Kolmannen triplaviskin puolessa välissä kohde ei ollut saapunut edelleenkään. Kaksi miestä oli tullut baariin hetki sitten ja asettunut nurkkapöytään oluidensa kanssa. Miehen näkemä valokuva kohteesta oli ollut hieman suttuinen, mutta hän uskoi kyllä tunnistavansa tämän luonnossa. Nopeasti nautittu Vat 69 alkoi kuitenkin tehdä selvää jälkeä miehen havainnointikyvystä. Päässä kieppui ja se saattoi vaarantaa tehtävän. Sitten baarin ovi avautui. Se oli hän. Mies joi viskin loppuun ja kohensi ryhtiään. Nainen käveli suoraan tiskille ja oli jo tilaamassa, kun mies tarttui hänen käsivarteensa.
– Sinuna en tekisi sitä, mies kuiskasi.
– Kuinka julkeat? Etkö tiedä, kuka olen? Nainen henkäisi.
– Tiedän ja uskon, että vielä tutummaksi tullaan. Mies heitti humalaisen virnistyksen.
– Kykenetkö muka hoitamaan mitään hommaa? Haiset härskisti viinalle.
– Sinä et pysty kuvittelemaankaan, mihin minä kykenen.
Seuraavassa hetkessä miehen kyvyille tuli kysyntää, sillä hän havaitsi naisen olan yli, että nurkkapöydän kaksi oluennauttijaa olivat tempaisseet revolverinsa esiin ja tähtäsivät hyvin päättäväisesti miestä ja naista baaritiskillä. Kun ensimmäiset laukaukset kajahtivat, mies oli jo syöksynyt nainen otteessaan lattialle. Baaritiskin takana ollut peili helähti säpäleiksi. Siinä tuli seitsemän vuotta epäonnea. Mies toivoi, että tappajien epäonni konkretisoituisi hyvin pian. Pari luotia pysähtyi tiskin jykevään puuhun. Baarimikko kiljui ja sukelsi tiskin taakse. Sieltä täältä kuului ryminää, kun asiakkaat suojautuivat kukin minnekin.
– Ryömi baaritiskin taakse! Mies ohjeisti naista.
Turvallinen Colt 45 löysi tiensä käteen rivakasti. Aseen jämerä kahva tuntui kädessä lähes euforiselta. Mies kierähti lattialla ja laukaisi kolmasti kohti revolverimiehiä. Kaikki menivät ohi. Tappajat hakivat suojaa pöytien takaa.
– Saatanan viski, mies sihahti hampaiden välistä.
Hutikuteihin ei olisi enää varaa, sillä lippaassa oli neljä luotia jäljellä. Varalippaat olivat jääneet auton hansikaslokeroon.”

Neuvottelut kustannusosakeyhtiö MMT:n kanssa ovat loppusuoralla. Tätä herkkua on luvassa kenties jo lähivuosikymmeninä, mikäli kustantajaa on uskominen.

Rehtiburger

Kaikki sai alkunsa siitä, kun hampurilaisen tapaisia myyvä Hesburger-ketju markkinoi kampanjatuotetta nimellä ”Rehti-tuplahampurilainen”. Ilahduin kovasti näkemästäni mainosjulisteesta, koska ajattelin, että viimeinkin Hesburger myöntää, että heidän muut tuotteensa eivät täytä ”rehdin” vaativia kriteerejä. Olin kovin väärässä, kuten niin valitettavan usein.

Oikeastaan kaikki juontaakin erääseen heinäkuiseen päivään vuonna 2014, kun satuin piipahtamaan läheisessä Hesburgerissa nauttimassa epäterveellisyyksiä. En varmaan ollut vähään aikaan käynyt Hesessä, joten otin varman klassikon eli kerroshampurilaisen. Onhan Hesburgerilla ollut ennenkin laatuongelmia, esim. aika usein sai hampurilaisen haaleana ja näivettyneenä. Mutta nyt laatuongelma oli perustavampi. Vaikka pihveiltä ei voikaan odottaa paljoa, niin havaitsin hyvin nopeasti, että pihvit oli ohennettu sellaisiksi lätyiksi, että sanan ”pihvi” olisi voinut poistaa tuoteselosteesta. ”Where’s the beef?” kuten kysyttiin jossain muinaisessa amerikkalaisessa Wendy’s-hampurilaisketjun mainoksessa. Hesburger siirtyi henkilökohtaiselle boikottilistalle.

