Kun meno menee kovaksi, kovat menevät menojaan

Ei se ihan noin käänny, vaikka kuulostaakin suomen kielessä sujuvalta noin ilmaistuna. ”When going gets tough, the tough get going” käännettäisiin oikeammin luultavasti ”kun meno menee kovaksi, kovat ryhtyvät toimeen”. Tai kuten hienommin asia ilmaistaan: ”Olosuhteiden muuttuessa vaikeiksi voimakasluonteiset ihmiset panevat toimeksi”.

Olipa kerran joskus 70- ja 80-luvulla kuuluisuutta nauttinut trinidadjatobagolainen artisti Billy Ocean, suomeksi Ville Valtameri ja oikealta nimeltään Leslie Charles, joten artistinimi oli selvästi toimivampi. Hän levytti 80-luvun puolivälissä kelpo hitiksi muodostuneen biisin ”When going gets tough, the tough get going”. Kappale toimi myös soundtrackina vuoden 1985 hittileffalle Niilin jalokivi (The Jewel of the Nile), joka vuorostaan oli jatko-osa edellisen vuoden seikkailupätkälle Vihreän timantin metsästys (Romancing the Stone).

Nostalgiahöyryily oli taas täydessä vauhdissa Juutuubissa ja tykittelin old-school-hittejä surffaten tuubin kasariflown mainingeilla. Jossain kohtaa hain biisiä, jonka olin taannoin kuullut radiossa ja muistin jonkun tummemman kaverin laulamaksi, mutten millään muistanut kenen (vasta paljon myöhemmin natsasi, että kyseessä oli Stevie Wonderin klassikko Part-time lover, nolo kömmähdys). Hain Billy Oceanin nimellä, mutta ei ollut hänen repertuaarissaan. Sen sijaan löytyivät iskevät tsibaleet Caribbean queen ja edellä mainittu When going gets blaa blaa. Jälkimmäisen musiikkivideota silmäillessäni huomasin kolme valkopukuista taustalaulajaa, jotka näyttivät kovin tutuilta: näyttelijät Michael Douglas, Kathleen Turner ja Danny DeVito. Tajusin oitis, miksi starat olivat eksyneet Billy Oceanin musiikkivideoon, sillä Niilin jalokivi oli yksi lapsuusajan suosikeista, vaikkakin Vihreän timantin metsästys oli parempi. Nämä kassamagneetit tuli kelattua läpi useampaan kertaan VHS:n rahistessa rauhoittavasti HiFi-videonauhurissa.

Leffathan olivat jatkumoa Indiana Jones -buumille, kun muut tuotantoyhtiöt haistoivat genressä vihertävän rahasammon. Myyttisen mystisen aarteen perässä pitkin poikin juokseva seikkailuelokuva reippaalla huumorilla höystettynä, kyllä kiitos ja tähän käteen. Näitä aarrejahtihurlumheitekeleitä tehtailtiin 80-luvulla ja myöhemminkin, kun Amerikan pullaa pukkasi uunista ulos minunlaisteni pikkupenskojen iloksi. Räiskyvän parivaljakon Douglasin ja Turnerin pätkät olivat paksulla dollarinipulla kyhättyjä, mutta myös halpalaarin rimanalituksia riitti. Tiettävästi lajin surkeimpia kalkkunoita olivat leffat Kuningas Salomonin kaivokset sekä jatko-osa Allan Quatermain ja kadonnut kultainen kaupunki, joiden pääosassa puolen euron Indy-kopiona nähtiin kaikkien juustoisten b-luokan kasarikökköleffojen patsasteleva vakiokasvo Richard Chamberlain. Nimi toki kuulostaa ylväältä ja aristokraattiselta, mutta pelkällä nimellä ei pitkälle pötkitty. Lapsena olisin halunnut vuokrata mainitut elokuvat, koska niissä oli siisti kansikuva, mutta onneksi virhe jäi jostain syystä tekemättä.

