Paijataan Alienia

Alien, kaikille populaarikulttuurin historiaa tunteville tuttu pummilla matkustava ”kahdeksas matkustaja”, on ehdottomasti elokuvahistorian häijyimpiä pirulaisia, mitä tiedän. Ensimmäisen leffan mainoslauseena oli lisäksi ”avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi”. Eipä ei, eikä kannatakaan huudella pitkin kyliä, koska Alienille tulee helpompi työ löytää ja vaientaa möykkääjä.

Mainittu kummajainen on varsin persoonattomasti ja vaatimattomasti nimetty laiton siirtolainen, joka leffasta toiseen on osoittanut ihmiselle, mitä tarkoittaa, kun evoluutio hioo lajikohtaisen selviytymiskyvyn huippuunsa. Alien-saagan toisessa elokuvassa mörrimöykkyä kutsuttiin myös xenomorfiksi, joka on johdettu kreikan kielen sanoista ja tarkoittaa suomeksi ”vieras (elämän)muoto”. Alienin hahmo syntyi alun perin sveitsiläisen surrealistitaiteilija H. R. Gigerin vähintäänkin omalaatuisessa mielessä ja esiintyi maalauksissaan Necronom IV ja Necronom V.

Tuntemaani elokuvahistoriaa vasten katsoin uteliaisuudesta Disney+ -kanavalta viimeisimmän tuotoksen Alien-saagassa. Ensimmäistä kertaa Alienia tarjoiltiin tuutista sarjamuodossa otsikolla Alien: Earth. Minulla oli jokseenkin skeptiset ennakkofiilikset, millaista saippuaoopperaa oli luvassa. Epäluuloni saivat vahvistusta tuekseen jo heti ensimmäisessä jaksossa. Joukko syöpään kuolemassa olevia lapsia saa uuden elämän, kun heidän tietoisuutensa ja muistonsa siirretään uusiin synteettisiin ihmiskehoihin. Kehot ovat reilu parikymppisten nuorten kehoja. Pari yksilöä näistä uusista ihmenuorista käyttäytyy toki edelleen kiusallisen lapsellisesti, ja sekös on hassua (toim. huom. ei ole, etenkään Alien-sarjassa). Ominaispiirteinä synteettisillä ihmisillä on, että he ovat fyysisesti väkivahvoja verrattuna homo sapiensiin, ja myös ilman tuntoaistia, koska eivät ole millänsäkään edes lävistävistä luodeista. Alkaako haiskahtaa Marvelilta?

Mutta missä on Alien? Se pääsee irralleen kuljetusaluksen syöksyessä maahan ja ensitöikseen lahtaa verryttelynä nipun hylkyä tutkimaan tulleita täyspölvästejä sotilaita sopiviksi annospaloiksi. Sen jälkeen hännäkäs veijari jääkin täysin sivuosaan, kun keskitytään angstaaviin keinonuoriin ja maailmaa hallitsevien suuryritysten juonitteluihin, joista yhden johdossa häärii nuoreksi psykoottiseksi kusiaiseksi varttunut lapsinero (Lex Luthor, sinäkö se oot?). Alkaako haiskahtaa nuortensarjalta?

Kun sarja pääsee hieman edistymään, saadaan mukavasti viimeinenkin naula arkkuun. Sarjan keskeisin synteettinen naishenkilö oppii kommunikoimaan Alienin kanssa. Kohtsillään vaihdellaankin kuulumisia Alienien naksuttelu & raksuttelu -kielellä, joka muistuttaa suuresti silloin tällöin vatsastani kuuluvia ääniä. Ja eikös siitä synny sydämellinen luottamus- ja ystävyyssuhde primitiivisen saalistajan ja tytön välille. Välillä oikein silitellään väärinymmärretyn kuolaajan suippoa päätä. On niin herttaisen ihanaa. Ihan kuin Free Willy tai Musta ori tai Kaunotar ja hirviö tai Lassie palaa kotiin. Alkaako haiskahtaa Alien-raukan kuohitsemiselta?