Taannoin vierailin Burger King -ketjun ruokintayksikössä ja homman juoni oli sama pihvin osalta. Burger Kingissä purilaiset tulevat suoraan grillistä, mikä on ison peukun arvoinen asia, mutta pihvin asemointi huonoksi vitsiksi latistaa tunnelmaa. Vaikka ”pihvi” valmistetaankin teurasjätteistä, nahasta, sidekudoksesta, aivokalvosta, käytetyistä popniiteistä, yms., voisi se olla edes pihvin näköinen. Hintakilpailu on kovaa ja hinnan pitäminen matalana asettaa paineita kustannuksiin, mutta missä kulkee laadun raja? Kysyn vaan, vaikkei kiinnostakaan.

En haluaisi valittaa, mutta koska en huijaa ketään, niin tietenkin haluan. Ei siitä niin montaa vuotta ole, kun Heselläkin välillä jopa nautti hampurilaisestaan. Sellaista vahinkoa ei enää tapahdu. Jos haluaa laadukkaan tai vähintään laadukkaalta vaikuttavan burgerin, on suunnattava ns. oikeisiin ravintoloihin. Nykyisin jokaisen ravintolan listalla on laatuhampurilaisia alkaen 15 euroa per setti, koska se on kannattava ja myyvä artikkeli ja koska karvalakkikansalla ei ole ravintolassa enää varaa oikeaan naudanfileepihviin (30 euron setti). Kohtuuhintaisella hampurilaisannoksella saa sentään oikean ravintolakäynnin elämyksen (tarjoilijat, atmosfääri, kiireettömiä ihmisiä ja sen sellaista).

Jos tällainen marina vaikuttaa naurettavalta, niin sitä se on ja juuri se onkin koko pointti. Taas kerran keski-ikäinen käppänä kärisee, kuinka ”kaikki oli ennen, ts. 1980-luvulla, 1990-luvulla tai 2000-luvulla, paremmin”. Hampurilaisketjut ovat kohteena niin helppoja, että niihin osuisi vaikka nukkuva käsivarsiamputoitu sokea marakatti (vrt. allekirjoittanut), koska pikaruokaloista on aina löytynyt valitettavaa ja pitkän ajan kuluessa laatustandardit näyttävät laskevaa käyrää. Mutta tavoistani poiketen pysyin tällä kertaa jossain määrin asiassa ja sehän vie hauskuuden koko hommasta, eiKÖ -KÖ -KÖ -KÖ?

Levyraadista on aikaa

Levyraati oli Pöllökanavan viihdyttävä musiikkiaiheinen ohjelma, joka kuului minunkin vakioseurantakohteisiini pitkään. Toisaalta katsoin lapsena televisiosta liki kaiken Heikki Hietaniemen juontamaa Lauantaitanssit-oksetusta lukuun ottamatta. Siinäpä oli aivan päättömän hölmö ohjelma, ainakin lapsen silmin katsottuna.

Levyraadissa pyöritettiin musiikkivideoita (alkuaikoina LP-levyjä tai mitä lie savikiekkoja), joiden sekalaista musiikillista antia arvosteli sekalaisesta seurakunnasta koottu paneeli omien kykyjensä puitteissa. Jokainen antoi tietenkin pisteet kappaleelle asteikolla 1-10. Raadin heterogeeninen kokoonpano varmisti sen, että mielipiteitä kuultiin laidasta laitaan ja väittelyitä syntyi. Tuohon porukkaan ei kuulunut stand up -koomikoita eikä itsensä hauskoiksi hepuiksi havainneita kirjailijoita. Tarkkaan ottaen 1980-luvulla koko stand up -ilmiötä ei ollut olemassakaan, koska se ei ollut vielä tuolloin rantautunut Suomen maaperälle.

