Miilunpolttajat

Jostain kasarin puolivälin tienoilta ysärin alkupuolelle vanhemmillani oli mökki eräässä tuppukylässä Euran lähettyvillä, sellainen kuivan maan torppa. En viihtynyt siellä oikein koskaan. Tylsä ja epämiellyttävä mesta, ja tönön vieressä seissyt suuri latorakennus oli pelottava paikka mennä vessaan (puucee sijaitsi siis siellä) iltamyöhäisellä, kun oli pimeää. Olin aina kuulevinani outoja ääniä rakennuksesta. Ladossa oli suuri puuvajaosa, jonka perällä puuceekoppi sijaitsi, sitten entinen navettaosa ja lopuksi sauna- ja pukuhuonetilat. Joskus pelkäsin lähes hysteerisesti, kun saatoin kuulla hitaita askelia navettaosan betonilattiaa vasten, tai ikään kuin ladon avovintillä käveli määrätietoisesti joku/jokin. Olisi tullut löysät housuun, jollen olisi istunut jo valmiiksi vessassa. Tarpeet hoidettuani ryntäsin sivuille katsomatta ulos ladosta, etten kohtaisi mitään shokeeraavaa.

Mökin naapurissa asui kaksistaan leppoisa paikallinen pariskunta, joiden tytär oli jo muuttanut pois opiskelemaan. Tekemättä enempiä turhia nimenmuunnoksia todistajien suojelemiseksi heidän nimensä olivat Annikki ja Tuomo. Annikki oli varsinaissuomalainen maalaisemäntä, huivi päässä ja sangen puhelias. Tuomo oli kuiva ja laiha äijänkäppänä, joka ei useimmiten ehtinyt montaa sanaa mihinkään väliin sanomaan, mutta ei se häntä tuntunut haittaavan. Mies oli reuman runtelema ja muistan selvästi hänen karun näköiset koukistuneet kätensä, mutta eipä sairaus hänen työntekoaan estänyt.

Kävimme silloin tällöin isän kanssa moikkaamassa naapureitamme. Annikilla oli huvittava maneeri, sillä aina kun isäni oli äänessä ja selitti jotain juttua, Annikki kiekui joka väliin ”Nii ain!” ja ”Nii oikke!”. Kuittauksia tuli ilmoille niin tiheällä rytmillä, että hokemat palaavat edelleen sangen eläväisinä filminpätkinä tietoisuuteen. Ollessamme kahden kesken isä kutsui Annikkia usein lempinimellä ”Hanhikki”. Sinällään osuva, koska oli hän melkoinen kaakattaja.

Annikin ja Tuomon elinkeino oli miilunpoltto eli grillihiilien valmistus kaupunkilaiskermaperseille. Kyseinen elinkeino taitaa olla kadonnut kokonaan Suomesta, joten saatoin todistaa käsityöläisammatin viimeisiä edustajia tässä maassa. Vierailimme isän kanssa muutaman kerran heidän miilullaan, joka muistutti lähinnä useaan kertaan karrelle palanutta matalaa tehdashallia, joka jollain ihmeen taialla pysyi edelleen pystyssä.

Heidän työnsä oli kaikessa koruttomuudessaan sitä, että he lappoivat miilun ovista sisään puunrunkoja, jotka sitten ”hiillostettiin”, eli virallisesti kuivatislattiin, sopivaan olomuotoon kitupolttamalla eli säätämällä (tai estämällä) miiluun pääsevän hapen määrää. Kun miilunpoltto oli tehty, he pätkivät rungot sopiviksi paloiksi ja pussittivat 10 kg:n säkkeihin. Jo alakoululaisena nuijapäänä ymmärsin, kun katsoin heidän mustanpuhuvaa habitustaan miilulla, että tässä ei leipä helpolla irtoa. Vaatteet noessa, kasvot noessa, kädet noessa enkä tohdi arvata, kuinka paljon nokea oli löytänyt tiensä keuhkoihin asti vuosikymmenten aikana. Rankkaa fyysistä työtä, ja siellä Tuomokin raatoi selkä köyryssä pahasti reumaisena miehenä. Eikä mitään käryä, kuinka leveän leivän syrjään pääsi kiinni tuollaisella elinkeinolla.