Enpä ole nähnyt Vihreää timanttia saati Niilin jalokiveä vuosikymmeniin, mutta olisi kiinnostavaa katsoa, onko aika tylsyttänyt nekin viihdykkeet. Niin ei ole käynyt Indiana Joneseille, jos suosiolla unohdetaan se jälkijätteinen viimeinen eli Kristallikallon valtakunta. Billy Ocean täytti äskettäin 70 vuotta ja tarkistettuani tuubista äijän päivän kunnon saatoin todeta, että Billystä oli kuoriutunut myöhemmällä iällä rastafari. Onhan siinä muodonmuutosta, kun edellinen muistikuva oli keski-ikäisestä siistillä afrokuontalolla varustetusta partajepestä isän hittikimarakasetin kannessa. Mikäs siinä, still going dong (wrong? strong?).

Tapahtui näinä päivinä

Elämä on jännä sillisalaatti, tai jätekasa, joka haisee vuoden vanhalle sillisalaatille. Viime päivinä tuli työpaikalla vastaan tilanteita, joista kehkeytyi lähes surrealistisia tunnelmatuokioita.

Pörinää porakoneesta
Eräänä päivänä jossain naapuritilassa oli porakoneen saanut käteensä ilmeisesti vähän kokemattomampi remppamies. Hän porasi tuntikausia ja aina vain lyhyitä pätkiä. Pörrr-pörrr-pör-pör-pör-pörrr-pörrrrrr-pör-pörr -tyyliin jatkettiin porailua loputtomiin. Olin onnistunut sulkemaan koko äänen pois ja keskittymään työhöni, kunnes eräs työtoveri totesi käytävällä seisoessaan, että ”Kuuntele, ihan kuin pienet possut röhkisivät.” Lauseeseen kytkeytyi eräs sisäpiirihuumorijatkumo, jossa ko. työtoveri vihjailee minun olevan eläimiin sekaantuja, joka on erityisesti mieltynyt sikoihin. Luit oikein. Joka tapauksessa kyseinen lausahdus aiheutti sen, etten pystynyt enää keskittymään työhön, vaan ainoastaan porakoneen ääneen ja minua alkoi naurattaa tolkuttomasti. Hihittelin ja tyrskin kuin järkeä vailla enkä tahtonut saada sitä loppumaan, koska aina, kun porakone alkoi taas laulaa, sain uuden naurukohtauksen.

Joking Charlie
Työtovereiden kesken tuli puhe ensiapukurssista, johon en ole koskaan osallistunut, mutta useat työtoverit ovat. Juttu siirtyi kuuluisaan Anne-nukkeen, jota käytetään elvytysharjoituksissa. Joku totesi, että elvytysnukkeja on olemassa eri ikäluokissa, joiden nimet ovat vähemmän luovasti esim. pikku-Anne ja vauva-Anne. Eräs haki googlettamalla vastausta kysymykseen, eikö miespuolista elvytysnukkea ole. Pian hän kertoi, että on sellainen ja nimi on Choking Charlie. Valitettavasti minulla ei ollut oikein hoksottimet päällä ja kuulin ”Joking Charlie”. Aloin ihmetellä, miksi se on vitsaileva Charlie. Hönkäileekö se suustaan samalla vitsejä, kun sitä painelee rinnasta? Elvytysnukella on läppävika? Hetken päästä tajusin sanan oleva ”tukehtuva” eikä ”vitsaileva”. Ja taas tuli naurukohtaus. Choking Charlie on tiettävästi tarkoitettu Heimlichin otteen harjoittelemiseen.

Eläkeläisten laskiaisseksirieha
Kahvipöydässä oli pieni kunnallinen tiedotuslehti, jossa työtoverin huomio kiinnittyi Eläkeläisliiton yhden paikallisjaoston tapahtumailmoitukseen. Siinä kerrottiin tulevasta laskiaisriehasta. Sanatarkkaan tietyiltä osin karsittuna ilmoitus kuului näin: ”Laskiaisrieha -teemalla seksi. Aloitetaan hernekeitolla... arvokasta, vaihtelevaa ohjelmaa… Kimppakyyti.” Siitä revittiin kaikki mahdolliset kaksi- ja yksimielisyydet irti. Tunnustusta jaettiin mm. luovasta ajatuksesta käyttää hernekeittoa esileikkinä. Oivaltavaa oli myös seksi-teeman aiheuttama mielleyhtymä ilmoituksen päättäneessä sanassa ”kimppakyyti”. Hämärän peittoon jäi, oliko ilmoitus tehty täysin tarkoituksella vai pitikö ”seksin” tilalla lukea jotain muuta?

