Protskuista patukkaa tarjolla (aka "taitaa tyttö tietää")

Näin kaupan hyllyllä pähkinävälipalapatukan. Se oli nimetty suoraviivaisesti ”Nut bar”. Jos yhtään tunnette mielenliikkeitäni, ja miksi ette tuntisi, tiedätte jo, mihin tämä johtaa. Mielleyhtymät alkoivat sinkoilla suuntaan ja toiseen. Ensimmäisenä ajattelin hullujen baaria. Siellä jos jossain olisi sekopäinen meno aina päällä. Toisaalta en välttämättä haluaisi olla sellaisen baarin asiakkaana saati työntekijänä. Mielenterveysongelmaiset ovat arvaamattomia. Ja niin ovat myös monet baarien kännisistä urossimpansseista ja saalistavista skumppakurpista. Riskit saattavat tuplaantua siinä kohtaa, kun vastaan tulee humalainen, jolla on elimistössä alkoholi-psyykelääkecocktail tai muita sekalaisia mömmöjä. Jostain selittämättömästä syystä komentokeskukseeni (ei se jalkojen välissä oleva) singahti englanninkielinen virke ”I’d rather choose a slut bar than a nut bar”. Eli suomeksi ”Valitsisin mieluummin lopputangon kuin pallipylvään”. Mennäänpä hetkeksi pähkinöiksi.

Pähkinäpatukka on terveyselintarvike, koska siinä on pähkinöitä (tähän väliin varoitus yhdysvaltalaisille lukijoille: kirjoitus sisältää pähkinää). Pähkinät taas ovat proteiinin ja omega-3-rasvahappojen lähde. Proteiini on melkoinen taikasana elintarvikemarkkinoilla, vaikka sitä saa ihan mistä vaan: on eläin-, kasvi- ja maitoproteiineja sekä kananmuna, josta irtoaa samaa hötöä. Juu juu tiedän, TLDR terveystiedon oppitunti.

Tämä unc eli boomer ei ihan hahmota proteiini- ja muita terveyspatukoita, proteiinivanukkaita, -rahkoja, -jogurtteja, -juomia, -pirtelöitä, eikä ylipäätään hillitöntä lisäproteiinijahtia. En ole oikein kartalla lisäravinteiden tarpeellisuudesta ja hyödyistä, vaikka itsekin nautin säännöllisesti vitamiiniporetabletteja, D-vitamiinia ja ym. jänniä juttuja. Ei ainakaan haitaksi ole ollut, kai. Mutta ylitse vyöryvä proteiinituotteiden meri tuikkaa väkisin silmään harhaillessani pitkin Prisman käytäviä eksyneen lapsen katse ahavoituneilla kasvoillani.

En ole sormea heristelemässä, enkä halua leimautua tupajumiksi, joka kitisee uusista trendeistä ja innovaatioista. Kuntoremontin myötä kokeilin 2,5 dl:n tetroissa myytäviä protskujuomia, joita on myynnissä lukuisissa mauissa lukuisten tuottajien tarjoamina noin 2 euron sopuhintaan. Testasin monia sokerillisina versioina, koska en kannata keinotekoisia makeutusaineita. Nehän ovat oikeastaan maitoa, johon on lisäilty pikkuisen sitä sun tätä. Havaitsin riemukseni, että testaamani yksilöt maistuivat suorastaan törkeän hyviltä. Niitä voi kiskoa kitusiinsa noin vain vaikka makean himoon, vähät proteiinista.

Jopa minä muistan taannoiset ajat, kun vaahdottiin superfoodista. Silloin bongattiin metsän, viidakon, meren ja ullakon kätköistä marjoja, juuria, sieniä, homeita yms., jotka tarjoiltiin kaikkeen kyllästyneille länsimaalaisille kuluttajille maailmanluokan ihmeinä alkaen 100 e/kg. Samanaikaisesti keksittiin sama iänikuinen pyörä uudestaan, kun oivallettiin, että pähkinätkin ovat superfoodia. Kaikki taputtivat raivokkaasti käsiään, kunnes kyllästyivät taas.

Tarjonta vastaa kysyntään, ja vielä useammin toisin päin. Nuorempien ihmisheimolaisten fitness- ja sali-intoilu varmaan laukaisi ”funktionaalisten” elintarvikkeiden tarjonnan rakettina taivaalle. Kun kulkee pitkin kylmähyllyä, on vastaan purjehtiva proteiinivanukkaiden armada jokseenkin koominen näky. Pakko käydä hyvin kaupaksi. Ja pakko olla hyvät katteet, eli ovat ns. rahasampoja. Propsit, korjaan protskut, sille.