Isä kehui aina naapureiden hiiliä korkealaatuisiksi, koska ne eivät sisältäneet ”mujua”, eli sellaista hienojakoista hiilitöhnöä, jolla ei tee mitään. Ehta rakkaudella (?) ja ammattitaidolla synnytetty kotimainen laatutuote. Kaupunkilaislapselle miilunpoltto oli silmät apposelleen avaava näky, joka iskettiin jykevällä hiilihangolla nassikan säilömuistiin. Elettiin sitä ennenkin, ja millä tavalla. Sitä sopii miettiä, kun seuraavan kerran alatte vinkua saatuanne vääränlaista maitoa Latte Macchiatoonne.

Aina vaa

Tuhlaa turhinta vaivaa
lastaa pohjatonta laivaa
kaiva luhistuvaa kanavaa
tietä tietämättömyyteen raivaa
taikinaista päätä hiivattomana vaivaa
tokaise tyhmänä joka väliin "iha mite vaa"

Totuuden tyhjiössä valhe paras arvaa
vertaa toisiinsa kahta samanlaista karvaa
illuusiossa luo ympärille turhaa turvaa
höyhenet lainatut vaativat maksettua tervaa
taajamissa aikomusten hyvien asutus on harvaa

Riveillä vinoilla iloittelu tuon tuostakin oivaa
riimeissä risoissa kompurointi korvissa soivaa
kestää mieli tylsä nousua ja laskua loivaa
estää kieli terävä tulevaa kaiken vakioivaa
kuka tohtii pyytää hoivaa
osana maata hyvinvoivaa

En tarvitse mitään itseään kopioivaa
en arvioi minuuttani alati varioivaa
en persoonani naamioivaa
voimaa kaiken yllä operoivaa
väistän katsetta ylhäältä arvioivaa

O pen eli kansallislaulu kynälle

O pen
sinä kynistä terävin
pidät aistini terässä
vaikken pysy perässä
olet penna mahtavin

O pen
olen aina avoinna ajatuksillesi
en vierasta vieraita aatoksia
älä syötä aineita kovin toksisia
olet penna kaunehin

O pen
tunnen voimasi sormissani
ja viet minut uusille urille
et anna aihetta itsekurille
olet penna loistavin

O pen
avoin on maailma ympärilläsi
et koskaan minua hukkaa
ei aivoistani löydy nukkaa
olet penna puhtahin

O pen
kuiskaat anteliaasti aiheesi
vaikka sepustelisi puuceestä
sen eestä puuttuvasta veestä
olet penna törkyisin

O pen
tuot sanat tuhannet luokseni
muokkaan ne mielessäni kierossa
monesti kuun kierrossa
olet penna päättömin

O pen
avaat päättymättömän kirjasi
sanaista arkkuasi narautat
auringonlaskuun karautat
olet penna uljahin

O pen
hajoitat ja hallitset
tuot kaapit ulottuvilleni
olet myös Amityvilleni
olet penna painajaismaisin

O pen
Seesamikadun aukaiset
nuket karvaiset hyökkäävät
kauheat tarinansa yökkäävät
olet penna reppavin

O pen
olet parempi kuin no pen
syökset tahrasi paperille
vaik toivoisin tahroja lakanalle
olet korvike et järin hääppöinen

O pen
olen lumiukko leffasta Frozen
nuppi aina huurussa
unettomana Turussa
olet penna sekavin

O pen
viet joskus poluille hämärille
tarjoilet talon erikoisen
pallon liian kierteisen
olet penna pikku pirulainen

Jälkihoidot: Mitä viineriä nyt taas? Aamulääkkeet putosivat lattialle ja koira söi ne. Nyt se on hyperonnellinen koira. Hauvan häntä vipatti niin, että irtosi hanurista ja alkoi elää omaa elämäänsä. Muutti just tosi kivaan kaksioon Vaasan Gerbyhyn ja opiskelee liikuntatieteiden maisteriksi.