Vakionaamoista mieleen syöpyi ohjelmaa juontanut öljyämättömältä ovensaranalta kuulostanut Jukka Virtanen, musiikin teknis-teoreettisella tietämyksellä pätenyt Klaus ”Klasu” Järvinen sekä aina hyväntuulinen tuulihattu Pirkko Liinamaa. Klasu Järvistä pidin erityisen ärsyttävänä ja pitkäveteisenä kaverina, koska hän analysoi kaiken kuulemansa musiikin periaatteella ”jollei se kuulosta jazzilta, se ei ole hyvää”. Pirkko Liinamaa taas tykkäsi lähtökohtaisesti kaikista lauluista, varsinkin niistä, jotka saivat hänet hyvälle tuulelle. Ja jos oikein pinnistelen, muistan myös Raimo Lintuniemen, ikääntyneen herrasmiehen, joka oli aina autuaan pihalla kaikista nykymusiikin ilmiöistä. Raadin muut jäsenet naureskelivatkin aina Lintuniemen tietämättömyydelle. Sellainenkin tyyppi kuin Juha Siltanen oli jossain vaiheessa. Tykkäsin hepusta, koska hänellä oli terävää ja hauskaa juttua. Hän kylläkin oli kirjailija.

Vaan kuitenkin selkein muiston pätkä ohjelmasta on, kun mökillä Sysmässä katsoin kerran Levyraatia, jossa yhdeksi kappaleeksi oli valittu Kolmannen Naisen biisi ”Tästä asti aikaa”. Hataran muistikuvantamisen mukaan tsibale aiheutti siinä määrin konsensusta, kondensiota ja koherenssia, että se taisi ehkä kenties jopa voittaa kyseisen Levyraadin. Voi olla, että muistan väärin. Niinkin on voinut käydä, että muistan väärin sen, että muistan väärin, jne.

Koska ”Tästä asti aikaa” julkaistiin vuonna 1990, Levyraadin jakson on täytynyt tulla samaisen vuoden kesällä. Miksi muistan juuri tuollaisen asian, onkin toinen juttu, tai kolmas. Toisin sanoen en tiedä, mitä lie tiedostamattoman temppuja. Biisi on hieno ja kaihoisan nostalginen ja melankoliaahan minä arvostan. Lopun kitarasoolo on varsin onnistunut. Se on kymmenen pistettä ja tunge jatsi klarinettiisi, Klasu!

Jälkihaihattelut: Raikkaalla ja ravitsevalla 80-luvulla mökillä ei ollut vielä sähköjä, joten me penskat saimme tuijotella pientä mustavalkomatkatelevisiota, joka sai virtansa auton akusta. Kun akut sitten tyhjenivät, isoäitini polki akut tarakalla toistakymmentä kilometriä lataamaan niitä läheiselle tutulle tilalle, jossa oli sähköt. Tosin hän oli silloin kuusikymppinen ja teräskuntoinen täti. Mitäpä sitä ei tekisi (vetelien) lastenlastensa hyvinvoinnin eteen. Edustimmehan serkkujeni kanssa kunniakkaasti nousukauden sokeriliemessä marinoitua x-sukupolvea.

Ulosteista tahriintunut mieli

Tein ”mielenkiintoisen” havainnon itsestäni: viittaan teksteissäni epätavallisen usein kakkapissa-osastolle. Nythän äkkiseltään voisi tökkiä allekirjoittanutta, että kyseessä on sairas fetissi tahi perversio, mutta sellaista en myönnä. Mutta huumoria on jostain kumman syystä kiva veistellä aiheesta.

Tietenkin 40-vuotiaan miehen pitäisi altistaa itsensä itsetutkiskelulle, jos kakka- ja pissasanasto vilahtaa suusta useammin kuin reilut kolmekymmentä vuotta nuoremmilla jälkeläisillä. Kyllä jälkikasvu vielä jaksaa nauraa tai hymähtää iskästä ulostuville jutuille, mutta ikää ei paljon tarvitse tulla lisää, niin jo alkaa hävettää silmät, korvat ja muut ulokkeet päästä. Varsinkin, kun kakkaläpän heittäjä ei itse osaa hävetä juttujaan.