Viimeisessä jaksossa onnistutaan vielä kertaalleen luuttuamaan lattiaa katsojarievulla. Moninaisten käänteiden jälkeen synteettinen ja sympaattinen nuoriso pääsee niskan päälle läpipöhkössä valtataistelujen köydenvedossa. Kirkasotsaiset tekonuoret saavat vapautensa, eivätkä ole enää tutkimuskohteita, ja poseeraavat supersankareina uljaasti rivissä. Heille tulitukea on antamassa irvisteleväksi lemmikiksi kesytetty Alien hellässä huomassaan lapsi-Alien. Mahtista, uusi Baby Yoda! Mittarit söpöysmaksimiin!

Kaikki kahdeksan jaksoa putkeen lusittuani halusin tunkea pääni syvälle sohvatyynyjen väliin. Olen kuullut, että sarjaa on yleisesti ylistetty. Jos se on oikeasti hyvä, meni minulla jotain olennaista ohi. Saatan olla tyhmä tai vanha tai molempia sarjan nerouden ymmärtämiseen. Kun ne kauniit muistijäljet kertovat murhaavan tehokkaasta pedosta, jonka selviytymismekanismi kehottaa sammuttamaan kaikkien vähänkin liikkuvien organismien elintoiminnot. Ja joka ei todellakaan saavu mestoille haalimaan uusia 
fb-kavereita. Kiitos minua varten ei tarvitse tehdä toista kautta.

Jälkixenosmurffailut: Haluan ehdottomasti jouluksi Baby-Alien -pehmolelun, joka kainalossa näen vaaleanpunaisia unia siitä, kuinka Mikki Hiiri ja Alien menevät samaan kehään myllyttämään celebrity deathmatchin (flashback menneiltä ajoilta). Alien mikkihiiritetty, check.

Aah, numeroita

Tykkään numeroista. Paljolti siksi, että minulla on hyvä numeromuisti, joka taas johtunee pitkään vallalla olleesta työnkuvastani. Hyvää numeromuistia on ylläpidetty valitettavasti muun sorttisen muistamisen kustannuksella. Numerojärjestelmä on äärimmäisen näppärä työkalu mitata jos jonkinlaista asiaa ihmeellisessä maailmassa. Numerot antavat käsityksen mittasuhteista eli menetelmän hahmottaa todellisuutta suhteuttamalla numeraalisia arvoja toisiin numeraalisiin arvoihin. Jos ajattelen ajomatkaa Turusta Helsinkiin, joka on sellainen 168 kilometriä, ja tiedän suurin piirtein, kuinka kauan matka kestää autolla ajaen, niin vastaavasti kuullessani etäisyyden maasta kuuhun olevan 384 400 km ymmärrän, etten viitsi lähteä taittamaan matkaa ainakaan autolla (muut vaikuttavat tekijät poissulkien). Eikä tässä yhteydessä pohdita mahdollisuutta, voisiko Turun irrottaa Suomesta ja lähettää siirtokunnaksi kuuhun.

Monia asioita on helpompi ymmärtää numeroiden kautta. Kohteita voidaan arvioida määrällisesti eli kvantitatiivisesti, kuten lukumäärä, etäisyys, tilavuus ja paino. Mutta kaikkeahan ei voi arvioida niin ”helposti”. Esimerkiksi jos henkilöä X vituttaa kuin pientä oravaa (asiaan liittyy myös jäätynyt käpy), emme voi muodostaa vitutuksen määrälle yleispätevää numeraalista arvoa, vaan meidän täytyy arvioida tunnetilan syvyyttä toisin keinoin. Ehkä tilanne ei ole niin paha, koska henkilöä ei tiettävästi vituta niin paljon kuin isoa oravaa. Arviointi perustuu laadullisiin eli kvalitatiivisiin tekijöihin, esim. irtisanominen taloudellisiin syihin vedoten vituttaa a) silleen ihan pikkukivasti, b) tasaisen varmasti, c) kuin hamsteria, jonka juoksupyörä jumittaa, d) kuin pientä oravaa (jäätynyt käpy) tai e) kuin isoa oravaa (iso jäätynyt käpy).

