Sä, sä, sä, sä, sä ja sä myös

Nyt heti alkuun heitän henkisen (henkeni?) pyyhkeen kehään, sillä tässä aiheessa tuskin on mitään omaperäistä, mutta haluan kuitenkin ilmaista asiasta 0,00001 grammaa painavan sanani, joten käyn hakemassa pyyhkeen pois kehästä. Toivottavasti se on vielä puhdas. Kieltämättä aihe on minussa lähellä sitä paikkaa, missä normaaleilla ihmisillä sijaitsee sydän. Olen näinä vaikeina aikoina katsonut velvollisuudekseni ryhtyä kielenhuollon valkoiseksi ritariksi, joka hohtavalla oikeakielisyyden miekallaan lyö armotta maahan ne, jotka julkeavat raiskata sanoillaan kaunista kieltämme. Enkä ole edes äidin- tai suomen kielen opettaja.

En mahda mitään, että silmiäni ja korviani raastavat kaikki räikeät paskakielisyyden ilmenemistavat, joita iskeytyy tapahtumahorisonttiin tuon tuostakin. ”Yhdyssanat erikseen” -virus näyttää jo tarttuneen suureen osaan väestöstämme. Samoin vaikka kuinka yritän, niin pöljältä se kuulostaa, kun ”kuussa alkaa tuulemaan”. Siitä huolimatta, että se on virallisesti hyväksyttävä ilmaisu. Alkaa tuulla, saatana!

Erään suomalaisen F1-maailmanmestarin 90-luvulla ahkerasti käyttämä ja laajemmalle kansanosalle tunnetuksi tekemä sä-passiivi (silloin joskus myös Mika Häkkinen -passiiviksi nimitetty) on kammottava esimerkki ilmaisukykymme rapautumisesta. Eräs työtoverini pystyy sanomaan lähes kaiken mahdollisen sä-passiivin kautta. Kun hän pääsee vauhtiin, niin ”sä tiedät”, ”sit sä meet”, ”sä et voi”, ”sä vaan oot siinä”, ”sä haluut olla rauhassa”, joopa joo. Paitsi että tämäntyyppinen puheenparsi saa henkilön kuulostamaan hieman tyhmältä, kehkeytyy toinenkin ongelma. Vaikka hän kertookin omista kokemuksistaan, hän onnistuu sä-passiiivin avulla muuntamaan käsityksensä yleistyksiksi ja suoranaisiksi ohjeiksi muille. Monet ihmiset kääntävät mielellään yksilökokemuksensa yleismaailmallisiksi normeiksi, ”niin maailmaa vaan makaa”, vaikka näkemykset olisivat muiden mielestä kuinka Per Saukon peräkammarista peräisin. Tällaisen tulkinnan seurauksena sä-passiivipommittaja vasta tyhmältä vaikuttaakin. Lisämainintana esimerkkihenkilö höystää juttunsa runsaalla ”tieks”-välimerkin käytöllä. Se voi myös olla lauseisiin tarkoituksella ujutettu filosofinen kysymys, sillä emmehän me viime kädessä tiedä, mutta epäilen vahvasti. Toisaalta eksessiivisellä sä-passiivin käytöllä voi vetää maton alta kaikelta järkevältäkin sisällöltä. Mutta eipä kuulija useimmiten muuta voi kuin sätkiä tahdikkuuden kahleissa ja odotella saapuvaa korvahalvausta.

Syytä on myös allekirjoittaneessa, koska jyrkän fundamentalistinen suhtautumiseni aiheeseen näkyy selvästi asenteessani näitä onnettomia tolvanoita kohtaan. Riittää, että sähköpostiviestissä on pari yhdyssanavirhettä, niin homma on sillä taputeltu. Yhtä lailla sekin tekee joka kerta vaikutuksen, kun joku pystyy viestimään virheettömillä lauseilla. Mutta katson, ettei minun tarvitse tinkiä tässä asiassa. Itsensä oikeuttaminen olemattomin perustein on omantunnon valkopesua parhaimmillaan. Joku toinen saa vuorostaan tuomita minut älykääpiöksi tai sivistymättömäksi moukaksi jonkin muun vinkeän persoonallisuuden piirteeni ansiosta.

Enemmän kuin silmä havaitsee eli postimus primus scriptumus: Näen tämän vahvana comebackina, eiks jeh?