Kun ikää karttuu, tuntee yhä vähemmän häpeää törttöilyistään saati pelkää kasvojensa menettämistä. Nuorena toimintaani saattoi hyvinkin paljon ohjata sellaiset ajatukset, mitä muut ajattelevat minusta ja miten tekisin itseni tykö paremmin, eritoten vastakkaiselle sukupuolelle. Kukapa ei, kerran se siihen ikäkauteen tiiviisti liittyy. Jo ala-asteelta lähtien koin olevani hauska heppu, mutta kansansuosioni on vaihdellut suuresti eri aikoina. Väkinäinen vitsailun pakko on johtanut minut useita kertoja äärimmäisen noloihin tilanteisiin, kun harkintakykyni on kerta kaikkiaan pettänyt. Maa olisi saanut niellä minut monesti.

Mutta nyt pelikenttä on vapaana. Voin lohkaista monenkirjavia mauttomuuksia ja rimanalituksia ja kuitata ne olankohautuksella. C’est la vie. Touché cliché. Tietenkin on niitä, jotka eivät ota niin kevyesti tilannetajuni puutetta ja/tai piittaamattomuuttani. Saatan joskus nähdä vaimon ohimosuonten pullistuvan. Törkyisimmät jutut päästän kuitenkin ilmoille varman päälle, koska on minulla sentään jonkinmoiset käytöstavat. Puolison kanssa on toki näkemyseroja siitä, mihin raja vedetään esim. kaksimielisyyksien viljelyssä (yksi lempilajeistani). Koen, koska kaiken voi kokea, että melko pidäkkeetön sanailuni ei viime kädessä juurikaan aiheuta vahinkoa ympäristölle. Verbaalinen kakka ei saastuta ilmaa eikä pilaa vesistöjä.

Lopuksi teen ajankohtaiskatsauksen ja poimin tärkeimmät asiat Ylen verkkosivuillaan 20.9.2016 julkaisemasta uutisesta ”Katso pönttöön: Kakka paljastaa terveysriskejä”:

”Pönttöön putoaa liian löysää tai liian tiukkaa kakkaa.”
”Pönttöön kannattaa välillä kurkistaa, sillä ulosteen koostumus ja väri kertovat paljon.”
”Löysä kakka viittaa.”
”Kovat, vaikeasti ulos tulevat papanat kertovat.”
”Kelluvat pökäleet puolestaan voivat pahimmillaan viitata.”
”Myös ulosteen vihertävään tai harmahtavaan väriin kannattaa kiinnittää huomiota.”
“Tunnistatko kuvista oman jätöksesi?”

En ole aikeissa tunnustaa, että olisin lähettänyt Ylelle valokuvia omista jätöksistäni.

Jälkijätökset: Tiedän, mistä puhun, sillä olen suorittanut kolonoskopian perus-, jatko-, syventävät ja todella syventävät opinnot.

Perjantain räävittömimmät Kaká-jutut

Neymar soittaa illalla Messille.
– Moi Leo, voitko lainata autoasi?
– No joo, mutta miksi?
– Kun oma auto on rikki ja pitäisi päästä Kakálle.

Messin puhelin soi aamuyöstä.
– Moi, tässä Neymar. Voisitko tuoda tänne grilliruokaa ja jotain paperia tai pyyhkeitä, kun tuli vähän sotkettua paikkoja.
– Missä oikein olet?
– Ollaan tässä Kakálla istumassa iltaa.

Neymar ilmestyy myöhässä treeneihin. Valmentaja alkaa raivota.
– Neymar! Etkö tiedä, mitä kello on? Ja mitkä ihmeen pöksyt sinulla on jalassa?
– Ai nämä? Nämä ovat Kakán housut. Omani repesivät Kakán kanssa kamppaillessa.

Kaká näyttää esimerkillistä asennetta Brasilian maajoukkueen harjoituksissa. Neymar kuiskaa Hulkille:
– Täytyy myöntää, että tykkään tosi paljon Kakásta.

Argentiina valmistautuu illan maajoukkueotteluun Brasiliaa vastaan. Argentiinan päävalmentaja valmistaa joukkuettaan koitokseen.
– Te tiedätte, mikä meillä on vastassa ja te tiedätte Brasilian hyökkäysvoiman. Ja varsinkin keskikentällä on kaikin keinoin estettävä Kakán eteneminen.

