Yritin aikoinaan ryhtyä lastenkirjailijaksi, mutta kaikki yritelmäni potkittiin kustantajan kyydistä pientareelle jo alkumetreillä. En tänä päivänäkään ymmärrä, mikä meni pieleen, sillä tarina-aihioni olivat mielikuvituksellisia ja opettavaisia, kuten lastenkirjojen pitääkin olla. Seuraavassa esittelen joitakin.
Pikku pepun orkesteri
Tarina kertoo tuntemattomana pysyvän lapsen pepusta, jossa suolibakteerit päättävät vaihtelun vuoksi perustaa orkesterin. Tästä seuraa, että lapsen perärööri alkaa soida mitä merkillisimpiä melodioita. Ulkomaailmassa aiheuttamastaan kohusta hämmentyneenä bakteerikanta päättää haudata soittimensa vähin äänin ja pysytellä perinteisempien virikkeiden parissa, kuten ilmavaivojen tuottamisen.
Pikku toukka paksuperse
Pikkuinen toukka on perso ahmimiselle ja tolkuttoman syömisen aiheuttama ylipaino kasaantuu toukan peräpäähän. Ongelma kasvaa sellaisiin mittasuhteisiin, että toukan on vaikea liikkua enää minnekään. Apuun rientää sittiäisten rasvaimukeskus. Sittiäiset imevät imukärsillään toukan hanuriosastosta ylimääräisen läskin pois, mistä toukka on ylen kiitollinen. Toukka oppii, mitä merkitsee liikunnan ja syömisen tasapainottaminen.
Perseilijöiden urheilukisat
Pierukaasujen usvaisessa laaksossa majaansa pitävä seesteinen perseiden kylä päättää järjestää ensimmäiset yleisurheilukilpailunsa. Kisaohjelma suunnitellaan huolellisesti, kisapaikat rakennetaan ja lopulta kaikki on tiptop-kunnossa ja kisat valmiina alkamaan. Mutta kun ensimmäinen kisapäivä koittaa, kaikki menee päin persettä: perseet häiritsevät taukoamatta toistensa suorituksia, yleisö öykkäröi ja kannustamisen sijaan ivaa ja herjaa urheilijoita, ja päättömän perseilyn seurauksena kisat päättyvät kaaokseen, joukkotappeluun ja tulipaloon. Kisapaikat tuhoutuvat korjauskelvottomaan kuntoon. Perseet toteavat, että on parempi unohtaa jatkossa älyttömät vouhotukset ja keskittyä arkirutiineihin.
Joka kerta kustantajalta tuli sama tyly vastaus: "Tarinasi on perseestä." Miksi?
maanantai 16. huhtikuuta 2018
perjantai 13. huhtikuuta 2018
Munattoman miehisyyden mitta
Tehdään ensin selväksi, että siitä konkreettisimmasta miehisyyden mitasta en mainitse sanallakaan, koska… niin. Mutta oli aikoja, jolloin minäkin jollain alitajuisella tasolla kuvittelin, että miehisyys ilmestyy pojannulikkaan jollain ihme trikeillä.
90-luvun puolenvälin jälkeen elin vaihetta, jolloin aloin tutustua elämässä uusiin isojen poikien pelisääntöihin, jotka olivat aiemmalle egolleni täysin vieraita ilmiöitä. Suurimman sysäyksen suunnanmuutokselle antoi tutustuminen pullon henkeen, joka tarjosi tilapäisen avun itsevarmuuden puutteeseen sekä tukki joitakin norsunkokoisia aukkoja sosiaalisen kanssakäymisen taidoissa. Tuota ei ole kiva myöntää, vaikkakaan ei ole mikään poikkeuksellinen ilmiö.
Pidin myös paremmin huolta ulkoisesta habituksestani, kuten jokainen nuori koiras, joka haluaa markkina-arvonsa olevan riittävän kompetentti soidinseurojen pariutumisrituaaleissa. Olin aina merkkituotteiden sekakäyttäjä, sillä dödöt ja sen sellaiset tuoksuttimet hankin Itämeren risteilijöiltä ja vaatteet vähän paremmista tavarataloista (ei siis Citymarketista). Minut oli pienestä pitäen kasvatettu luottamaan Merkkiin™. Takit olivat aina Luhtaa ja farkut Levi’siä ja Dieseliä, ainakin joskus yläasteiässä. Myöhemmin tuli vuoroon Mexx, Matinique, Part Two, Dockers, Cottonfield, yms. Henkkamaukkasukupolven esiinmarssia ei ollut vielä tapahtunut, ja vaikka olisi, minua ei sillä marssilla olisi näkynyt.