Tasalaatua

Hyvää yritetähän, mutta priimaa pakkaa tulemahan. Sanonta lienee tuttu, mutta sillä ohjenuoralla ei täällä ole tapana operoida. Selailen silloin tällöin läpi jo julkaisemiani tekstejä, tai ainakin otsikkoja, muistini virkistämiseksi ja opiksi ottaakseni. Julkaistut julkilausumat ovat siitä ainutlaatuisessa asemassa, että ne ovat murtautuneet läpi kaikkien henkisten barrikadien, ja jonkin oikosulun, blackoutin tai muun mielen virityshäiriön seuraamuksena oikean käden etusormi on klikannut virtuaalista ”julkaise”-nappia. Kylläpä hyvinkin olen oikeakätinen. Se kertoo mm. siitä, että eliniän odotteeni tulee olemaan sen mittainen kuin se tulee olemaan, jollen lähde ennen aikojani. Toisaalta en voi mitenkään lähteä ennen aikojani, koska kun lähden, on minun aikani lähteä esim. jääkaapille siinä toivossa, etten ole jo aiemmin juonut sieltä kaikkia kylmiä oluita. Mainitsin ”kylmän” erikseen, koska halusin kehuskella omistavani toimivan jääkaapin. Seuraa tuotesijoittelua: jääkaappi on AEG-merkkinen. Tai Siemens. Ei kuitenkaan Electrolux.

Jälkeenpäin tarkasteltuna jotkut pulinoista tuntuvat luiskahtaneen turhan helposti julkaisukynnyksen yli. Varsinkin blogin elinkaaren alkutaipaleella olen havainnut ilmiötä enemmän. Olisihan minulla kaikki valta tuomita Tuonelan niittokoneen tavoin kaikki omaan silmään sattuvat akanat roskakorin ikuiseen pimeyteen, mutta moinen itsesensuuri ei tunnu luontevalta. Mikä on tehty, on tehty, vaikka ryteikkö rytisee. Varsinkin raapustukset, joissa tulee tunne itsensä tosissaan ottamisesta, ovat jossain määrin kiusallisia esityksiä. En luettele niitä, vaikka nopealla silmäyksellä havaitsee helposti pari kourallista. Suurimman osan rasittavimmista jutuista olen kuitenkin onnistunut poistamaan jo hyvissä ajoin ennen housuun laskemista. Siitä kertoo ”keskeneräisten” kansio, jossa makaa toistasataa tynkää tai aihiota, jotka olen tajunnut jättää pysyvään käymistilaan.

Vastapainoksi annan myös tunnustusta itselleni. Loputtomiin en jaksa omaa heijariani taputella, koska se ei sovi luonteeseeni (vai sopiiko?), mutta toki tyytyväinen johonkin täytyy olla. Varsinkin ne, joissa tajunnanvirta on karannut villiin laukkaan, päätyvät usein tyydyttävään lopputulokseen. Pitkällinen veivaaminen ja hiominen vie terän kirjoituksesta. Tukehdutan tekstini välillä (lue: jatkuvasti) kikkailevan mutkikkaisiin lauserakenteisiin, luetteloihin, tarpeettomiin toistoihin, väkinäiseen vitsailuun, adjektiiveihin ja muihin täytesanoihin (taas lisää pituutta), mutta enpä mikään Stephen King olekaan. Viime aikoihin asti luulin niin, mutta ymmärsin vastikään totuuden vilkaistuani pankkitilini saldoa. Ajokortista en vielä ymmärtänyt.

Mieleen hiipii ja mieltä riipii joskus kauhea ajatus kliseisyydestä. Tuota kammotusta haluaisin karttaa kuin kesäkeittoa tillilihalla höystettynä. Kun kirjoittaa, huomaa välillä, että tässä on nyt jotain tuttua, muttei muista mitä tai mistä se on. Sitten se iskee. Tajuaa, että nämä tarinat on sataan kertaan kerrottu ja samat polut tuhannesti tallottu. Niin se onkin. Kaikki tekstit on jo kirjoitettu ja kaikki laulut laulettu. Juju on siinä, että kaikki eivät ole lukeneet kaikkea. Tämä tieto lievittää rimakauhun tunnetta usein riittävästi. Kannattaa luottaa lujasti siihen, että kansan kirjasivistys on kuviteltua selvästi alhaisempi. Huonot kirjoittajat kopioivat, ja hyvät varastavat yhdistellen taitavasti sieltä täältä omaksuttuja aineksia. Kopioin ohjeen jostain.

Tasalaatu ei toteudu, pyrki sitten tasaisesti huonoon taikka hyvään. Eikä tarvitsekaan toteutua. Kaikessa tulee ylä- ja alamäkiä, päättymätön aaltoliike toteutuu kaikissa yhteyksissä ja ympäristöissä. Kaikki virtaa, puoli kiloa päivässä, Hubba Bubba. Oikeatkin kirjailijat julkaisevat huonoja teoksia, jotkut jopa koko ajan, mutta nyt ei tölvitä ketään nimeltä. Koska kyse ei ole liukuhihnateollisuuden tuotoksesta, lopputuote voi olla vähän sitä sun tätä. Käsityötä, kuten masturbointi, mutta ei samalla varmuudella hedelmällistä lopputulemaa.