Kaká, Neymar ja David Luiz ovat oluella baarissa. Kaká alkaa nousuhumalassa uhota ja rähjätä. Neymar sanoo David Luizille:
– Älä välitä tuosta. Sen täytyy vaan joskus pitää yllä kovan Kakán mainetta.

Kaká vaikuttaa harjoituksissa väsyneeltä ja haluttomalta. Valmentaja puuskahtaa apuvalmentajalle:
– Välillä tuntuu, että alan kyllästyä Kakán vetelyyteen.

Neymar on treenien jälkeen tekemässä lähtöä ja huikkaa ohimennen Oscarille:
– Hei Oscar, lähdetkö kanssani käymään Kakálla?

Neymar ja Kaká ovat olleet Oscarin luona kylässä ja ovat lähdössä. Neymar ja Kaká poistuvat ulko-ovesta, mutta hetken kuluttua kuuluu hurja mäjähdys ja Neymar ryntää takaisin sisälle.
– Oscar, soita ambulanssi! Auto ajoi Kakán yli!

Neymar saa kuulla, että Hulk on juoruillut ikäviä asioita Kakáan liittyen. Neymar päättää mennä puhuttelemaan Hulkia:
– Tiedätkö Hulk, että minä olen Kakán ystävä enkä siedä, että puhut pahaa Kakásta!

Kaká on kutsunut Neymarin äitinsä luokse syömään. Äiti on nähnyt vaivaa ruoan eteen ja utelee Neymarilta, onko ruoka hyvää. Neymar vilkaisee Kakáa ja sanoo kierrellen:
– Enpä oikein tiedä, mutta Kakálle maistuu.

Kaká on äitinsä luona käymässä. Äiti huutaa:
– Ricardo Izecson dos Santos Leite, tule heti tänne!
– Äiti, tiedät hyvin, etten pidä yhtään tuosta nimestä. Kutsu minua Kakáksi.

Jesse on koira

Tyttäreni ahmii Jesse-nimisestä kultaisestanoutajasta kertovia lastenkirjoja. Näitä teoksia on ilmestynyt vuodesta 2004 lähtien melko railakasta tahtia kaikkiaan 25 kappaletta. Kaikki sarjan kirjat on nimetty periaatteella ”Jesse jokinkoira” yhtä lukuun ottamatta (Jesse ja kohtalokas kurssi, miksi oi miksi?), esimerkkeinä Jesse löytökoira, Jesse laivakoira, Jesse joulukoira, Jesse muotikoira, Jesse kylpyläkoira, Jesse pääsiäiskoira ja Jesse aarrekoira. Uusimmassa osassa ”Jesse aavekoira” voisi harhautua kuvittelemaan, että Jesse heittää ruokakupin nurkkaan ja siirtyy seikkailemaan tuonpuoleisesta käsin henkenä, mutta siitä ei sentään ole kyse.

Vähintään keskinkertaisilla hoksottimilla varustetut ovatkin jo oivaltaneet, mihin pyrin. Kyllä vain ja vain kyllä: haluan antaa arvon Jesse-kirjailijoille Mervi ja Marvi Jalolle täysin vastikkeetta vinkkejä tulevien kirjojen aiheisiin ja juoniin. Vaikkei ilmaisia lounaita olekaan, niin ilmaisia luovan ajattelun antimia tarjoillaan nyt isolla litramitalla (n. 1,09 litraa). Kas tässä, olkaatten hyväkkäitä:

Jesse kaljakoira

Jesse tutustuu uteliashenkisenä luontokappaleena paikalliseen lähiöpubiin ja pääsee kunnolla keskioluen makuun. Tästä kehkeytyy kaljanhuuruinen seikkailu, jossa karaokeillat, jukebox-riitelyt, valomerkit ja kovanyrkkiset ovimiehet käyvät Jesselle tutuiksi. Välillä ulvotaan voimasanoja ja Hopeista kuuta betonilähiöiden takapihoilla. Erityisesti Karhu-olutmerkkiin mieltynyt Jesse saa lähiöbaareissa lempinimen Jesse Karhukoira. Myöhemmin Jessen alkoholinkäyttö riistäytyy käsistä ja muuttuu rasitteeksi läheisille, mutta siitä kerrotaan tarkemmin jatko-osassa Jesse katkokoira.

