Hassun hauska hauskuuttaja

Vuonna 1986. Jokin satunnainen mistään mitään ymmärtämätön 10-vuotias pikku nulikka ja räkätappi viettää lokoisaa poikamiespojan elämää koulun pihoilla ja lähiöiden metsissä nauttien kaiken uuden ja hämmentävän löytämisen vuosista. Neljännelle luokalle saapuu uusi tyttö. Hän vangitsee kaikkien huomion, koska hän on upea brunette ja ristimänimeltään Elise ilman c:tä. Vähän kuin ”Karla with a K”, muttei ihan saa mätsäämään (googlettakaa Philadelphia-bändi nimeltä The Hooters ja teille avautuu uusi maailma).

Pian tuo alkeellinen koiraanalku huomaa, että vastakkainen sukupuoli osaa olla muutakin kuin ärsyttävä. Tyttöolento osaa tunkeutua ajatuksiin ja pysyä siellä. Siinä vaiheessa kaikki tärkeämpi alkaa vaipua taka-alalle. Naiseuden ylivertainen kaikkivoipaisuus ajaa pojan vaikutusalttiissa mielessä muun yli.

Poika hurmaa uuden tytön, koska hän osaa jotain uniikkia ja persoonaan sidottua. Hän saa tytön nauramaan. Luokassa Elise ilman c:tä lyöttäytyy pojan viereen istumaan ja nauraa hersyvästi pojan teräville ja nokkelille jutuille. Ja hän todellakin nauraa ja paljon. Tuolla poikasella on lyömätön kilpailuetu muihin poikiin nähden. Hän osaa ottaa tilanteen kuin tilanteen haltuun tilannetajullaan, mikä johtaa suoraan häränsilmään osuvaan tilannehuumoriin. Poika on mielissään, sillä hänellä on valttikortti, jota muilta ei löydy.

Siinä kohden saapuu estradille iso kyyninen vitsi. Poika suoriutuu ihan kivasti liikuntatunnilla, mutta hän ei ole urheilija ihan oikeassa joukkueessa. Niinpä hyvin pian pojan korviin saapuu tieto, että tuo luokan upea kaunistus hengailee saman luokan jääkiekon pelaajan kanssa. Vielä silloin ei osannut ymmärtää tilanteen ylivertaista ironiaa.

Vanhoina aikoina naistennaurattajaksi kutsuttiin miestä, joka osasi olla lipevä ja hurmaava, ja joka sai naiset pauloihinsa tyylikkäällä olemuksellaan, sulavalla käytöksellään ja lyömättömällä sanavalmiudellaan. Mutta se ei toiminut niin keskenkasvuisten keskuudessa. Sille 10-vuotiaalle, jolla hormonit olivat alkaneet ampua kovilla, löivät kaikki ne tiedostamattomat tekijät kasvoille lujaa. Katkeraa kalkkia sai niellä ensi kerran elämässään.

Muutamia vuosia sitten samainen poika meni paikalliseen kebab-ravintolaan hakemaan itselleen ja pojalleen mättöä. Ja se samainen tyttö, nyt viittä kymppiä hipovaksi naiseksi kasvanut, seisoi tiskin takana ottamassa tilausta vastaan. Olin hämmentynyt, enkä osannut sanoa hänelle mitään. En tiedä, tunnistiko hän minua. Hänkään ei reagoinut millään tavoin. Oletin, että hän oli omistajan naisystävä tai ystävä, joka oli tullut auttamaan. Hän ei ollut enää luokan kaunein tyttö.

Enpä minäkään ollut aikoinaan, enkä nytkään, komein ja atleettisin poika. Mutta eräs asia oli säilynyt kaikki vuosikymmenet. Minulla on nopea ja oivaltava tilannehuumorin taju. Olen kiitollinen ja ylpeä, että mieleni pystyy yhdistelemään lukemattomia, ei välttämättä suoraan toisiinsa liittyviä, asioita saumattomasti yhteen jokaisessa keskustelutilanteessa.

Olen summa summarum yhä se sama poika, joka olin 40 vuotta sitten. Muistan, kuinka joskus aikoinaan jossain julkisessa tilanteessa, ts. kahvikekkereissä, vaimo iski suoraan vyön alle ja totesi, että minulla on pakonomainen tarve yrittää vetää huomio itseeni, ts. olen huomionkipeä. Sekin on näkökulma, jota ei pidä täysin sivuuttaa. Miksi minulla on tarve yrittää olla hauska? Haluanko sitä kautta hyväksyntää? Heijastaako se heikkoa itsetuntoa? Mikä kaukainen trauma vaikuttaa kaiken taustalla? Kaikkea voi olla kaikessa, eikä mitään silti missään. Emme löydä lopullista vastausta persoonamme kipupisteisiin, vaikka hakisimme sitä maailman joka kolkasta. Mikä yhdestä suunnasta näyttää vahvuudelta, näyttäytyy toisesta suunnasta heikkoudelta. Minkä itse voi nähdä epäitsekkääksi toiminnaksi, muuttuu nopeasti toisen silmissä itsekkääksi. Mutta yksi asia on varma: Vaikka kuka ajattelisi tai sanoisi mitä, haluan tarjota iloa ja hyvää mieltä toisille. Se on aina palkinnut ja palkitsee edelleen minua. Ovatko motiivini vääriä? Ihan helvetin naurettava kysymys.