Toki edellä esitetty esimerkki edellyttää muidenkin irtisanomiseen ja siitä seuraavaan vitutuksen voimakkuuteen liittyvien tekijöiden arviointia. Näitä voivat olla vaikkapa seuraavat:

• Vihasiko työtä jo ennestään vai oliko työ kaikki kaikessa eli pyyhittiinkö samalla koko elämältä tarkoitus. Sekä kaikki välimuodot ja variaatiot näistä ääripäistä.
• Onko työstä kertynyt säästöjä vai ovatko kaikki ansiotulot menneet kädestä suuhun (tai kurkusta alas), ts. pudottiin tyhjän päälle. Sekä mahdollisen velkataakan raskaus kytkeytyen vaikkapa elämäntavan leveyden ja statuksen osoittamisen tarpeeseen (kehittymättömän minän eli egon puutteita).
• Onko kyetty funtsimaan ”plan b” ikävän tapahtuman varalle. Onko uusi työpaikka kiikarissa, onko mahdollisuus kouluttautumiseen ja uuteen uraan, aletaanko lotota ahkerammin, olisiko perintöä joltain suunnalta odotettavissa ja voisiko jotenkin edesauttaa sen haltuun saamista, onko alkoholisoituminen ja syrjäytyminen varteenotettava vaihtoehto, ripustetaanko riippakivi kravatiksi ja soudetaan järven selälle, jne.
• Irtisanomisen uhrin psyykkiset valmiudet, kuten kestääkö ego elintason laskemisen, työn asema oman identiteetin rakennuspalikkana, valtaako mielen välinpitämättömyys eli kaikki on ”iha sama”, onko lähtökohtaisesti optimistinen vai pessimistinen ynnä lukemattomat muut persoonallisuustekijät (se kuuluisa Big Five), jne.

Tässä vaiheessa huomaamme ajaneemme itsemme melko syvälle suohon, koska ymmärrämme, ettei tiedostamallemme todellisuudelle ole suurelta osin olemassa selkeää yksiselitteistä mitta-asteikkoa tai mittaristoa. Numerot ovat kuitenkin lohdullisia, koska ne antavat helpommin ymmärrettävän kuvan asiasta. Eikä todellakaan sekaannuta mihinkään derivaattoihin, integraaleihin, imaginäärilukuihin, sumeaan logiikkaan eikä varsinkaan Schrödingerin kissaan.

Rehellisesti sanottuna ainoa järjellinen motiivi koko räpellyksen kirjoittamiseen oli, että minun piti ilmoittaa tässä rattoisasti soljuvan blogikirjoituksen olevan vuoden 2025 blogikirjoitus numero 50, joka on kirkkaasti uusi henkilökohtainen (mikä muu muka) ennätys jo tässä vaiheessa vuotta. Kaikki muu edellä esitetty on pelkkää ns. palstantäytettä. Aiempi kärkitulos muuten oli 36 raapustusta vuodelta 2014. Ekstranippelinä mainitsen, että tämä on myös maailmanhistorian 290. bloggaukseni. Kohta juhlitaan suuria pyöreitä numeroita, työn ja lukemattomien uusien sivupolkujen merkeissä tietenkin. Hyvät, pahat ja rumat kansalaiset, on aika röyhistää rintaansa ja taputella maltillisesti itseään selkään, ettei suomalaisten arvostama perushyve vaatimattomuus irtoa ruumiista ja lennä tiehensä.

Avantouinnilla aiheettomien aivoitusten ahtojäissä

Tie helvettiin on reunustettu hyvillä aikomuksilla tehdä itselleen suorempi tie helvettiin.

Ihmiset ovat omiaan puhaltamaan yhteen hiileen – kun se on jo sammunut.