Jesse natsikoira

Jesse eksyy väärään seuraan ja se houkutellaan suvaitsemattomuuden suvantoon. Jesse ajelee turkkinsa lyhyeksi, tatuoi hakaristin kylkeensä ja ostaa kaksi paria maihareita. Se käy öisin puremassa maahanmuuttajia torilla ja huutelemassa valkoisen (valkokultaisen?) koirarodun ylivaltaa eduskuntatalon portailla. Tämä kaikki on kuitenkin syvästi ristiriidassa Jessen sisimmän ystävällisen ja auttavaisen persoonan kanssa, ja niinpä Jesse joutuu lopulta psykiatriseen koirahoitolaitokseen, josta Jesse kotiutuu henkisesti eheytyneenä koirana.

Jesse naamakoira

Jesse pääsee jyvälle, mikä on some ja innostuu siitä täysin palkein. Yhtäkkiä Jesse löytää itsensä Facebookista, Instagramista, Twitteristä sekä Snapchatista. Lähes sarjatulella lähetetyt selfiet sekä muut päivitykset tyyliin ”söin ison satsin Friskiesiä”, ”kakkasin eteisen matolle”, ”haistelin tänään naapurin terrierin pyllyä”, ”sain uuden puruluun”, ”huh, kun henki haisee”, ”kalusin rikki emännän lempitennarit”, ”söin suklaalevyn ja pääsin vatsahuuhteluun”, ”pääsin mukaan NASAn koulutusohjelmaan ja minusta tulee Jesse avaruuskoira” ajavat Jessen lähipiirin hulluuden partaalle. Ratkaisu löytyy, kun omistaja lopulta kieltäytyy maksamasta Jessen mobiililaajakaistan kuukausimaksua.

Jesse huumekoira

Oikein arvattu.

Vuosituhantisia kaikuja yleisen vessan ovessa

Kävipä tässä hauskasti kesällä. No, voin kertoa loputkin, kerran ehdin jo aloittaa. Olin paikallisessa tavaratalossa, kun minut yllätti pakonomainen tarve ulostaa. Niinpä riensin kohti asiakaskäymälää nauttimaan Hotelli Helpotuksen (vanh.) vieraanvaraisuudesta. On yksilöitä, jotka kokevat luovuutensa pursuavan yli äyräiden juuri yleisissä wc-tiloissa, minkä seurauksena vessojen seiniin ja oviin ilmestyy nokkelia, muka-nokkelia, riettaita tai vaikka filosofisia kirjoituksia. Minä en kuulu heihin, mutta luen kuitenkin mieluusti tällaisten ihmisten aikaansaannoksia. Tällä kertaa katseeni nauliutui latinankieliseen fraasiin vessan ovessa. ”Hic cacavit bene”, siinä luki.

Vaikka olenkin monenlaisiin latinankielisiin sitaatteihin tutustunut, tuo oli mennyt minulta ohi. Siispä googlettamaan istunnon ohessa. Kyseisen lohkaisun juuret ulottuvat jännittävästi Pompeijiin, tuohon seinätöherrysten aarreaittaan. Ah, muistan nuoruuteni kauniin Pompeijin ja äkillisen lopun, kun Vesuviuksen purkaus hautasi kaupungin tuhkaan vuonna 79. Tietenkään en muista, koska en elänyt tuolloin, ja vaikka olisin elänyt, en muista edellisistä elämistäni mitään. En muista myöskään Monrepos’ta, vaikka kuinka pinnistelisin.

Mutta mikäli juttu on tosi ja miksei olisi, koska se luki netissä, koko fraasi löytyy pompeijilaisen rakennuksen seinästä ja kuuluu: ”Apollinaris, medicus Titi Imperatoris hic cacavit bene.” Suomeksi kansanviisaus menee suurin piirtein näin: ”Apollinaris, keisari Tituksen lääkäri, väänsi hyvät kakat täällä.” On antoisaa tietää, että keisarin hovilääkäri Apollinariksen suolentyhjennysoperaatio onnistui Pompeijin kaupungissa. Vajaa kaksi vuosituhatta myöhemmin tuntematon älyllinen henkilö oli samaistunut Apollinariksen tuntemuksiin tavaratalon asiakasvessassa. Jos henkilön päämääränä oli kasvattaa satunnaisen (nyk. random) kakallakävijän sivistyksen tasoa, ainakin minun kohdallani tavoite saavutettiin. Poistuessani käymälästä olin kiitollinen uudesta tiedonjyvästä. Tai kakanjyvästä. Oli paska juttu.