Pimenee?

Tässä päivänä eräisenä, kenties salaperäisenä, muttei järin kesäisenä, MMT-toimituksen postilaatikkoon tupsahti ihmetystä herättänyt lehti. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut kyseessä miestenlehti, koska ensinnäkin se ei herättäisi toimituksessa ihmetystä, vaan riemastusta (ja pitkän jonon vessaan), ja toiseksi aitoja miestenlehtiä ei ole enää olemassa, sillä ne ovat nykyään enää miesten lifestyle-lehtiä, jotka on suunnattu itseään rakastaville ja rakasteleville Chadeille ja joillekin ”pickup artisteille” ja puppelipojille. Ei siis niille herrasmiehille, jotka antavat sängen ja kikkelikarvojen kauniisti kukoistaa ja juovat bisseä kalsareissa takapihalla samalla, kun kaatavat (saatanan) saamattoman naapurin rehottavaa pensasaitaa moottorisahalla, ja tarpeen tullen kulkevat omia polkujaan kuselle kuusiaidan hellään huomaan, missä oravat kuiskuttelevat hälle salaisuuksiaan luonnon lahjomattomista laeista.

Mutta ei, ei ja miinus yksi ”ei”, MMT:n toimitukseen saapuneen aikakauslehden kannessa luki ”Katternö”. Ensimmäinen mielleyhtymä oli, että edellisten firman juhlien loppusaldona MMT on harhautunut ostamaan saaren, joka on täynnä kissoja. Mikä painajainen. Mutta kyse ei ollut kissoista eikä kissan (ketun?) hännistä saati edes saaresta, vaan jostain naurettavasta kylästä Pietarsaaren lähellä. Mutta kylälläpä (läl-läl-lää) ei ollut mitään tekemistä julkaisun kanssa.

Myskisestä nimestään huolimatta muu kansilehdestä oli kirjailtu suomenkielisillä sanoilla. Lehden merkillisen nimen alla oli hieman paniikkitilannetta lieventävä luonnehdinta ”Pohjalainen lehti”. Se sai toimituksen pohtimaan omia juuriaan. Tiettävästi mikään sukuhaara ei kytke MMT:a pohjanmaalaisuuteen – luojan kiitos – vaan sukurasitteet keskittyvät Itä-Hämeeseen ja… Satakuntaan? Kuvittelin aina, että Honkilahden kylä oli osa Varsinais-Suomea, mutta näin ei olekaan. Tämä oli pienoinen shokki MMT:lle (eli ei hyvä juttu), mutta palaamme tuohon ehkä myöhemmin.

Kannen oikean alakulman pieni präntti hälvensi toimituksen hämmennystä: aviisi oli sähköyhtiön asiakkaille suunnattu julkaisu. Kannessa möllötti lierihattuinen partasuu, jota tituleerattiin ”Martin, vaivaisukkomestari”. Muita sillisalaattimaisia otsikoita olivat ”Christinan elämä karhujen ja susien keskellä”, ”Mitä tapahtuu, jos kaikki yhtäkkiä pimenee” ja ”Ilmalaivan tuhoisa syöksy”. Hieman surrealistinen tunnelma levisi toimituksessa.

Vaivaisukot palauttivat muistoja lapsuudesta (älkää kysykö), Christina taas vei ajatukset Kevin Costneriin tanssimassa sekä susien että karhujen kanssa ja ilmalaivasta napsahti nuppiin tietenkin zeppeliini Hindenburgin roihahdus. Mutta skenaario ”mitä jos kaikki pimenee” synnytti pelon ilmapiirin toimituksen keskuuteen. Jos kaikki MMT:ssa pimenisivät yhtaikaa? Jokainen MMT-toimituksessa on enemmän tai vähemmän kuuppa himmeänä kaiken aikaa, mutta mitä sitten, jos valot sammuisivat lopullisesti?

Kaiken pimeneminen on kompleksinen kysymys. Pienin murhe olisi kuitenkin toimituksen laitteiden ja valojen pimeneminen, koska täällä tuskin kukaan on osannut tehdä mitään hyödyllistä tähän päivään mennessä, oli sähköä tai ei. Ilman sähköä olisi ehkä tullut vähemmän vahinkoja. Toisaalta kun muistelee, kuinka outoja ja kyseenalaisia asioita on tapahtunut toimituksen tiloissa sähkökatkojen aikana, ei valojen sammuminenkaan ole välttämättä hyvä homma. Mutta juttu mutkistuu, kun estradille astuvat muut vaihtoehdot.