Hätä ei lue lakia, eikä keittokirjaa, eikä airfyerin käyttöohjetta, koska hätä ei osaa lukea.

Välilläkö väliä? Välillä on, välillä ei, tai jotain siltä väliltä, mitä väliä.

Päivän haaste: juokse ma(ra)ton alle kolmessa tunnissa.

Minkä niminen on ääri-islamistisessa maassa pelkästään naisille tarkoitettu hampurilaisravintola? Burka King

”Ajattelin kaskuttaa esiintymiseni jälkikäteen”, ilmoitti stand-up-koomikko tapahtumajärjestäjälle. 

Minkä soittajan paikka on kaikkein inhotuin vankiloiden orkestereissa? Sellistin.

Mitä kokaiiniriippuvainen kirjailija totesi, kun hän pohti kirjoittamaansa tekstiä? ”Tässä kohtaa on ajatusviivan paikka.”

Eihän korjaamalla funikulaariakaan toimimaan saada. (vanha turkulainen sananlasku)

Ei ole kebabia karvoihin katsominen. (vanha turkkilainen sananlasku)

Parempi telkkari hameen alla kuin kymmenen kaupan hyllyllä. (vanha romanien sananlasku)

Joka työtä pelkää, se lastaan vihaa, sanoi bangladeshilainen isä, kun lapsensa vaatetehtaan ompelimoon lähetti.

Kell’ onni on, se onnen kätkeköön takapihalle riittävän syvälle edellisten onnien seuraksi.

Kivien maalaaminen on kuulemma trendikästä ja rentouttavaa puuhaa. Niinpä minäkin maalasin kivekseni kirkkailla väreillä, mutta ei siitä sen parempi fiilis tullut.

Kalaharin maahiset

Kalaharin autiomaassa
oli paljon maitoo maassa
siitä kasvoi maahisia
aivan vitivalkoisia
maahiset nuo Kalaharin
halus nähdä Saraswatin
vaan unohtuipa tuuma tuo
kun tuli vastaan kuuma suo
pulikoivat siinä tovin
kunnes tuli jano kovin
oli aika nousta suosta
ja heti täytyi pakoon juosta
lämpömittarimato matalin
aikeissaan on katalin
ahmaista nuo oudot olennot
tahtoi kuin hauki sudenkorennot
ei madon kotisuota turmella
vaik sen täyttäis gourmet’lla
oli maahiset jäädä pahaan rakoon
ei taipunut liero suon jakoon
tietää pikkuväki totuuden
maan mataluuden ja tuoksun sen
jo unohtui lorun loppu likainen
löytyi tiedon taulu maaginen
siinä Saraswati heille loisti
opit olemisen näille toisti
hyppien kotiin matkas väki
pian tienoot tutut kaikki näki
saadaan tarinalle loppu kiva
jossain maahisille nauroi Šiva

Julkikirjoitus: Rimpsun 12 ensimmäistä riviä kirjoitin 10.10.2011. On mahdotonta arvioida silloista mielentilaani, mikä sai minut laskettelemaan tuollaista lorua, mutta sattuuhan sitä tekevälle. Ja sattuu edelleen. Näin saatiin päätökseen tämä(kin) kesken jäänyt työ, joka on kummitellut muistitikullani 14 vuotta.

Protskuista patukkaa tarjolla (aka "taitaa tyttö tietää")