Tukkaan tööttäsin kaikenlaisia kuontalokiinnitteitä ja naamaan lääpin ties mitä emulsioita. Meikkaamaan en sentään ryhtynyt, vaikka sellaisestakin olin kuullut. Enkä laittanut korvakorua. Johonkin sentään raja. Miesten itsehoitotuotteiden (itsepetostuotteiden?) käyttö oli lähtenyt nousuun ja buumi löysi tiensä minunkin herkkäuskoiseen mieleeni. Puhuttiin metroseksuaalisuudesta ja David Beckhamista, usein samassa lauseessa. Ostin suomenkielisen Men’s Healthin irtonumeroita ja fantasioin, että minustakin tulee sellainen suurmestari kuin mitä lehden sivuilla maalailtiin. Ihme kyllä hyvin pukeutuvaa hienostunutta lihaksikasta vällyvelhoa ei inkarnoitunut lehtiä selailemalla. Vaikka joka lehdessä kerrottiin viisi varmaa kikkaa uljaisiin vatsalihaksiin, en tehnyt yhtäkään enkä alkanut käydä salilla. Men’s Healthien sisältö oli aivan kuten Cosmopolitanin, mutta ”miehisestä” näkökulmasta. Jutut olivat totaalista aivotonta paskaa, jota ei olisi kannattanut ottaa tosissaan vaan viihteen kannalta. Men’s Health ja kaikki muutkin sen aikaiset suomenkieliset miesten elämäntapalehdet lopetettiin vähin äänin. Olinko minä ainoa pöljä, joka osti niitä?
Miehistyminen/miehisyys on kinkkinen kokonaisuus, jota ei rasvoja sivelemällä, lisäravinteita syömällä tai lihaksiaan pussailemalla saavuteta. Saati viinaa tirpomalla, panoja laskemalla, naisia kyykyttämällä tai viiksiä kasvattamalla. Tässä elämän vaiheessa minulla saattaa olla jokin aavistus siitä (huomaa vahva varauksellisuus), mitä se on, mutta en ala availla asiaa, koska tämä ei ole neuvontapalsta. Enkä myöskään uskalla, koska universaalien lainalaisuuksien lateleminen (nojautuen yksilöllisiin kokemuksiin) johtaa oikotietä uskottavuuden harakiriin. Kyllä asia sitten joskus avautuu, ainakin joillekin.
90-luvun puolenvälin jälkeen elin vaihetta, jolloin aloin tutustua elämässä uusiin isojen poikien pelisääntöihin, jotka olivat aiemmalle egolleni täysin vieraita ilmiöitä. Suurimman sysäyksen suunnanmuutokselle antoi tutustuminen pullon henkeen, joka tarjosi tilapäisen avun itsevarmuuden puutteeseen sekä tukki joitakin norsunkokoisia aukkoja sosiaalisen kanssakäymisen taidoissa. Tuota ei ole kiva myöntää, vaikkakaan ei ole mikään poikkeuksellinen ilmiö.
Pidin myös paremmin huolta ulkoisesta habituksestani, kuten jokainen nuori koiras, joka haluaa markkina-arvonsa olevan riittävän kompetentti soidinseurojen pariutumisrituaaleissa. Olin aina merkkituotteiden sekakäyttäjä, sillä dödöt ja sen sellaiset tuoksuttimet hankin Itämeren risteilijöiltä ja vaatteet vähän paremmista tavarataloista (ei siis Citymarketista). Minut oli pienestä pitäen kasvatettu luottamaan Merkkiin™. Takit olivat aina Luhtaa ja farkut Levi’siä ja Dieseliä, ainakin joskus yläasteiässä. Myöhemmin tuli vuoroon Mexx, Matinique, Part Two, Dockers, Cottonfield, yms. Henkkamaukkasukupolven esiinmarssia ei ollut vielä tapahtunut, ja vaikka olisi, minua ei sillä marssilla olisi näkynyt.