Jälkihoidon jälkikirjoitus: Suomisanakirja-sivusto antaa mielenkiintoisen tulkinnan sanalle ”reppava”: ”Reppava tarkoittaa sellaista, joka liikkuu tai kulkee repun kanssa. Esim. Hän oli reppava matkustaja, joka kantoi kaikkia tavaroitaan repussaan. Reppava viittaa usein ihmiseen tai eläimeen, joka kuljettaa tavaroitaan repussa.” En taida olla ainoa, joka on hukannut lääkkeensä. Mutta sehän on vaan posia.

Rouva Blackwellin kirjakauppa

Välittömästi näkee, että Tillie Blackwellille hänen kirjakauppansa on kaikki kaikessa. Todellisuudessa näin ei aivan ole, mutta kauppaan sisään astuessaan saa väistämättä sellaisen kuvan. Rouva Blackwellin Kyläkirjakauppa, kuten kyltissä kaupan sisäänkäynnin päällä lukee, hipoo täydellisyyttä, ja kenties saavuttaakin sen, jos Tillieltä kysytään. Kaikki viimeisen päälle rivissä ja järjestyksessä, jopa kaikki myytävät kynät laatikoissaan siististi suorassa. Ei pölyhiukkasta missään, ei edes likaa lattialla (miten se on mahdollista?). Kirjallisuuden rakastajalle näky on kerrassaan lumoava. Kun sisään astuu, tuntuu kuin syvä rauha ja levollisuus asettuisi sydämeen.

Tummanruskeat kirjahyllyt ympäröivät kirjakaupan seiniä lattiasta kattoon. Tummanpuhuva sisustus luo hieman hämyisen, mutta kodikkaan tunnelman tilaan. Rouva Blackwell valikoi kirjakokoelmansa tarkkaan harkiten ja usean vuosikymmenen kokemukseensa luottaen. Hänen on onnistunut haravoida verkon syövereistä mitä ihmeellisimpiä kiinnostavia pienpainoksia ja muita erikoisuuksia, joita ei suurista verkkokirjakaupoista löydy.

Rouva Blackwellin aviomies, Amos Blackwell, auttaa kirjakaupan arjessa aina, kun omilta kiireiltään ehtii. Nimittäin alle 3000 asukkaan Greentownin (pikemminkin kylä) keskuskadulla sijaitsevaa Rouva Blackwellin Kyläkirjakauppaa vastapäätä toisella puolen katua on Blackwellin Pyörä, jota pyörittää herra Blackwell. Yrityksen puutteesta ei pariskuntaa voi moittia. Herra Blackwell on uskomattoman taitava käsistään, eikä sellaista työkalua olekaan, joka ei Amoksen kädessä pysyisi. Blackwellin Pyörän erikoisuus on englantilaisen perinnepyörävalmistaja Pashleyn edustus. Pashley (perustettu 1926) on Englannin vanhin polkupyörävalmistaja, ja jokainen pyörä on koottu käsityönä, rakkaudella tietenkin.

Ei ole yllättävää, että herra ja rouva Blackwell rakastavat pyöräretkiä. Avioparilla ei ole lapsia, joten heillä sitäkin enemmän aikaa toisilleen. Heidän kotiseutunsa Wairarapan alue tarjoaa ylitsepursuavasti mahdollisuuksia seikkailla polkupyörällä. Kumpikin on teräksen kovassa kunnossa, vaikka Tillie lähestyy viittäkymmentä ikävuotta ja Amos on viidenkymmenenviiden. Pyöräily on heille rakas harrastus, vaikkei ainoa.

