Löyhäpäisyyden lupiineja haitakkeita halajaville

Tavoitteena oli, että kehitän itseäni, mutta kävi niin, että kehystin itseni.

Kaikessa piilee totuuden siemen, joka ei juuri koskaan ala itää.

Kuinka kovaa ja pitkälle pitää juosta, jotta pääsisi pakoon omia ajatuksiaan?

Avattu rakkaus on ostopäätös!

Jasså ja javisst, sanoi janssoninkiusaus.

Ei suuret sanat sutta halkaise, joten lakkaa hölisemästä ja juokse!

Kävin Särkänniemessä. Siellä oli niin hauskaa, että tuskin pysyin rahoissani.

Palelin tänään ulkoillessa, koska tekninen kerrastoni oli korjaamolla teknisen vian vuoksi.

Miksi kiinalainen nauroi lukitessaan oven? Lock’n lol.

Mikä on sellainen Grönlannin alkuperäisasukas, joka on aina pummaamassa kavereiltaan? Kinuiitti.

Voiko kattolampuista valmistaa liemitiivisteen? Voi, plafondin.

Miksi maalivahdeille on mahdotonta löytää elämäänsä rakkautta? Pakko torjua kaikki.

Niina Naru rakasti juhlimista. Hän oli tunnettu varsinkin järjestämistään jatkoista. Porukkaa tuli paljon roikkumaan Narun jatkoille. Narun jatkoilla oli aina tunnelma katossa.

Tapahtuipa tosielämässä: Tökin hotellin aamiaisella kahviautomaatin kosketusnäyttöä. Se ei tuntunut reagoivan mitenkään, vaikka kuinka painoin. Takana seissyt nainen auttoi ja painoi kosketusnäyttöä. Kahvia alkoi tulla heti. Kiitin ja samalla ihmettelin, mikä sormissani on vialla. Kun hain lisää kahvia, sama toistui. Edellä olevilla ei ollut mitään ongelmaa saada kahvia, mutta minuun laite suhtautui kuin olisin ilmaa (kenties feminiini automaatti :D). Ohi kävellyt keittiötyöntekijä painoi kosketusnäyttöä puolestani ja kaikki toimi nikottelematta. Olin hämmentynyt. Takaraivoon hiipi ajatus, että olen kenties kuollut tai profiilini ohjelmointikoodiin on tullut bugi.

Kirjapiiri unohtelee jotain juttuja

Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, vaan kirjapiiri ei vaivu unholaan, sillä kirjapiirillä on Asiaa, kuten karvahatulla oli vanhoina hyvinä aikoina. Unholan maat ja siellä majailevan majavan Hevi-Sauronin* kaukaa kierrettyään kirjapiiri on saapunut ratsuineen Periferian Preerialle, noille mystisille maille, missä ajan, paikan ja Tokmannin aukioloaikojen taju alkaa nopeasti hämärtyä.

Samalla tavoin tuppaa käymään kirjapiirin törkyisiin käpäliin tipahtaneen spesiaalijulkaisun päähenkilölle. Tuo erikoiskeissi julkaisu tottelee nimeä ”Memento Mori” (ei järin omaperäistä), ja on Jonathan Nolanin, siis ohjaajanero Christopher Nolanin pikkuveljen, kynäilemä novelli. Tässä kohtaa itsekylläinen pyllähdys kohti blogin edellistä kirjapiiri-ilmestystä ”Muistikatkoksia pitkin piiriä”, jossa omaa selkäänsä taputellen kirjapiiri käsitteli elokuvaa Memento, jonka ohjasteli maaliin Christopher Nolan, totta kai. Näin ämpäri sulkeutuu ahneilta marjanpoimijoilta, jolloin kausaalisuhteiden syheröistä polkua seuraten edellä mainittu novelli toimi elokuvan käsikirjoituksen pohjamateriaalina, vaikkei elokuva novellin juonen kuljettelua seuraile.

Iloisia uutisia uupuneille pikku murmeleille: Nauttiaksesi käsittelyssä olevan hyvin haudutetun novellin sinun ei tarvitse taittaa tuskastuttavaa matkaa lähikirjastoon, saati tilata tuskastuttavan hintavaa äänikirjapalvelua, vaan teoksen nimen naputtelu Googleen riittää. Novelli julkaistiin alun perin miesten lifestyle-lehti Esquiren maaliskuun 2001 numerossa ja löytyy nykyisellään ystävällisenä kädenojennuksena Esquiren verkkosivuilta. How delightfully cozy!