Tukkaan tööttäsin kaikenlaisia kuontalokiinnitteitä ja naamaan lääpin ties mitä emulsioita. Meikkaamaan en sentään ryhtynyt, vaikka sellaisestakin olin kuullut. Enkä laittanut korvakorua. Johonkin sentään raja. Miesten itsehoitotuotteiden (itsepetostuotteiden?) käyttö oli lähtenyt nousuun ja buumi löysi tiensä minunkin herkkäuskoiseen mieleeni. Puhuttiin metroseksuaalisuudesta ja David Beckhamista, usein samassa lauseessa. Ostin suomenkielisen Men’s Healthin irtonumeroita ja fantasioin, että minustakin tulee sellainen suurmestari kuin mitä lehden sivuilla maalailtiin. Ihme kyllä hyvin pukeutuvaa hienostunutta lihaksikasta vällyvelhoa ei inkarnoitunut lehtiä selailemalla. Vaikka joka lehdessä kerrottiin viisi varmaa kikkaa uljaisiin vatsalihaksiin, en tehnyt yhtäkään enkä alkanut käydä salilla. Men’s Healthien sisältö oli aivan kuten Cosmopolitanin, mutta ”miehisestä” näkökulmasta. Jutut olivat totaalista aivotonta paskaa, jota ei olisi kannattanut ottaa tosissaan vaan viihteen kannalta. Men’s Health ja kaikki muutkin sen aikaiset suomenkieliset miesten elämäntapalehdet lopetettiin vähin äänin. Olinko minä ainoa pöljä, joka osti niitä?
Miehistyminen/miehisyys on kinkkinen kokonaisuus, jota ei rasvoja sivelemällä, lisäravinteita syömällä tai lihaksiaan pussailemalla saavuteta. Saati viinaa tirpomalla, panoja laskemalla, naisia kyykyttämällä tai viiksiä kasvattamalla. Tässä elämän vaiheessa minulla saattaa olla jokin aavistus siitä (huomaa vahva varauksellisuus), mitä se on, mutta en ala availla asiaa, koska tämä ei ole neuvontapalsta. Enkä myöskään uskalla, koska universaalien lainalaisuuksien lateleminen (nojautuen yksilöllisiin kokemuksiin) johtaa oikotietä uskottavuuden harakiriin. Kyllä asia sitten joskus avautuu, ainakin joillekin.
perjantai 16. maaliskuuta 2018
Pyhimys syöksi käsitteiden viidakkoon
Olen taas vaihteeksi innostunut luukuttamaan Mikko Kuoppalaa, lupaavaa nuorehkoa sanataiteilijaa (s. 1981), joka myös taiteilijanimellä Pyhimys tunnetaan. Hänen tuotoksensa on kiinnostanut aiemminkin, aluksi osana Ruger Hauer -nimistä kokoonpanoa, ja myöhemmin olen kuunnellut hänen uudempia soolotööttäyksiään, kuten biisejä 1%, Celeste, Kynnet, Kynnet ja Korni Uni. Mistään Teflon Brothersista ei tässä yhteydessä kannata puhua, vaikka onhan silläkin viihdearvonsa.
Pyhimys on siitä mielenkiintoinen tapaus, että hänen vuodatuksensa vaikuttavat usein hieman poukkoilevilta ja vaikeatulkintaisilta. Välillä herää ajatus, että mitään punaista lankaa ei olekaan ja räpäytykset ovat puhdasta tajunnanvirtaa vailla päätä ja häntää. Monen kappaleen (pessimistisen?) sisällön perusteella voi epäillä, että keski-iän eksistentiaalinen kriisi kolkuttelee Kuoppalan pääkoppaa. Tai sitten synkkyys myy.
Joskus jutut menevät niin korkealta ja kovaa yli, että on pakko opiskella, jotta tajuaisi edes jotain Pyhin sana-akrobatiasta. Kynnet, Kynnet -kappaleessa oli kohta ”jos oltais beta cuck fight club, saataisko me itsetuntoo”. Fight club on käsitteenä tuttu David Fincherin maineikkaan elokuvan ansiosta (alun perin Chuck Palahniukin romaani), mutta ”beta cuck” vaati selvittämistä. Onneksi on Urban Dictionary, johon voi aina luottaa.
Beta cuck on ”henkilö, joka ei koskaan saavuttanut miehuuttaan ja joka valitsee aina turvallisen vaihtoehdon riskipitoisen sijaan, ts. hän on nyhverö”. Asia alkaa valjeta. Beeta tarkoittaa vastakohtaa alfalle eli alfaurokselle, jonka avaaminen tuskin on tarpeen. Cuck erillisenä sanana ilmaisee miestä, joka ”hakee epätoivoisesti hyväksyntää ja vastakaikua naiselta ja on sen eteen valmis uhraamaan itsekunnioituksensa, omanarvontuntonsa ja kaiken sen, mitä hän ansaitsisi ihmisenä romanttisessa suhteessa, esim. uskollisuuden ja rehellisyyden”. Cuck on lyhennetty versio sanasta ”cuckold”. Suomen kielessä on edellä mainituille selkeä vastine ”aisankannattaja”.