Jälkisanoja kuusi kappaletta: Olisiko tämä kirjoitus pitänyt jättää julkaisematta?

Kemmi

Minulla oli ilo tutustua jo useampia vuosia sitten käyttökelpoiseen termiin ”kemmi”. Urbaani sanakirja tunnistaa myös kyseisen sanan, mutta aivan eri merkityksissä kuin missä minä opin tuntemaan sen. ”Kemmi”-luonnehdinta tuli julki, kun tuttavaperheen äiti kuvaili aikoinaan rivitaloyhtiön seinänaapuriensa elämäntapaa. Seinänaapurien toiminnassa oli havaittu seuraavia piirteitä: Sekä isä että äiti työttöminä, isä tykkäsi rassata ja tuunata autoa, useampia lapsia perheessä, lapsille huudettiin ja kiroiltiin varsin avoimesti (kuului seinän läpi), sekä isän että äidin oluen kulutus oli normaalia korkeampi.

On turhankin selvää, että kemmi on läheistä sukua myös Atlantin takana tunnetulle ”white thrash” -ilmiölle. Valkoiseksi roskaväeksi kutsuttu kansanosa tunnetaan myös ”traileriväkenä” (asuu paljon asuntovaunuyhteisöissä Yhdysvalloissa) ja ”punaniskoina”. Maantieteellisesti kyseinen kansanosa sijoittuu eritoten Yhdysvaltojen eteläisiin osavaltioihin (”syvä etelä”). Myös avoin rasismi liitetään usein ko. populaan (KKK:n jäsenistöä).

Kemmeihin ei liitetä niin karkeita ominaisuuksia kuin Atlantin takaisiin roskaväkikollegoihin. Kemmien ominaispiirteet ovat kuitenkin niin selvät, että he ovat helposti erotettavissa muusta massasta. Kemmien ja heidän jälkikasvunsa (pikkukemmit) käytöstavat ovat kehnoja, he ovat kovaäänisiä ja tahdittomia, yleissivistyksen taso on heikko, tietämys (ja kiinnostus) päivänpolttavista yhteiskunnallisista asioista sekä muista tapetilla olevista uutisista on olematon, puhuvat mielellään juomisesta, työstään, televisio-ohjelmista sekä autoista ja muista laitteista, katsovat paljon televisiota ja eritoten kotimaisia ”reality”-ohjelmia (Huutokauppakeisari, Viidakon tähtöset, Temptation Island Suomi, kaikki Jethro Rostedtin ohjelmat), käsitys lomanviettopaikasta on Tuurin kyläkauppa, kaikenlaisten pilipalijulkkistyrkkyjen toilailut kiinnostavat ja aihetta ammennetaan esim. Seiskan sivuilta ja iltapäivälehtien appseista. Kemmit ovat tiivis yhteisö, joka esim. juhlissa löytää välittömästi saman aaltopituuden, jolloin he kerääntyvät yhteen kemmimassaksi puhumaan kemmeille yhteisistä asioista ja muut vähemmän kemmiytyneet jäävät auttamattomasti ulkopuolelle.

Ihmisten kategoriointi kemmeiksi on siinä mielessä hieman kaksiteräinen haulikko, että kiikarit voi kääntää ympäri ja miettiä, mitä tällainen luokittelu kertoo itse luokittelijasta. Äkkiä syntyy mielikuva muita pitkin nenänvartta katsovasta elitististä, joka tarkkailee nyrpeän tuomitsevasti tavallista rahvasta ja heidän huvejaan. Mutta ei allekirjoittanut itseään jalustalle ajatellut nostaa. Saatanpa hyvinkin olla vähintään semikemmi (ainakin jonkun mielestä), kun pohdiskelee omia käytöstapoja. Mutta on myös paljon tekijöitä, jotka erottavat minut totaalikemmistä. Se itsetutkiskelusta, -kritiikistä ynnä muista vajavaisten yksilöiden harrastuksista.

Jälkiperiskopointi sekä -kaleidoskopointi: Jos katsoo kiikareilla perinteiseen tyyliin ja kääntää ne sitten ympäri, ei edelleenkään näe omaan sieluunsa, vaan jonnekin aivan muualle.

Sahtimaiden sankaritarina

Jo kuulin päijäthämäläisen verenperinnön kutsuvan minua sakkaisen sameisten sahtisammioiden äärelle. Vastustamaton imelän maltainen tuoksu, joka kutsuu voimakkaalla persoonallaan nauttimaan niistä antimista, jotka kumpuavat ylhäisten honkien latvoista aina sammalten peittämiin mättäisiin.

