Jesse on koira

Tyttäreni ahmii Jesse-nimisestä kultaisestanoutajasta kertovia lastenkirjoja. Näitä teoksia on ilmestynyt vuodesta 2004 lähtien melko railakasta tahtia kaikkiaan 25 kappaletta. Kaikki sarjan kirjat on nimetty periaatteella ”Jesse jokinkoira” yhtä lukuun ottamatta (Jesse ja kohtalokas kurssi, miksi oi miksi?), esimerkkeinä Jesse löytökoira, Jesse laivakoira, Jesse joulukoira, Jesse muotikoira, Jesse kylpyläkoira, Jesse pääsiäiskoira ja Jesse aarrekoira. Uusimmassa osassa ”Jesse aavekoira” voisi harhautua kuvittelemaan, että Jesse heittää ruokakupin nurkkaan ja siirtyy seikkailemaan tuonpuoleisesta käsin henkenä, mutta siitä ei sentään ole kyse.

Vähintään keskinkertaisilla hoksottimilla varustetut ovatkin jo oivaltaneet, mihin pyrin. Kyllä vain ja vain kyllä: haluan antaa arvon Jesse-kirjailijoille Mervi ja Marvi Jalolle täysin vastikkeetta vinkkejä tulevien kirjojen aiheisiin ja juoniin. Vaikkei ilmaisia lounaita olekaan, niin ilmaisia luovan ajattelun antimia tarjoillaan nyt isolla litramitalla (n. 1,09 litraa). Kas tässä, olkaatten hyväkkäitä:

Jesse kaljakoira

Jesse tutustuu uteliashenkisenä luontokappaleena paikalliseen lähiöpubiin ja pääsee kunnolla keskioluen makuun. Tästä kehkeytyy kaljanhuuruinen seikkailu, jossa karaokeillat, jukebox-riitelyt, valomerkit ja kovanyrkkiset ovimiehet käyvät Jesselle tutuiksi. Välillä ulvotaan voimasanoja ja Hopeista kuuta betonilähiöiden takapihoilla. Erityisesti Karhu-olutmerkkiin mieltynyt Jesse saa lähiöbaareissa lempinimen Jesse Karhukoira. Myöhemmin Jessen alkoholinkäyttö riistäytyy käsistä ja muuttuu rasitteeksi läheisille, mutta siitä kerrotaan tarkemmin jatko-osassa Jesse katkokoira.

Jesse natsikoira

Jesse eksyy väärään seuraan ja se houkutellaan suvaitsemattomuuden suvantoon. Jesse ajelee turkkinsa lyhyeksi, tatuoi hakaristin kylkeensä ja ostaa kaksi paria maihareita. Se käy öisin puremassa maahanmuuttajia torilla ja huutelemassa valkoisen (valkokultaisen?) koirarodun ylivaltaa eduskuntatalon portailla. Tämä kaikki on kuitenkin syvästi ristiriidassa Jessen sisimmän ystävällisen ja auttavaisen persoonan kanssa, ja niinpä Jesse joutuu lopulta psykiatriseen koirahoitolaitokseen, josta Jesse kotiutuu henkisesti eheytyneenä koirana.

Jesse naamakoira

Jesse pääsee jyvälle, mikä on some ja innostuu siitä täysin palkein. Yhtäkkiä Jesse löytää itsensä Facebookista, Instagramista, Twitteristä sekä Snapchatista. Lähes sarjatulella lähetetyt selfiet sekä muut päivitykset tyyliin ”söin ison satsin Friskiesiä”, ”kakkasin eteisen matolle”, ”haistelin tänään naapurin terrierin pyllyä”, ”sain uuden puruluun”, ”huh, kun henki haisee”, ”kalusin rikki emännän lempitennarit”, ”söin suklaalevyn ja pääsin vatsahuuhteluun”, ”pääsin mukaan NASAn koulutusohjelmaan ja minusta tulee Jesse avaruuskoira” ajavat Jessen lähipiirin hulluuden partaalle. Ratkaisu löytyy, kun omistaja lopulta kieltäytyy maksamasta Jessen mobiililaajakaistan kuukausimaksua.

Jesse huumekoira

Oikein arvattu.

Vuosituhantisia kaikuja yleisen vessan ovessa

Kävipä tässä hauskasti kesällä. No, voin kertoa loputkin, kerran ehdin jo aloittaa. Olin paikallisessa tavaratalossa, kun minut yllätti pakonomainen tarve ulostaa. Niinpä riensin kohti asiakaskäymälää nauttimaan Hotelli Helpotuksen (vanh.) vieraanvaraisuudesta. On yksilöitä, jotka kokevat luovuutensa pursuavan yli äyräiden juuri yleisissä wc-tiloissa, minkä seurauksena vessojen seiniin ja oviin ilmestyy nokkelia, muka-nokkelia, riettaita tai vaikka filosofisia kirjoituksia. Minä en kuulu heihin, mutta luen kuitenkin mieluusti tällaisten ihmisten aikaansaannoksia. Tällä kertaa katseeni nauliutui latinankieliseen fraasiin vessan ovessa. ”Hic cacavit bene”, siinä luki.