Näiden sanojen ympärillä törmäsin myös muihin jännittäviin käsitteisiin, kuten nu-male, joka tarkoittaa ”miehiä, joilta puuttuu maskuliinisuus ja jotka jokaisessa väittelyssä tai nettikeskustelussa hyppäävät naisten puolelle, jotta saisivat hyväksyntää heiltä, ja tällä tavoin kuvittelevat valheellisesti saavansa vastapalveluksena heiltä seksiä”. Nu-malet kuvataan pääsääntöisesti valkoisiksi ultraliberaaleiksi pseudointellektuelleiksi hipstereiksi, joilla on usein paksukehyksiset silmälasit ja huoliteltu parta. Nu-malen luonnehdintaan sopii ilmaisu ”male feminist” ja hänen käyttäytymistänsä katsotaan ohjaavan voimakkaasti ”valkoisen miehen syyllisyydentunto”. Sitä en jaksa selittää.
”Brownie points” on kuvitteellinen sosiaalinen valuutta, joka tarkoittaa positiivisen huomion saamista ja suosion ansaitsemista erilaisilla hyvillä teoilla tai imartelulla tai toimimalla muulla tavoin positiivisessa valossa, mikä kuitenkin johtaa henkilön itsensä kannalta hedelmättömään lopputulokseen, ks. nu-malen toiminta edellä.
Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä oli taannoin (13.2.2018) artikkeli ”soy boy” -haukkumasanasta, joka on kuulemma levinnyt jo Suomeenkin (soijapoika). Määritelmä on aika yhteneväinen edeltävien käsitteiden kanssa eli siinäkin viitataan maskuliinisuuden puutteeseen. Tällaisen setämiehen kielenkäyttöön soijapoika ei ole tarttunut, mutta kyse onkin enemmän nuorisokulttuurista eli penskojen slangista. Hauska ajatus sinällään, että teinipojat megispäissään herjaavat toisiaan keskustelupalstoilla soijapojiksi, vaikka äänenmurros on kesken ja parrankasvu kaukainen tulevaisuuden utopia, puhumattakaan oikeasta kontaktista vastakkaiseen (/samaan?) sukupuoleen.
Pyhimys on siitä mielenkiintoinen tapaus, että hänen vuodatuksensa vaikuttavat usein hieman poukkoilevilta ja vaikeatulkintaisilta. Välillä herää ajatus, että mitään punaista lankaa ei olekaan ja räpäytykset ovat puhdasta tajunnanvirtaa vailla päätä ja häntää. Monen kappaleen (pessimistisen?) sisällön perusteella voi epäillä, että keski-iän eksistentiaalinen kriisi kolkuttelee Kuoppalan pääkoppaa. Tai sitten synkkyys myy.
Joskus jutut menevät niin korkealta ja kovaa yli, että on pakko opiskella, jotta tajuaisi edes jotain Pyhin sana-akrobatiasta. Kynnet, Kynnet -kappaleessa oli kohta ”jos oltais beta cuck fight club, saataisko me itsetuntoo”. Fight club on käsitteenä tuttu David Fincherin maineikkaan elokuvan ansiosta (alun perin Chuck Palahniukin romaani), mutta ”beta cuck” vaati selvittämistä. Onneksi on Urban Dictionary, johon voi aina luottaa.
Beta cuck on ”henkilö, joka ei koskaan saavuttanut miehuuttaan ja joka valitsee aina turvallisen vaihtoehdon riskipitoisen sijaan, ts. hän on nyhverö”. Asia alkaa valjeta. Beeta tarkoittaa vastakohtaa alfalle eli alfaurokselle, jonka avaaminen tuskin on tarpeen. Cuck erillisenä sanana ilmaisee miestä, joka ”hakee epätoivoisesti hyväksyntää ja vastakaikua naiselta ja on sen eteen valmis uhraamaan itsekunnioituksensa, omanarvontuntonsa ja kaiken sen, mitä hän ansaitsisi ihmisenä romanttisessa suhteessa, esim. uskollisuuden ja rehellisyyden”. Cuck on lyhennetty versio sanasta ”cuckold”. Suomen kielessä on edellä mainituille selkeä vastine ”aisankannattaja”.