Paljon olen nähnyt sahdin ympärillä tapahtuvan. Olen nähnyt aikuisten miesten kaatuilevan pensaisiin ja paskovan housuihinsa. Olen nähnyt naisten oksentelevan maat mannut. Olen nähnyt sahdilla kyllästetyn lavatanssireissun päätyvän painiotteluun kesäöisellä soratiellä. Olen nähnyt, mihin sahti parhaimmillaan ja pahimmillaan kykenee. Olen nähnyt sahtia rakastettavan ja vihattavan. Olen nähnyt sahtia otettavan ensimmäistä ja viimeistä kertaa, sillä taitamattomille jalo juoma tekee tuhojaan. Korkeintaan nenätippua sellaisille sietäisi antaa. Olen nähnyt rakkaan isoäitini tuovan lapsenlapselleen mukissa ruskeaa kultaa, koska niin perintö siirtyy eteenpäin.

Verisiteet ovat katkenneet esi-isien maihin. Ne repäistiin tylysti poikki heinäkuussa 2016. Kouraan jää sahti, jota nuoremmat sukupolvet osaavat jos osaavat juoda, mutta panemisen lahja on kadonnut sahtikuurnan mukana historian iltahämärään. ”Yö kerran unhoa annoit”, kuten sukuseutujeni Sysmän suuri poika Olavi Virta aikoinaan tulkitsi. Olallekin unhoa antoi yötä paremmin alkoholi, joka vei kuninkaan ojan kautta mullan alle. Loppukaneetti silläkin uhalla, että joku oivaltaa aasinsillan kapeuden, näkymättömyyden ja jopa olemattomuuden.

Vaikkei läpi näekään, voi nähdä ihmeen paljon.

Ilmaisia palloja

Nyt tuli harhautettua. Eivät ne ilmaisia ole, vaan heliumisia. Niiden hinnoissakaan ei ole enää ilmaa, ainakaan kovin paljon. Okei, no on niissä silti. On ollut jännää seurata vappupallojen evoluutiota ja samalla vanhemmuuteen asti ehtineenä myhäillä, kuinka pitkän sentin voi nykyään säästää noiden turhakkeiden hankintakustannuksissa, kiitokset kauppaketjujen hankintaportaille.

Pirpanaisena torttuhousuna sitä ei vielä ymmärtänyt, millainen rosvojen markkinat vappupallobisnes oli. Oli vain vappupallokauppiaita, jotka myivät niitä torilla hunajaiseen hintaan. Ilmankos kauppiaita oli vapputorilla pilvin pimein. Mutta sitten iskivät kauppaketjut ja taisivat romuttaa ahneiden possujen liiketoimet. Nyt joka kauppa myy foliopalloja, ja pikku piltti saa itsensä kokoisen jättipallon viidellä eurolla. Kaikille tulee hyvä mieli, lapselle ja vanhempien kukkarolle.

Kävelevä vappupallo oli viime vapun kuumin tuote. Neronleimauksen idea on teipata heliumpalloon sellaiset painot (pahvinpalat), ettei se kohoa kattoon, vaan näyttää liukuvan lattiaa pitkin. Sitten palloja voi myydä kävelevinä (?) kissoina, koirina, hevosina, ankkoina, delfiineinä, mustekaloina, makkaraperunoina, jne. (takaisin biologian tunnille). Ja kas näin hokkuspokkus, vappupallon hinta kohosi ruhtinaalliseen 15 euroon. Meillekin tällainen leijuvan liukuvainen kävelevä ihme rantautui, mutta jonkin huijauskoodin avulla saimme sen edullisemmin. Mutta kyllä taas paatuneen miehen vielä paatuneempi lompakko koki kalmaisia kauhun hetkiä.

Vappupallo on meillä perinne ja jokseenkin älyvapaa sellainen. Joka vappu lapsille ostetaan foliopallot, joilla he eivät tee mitään. Kaikkien näiden vuosien aikana niistä on saatu jotain leikkiä aikaiseksi pari hassua kertaa. Palleroiset leijuvat aikansa aaveina pitkin taloa ja elävät omaa elämäänsä autonomisina yksikköinä, kunnes niistä on haihtunut heliumit pihalle siinä määrin, että ne löytyvät jostain nurkasta ruttuisina myttyinä. Sitten ne voi vaivihkaa runtata roskikseen eikä kukaan kysele koskaan niiden perään. Mutta tämäkin leikki loppuu aikanaan, jollen sitten ala ostaa itselleni vappupalloa, mutta se edellyttää sulakkeiden kärähtämistä ullakolla. Niiden viimeistenkin.

”Mikäs vitun mikkihiiri sinä luulet olevasi?”
”Olen palttiarallaa seitsemän euron Mikki Hiiri, hauska tutustua.”
”No tuohon hintaan on todellakin hauska tutustua. Se on sitten käsipäivää, pöpökammoinen nappihousu.”