Vaikka olenkin monenlaisiin latinankielisiin sitaatteihin tutustunut, tuo oli mennyt minulta ohi. Siispä googlettamaan istunnon ohessa. Kyseisen lohkaisun juuret ulottuvat jännittävästi Pompeijiin, tuohon seinätöherrysten aarreaittaan. Ah, muistan nuoruuteni kauniin Pompeijin ja äkillisen lopun, kun Vesuviuksen purkaus hautasi kaupungin tuhkaan vuonna 79. Tietenkään en muista, koska en elänyt tuolloin, ja vaikka olisin elänyt, en muista edellisistä elämistäni mitään. En muista myöskään Monrepos’ta, vaikka kuinka pinnistelisin.

Mutta mikäli juttu on tosi ja miksei olisi, koska se luki netissä, koko fraasi löytyy pompeijilaisen rakennuksen seinästä ja kuuluu: ”Apollinaris, medicus Titi Imperatoris hic cacavit bene.” Suomeksi kansanviisaus menee suurin piirtein näin: ”Apollinaris, keisari Tituksen lääkäri, väänsi hyvät kakat täällä.” On antoisaa tietää, että keisarin hovilääkäri Apollinariksen suolentyhjennysoperaatio onnistui Pompeijin kaupungissa. Vajaa kaksi vuosituhatta myöhemmin tuntematon älyllinen henkilö oli samaistunut Apollinariksen tuntemuksiin tavaratalon asiakasvessassa. Jos henkilön päämääränä oli kasvattaa satunnaisen (nyk. random) kakallakävijän sivistyksen tasoa, ainakin minun kohdallani tavoite saavutettiin. Poistuessani käymälästä olin kiitollinen uudesta tiedonjyvästä. Tai kakanjyvästä. Oli paska juttu.

Jälkikytkentäinen kirjoitus: Nyt jätkä lähti, sanoi Annikki Tähti.

Vihainen golf-kirjoitus

– Mitä jos lähdettäisiin joskus pelaamaan vähän golfia?
– Mitä jos imisit parsaa, tuhero. Voin työntää ne mailat kurkkuusi, jotta voit pakertaa ne persaukostasi pihalle, jonka jälkeen työnnän ne takaisin hanuriisi. Siinä sinulle harrastusta vähäksi aikaa.

Halveksin kaikkia, jotka harrastavat golfia tai edes vilkuilevat ihailevasti sellaisia vermeitä. Räikein rikos on, että kyseinen pelleily on vedättänyt itsensä urheilulajin asemaan. Nämä viheriöiden vipeltäjät viimeisen päälle brändättyine slipovereineen ja kiiltonahkakenkineen keräävät miljoonia huitomalla hölmönnäköisillä mailoilla pieniä kivikovia palloja. He laahustavat pallon perään leppoisasti mailapojalle jutustellen eivätkä edes kanna omia varusteitaan ja voivat kurvailla pitkin viheriöitä ihan tarkoitusta varten kehitetyillä ajoneuvoilla. Ja tsiljoonia uppoaa järjettömän kokoisten kenttien rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Kentille tehdään hiekkakuoppia ja tekolampia, koska on huisin jännää lätkiä palloa, kun radalla on sellaisia hankaloittavia esteitä, ja lahkeisiin voi mennä hiekkaa. Lisäksi hiekka- ja vesialueet tuovat miellyttävää vaihtelua viheriöiden estetiikkaan. Kyllä kelpaa golfkerholla imaista pari Mai Taita kierroksen päätteeksi. Tällaisesta urheilusta haaveiltiin taatusti jo antiikin Kreikan Olympian laaksossa.

Kaikki pyrkyrit, kiipijät, perseennuolijat ja muut ”menestyjät” mainitsevat harrastuksekseen golfin. Nämä pseudovoittajat kuvittelevat tällä keinolla olevansa jotain parempaa ja haluavat nostaa itsensä tavallisen rahvaan joukosta, sillä golf on harrastus, johon persaukisen bissenlipittelijän kukkaro ei veny. Kaikkeen golfiin liittyvään on satsattava liian moninumeroinen summa, jotta saavuttaa merkkitietoisen elitistipersläpipiirin hyväksynnän. Mihinkään halpisvarusteisiin ei sorru yksikään itseään kunnioittava, korjaan rakastava, golfmulkero. Eipä tavallinen paskavarvas pääse edes haistelemaan golfviheriöitä. Siitä pitävät huolen jäsen- ja kenttämaksut.

Ainoa golfin muoto, jonka kykenen sulattamaan pakastimen ohella, tulee Volkswagenin tehtaalta Saksan Wolfsburgista. Silläkin uhalla, että tiedostan saksalaisten autonvalmistajien reilun kusetusmeiningin. Niin, ja sitten on Golfvirta. Se on nasta juttu. Ja vielä: Super Mario saa harrastaa golfia, koska hän on haalariasuinen putkimiesduunari eikä purista mailaa tosissaan.