Näiden sanojen ympärillä törmäsin myös muihin jännittäviin käsitteisiin, kuten nu-male, joka tarkoittaa ”miehiä, joilta puuttuu maskuliinisuus ja jotka jokaisessa väittelyssä tai nettikeskustelussa hyppäävät naisten puolelle, jotta saisivat hyväksyntää heiltä, ja tällä tavoin kuvittelevat valheellisesti saavansa vastapalveluksena heiltä seksiä”. Nu-malet kuvataan pääsääntöisesti valkoisiksi ultraliberaaleiksi pseudointellektuelleiksi hipstereiksi, joilla on usein paksukehyksiset silmälasit ja huoliteltu parta. Nu-malen luonnehdintaan sopii ilmaisu ”male feminist” ja hänen käyttäytymistänsä katsotaan ohjaavan voimakkaasti ”valkoisen miehen syyllisyydentunto”. Sitä en jaksa selittää.
”Brownie points” on kuvitteellinen sosiaalinen valuutta, joka tarkoittaa positiivisen huomion saamista ja suosion ansaitsemista erilaisilla hyvillä teoilla tai imartelulla tai toimimalla muulla tavoin positiivisessa valossa, mikä kuitenkin johtaa henkilön itsensä kannalta hedelmättömään lopputulokseen, ks. nu-malen toiminta edellä.
Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä oli taannoin (13.2.2018) artikkeli ”soy boy” -haukkumasanasta, joka on kuulemma levinnyt jo Suomeenkin (soijapoika). Määritelmä on aika yhteneväinen edeltävien käsitteiden kanssa eli siinäkin viitataan maskuliinisuuden puutteeseen. Tällaisen setämiehen kielenkäyttöön soijapoika ei ole tarttunut, mutta kyse onkin enemmän nuorisokulttuurista eli penskojen slangista. Hauska ajatus sinällään, että teinipojat megispäissään herjaavat toisiaan keskustelupalstoilla soijapojiksi, vaikka äänenmurros on kesken ja parrankasvu kaukainen tulevaisuuden utopia, puhumattakaan oikeasta kontaktista vastakkaiseen (/samaan?) sukupuoleen.
tiistai 6. maaliskuuta 2018
Kikelit housut
Yksiosaisessa sarjassa Suomen kielen kauneimpia kukkia esittelen tänään erityislaatuisen sanan. Poika veti päällensä housut, jotka olivat menneet pieneksi. Tokaisin siihen, että pojan housut ovat kikelit. Seurauksena tytär alkoi räkättää, poika kieri lattialla ja oli tukehtua nauruunsa ja vaimo alkoi pilkata. Hän myös väitti, ettei sellaista sanaa voi olla olemassakaan. Tästä suivaantuneena tartuin puhelimeen ja googlasin ”kikelit housut”. Google ei tunnistanut millään sivulla sanaa kikeli toivomassani merkityksessä, mutta kysyi sen sijaan ”tarkoititko: kikkelit housut”.
Soitin myös isälleni, joka ei tunnustanut sanaa kotiseutujensa päijäthämäläiseen murresanastoon kuuluvaksi. Hän muisti kuulleensa sanan, mutta epäili sen tulevan länsirannikolta päin. Kasvojeni pelastukseksi osoittautui Kotimaisten kielten keskuksen (kotus) ylläpitämä Suomen murteiden sanakirja.
Sivuston mukaan pääasiallinen merkitys sanalle on pikkupojan kikkeli ja pippeli. Sanaa ko. merkityksessä on tavattu siellä täällä Savon ja Karjalan alueilla. Muita merkityksiä ovat Lemistä löydetty ”pikkusormi”, Kangasniemen ”pojannapero” (”poekakikel”) ja Jämsästä bongattu ”ahdas vaate” (”tuo on nin kikeli sum peälläs”).
Jämsän ja Kangasniemen kohtuullinen maantieteellinen läheisyys isän puolen suvun kotikulmiin antaa viitteitä siitä, että joko hän muistaa väärin tai ei halunnut tunnustaa istuttaneensa minuun niin hölmöä sanaa. Joka tapauksessa länsirannikon murteisiin ei ollut mitään yhtymäkohtia.
Suosittelen lämpimästi käyttökelpoisen termin sisällyttämistä aktiiviseen sanavarastoon ja ujuttamalla se aina sopivissa kohdin puheenparteen. Voin taata, että vaikka kanssaihmiset eivät muuten pitkäpiimäisiä juttujasi kuuntele, kikelin he kuulevat varmasti.
