Keskipäivän demoni

Kun kymmenen vuotta sitten astelin lääkärin vastaanotolle, olin ladattu täyteen vihamielisyyttä, turhautumista ja ahdistusta sekä kokenut juuri semipahan romahduksen, tai burn-outin, tai mikä olikaan. Kyllästyneen oloinen keski-ikäinen mieslääkäri tuijotti minua ilmeettömästi, kuunteli vuodatukseni ja kirjoitti minulle sairaslomaa diagnoosilla ”määrittämätön ahdistuneisuushäiriö” (diagnoosikoodi F41.9). Tietenkin se oli määrittämätön, koska en ollut vielä täyttänyt virallisia testilomakkeita, joilla diagnosoidaan asiakkaan masennustilan vakavuus.

Tuosta hetkestä noin viikko eteenpäin minulle saatiinkin todettua ihan oikea ”keskivaikea masennustila” (diagnoosikoodi F32.1). Masennuksen määrittävät lomakkeet (esim. BDI-21 = Beck Depression Inventory, 21 kysymystä) ovat sellaista tuubaa, että kultakalakin saisi teeskenneltyä itselleen masennusdiagnoosin, joka takaa pitkän sairaslomajakson sekä helpon pääsyn ”ilopillereiden” ihmeelliseen mikä-mikä-maahan. Mainitsen tähän väliin, että minä en feikannut tilaani.

Kukaan ei viime kädessä pysty kyseenalaistamaan diagnoosin todenperäisyyttä. Kas kun depression juurisyihin ei lopulta pääse käsiksi muut kuin asianosainen henkilö itse perustuen avoimuutensa tasoon, vaikkakin mieleen porautumiseen on olemassa aputyökaluja, kuten psykoterapia. Ainahan ihmisen henkilöhistoriasta saadaan kaivettua esiin trauma jos toinenkin. Mutta yhtä helposti masennus voidaan kuitata ”aivokemialliseksi häiriötilaksi” ja homma on sillä taputeltu. Siitä siirrytäänkin sutjakkaasti suoraan nauttimaan lääkeyhtiöiden tarjoamia kemikaalicocktaileja, joilla aivomassan viritystila saadaan käännettyä pois matalataajuuksilta.

Erään vastaanottokäynnin ja keskustelusession päätteeksi edellä mainittu outousviboja huokunut tylsäkatseinen mieslääkäri vinkkasi jotain erikoista: ilmeisesti vakuuttuneena potentiaalistani käyttää aivojani ajattelemiseen hän sanoi, että jos haluan perehtyä aiheeseen enemmän, voisin tutustua Andrew Solomonin teokseen Keskipäivän demoni – masennuksen atlas (The Noonday Demon, 2001).

Tein työtä käskettyä. Lainasin teoksen kirjastosta, koska olin utelias. Toden totta teos oli atlas – yli 700-sivuinen mammutti, joka tukehdutti minut heti alkutaipaleella. Kirjaa ei kuitenkaan sovi aliarvioida; se oli sijoitettu The Guardian -lehden 2000-luvun 100 merkittävintä teosta -listalla sijalle 23. Solomon käy läpi viralliset ja vaihtoehtoiset hoitomuodot samalla filosofoiden ja tilittäen oman elämänsä masennusvaihetta. Omakohtaiset todella diipin depression kuvaukset olivat niin karua luettavaa, että katsoin paremmaksi painaa kirjan kannet kiinni. En ollut valmis lukemaan hc-tason synkkää settiä, kun itse en kuitenkaan ollut niin pahassa jamassa. Solomon ei ole mikään elämän kolhima ihmisriepu, vaan yltäkylläisyydessä varttunut hyväosainen. Ja edelleen elossa, sillä hän pääsi vaikeimpien kausiensa yli, ei toki ilman mielialalääkkeiden apua. Hän on toiminut toimittajana mm. New York Timesissa ja lisäksi hän valmistui viisikymppisenä psykologiksi Cambridgen yliopistosta.

On sanottu, että masennus on ennen kaikkea hyvinvointiyhteiskunnan ongelma. Kun asiat ovat muuten oikein kivasti, voi luppoajalla ahdistua ja hukkua oman mielensä syövereihin. Mutta se ei kuitenkaan ole totuus, sillä huonompiosaisten masennusongelmat jäävät pitkälti diagnoositilastojen ulkopuolelle johtuen juurikin siitä, että he putoavat maksullisten turvaverkkojen ulkopuolelle. Ei ole rahaa lääkäriin saati lääkkeisiin. Silloin on selvittävä muilla tavoin – ui tai uppoa.

Autiomaahan vetäytyneillä varhaisilla (300–400-luvun) kristityillä munkeilla turhautuminen, kärsimättömyys, itsensä kyseenalaistaminen, välinpitämättömyys, merkityksettömyys, ahdistuminen jne. näyttäytyi keskipäivän demonina. He olivat heränneet jo hyvin varhain aamulla ja puolen päivän pahimpaan kuumuuteen mennessä hoitaneet isolta osin työvelvoitteensa ja rukousharjoitteensa. Keskipäivän aikaan saattoi hengähtää, jolloin demoni sai tilaisuutensa ja iski: keskittyminen herpaantui ja ajatukset pääsivät harhailemaan omia polkujaan päätyen pahimmassa tapauksessa syöksykierteeseen.

Keskipäivän demoni/paholainen on kristinuskon piirissä tunnettu pitkään myös käsitteellä acedia. Esim. jo Homeros käytti termiä Ilias-teoksessaan. Acedialla viitattiin masennuksen oireisiin, tosin liittyen ennen kaikkea uskon velvoitteisiin, ts. (hengellinen) uupumus, melankolia ja merkityksettömyyden tunne.

Minulle demoni ei ole näyttänyt pahimpia puoliaan kuin ajoittain. Se ei ole keskittänyt aktiivisuuttaan kuitenkaan keskipäivään, vaan on voinut pyörähtää vieraisilla mihin vuorokauden aikaan tahansa ja jäänyt joskus kyläilemään vähän pidemmäksi toviksi. On hyvin mahdollista, että mainitun matkakumppanin saa pantua järjestykseen kurinalaisella ja johdonmukaisella oman käyttäytymisen muutoksella. Ei kannata heittäytyä pelkän lääkityksen varaan. Luonnollisemmat keinot voivat auttaa jopa paljon enemmän kuin lääkkeet. Niistä voi lukea asiantuntevammista julkaisuista. Tai myöhemmin täältä, jos viitsin kirjoittaa.

Minulla on nyt upea juhlavuosi käsissä. Viis viidestäkymmenestä ikävuodesta, kun on onnistunut napsimaan mielialamömmöjä täydet kymmenen vuotta putkeen. Mitähän kivaa sitä keksisi? Taidan teettää itselleni T-paidan, johon printtaan tekstin ”Yhä pystyssä – kiitos psyykelääkkeet 2016–2026”.