Näin kaupan hyllyllä pähkinävälipalapatukan. Se oli nimetty suoraviivaisesti ”Nut bar”. Jos yhtään tunnette mielenliikkeitäni, ja miksi ette tuntisi, tiedätte jo, mihin tämä johtaa. Mielleyhtymät alkoivat sinkoilla suuntaan ja toiseen. Ensimmäisenä ajattelin hullujen baaria. Siellä jos jossain olisi sekopäinen meno aina päällä. Toisaalta en välttämättä haluaisi olla sellaisen baarin asiakkaana saati työntekijänä. Mielenterveysongelmaiset ovat arvaamattomia. Ja niin ovat myös monet baarien kännisistä urossimpansseista ja saalistavista skumppakurpista. Riskit saattavat tuplaantua siinä kohtaa, kun vastaan tulee humalainen, jolla on elimistössä alkoholi-psyykelääkecocktail tai muita sekalaisia mömmöjä. Jostain selittämättömästä syystä komentokeskukseeni (ei se jalkojen välissä oleva) singahti englanninkielinen virke ”I’d rather choose a slut bar than a nut bar”. Eli suomeksi ”Valitsisin mieluummin lopputangon kuin pallipylvään”. Mennäänpä hetkeksi pähkinöiksi.

Pähkinäpatukka on terveyselintarvike, koska siinä on pähkinöitä (tähän väliin varoitus yhdysvaltalaisille lukijoille: kirjoitus sisältää pähkinää). Pähkinät taas ovat proteiinin ja omega-3-rasvahappojen lähde. Proteiini on melkoinen taikasana elintarvikemarkkinoilla, vaikka sitä saa ihan mistä vaan: on eläin-, kasvi- ja maitoproteiineja sekä kananmuna, josta irtoaa samaa hötöä. Juu juu tiedän, TLDR terveystiedon oppitunti.

Tämä unc eli boomer ei ihan hahmota proteiini- ja muita terveyspatukoita, proteiinivanukkaita, -rahkoja, -jogurtteja, -juomia, -pirtelöitä, eikä ylipäätään hillitöntä lisäproteiinijahtia. En ole oikein kartalla lisäravinteiden tarpeellisuudesta ja hyödyistä, vaikka itsekin nautin säännöllisesti vitamiiniporetabletteja, D-vitamiinia ja ym. jänniä juttuja. Ei ainakaan haitaksi ole ollut, kai. Mutta ylitse vyöryvä proteiinituotteiden meri tuikkaa väkisin silmään harhaillessani pitkin Prisman käytäviä eksyneen lapsen katse ahavoituneilla kasvoillani.

En ole sormea heristelemässä, enkä halua leimautua tupajumiksi, joka kitisee uusista trendeistä ja innovaatioista. Kuntoremontin myötä kokeilin 2,5 dl:n tetroissa myytäviä protskujuomia, joita on myynnissä lukuisissa mauissa lukuisten tuottajien tarjoamina noin 2 euron sopuhintaan. Testasin monia sokerillisina versioina, koska en kannata keinotekoisia makeutusaineita. Nehän ovat oikeastaan maitoa, johon on lisäilty pikkuisen sitä sun tätä. Havaitsin riemukseni, että testaamani yksilöt maistuivat suorastaan törkeän hyviltä. Niitä voi kiskoa kitusiinsa noin vain vaikka makean himoon, vähät proteiinista.

Jopa minä muistan taannoiset ajat, kun vaahdottiin superfoodista. Silloin bongattiin metsän, viidakon, meren ja ullakon kätköistä marjoja, juuria, sieniä, homeita yms., jotka tarjoiltiin kaikkeen kyllästyneille länsimaalaisille kuluttajille maailmanluokan ihmeinä alkaen 100 e/kg. Samanaikaisesti keksittiin sama iänikuinen pyörä uudestaan, kun oivallettiin, että pähkinätkin ovat superfoodia. Kaikki taputtivat raivokkaasti käsiään, kunnes kyllästyivät taas.

Tarjonta vastaa kysyntään, ja vielä useammin toisin päin. Nuorempien ihmisheimolaisten fitness- ja sali-intoilu varmaan laukaisi ”funktionaalisten” elintarvikkeiden tarjonnan rakettina taivaalle. Kun kulkee pitkin kylmähyllyä, on vastaan purjehtiva proteiinivanukkaiden armada jokseenkin koominen näky. Pakko käydä hyvin kaupaksi. Ja pakko olla hyvät katteet, eli ovat ns. rahasampoja. Propsit, korjaan protskut, sille.