Rouva Blackwellin kyläkirjakauppa on Greentownin sydän. Jokainen paikkakunnalle eksyvä turisti löytää varmasti tiensä kirjakauppaan. Julkisivu kutsuu, tai melkeinpä käskee, tulemaan sisään. Tillie on persoonana rajattoman sosiaalinen ja utelias. Kun sisään astuu turisteja, reppureissaajia, diginomadeja ja sen sellaisia travellereita, kysymysten tulvalle ei tule loppua. Tillie haluaa tietää, mistä päin kukin tulee, minne on suuntaamassa, miksi on eksynyt Greentowniin, onko yksin vai seuran kanssa matkassa, mistä on kotoisin, mitä tekee työkseen, jne. puhumattakaan siitä, kuinka paljon hänellä riittää juttua myös kaikesta muusta, tietenkin eritoten kirjallisuudesta.

Kun rouva Blackwell tuntee, että satunnaisella vieraalla on erityinen side kirjallisuuteen, hän haluaa ehdottomasti esitellä kirjakaupan perällä sijaitsevan kirjavarastohuoneen. Sinne pääsevät ihastelemaan harvat. Varastohuoneessa on vähintään tuplaten niin paljon kirjoja kuin kaupan puolella. Siellä on arvokkaita erikoispainoksia ja harvinaisuuksia, joista suurin osa on kaupan, kunhan hinnasta päästään yhteisymmärrykseen. Useimmiten varastohuoneeseen pääsevät vieraat ovat juurikin nuoria yksin matkassa olevia reppureissaajia ja seikkailijoita, sillä he ovat Tillien mielestä kovin kiehtovia tapauksia.

Toisen hyvin rakkaan harrastuksen herra ja rouva Blackwell löysivät jo yli kaksikymmentä vuotta sitten Tillien tilaamista hyvin vaikeasti saatavilla olevista teoksista. Muutamasta hämmentävän vangitsevasta kirjasta, jotka sisälsivät jopa elämänkatsomuksen mullistavia salaisuuksia, he saivat idean, josta syntyi heille pysyvä yhteinen kiinnostuksen kohde. He jopa varta vasten rakensivat harrastushuoneen, jotta voisivat viettää enemmän aikaa yhdessä ja tuntea yhteenkuuluvuutta.

Rouva Blackwellista on ollut valitettavaa, että kiinnostavat turistivieraat ovat vähentyneet viime vuosina. Parin edellisen vuosikymmenen aikana Wairarapan alueella on kadonnut jäljettömiin useita nuoria reissaajia. Saattaa olla jopa yli kaksikymmentä. Nuoret ovat toki alttiimpia ottamaan riskejä tuntemattomilla alueilla liiallisen itseluottamuksen kannustamana. Alueella on jyrkänteitä, tiheitä metsäalueita, tietenkin valtameri sekä muita vaaran paikkoja, jotka voivat helposti koitua kohtaloksi varomattomalle. Rouva Blackwell on huomannut, että nuoret reissaajat ovat levottomia ja keskittymiskyky ei todellakaan ole parhaasta päästä. Ne ovat huonoja ominaisuuksia ihmisyksilöille, jotka ovat omin päin matkassa. Sellaiset ihmiset tekevät helpommin kohtalokkaita virheitä.

Rouva Blackwellin (ja myös herra Blackwellin) mielestä oikeiden fyysisten kirjojen lukeminen parantaisi jokaisen kärsivällisyyttä. Nykyinen ”instant”-kulttuuri tarjoilee liikaa nopeita ja helppoja ratkaisuja keskittymiskyvyttömille nuorille. Tillie itse kokee, että hän voi osaltaan ohjata nuoria kiireettömämpään elämäntapaan. Ohjausta hän mielellään tarjoaakin kyläkirjakauppaansa piipahtamaan tuleville seikkailijoille. Kirjat ovat avain pitkäjänteisyyteen ja laajempaan ymmärrykseen kaiken olevaisuudesta. Kirjoille täytyy uhrata aikaa. Kirjoille täytyy uhrata.