Jälkikiroilu: Tämä blogiswingi on laadittu golfpallo poskessa.

Päivien pääksytysten pähkylöitä

Mihinkäs minä jäinkään? Ai niin, tähän. Paljon on ehtinyt virrata pissaa, kakkaa ja muita rehellisiä kuona-aineita viemäriputkissa sen jälkeen, kun edellisen kerran annoin tajuntani virtsata tälle sivustolle. Mutta älkää peljätkö, en ole hyljännyt teitä. Sanalla ”teitä” viittaan semisti tajuissaan olevan tajuntani tuottamiin kuona-aineisiin enkä suinkaan mihinkään imaginaarilukijoihin. Mutta nyt Aasiaan, sanoi seksituristi.

Paska on ihan perseestä.

Uksien kautta voittoon.

Runkkaaminen on joka miehen oikeus.

Leevi halusi Pariisiin, mutta hänellä oli varaa vain riisiin.

Veka, tavallinen duunari Riihimäeltä, avautuu Iltalehdessä: ”Kärsin jatkuvasta vitutuksesta.”

Seksuaalisesti yliaktiivisten miesten yhdistys kokoontui kesäseisokkiin Keravalle.

Mandariini, klementiini ja satsuma kilpailivat siitä, kuka on makein. Naapurin Make voitti, koska se saatanan pummi kävi syömässä ne.

Numeropalvelu haastoi wc-istuinten valmistajan oikeuteen mainoslaulun plagioinnista. Kiistanalainen laulu kuului: IDO IDO IDO – sieltä löytyy kakki.

Annoin läpyn paarmalle. Se ei pitänyt siitä, vaikka halusin vain olla kannustava.

Mitä sitä muuta tarvitsee, kun on katto pään päällä, niin puristuskin on kohdallaan.

Nauru pidentää ikää – naru lyhentää.

Tilastojen mukaan häviävän pieni osa minusta uskoo itseensä.

Vasta aikuisiällä saavutin sellaisen kypsyyden, että saatoin pudota puusta.

Kyllä se siitä, kun ottaa vähän spriitä.

Lopuksi muistakaa ainakin tämä yön pimeimpinä hetkinä: huhut kuolaamisestani ovat vahvasti liioiteltuja.

Tuhkalapio

Tuijotin saunan jälkeen pitkävartista mustaksi maalattua tuhkalapiota, joka nojasi seinään. Ihmisellä on tietyssä mielentilassa taipumus tuijotella milloin mitäkin ilman sen suurempia merkityksiä, mutta tuhkalapio herätti minussa ajatuksia.

Yläasteella, oliko sitten seitsemäs, kahdeksas tai yhdeksäs luokka, en muista, mutta veikataan kasia tai ysiä seiskavarmistuksella, tehtiin metallitöissä tuhkalapio. Olin aika kehno metallitöissä erityisesti siksi, koska pillillä hitsaaminen ei kerta kaikkiaan sujunut. Sain hitsattua kaikkeen reiän tai sitten puikko jäi vain kiinni kohteeseen. Opettaja ei ollut kärsivällisimpiä setiä, joten hän saattoi napata hermostuneesti pillin käsistä ja tehdä homman itse. Oli tainnut nähdä pitkän uransa aikana vähän liikaa sählääviä penskoja. Puolustuksekseni mainitsen, että MIG-hitsaus sujui paremmin, koska se oli helpompaa.

Kuitenkin tuhkalapio tuli valmiiksi, vaikka en muista, moniko hitsaussaumoista oli minun tekemäni. Kädensija tehtiin vääntämällä kierteelle metallitankoa, joka sitten kiinnitettiin päistään varteen. Varren pituuden sai itse päättää. Jotkut tekivät tuhkalapioistaan todella lyhyitä nysiä, minä halusin mahdollisimman pitkän. En yrittänyt kompensoida puutteita miehisissä ulottuvuuksissani. Sitäkään motiiviani en oikein muista, ehkä halusin kunnon kokoisen ja ajatus tuntui hyvältä, kun sillä voi kaapia syvältä. Jälkeenpäin muistan harmitelleeni sitä, että jätin varren niin pitkäksi, koska se vaikutti epäkäytännölliseltä.

Eipä varren pituudella juuri ollut merkitystä, koska lapio lepäsi isäni vaatekaapin perällä käyttämättömänä reilut 25 vuotta. Jotenkin kauheaa, että ihmisillä on esineitä vain varastoimista varten. Minäkin omistan paljon tavaraa, joka vain on. Vielä kauheampaa on, että siitä on tosiaan yli 25 vuotta. Muutimme taannoin ihka oikeaan omakotitaloon, jossa on oikea takka ja puulämmitteinen kiuas. Olen siis saavuttanut tietynlaisen keskiluokkaistumisen multihuipentuman. Isänipä muisti tuhkalapion ja kiikutti sen ilokseni. Nyt tuhkalapiolla on tehtävä, mutta pitkä oli odotus.