Kirjapiiri twistaa juonen tahdissa

Siellä, missä suopursut kukkivat levittäen ilmaan väkevää tuoksuaan, missä karpalot ja hillat jakavat anteliaasti aarteitaan odottaen poimijaansa, jolla on silmää tuolle ajattomalle kauneudelle, missä aistii vuosisatoja vanhat salaisuudet, jotka iättömät syvyydet kätkevät sisäänsä, missä Mikki Hiiri mättähältä mättähälle käy, missä satunnaisessa suonsilmäkkeessä saattaa Kyllikki Saari katsella takaisin iloisesti vilkuttaen, sellaisissa ympäristöissä et tule vahingossakaan törmäämään Kirjapiiriin.

Kirjapiiri, tuo kivettyjen katujen D’Artagnan, ostoskeskusten vilinän Don Quijote, ja yöelämän kiihkeän sykkeen Don Juan, on jälleen kerran päässyt irti näyttämään sen, minkä osaa parhaiten: upottamaan lukijansa itsekehujen pohjattomaan suohon. Siinä sivussa saattaa kaikkivoipaisen piirin säilä sivaltaa jotain onnetonta kirjailijapoloista, joka on sattunut piirin hammasväliin eksymään.

Tässä kohdin, kun savolaisen selkärangan kiero Kirjapiiri on ehtinyt tuhlaamaan jo yli 100 sanan edestä satuhahmolukijoidensa arvotonta aikaa, siirrymme katsastamaan päivän saalista. Piirin aikajanalle on osunut hieman poikkeuksellinen vieras oman navan vinkkelistä katsottuna.

Gillian McAllister on brittiläinen kirjailija, joka on julkaissut 10 romaania, mutta joista vain muutamalle on suotu suomenkielinen muoto. Piirillä oli kunnia dippailla näköreseptoreihinsa hänen tunnetuin teoksensa Väärässä paikassa väärään aikaan. Kukapa ei olisi kohdannut elämänsä varrella joskus VPVA-tilannetta. Eikä siinä mitään väärää ole. Vai onko?

Hittiromaania on mainostettu kirjan sisäkannessa sillä, että opus tuli valituksi Reese Witherspoonin (jenkkinäyttelijä) lukupiiriin. On aiheellista kysyä, onko se sitten jokin referenssi. Tämän piirin vetäjä ei ole koskaan kuullutkaan Reese Witherspoonin lukupiiristä. Gillianin seuraavaan kirjaan kannattaa printata, että hänellä on ollut käsittämätön etuoikeus päästä the one and only Kirjapiirin (kovakouraiseen) käsittelyyn.

Piiri jäi miettimään, mihin genreen reilu 400-sivuinen höpötelmä loksahtaisi. On se selvästi jännitysromaani, koska siinä on hyviksiä ja pahiksia ja rikoksia ja lisäksi ihmetellään, kuka kukakin on. Mutta juonen kronologisen etenemisen kannalta teoksessa on jippo: lähes koko teoksen ajan päähenkilö matkustaa ajassa taaksepäin, ei millään takaumilla, vaan aikuisten oikeasti (ja silti leikisti) siirtyy menneisyyteen, siis oikein spekulatiivista fiktiota. Koko tarina lähtee etenemään, korjaan peruuttamaan, tilanteesta, kun päähenkilö, eli juristi ja perheenäiti, todistaa kotinsa ikkunasta, kuinka hänen tunnollinen ja hyvätapainen teinipoikansa yhtäkkiä puukottaa tuntemattoman miehen hengiltä kadulla.

Kirja on kerännyt suosionsa mitä ilmeisimmin sillä ansiolla, että se viljelee tämän tästä plot twistejä, eli yllättäviä juonenkäänteitä. Pitkin reissua paljastellaan uusia juttuja, joita on pidetty pimennossa ja saadaan aikaiseksi kutkuttavia ohhoh-fiiliksiä. Ja sekös maistuu lukijakunnalle, ainakin niin kauan kuin ei mennä täysin päättömyyksiin. Mutta tämä jännitysfantasiasatu pysyy kuin pysyykin pinnalla, kunhan ei ala vaivata liikaa kaalinpäätään aikajatkumoon kajoamisen seurauksilla. Eihän aivan kaikkea pidä ottaa niin totisen tosissaan, eihän?

Viihdekirjallisuudessa saattaa olla pointtina, että se viihdyttää lukijaansa, eli ei kyllästytä, vituta, nukuta, janota, masenna, sokeuta, jne. Silloin se on täyttänyt tehtävänsä ja lukijalle jää tyydyttynyt olo, ts. lukeminen oli wörttiä. Kirjapiiri tunnustaa, ettei oikein missään kappaleessa varsinaisesti kokenut, että nyt päästiin sivakoimaan sakeaa suvantovaihetta, eli jännite lässähtää ja sivuntäytteeltä maistuva pitkäveteinen lässytys alkaa. Se on hyvin kunnioitettava ominaisuus romaanissa.

Eräästä asiasta rapsahtaa Rouva Kirjailijalle risuja. Kirjan lopun viimeinen aikasiirtymä taaksepäin vesittää jokseenkin häiritsevästi kirjan juonta. Tulee valitettava kutina, että kyseinen kappale nakertaa koko tarinan perustaa. Vähän kuin loppua olisi lipsahdettu tasoittamaan liikaa. Niinpä, Gillian on myynyt teostaan kymmeniä miljoonia kappaleita, Kirjapiiri nolla kappaletta. Aivan totta, pitäisi ensin kirjoittaa kirja, jotta olisi edes minimaalinen mahdollisuus myydä sitä ja päästä jonkin kämyisen wanna-be-kirja-arvostelijan kritisoimaksi. Näihin viisaisiin, tai visaisiin, sanoihin on ihmeen hyvä päättää tämä journalismin (?) kukkanen. Kirjapiiri poistuu takavasemmalle tukeutuen hahmottamaansa kolmeen turvaisaan ulottuvuuteen ja lähtee hetkeksi tuijottamaan syvälle peiliin (miten ihmeessä se on mahdollista?).

Jälki-istuntokirjoitus: Tiesittekö, että kaksi väärää ei muutu oikeaksi, mutta kolme vasenta muuttuu?