Mutta mitä Nolanin pikkuveikka (hih hih) kirjoitti? Hän kirjoitti Earl-nimisestä kaverista (elokuvassa Leonard), joka on asettunut tahi asetettu punkkaamaan pysyvästi sairaalaan, koska ryöstäjän hyökkäyksestä lahjaksi saamansa aivovaurio nollaa hänen lyhytmuistinsa palttiarallaa 10 minuutin sisällä, joten kaikki, mitä hän kokee tuona aikana, muuttuu olemattomaksi hänelle. Earl muistaa ainoastaan vanhat muistot ennen ryöstöä. Valitettavaa on, että Earlin vaimo deletoitiin saman ryöstön yhteydessä. Mutta se tuo Earlille tarkoituksen loppuelämälle: löytää ryöstäjä ja tappaa hänet. Ilmeisesti Earlin viimeinen säilyvä muisto on tappajan kasvot.

Novellissa olennaisessa osassa on tuntematon auttaja, joka kirjoittaa Earlille opastavia kirjeitä ja puhuttelee häntä tuttavallisesti. Oletettavasti Earl itse kirjoittaa kirjeet itselleen, ennen kuin taas resetoituu. Earlilla on siis missio, jonka etenemistä novellissa seurataan. Olennaisessa osassa ovat järjestelmälliset muistiinpanot, jotta Earl pystyy ohjeistamaan itsensä päämääräänsä.

Novelli ei suinkaan ole, kuten ”Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin” (kuka sellaista muistaa?), vaan tismalleen päinvastoin: muisti katoilee pätkittäin. Kirjapiripää on maiskutellut antaumuksella novellia, ja jälkimakuna on löytynyt sellaisia vivahteita, että novelli voisi olla elokuvalle prologi eli esinäytös. Mutta eipä sillä ketun hännänkään merkitystä, onko se leffalle serkku vai sisko, sillä tarinan stygen voi sisäistellä itseensä ihan tuosta vain snackina.

Mutta että jotta koska kun kunnes jos vaikka kuin, ja sellaista pikku kivaa. Kirjapiiri luo katseensa unohduksen ulapalle, ja samalla ymmärtää itsestään jotain olennaista: on hankala unohtaa tehokkaasti juttuja, kun ei muista, mitä ne jutut ovat. Päätyyn päästyämme napataan novellista lennokkaat lainaukset (in English, ei jaksa yrittää kääntää, persiilleen se menisi):

”This is the tragedy of life. Because for a few minutes of every day, every man becomes a genius. Moments of clarity, insight, whatever you want to call them. The clouds part, the planets get in a neat little line, and everything becomes obvious. … For a few moments, the secrets of the universe are opened to us. Life is a cheap parlor trick.”

“After all, everybody else needs mirrors to remind themselves who they are. You're no different.”

”Time is an absurdity. An abstraction. The only thing that matters is this moment. This moment a million times over.”

Loppukaneettijälkikirjoitus, joka ei liity mihinkään, eikä ole peräisin mistään, mutta joka sopii tähän Jumalan hylkäämään paikkaan kuin tappi vanukkaaseen: ”Nerous on siitä hieno asia, ettei koskaan tiedä, kuinka hullun yksilön kohdalle se osuu.” – Albert Winestain

Toinen yhtä hieno jojotus: ”Jos et ole osunut maaliin, olet osunut ohi.” – Robin-Wilhelm Hood-Tell

* Hedelmä-vihannes-Sauron, ks. teos Taru supermarketin osastojaon herrasta, s. 112.

Miilunpolttajat

Jostain kasarin puolivälin tienoilta ysärin alkupuolelle vanhemmillani oli mökki eräässä tuppukylässä Euran lähettyvillä, sellainen kuivan maan torppa. En viihtynyt siellä oikein koskaan. Tylsä ja epämiellyttävä mesta, ja tönön vieressä seissyt suuri latorakennus oli pelottava paikka mennä vessaan (puucee sijaitsi siis siellä) iltamyöhäisellä, kun oli pimeää. Olin aina kuulevinani outoja ääniä rakennuksesta. Ladossa oli suuri puuvajaosa, jonka perällä puuceekoppi sijaitsi, sitten entinen navettaosa ja lopuksi sauna- ja pukuhuonetilat. Joskus pelkäsin lähes hysteerisesti, kun saatoin kuulla hitaita askelia navettaosan betonilattiaa vasten, tai ikään kuin ladon avovintillä käveli määrätietoisesti joku/jokin. Olisi tullut löysät housuun, jollen olisi istunut jo valmiiksi vessassa. Tarpeet hoidettuani ryntäsin sivuille katsomatta ulos ladosta, etten kohtaisi mitään shokeeraavaa.