Jälkikytkentäinen kirjoitus: Nyt jätkä lähti, sanoi Annikki Tähti.

Vihainen golf-kirjoitus

– Mitä jos lähdettäisiin joskus pelaamaan vähän golfia?
– Mitä jos imisit parsaa, tuhero. Voin työntää ne mailat kurkkuusi, jotta voit pakertaa ne persaukostasi pihalle, jonka jälkeen työnnän ne takaisin hanuriisi. Siinä sinulle harrastusta vähäksi aikaa.

Halveksin kaikkia, jotka harrastavat golfia tai edes vilkuilevat ihailevasti sellaisia vermeitä. Räikein rikos on, että kyseinen pelleily on vedättänyt itsensä urheilulajin asemaan. Nämä viheriöiden vipeltäjät viimeisen päälle brändättyine slipovereineen ja kiiltonahkakenkineen keräävät miljoonia huitomalla hölmönnäköisillä mailoilla pieniä kivikovia palloja. He laahustavat pallon perään leppoisasti mailapojalle jutustellen eivätkä edes kanna omia varusteitaan ja voivat kurvailla pitkin viheriöitä ihan tarkoitusta varten kehitetyillä ajoneuvoilla. Ja tsiljoonia uppoaa järjettömän kokoisten kenttien rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Kentille tehdään hiekkakuoppia ja tekolampia, koska on huisin jännää lätkiä palloa, kun radalla on sellaisia hankaloittavia esteitä, ja lahkeisiin voi mennä hiekkaa. Lisäksi hiekka- ja vesialueet tuovat miellyttävää vaihtelua viheriöiden estetiikkaan. Kyllä kelpaa golfkerholla imaista pari Mai Taita kierroksen päätteeksi. Tällaisesta urheilusta haaveiltiin taatusti jo antiikin Kreikan Olympian laaksossa.

Kaikki pyrkyrit, kiipijät, perseennuolijat ja muut ”menestyjät” mainitsevat harrastuksekseen golfin. Nämä pseudovoittajat kuvittelevat tällä keinolla olevansa jotain parempaa ja haluavat nostaa itsensä tavallisen rahvaan joukosta, sillä golf on harrastus, johon persaukisen bissenlipittelijän kukkaro ei veny. Kaikkeen golfiin liittyvään on satsattava liian moninumeroinen summa, jotta saavuttaa merkkitietoisen elitistipersläpipiirin hyväksynnän. Mihinkään halpisvarusteisiin ei sorru yksikään itseään kunnioittava, korjaan rakastava, golfmulkero. Eipä tavallinen paskavarvas pääse edes haistelemaan golfviheriöitä. Siitä pitävät huolen jäsen- ja kenttämaksut.

Ainoa golfin muoto, jonka kykenen sulattamaan pakastimen ohella, tulee Volkswagenin tehtaalta Saksan Wolfsburgista. Silläkin uhalla, että tiedostan saksalaisten autonvalmistajien reilun kusetusmeiningin. Niin, ja sitten on Golfvirta. Se on nasta juttu. Ja vielä: Super Mario saa harrastaa golfia, koska hän on haalariasuinen putkimiesduunari eikä purista mailaa tosissaan.

Jälkikiroilu: Tämä blogiswingi on laadittu golfpallo poskessa.

Päivien pääksytysten pähkylöitä

Mihinkäs minä jäinkään? Ai niin, tähän. Paljon on ehtinyt virrata pissaa, kakkaa ja muita rehellisiä kuona-aineita viemäriputkissa sen jälkeen, kun edellisen kerran annoin tajuntani virtsata tälle sivustolle. Mutta älkää peljätkö, en ole hyljännyt teitä. Sanalla ”teitä” viittaan semisti tajuissaan olevan tajuntani tuottamiin kuona-aineisiin enkä suinkaan mihinkään imaginaarilukijoihin. Mutta nyt Aasiaan, sanoi seksituristi.

Paska on ihan perseestä.