The Grand Slippery Slip Flip-Flop'n Clog Tour

Siinä on englanninkielinen otsikko, sorry my bad. Kannan vastuun, mutta se vaan kuulosti ihan helvetin hauskalta. No hauskalta kuitenkin. Onpa ainakin omaa hauskaa, vähät minä muista.

Kuljen kesät läpeensä varvassandaaleissa. Joka paikkaan ja aina, kun suinkin mahdollista. Itse asiassa mieluiten kävelisin paljain jaloin, mutta en viitsi ottaa riskiä, mitä kaikkea ylläripylläriä niiden reissujen jälkeen jalanpohjista saisi irrotella.

Omistan nolon monta paria varvassandaaleita. On pihatöihin omansa, sitten koiralenkille toiset, töihin ja vapaa-ajalle omansa ja pari paria päälle. On siis sen verran tarpeeksi, että voisi olettaa, että kuvittelen olevani mustekala. Oikea varvastossujen Imelda Marcos. Nyt tuli niin vanha läppä, että harva muistaa tuota pikku knoppia. Mutta siitä googlettamaan Imelda Marcosin kengät.

Pikkukivana sivuaskeleena, tai kuvaavammin sivukompurointina, tuli mieleen, että olihan minulla noin 10 vuoden mittainen puukenkäkausi, vaikkei minulla ole edes hollantilaista verenperintöä. Pidin muinoin kesäisin Sysmän mökkirannassa aina räjähtäneitä puukenkiä jalassa ja niistä muodostuivat oikea tavaramerkkini, etten edes tohtinut rikkoa perinnettä. Kaikki aina päivittelivät, kuinka vaaralliset vekottimet ne ovat ja tottahan se oli. On turha laskea, kuinka monta kertaa taitoin nilkkani puukkarit jalassa ja kuinka monta kertaa vedin lipat niiden kanssa sateen kastelemalla nurmikolla. Puukengät muuttuivat todella vittumaisen liukkaiksi kusiluistimiksi sadekelillä. Pito oli tasan nolla. Mutta kaikesta huolimatta pidin niitä mökillä aina jalassa ihan periaatteesta. Mutta se puukkareista.

Sain äskettäin kunnian tehdä vähän pidemmän kestotestin varvastossuilla kävelemisessä. Vitsikkään väärinymmärryksen seurauksena päädyin kävelemään läpsyttimet jalassa työpaikalta kotiin eli reilu 13 kilometriä. Ei se kuulosta paljolta, mutta yhtä kyytiä marssien saattaa havaita erinäisiä puutteita varvassandaalien ergonomiassa. Jo puolivälissä Via Dolorosaa alkoi jalkateriä särkeä kohtalaisesti. 10 kilometrin kohdalla särky oli jo helvetillinen ja lisäksi tuntui, että jalkaterät olisivat tulessa. Myös lonkat esittivät alleviivaavaa kritiikkiä jalkinevalinnasta. Suuri helpotus saapui reilu kilometri ennen kotia rankkasateen muodossa. Jalkapoloiseni huusivat hoosiannaa, kun kesäsade jäähdytti ja helpotti niiden tuskaa. Viimeisen kilometrin kuljin paljain jaloin ja varvastossujen riisuminen tuntui siinä kohtaa euforiselta. Toisena syynä oli, että läpsyt alkavat ikävästi luistaa jalkapohjan alla, kun ne kastuvat.

Vaikkei maratoneille kannata ehkä lähteä varvassandaaleissa, on ne silti hiton mukavat kesäjalkineet. Jalka saa olla vapaana kuin taivaan linnun jalka ja hengittää kesää, eikä tarvitse mitään sukkia pilaamaan fiilistä. Kyllä jalkoja saa taas homehduttaa kenkien sisällä suurimman osan vuotta.