Anekdootteja aivokuolleille

Käsin poimittuina Valittujen Paskojen aivopierujen aarrearkusta.

Kaksi koiraa, Viri ja Vori, olivat kävelyllä ja kuuntelivat samalla Sannin uutta biisiä. Viri huomasi tienpientareella koirankakan ja piipahti haistelemaan sitä. Kotvan kuluttua se palasi takaisin.
Vori: No miltä vaikutti?
Viri: Ihan paskalta.

Einari oli tullut maalta kaupunkiin ja lampsi ensitöikseen tavarataloon katsomaan itselleen kalsareita. Einarilla oli jalassaan lehmänlantaiset saappaat, mikä ei jäänyt myyjältä huomaamatta, eli haistamatta.  Myyjä lähestyi Einaria nenäänsä nyrpistellen.
Myyjä: Anteeksi herra, mutta teidän saappaanne tuoksuvat aika voimakkaasti.
Einari: No minä riisun ne pois. Mutta ei se mitään auta, kun minulla on myös paskat housuissa.

Siiri, kavereiden kesken Simppu, poistui paikallisesta Alepasta kassi täynnä panimotuotteita piristämään ankeaa keskiviikkoiltaa. Simppu liukastui aika pian kumoon tammikuisella liukkaalla kadulla. Kassi iskeytyi katuun ja sieltä alkoi kuulua pahaenteistä sihinää.
Simppu: Vittu vitun vittu!
Ohikulkija: Kävikö pahasti?
Simppu: Ei kun kivasti. Tykkään vain tosi paljon ”vitun” hokemisesta.
Ohikulkija: Onko tuo sarkasmia?
Simppu: Häh? Onko naamassani jotain ihottumaa?
Ohikulkija: Pelleiletkö kanssani?
Simppu: Ite oot Pelle Hermanni.
Ohikulkija: Nyt ei kestä kuulla enempää.
Simppu: Hei, olisko sulla heittää vitosta pariin bisseen?

Jare ja Lepa kävelivät kadulla, kun Jare havaitsi maassa osittain tallotun salmiakkikarkin. Jare poimi sen ja laittoi suuhunsa. Lepa katsoi kauhistuneena.
Lepa: Hyi saatana, tajuut sä, paljonko tossa oli pöpöjä?
Jare: Häh, miks ne karkkeihin pöpöjä laittaisi?

Isä käy illalla ekaluokkalaisen Juliuksen huoneessa toivottamassa hyvää yötä. Juliusta pelottaa.
Isä: Hyvää yötä, Julius.
Julius: Iskä, mä luulen, että mun peiton alla liikkuu mörköjä.
Isä: Julius, ne ovat sinun jalkasi.
Julius: Ai niinpäs ovatkin. Hyvää yötä.

Äleät vai laheat

Isoisäni kuului sarjaan “saatanan kovia löylymiehiä”. Lukemattomat olivat ne kerrat, kun isoäitini tuli mökillä puhisten ulos saunasta ja valitteli, ettei siellä pysty olemaan, kun pappa heitti hullun lailla löylyä. Sitten erinäiset syöpäleikkaukset, vanhuus ym. pikkuvaivat veivät miehestä parhaan terän, eikä löylykauha viuhunut enää entiseen malliin. Isoisäni kärsi selvästi siitä, että löylynotto uuvutti ukon kertakaikkisesti.