Jälkikielisolmu: Ei Wordkaan ymmärrä sanaa, mutta sen sijaan ehdottaa näppäriksi korvikkeiksi esim. ”kieli” ja ”kokkeli”.
Soitin myös isälleni, joka ei tunnustanut sanaa kotiseutujensa päijäthämäläiseen murresanastoon kuuluvaksi. Hän muisti kuulleensa sanan, mutta epäili sen tulevan länsirannikolta päin. Kasvojeni pelastukseksi osoittautui Kotimaisten kielten keskuksen (kotus) ylläpitämä Suomen murteiden sanakirja.
Sivuston mukaan pääasiallinen merkitys sanalle on pikkupojan kikkeli ja pippeli. Sanaa ko. merkityksessä on tavattu siellä täällä Savon ja Karjalan alueilla. Muita merkityksiä ovat Lemistä löydetty ”pikkusormi”, Kangasniemen ”pojannapero” (”poekakikel”) ja Jämsästä bongattu ”ahdas vaate” (”tuo on nin kikeli sum peälläs”).
Jämsän ja Kangasniemen kohtuullinen maantieteellinen läheisyys isän puolen suvun kotikulmiin antaa viitteitä siitä, että joko hän muistaa väärin tai ei halunnut tunnustaa istuttaneensa minuun niin hölmöä sanaa. Joka tapauksessa länsirannikon murteisiin ei ollut mitään yhtymäkohtia.
Suosittelen lämpimästi käyttökelpoisen termin sisällyttämistä aktiiviseen sanavarastoon ja ujuttamalla se aina sopivissa kohdin puheenparteen. Voin taata, että vaikka kanssaihmiset eivät muuten pitkäpiimäisiä juttujasi kuuntele, kikelin he kuulevat varmasti.
Jälkikielisolmu: Ei Wordkaan ymmärrä sanaa, mutta sen sijaan ehdottaa näppäriksi korvikkeiksi esim. ”kieli” ja ”kokkeli”.
keskiviikko 28. helmikuuta 2018
Viisauksia idiooteille
Joka leikkiin ryhtyy, leikkii.
Ota neuvostovaari, jos samovaarit ovat loppu.
Kenelle kellot soivat, ei voi olla kuuro.
Ei hakku haavaa tee, paitsi jos joku lyö sinua hakulla.
Joukossa on voimaa, koska Jouko on käynyt salilla.
Salami ei iske kahta kertaa samaan pitsaan.
Vanha suola janottaa yhtä lailla kuin uusi suola.
Lopussa kiitos seisoo, pornopätkän lopussa jokin muukin.
Porkkana päivässä pitää kanit kateellisena.
Älä osta sikaa säkissä, vaan suojakaasuun pakattuna Prisman lihaosastolta.
Ei kysyvä tieltä eksy, mutta kyllä navigaattori on parempi.
Ei vahinko tule kello kaulassa, sillä kelloa on mukavampi pitää ranteessa.
Viini on viisasten juoma, Lasol ammattilaisten.
Kuu kiurusta kesään, muttei päivääkään, jos ei tunnista kiurua.
”Se oli siinä kintaalla”, sanoi mies, jonka käsi ei aivan mahtunut kintaaseen.
Ota neuvostovaari, jos samovaarit ovat loppu.
Kenelle kellot soivat, ei voi olla kuuro.
Ei hakku haavaa tee, paitsi jos joku lyö sinua hakulla.
Joukossa on voimaa, koska Jouko on käynyt salilla.
Salami ei iske kahta kertaa samaan pitsaan.
Vanha suola janottaa yhtä lailla kuin uusi suola.
Lopussa kiitos seisoo, pornopätkän lopussa jokin muukin.
Porkkana päivässä pitää kanit kateellisena.
Älä osta sikaa säkissä, vaan suojakaasuun pakattuna Prisman lihaosastolta.
Ei kysyvä tieltä eksy, mutta kyllä navigaattori on parempi.
Ei vahinko tule kello kaulassa, sillä kelloa on mukavampi pitää ranteessa.
Viini on viisasten juoma, Lasol ammattilaisten.
Kuu kiurusta kesään, muttei päivääkään, jos ei tunnista kiurua.
”Se oli siinä kintaalla”, sanoi mies, jonka käsi ei aivan mahtunut kintaaseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)