Uksien kautta voittoon.

Runkkaaminen on joka miehen oikeus.

Leevi halusi Pariisiin, mutta hänellä oli varaa vain riisiin.

Veka, tavallinen duunari Riihimäeltä, avautuu Iltalehdessä: ”Kärsin jatkuvasta vitutuksesta.”

Seksuaalisesti yliaktiivisten miesten yhdistys kokoontui kesäseisokkiin Keravalle.

Mandariini, klementiini ja satsuma kilpailivat siitä, kuka on makein. Naapurin Make voitti, koska se saatanan pummi kävi syömässä ne.

Numeropalvelu haastoi wc-istuinten valmistajan oikeuteen mainoslaulun plagioinnista. Kiistanalainen laulu kuului: IDO IDO IDO – sieltä löytyy kakki.

Annoin läpyn paarmalle. Se ei pitänyt siitä, vaikka halusin vain olla kannustava.

Mitä sitä muuta tarvitsee, kun on katto pään päällä, niin puristuskin on kohdallaan.

Nauru pidentää ikää – naru lyhentää.

Tilastojen mukaan häviävän pieni osa minusta uskoo itseensä.

Vasta aikuisiällä saavutin sellaisen kypsyyden, että saatoin pudota puusta.

Kyllä se siitä, kun ottaa vähän spriitä.

Lopuksi muistakaa ainakin tämä yön pimeimpinä hetkinä: huhut kuolaamisestani ovat vahvasti liioiteltuja.

Tuhkalapio

Tuijotin saunan jälkeen pitkävartista mustaksi maalattua tuhkalapiota, joka nojasi seinään. Ihmisellä on tietyssä mielentilassa taipumus tuijotella milloin mitäkin ilman sen suurempia merkityksiä, mutta tuhkalapio herätti minussa ajatuksia.

Yläasteella, oliko sitten seitsemäs, kahdeksas tai yhdeksäs luokka, en muista, mutta veikataan kasia tai ysiä seiskavarmistuksella, tehtiin metallitöissä tuhkalapio. Olin aika kehno metallitöissä erityisesti siksi, koska pillillä hitsaaminen ei kerta kaikkiaan sujunut. Sain hitsattua kaikkeen reiän tai sitten puikko jäi vain kiinni kohteeseen. Opettaja ei ollut kärsivällisimpiä setiä, joten hän saattoi napata hermostuneesti pillin käsistä ja tehdä homman itse. Oli tainnut nähdä pitkän uransa aikana vähän liikaa sählääviä penskoja. Puolustuksekseni mainitsen, että MIG-hitsaus sujui paremmin, koska se oli helpompaa.

Kuitenkin tuhkalapio tuli valmiiksi, vaikka en muista, moniko hitsaussaumoista oli minun tekemäni. Kädensija tehtiin vääntämällä kierteelle metallitankoa, joka sitten kiinnitettiin päistään varteen. Varren pituuden sai itse päättää. Jotkut tekivät tuhkalapioistaan todella lyhyitä nysiä, minä halusin mahdollisimman pitkän. En yrittänyt kompensoida puutteita miehisissä ulottuvuuksissani. Sitäkään motiiviani en oikein muista, ehkä halusin kunnon kokoisen ja ajatus tuntui hyvältä, kun sillä voi kaapia syvältä. Jälkeenpäin muistan harmitelleeni sitä, että jätin varren niin pitkäksi, koska se vaikutti epäkäytännölliseltä.

Eipä varren pituudella juuri ollut merkitystä, koska lapio lepäsi isäni vaatekaapin perällä käyttämättömänä reilut 25 vuotta. Jotenkin kauheaa, että ihmisillä on esineitä vain varastoimista varten. Minäkin omistan paljon tavaraa, joka vain on. Vielä kauheampaa on, että siitä on tosiaan yli 25 vuotta. Muutimme taannoin ihka oikeaan omakotitaloon, jossa on oikea takka ja puulämmitteinen kiuas. Olen siis saavuttanut tietynlaisen keskiluokkaistumisen multihuipentuman. Isänipä muisti tuhkalapion ja kiikutti sen ilokseni. Nyt tuhkalapiolla on tehtävä, mutta pitkä oli odotus.