Isäni ohjasi minut lapsesta alkaen samaan muottiin. Omaksuin varhain äijäasenteen, että ylälauteilla pysytään, tuli mitä tuli. Vetelät löylyt, itsensä ”hautominen”, eivät olleet mistään kotoisin. Löylyä kuului heittää aina niin, että tuntuu. Löylyn kuuma aalto iski ruoskana selkänahkaan ja pakotti monesti allekirjoittaneen pikku natiaisen kumartumaan pään polvien väliin, jottei joutunut luovuttamaan ja pudottautumaan/ putoamaan ylälauteilta. Kas kun löylymieheksi tuleminen on ankaran harjoittelun tulos. Niinpä vartuttuani huomaan lähinnä tuskastuvani säyseissä löylyissä, ja jotta saunominen tuntuisi mielekkäältä, pitää kärsimyksen tunne olla mukana. Ehtaa masokistimeininikiä.

Seuraavaa sukupolvea en pakottanut samaan piinapenkkiin. Tytär ei ole osoittanut mitään kiinnostusta saunomisen taidetta kohtaan ja poikakin pääasiassa vain silloin, kun uimaveden elementti on mukana kokonaisuudessa. Tosin vähän olen yrittänyt ujuttaa asennevammaa poikaankin. Paikallisessa uimahallissa on kaksi saunaa, jotka on nimetty ”pehmeät löylyt” ja ”kovat löylyt”. Sen verran vahvasti oli asiassa oma löylyämpäri ojassa, että brändäsin pehmeiden löylyjen saunan uudelleen ”lällylöylyiksi”, joten kovien löylyjen sauna on ainoa vaihtoehto. Mutta poika on kyllä pysynyt ryhdikkäästi sielläkin ylälauteilla, vaikka tunnelma on välillä kehittynyt kohtalaisen kuumottavaksi.

Kotona pitäisi löytyä aina jonkinmoinen kauhun tasapaino. Kiuasta ei voi kuumentaa punahehkuiseksi pätsiksi, koska pitää ajatella myös vaimokullan viihtyvyyttä. Samoin löylyä ei voi lappaa surutta kiukaalle, koska silloinkin tulee ankaraa noottia. Kovin löylykunto on rapistunut vuosien myötä. Joskus aikoinaan saatoin repiä sellaiset löylyt, että selkänahka oli rullalla ja ulkoinen olemus muistutti keitettyä hummeria, kun viimein höyrystyin ulos saunasta. Iän myötä kahjotouhuun sisältyy kasvava riski käydä kylmät, jos koettelee moisella menetelmällä äärirajojaan.

Perin kuitenkin isovanhempieni kautta myös kaksi hienoa saunatermiä. ”Olpa äleät löylyt”, saattoi isoäitini todeta, kun joutui pakenemaan saunasta isoisäni innostuttua ottamaan pikkasen löylyä. Äleät löylyt ovat siis kovat ja polttavat, kun taas laheat löylyt ovat pehmeät ja lempeät. Näitä kahta olen jankuttanut kotona saunomisen yhteydessä sen verran ahkeraan, että kumpikin on nykyään pannassa. Taidan olla ärsyttävä pikku nilviäinen. Taidan olla keski-ikäinen, jonka kaikki läpät ovat niin väsyneitä ja kuluneita, että täytyisi pitää suunsa kiinni kuulostaakseen tuoreelta.

Jälkilöylytys: Ja se on muuten saunavasta eikä saunavihta!

Kopittelua

Työpaikkajargon yksi eniten allekirjoittaneen korvia rasittavia asioita heti sä-passiivin jälkeen. Jonkin fraasin saadessa sijaa työyhteisössä yleistyy hokema nopeasti epidemiaksi. Koen vahvoja antipatioita tällaisia ilmiöitä kohtaan.