Mökin naapurissa asui kaksistaan leppoisa paikallinen pariskunta, joiden tytär oli jo muuttanut pois opiskelemaan. Tekemättä enempiä turhia nimenmuunnoksia todistajien suojelemiseksi heidän nimensä olivat Annikki ja Tuomo. Annikki oli varsinaissuomalainen maalaisemäntä, huivi päässä ja sangen puhelias. Tuomo oli kuiva ja laiha äijänkäppänä, joka ei useimmiten ehtinyt montaa sanaa mihinkään väliin sanomaan, mutta ei se häntä tuntunut haittaavan. Mies oli reuman runtelema ja muistan selvästi hänen karun näköiset koukistuneet kätensä, mutta eipä sairaus hänen työntekoaan estänyt.

Kävimme silloin tällöin isän kanssa moikkaamassa naapureitamme. Annikilla oli huvittava maneeri, sillä aina kun isäni oli äänessä ja selitti jotain juttua, Annikki kiekui joka väliin ”Nii ain!” ja ”Nii oikke!”. Kuittauksia tuli ilmoille niin tiheällä rytmillä, että hokemat palaavat edelleen sangen eläväisinä filminpätkinä tietoisuuteen. Ollessamme kahden kesken isä kutsui Annikkia usein lempinimellä ”Hanhikki”. Sinällään osuva, koska oli hän melkoinen kaakattaja.

Annikin ja Tuomon elinkeino oli miilunpoltto eli grillihiilien valmistus kaupunkilaiskermaperseille. Kyseinen elinkeino taitaa olla kadonnut kokonaan Suomesta, joten saatoin todistaa käsityöläisammatin viimeisiä edustajia tässä maassa. Vierailimme isän kanssa muutaman kerran heidän miilullaan, joka muistutti lähinnä useaan kertaan karrelle palanutta matalaa tehdashallia, joka jollain ihmeen taialla pysyi edelleen pystyssä.

Heidän työnsä oli kaikessa koruttomuudessaan sitä, että he lappoivat miilun ovista sisään puunrunkoja, jotka sitten ”hiillostettiin”, eli virallisesti kuivatislattiin, sopivaan olomuotoon kitupolttamalla eli säätämällä (tai estämällä) miiluun pääsevän hapen määrää. Kun miilunpoltto oli tehty, he pätkivät rungot sopiviksi paloiksi ja pussittivat 10 kg:n säkkeihin. Jo alakoululaisena nuijapäänä ymmärsin, kun katsoin heidän mustanpuhuvaa habitustaan miilulla, että tässä ei leipä helpolla irtoa. Vaatteet noessa, kasvot noessa, kädet noessa enkä tohdi arvata, kuinka paljon nokea oli löytänyt tiensä keuhkoihin asti vuosikymmenten aikana. Rankkaa fyysistä työtä, ja siellä Tuomokin raatoi selkä köyryssä pahasti reumaisena miehenä. Eikä mitään käryä, kuinka leveän leivän syrjään pääsi kiinni tuollaisella elinkeinolla.

Isä kehui aina naapureiden hiiliä korkealaatuisiksi, koska ne eivät sisältäneet ”mujua”, eli sellaista hienojakoista hiilitöhnöä, jolla ei tee mitään. Ehta rakkaudella (?) ja ammattitaidolla synnytetty kotimainen laatutuote. Kaupunkilaislapselle miilunpoltto oli silmät apposelleen avaava näky, joka iskettiin jykevällä hiilihangolla nassikan säilömuistiin. Elettiin sitä ennenkin, ja millä tavalla. Sitä sopii miettiä, kun seuraavan kerran alatte vinkua saatuanne vääränlaista maitoa Latte Macchiatoonne.

Aina vaa

Tuhlaa turhinta vaivaa
lastaa pohjatonta laivaa
kaiva luhistuvaa kanavaa
tietä tietämättömyyteen raivaa
taikinaista päätä hiivattomana vaivaa
tokaise tyhmänä joka väliin "iha mite vaa"

Totuuden tyhjiössä valhe paras arvaa
vertaa toisiinsa kahta samanlaista karvaa
illuusiossa luo ympärille turhaa turvaa
höyhenet lainatut vaativat maksettua tervaa
taajamissa aikomusten hyvien asutus on harvaa

Riveillä vinoilla iloittelu tuon tuostakin oivaa
riimeissä risoissa kompurointi korvissa soivaa
kestää mieli tylsä nousua ja laskua loivaa
estää kieli terävä tulevaa kaiken vakioivaa
kuka tohtii pyytää hoivaa
osana maata hyvinvoivaa

En tarvitse mitään itseään kopioivaa
en arvioi minuuttani alati varioivaa
en persoonani naamioivaa
voimaa kaiken yllä operoivaa
väistän katsetta ylhäältä arvioivaa