Piilosilla itsensä kanssa

Piilosilla olo oli kiva leikki silloin joskus kauan sitten, jotakuinkin Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen. Oli ihmeellistä, miten hyvin muksuna pystyi piiloutumaan kerrostalokaksioonkin. Varsinkin vaatehuoneet olivat erinomaisia piilopaikkoja. Saatoin kiivetä vaatehuoneen korkeiden hyllyjen päälle makaamaan, eikä kukaan löytänyt. Tuon aikaisissa (1970-luvulla rakennetuissa) kerrostaloissa vaatehuoneet olivat oikeasti huoneen kokoisia. Meidänkin kaksiossa niitä oli jopa kaksi, joista toinen olisi kokonsa puolesta sopinut makuuhuoneeksi. Ja pikkutappi-ikäiset mahtuivat vaikka millaiseen rakoon piiloon. Mahdollisuudet olivat rajattomat.

Aika nopeaan koittaa aika, jolloin huomaa, että on kasvanut kaikista perinteisistä piiloista ulos. Mutta piilosilla olo jatkuu ikäkaudesta toiseen, vaikkakin se muuttaa muotoaan. Meillä ihmispoloisilla löytyy runsaasti syitä piilottaa mitä ihmeellisimpiä juttuja itseltä ja/tai muilta. Eri ikäkausina saattaa kokea tarvetta piilotella mm. epävarmuuttaan, taitojaan, puutteitaan, virheitään, oikeaa luonnettaan tai totuutta. Joku piiloutuu arvostelevilta katseilta, joku toinen piiloutuu toisten selän taakse. Joku onneton piileksii ja kyhjöttää nurkassa, koska on ajettu sinne. Tossun alle on turvaisaa piiloutua, koska tossun omistaja on saanut rautaisen otteen piilottelijan elämänhallinnasta. Kaapissa voi piilotella tulematta koskaan sieltä ulos (en viittaa itseeni).

Nuorempana piilottelin persoonastani ansiokkaasti kaikkea mahdollista, jotta rehvakkaan ja menevän kollin imagoon ei olisi tullut säröä. Mikä olisi ollut hirveämpää kuin kasvonsa menettäminen kaveripiirissä. Tietyissä ympyröissä piti noudattaa ko. piirin vallitsevia normeja. Minkään herkkyyden tai haavoittuvuuden osoittaminen ei tullut kyseeseen. Eikä saanut sortua mihinkään syvällisempiin pohdiskeluihin, tai muuten alkoi sataa ivaa niskaan. Sitä sai sitten yksityisesti omassa kämpässä parkua sydänsuruissaan silmät päästään. Kokemus puhuu. On sattunut sietämättömän kovaa riittävän monesti. Ja ainakin kerran olen vollottanut (kännissä) kavereiden nähden naisasioiden takia.

Kun ikää raksuttaa mittariin, sitä vähemmän löytyy motivaatiota piilotella yhtään mitään. Omalla kohdalla olen funtsinut, että onko kyse itsevarmuudesta vai hällä väliä -asenteesta vai molemmista. On siinä varmasti ”ei ole enää hävittävää” -tunteen vahvistuminen, kun on tarpeeksi kurmootettu vuosikymmenten aikana. Ei ole enää syytä piilotella itseään ja teeskennellä eri tilanteissa, ja voi vähitellen purkaa teeskennellyt roolit. Siinä kehityksessä voi suorasukaisemmaksi muuttuminen tapahtua tahdikkuuden kustannuksella. Ainakin allekirjoittaneella raja hämärtyy välillä ja möläytykset siirtyvät överin puolelle.

Mutta eipä meikäläistä nykyisellään jaksa kaduttaakaan, kunhan en tule lennokkailla jutuillani loukanneeksi ketään – ainakaan kovin pahasti. Sietokynnys on populalla kovin eri korkeuksilla, joten vieraassa seurassa en voi laittaa pystyyn one man show’ta. Ja siinä tulee kolikon kääntöpuoli minussa: vieraassa ympäristössä voin muuttua vaitonaiseksi ja syrjäänvetäytyväksi. Mitäpä tässä voi muuta todeta kuin että ”tällainen mä nyt olen, ottakaa ja/tai jättäkää”. Ja heti perään totean, että pidätän oikeuden muutoksiin. Olisi sangen tyhmää lukita oma käsityksensä itsestä, sillä henkinen kasvu on elinikäinen kotitehtävä. Persoonassa ja identiteetissä on aina muokkaamisen varaa, koska meillä on kyky (tai ainakin teoriassa on) tarkkailla kriittisesti omaa käyttäytymistä. Joo kyllä, onhan se yllättävän vaikeaa, ja taitaa olla suurelle osalle lähes mahdotonta. Apina taisi pudota puusta liian äkkiä.

Faktiset jälkipaljastelut: Psykologian tutkimusaineisto kertoo, että persoonallisuus olisi vakaimmillaan palttiarallaa 40–55 vuoden iässä. Eipä tuota niin selkeästi omalta kantilta pysty arvioimaan, mutta fiilispohjalta on todettava, ettei viimeisen kymmenen vuoden taival ole näyttänyt alkuunkaan vakaalta. Johtuuko sitten persoonallisuuden käymistilasta vai jostain aivan muusta (kuusta?).

Kriittisen itsetutkiskelun laiskanläksy: Ei tämä omalla arvosteluasteikolla järin häävi raapustus ole, mutta kuten aikoinaan armeijassa leirin jälkeen opin: paska reissu, mutta tulipahan tehtyä.