Pahin kaikista työpaikkaani piinaavista bullshit-hokemista on kopin ottaminen joka jutusta. ”Otat sä kopin tästä?”, ”Kuka ottaa tästä kopin?”, ”Tästä hommasta täytyy jonkun ottaa koppia”, ja tarina jatkuu. Tällaisten pellelausahdusten avulla varmaan ajatellaan kevennettävän duunin vittumaisuutta, tai kuvitellaan päästävän johonkin ”ytimeen”, ammattimaiseen otteeseen ja vaikutelmaan, jonka ilmentymän osana ääliömäisten heittojen viljely on. Ja tässä työyhteisössähän kopitellaan ja olan takaa. Eräs työtoveri välitti kerran sähköpostilla minulle tehtävän, jonka hän höysti loppukaneetilla ”Voisitko sä ottaa kopin tästä?” Vastasin hänelle: ”En saanut kiinni. Voitko heittää uudelleen?”

Toinen yhtä kammottava fraasi on alas istuminen. ”Meidän täytyy istua tästä aiheesta alas” tarkoittaa taas yhden palaverin tai neuvottelun pitämistä lisää. Palaverin pitämiselle on ominaista, että jäsenmäärältään vaihteleva joukko ihmisiä kokoontuu johonkin tilaan istumaan tuoleille yhden pöydän ympärille. ”Neukkareiden” tuolit ovat lähes poikkeuksetta sellaisia, että niille tulee asettautua istumaan metodilla, jossa perskannikat siirtyvät seisoma-asentoon nähden alempana sijaitsevalle tasolle lepäämään. Tämä on perusmuotoisen ”paltsun” tai ”meetingin” edellytys. Joskus näkee baarijakkaroita, joille täytyykin istua ylös.

Sitten on ”taklaaminen”. Se on urheilun maailmasta tuttu voimankäyttöä ilmaiseva termi, joka on siirretty työelämään hassun hauskaksi metaforaksi ongelmien ratkaisemiselle/selättämiselle. Oletettavasti ”taklaamisella” haetaan dynaamisuutta tai ”me pystymme tähän” -asennetta, mutta valitettavan usein ko. idioottisanan kuulee sellaisen ihmisen suusta, joka ei itse aio laittaa tikku ristiin ongelmien taklaamiseksi.

Joitakin kunnianmainintoja on vielä jaettavana erinäisille ilmaisuille. ”Haastava” oli entisen työtoverini rakastama sana. Koska ”vaikea” on liian pelottava ja negatiivisesti latautunut, verhotaan se haastavaksi. Kukapa ei haastavuudesta tykkäisi. Tässäpä teille haastava tehtävä (eli vittumaisen vaikea), joten nyt voitte näyttää, mihin pystytte! Eräs työpaikan taukki taas tykkää ”jumpata” kaikkea. Jos sitä sun tätä täytyy vielä jumpata, on se suomeksi, ettei valmista ole tullut, ja prosessi on edelleen kesken ja eväät levällään.

Viimeiseksi käsitteen ”niinko” merkityksestä. Se ei ole välittömästi työelämäsidonnainen rasitesana, vaan lähinnä täytesanana toimiva tyhjänpäiväisyys/tyhjäpäisyys. Ihmiset, joilla verbaalinen ilmaisu takkuaa, täyttävät mielellään ajatustoimintansa suvantokohdat täytesanoilla. Sellaisia ovat mm. ”elikkä”, ”tietsä”, ”tota” ja ”ööö”. Eräällä kouluaikojeni opettajalla oli vallan eriskummallinen tapa liittää jutustelunsa notkahdukset yhteen. Hän käytti ja-sanaa siten, että niitä saattoi ketjuttaa loputtomasti katkoksen pituudesta riippuen. Kun hän haki jatkoa ajatukselleen, hän saattoi sanoa esim. ”ja-ja-ja-ja------ja-ja-ja-ja-ja-ja-ja-ja-ja”. Kun tämä toistui riittävän useasti, alkoi kuulijakunnassa syntyä melkoista hilpeyttä. Onneton opettaja ei oikein itse tajunnut maneeriaan. Kollegani höystää puheensa täytesanalla ”niinko”, joka on läheistä sukua ”niinku”:lle, mutta kuulostaa vielä tyhmemmältä. ”Ännu lite dummare”, kuten vanha kunnon Curt ”Curre” Lindström olisi todennut. Vai olisiko?