MMT:n ”työn” luonteesta johtuen mielenterveys on ollut alati veitsen terällä. Ilman tuota salaista asetta tähän blogiin olisi tuskin syntynyt ensimmäistäkään kirjoitusta. Toki toimituksessa on aina osattu käyttää myös monenkirjavia muita inspiraation lähteitä, mutta niiden parissa emme jumita tällä kertaa. Tasapainottelu järjen lepattavan liekin ja totaalisen pimeyden välillä on oma haastava maailmansa. Täydelliseen pimeyteen katoamisella olisi arvaamattomia seurauksia, esim. kirjoitetut tekstit saattaisivat muuttua tolkullisiksi ja johdonmukaisiksi pohdiskeleviksi kirjoitelmiksi, mittavat alkoholi- ja energiajuomakustannukset putoaisivat minimiin, voisimme ottaa vastaan talonmiehen pestin Overlook-hotelliin talveksi, tunnistaisimme mustaan kaapupukuun ja naurettavaan mustaan kypärään sonnustautuneen vaivalloisesti hengittävän friikin isäksemme, laskisimme gorilloja lampaiden sijaan, telmisimme pandojen kanssa sumuisilla vuorilla, löytäisimme aamiaismurojen seasta kadonneet ruuvimme tai ymmärtäisimme vihdoin, mitä meille halutaan kertoa, kun joku konsuli/konsulentti/konstaapeli sössöttää meille ”resilienssistä” ja ”prokrastinaatiosta”.

Lässyti lässyti joo, mitä vain voi tapahtua, koska mitä vain tapahtuu yhtä mittaa, jos vain vaivautuu olemaan valvetilassa. MMT-toimituksessakin olemme tiedostaneet, että on ajanhukkaa yllättyä enää mistään. Saattaa olla, että hartioilla keikkuvan hauraan pikku kuulan pimeneminen voisi jopa selkeyttää aistinvaraisen todellisuuden tulkitsemista. Mutta siihen asti toimitus jatkaa valitsemallaan harhapolulla ja komia pohojalaanen Katternö-makasiini löytää tiensä paperinkeräykseen. Näin tuosta vaan kirjoittelee kuusisataa sanaa puuta heinää yhden sähköyhtiön asiakaslehden inspiroimana. Ja se, lapsukaiset, on laatutietoista toimitustyötä parahultaisimmillaan.

Jälkijäkätys: Olemme toimituksessa tehneet yhteistuumin havainnon, että myös illat pimenevät vauhdilla. Winter is coming, joten haukatkaapa siitä.

Löyhäpäisyyden lupiineja haitakkeita halajaville

Tavoitteena oli, että kehitän itseäni, mutta kävi niin, että kehystin itseni.

Kaikessa piilee totuuden siemen, joka ei juuri koskaan ala itää.

Kuinka kovaa ja pitkälle pitää juosta, jotta pääsisi pakoon omia ajatuksiaan?

Avattu rakkaus on ostopäätös!

Jasså ja javisst, sanoi janssoninkiusaus.

Ei suuret sanat sutta halkaise, joten lakkaa hölisemästä ja juokse!

Kävin Särkänniemessä. Siellä oli niin hauskaa, että tuskin pysyin rahoissani.

Palelin tänään ulkoillessa, koska tekninen kerrastoni oli korjaamolla teknisen vian vuoksi.

Miksi kiinalainen nauroi lukitessaan oven? Lock’n lol.

Mikä on sellainen Grönlannin alkuperäisasukas, joka on aina pummaamassa kavereiltaan? Kinuiitti.

Voiko kattolampuista valmistaa liemitiivisteen? Voi, plafondin.

Miksi maalivahdeille on mahdotonta löytää elämäänsä rakkautta? Pakko torjua kaikki.

Niina Naru rakasti juhlimista. Hän oli tunnettu varsinkin järjestämistään jatkoista. Porukkaa tuli paljon roikkumaan Narun jatkoille. Narun jatkoilla oli aina tunnelma katossa.

Tapahtuipa tosielämässä: Tökin hotellin aamiaisella kahviautomaatin kosketusnäyttöä. Se ei tuntunut reagoivan mitenkään, vaikka kuinka painoin. Takana seissyt nainen auttoi ja painoi kosketusnäyttöä. Kahvia alkoi tulla heti. Kiitin ja samalla ihmettelin, mikä sormissani on vialla. Kun hain lisää kahvia, sama toistui. Edellä olevilla ei ollut mitään ongelmaa saada kahvia, mutta minuun laite suhtautui kuin olisin ilmaa (kenties feminiini automaatti :D). Ohi kävellyt keittiötyöntekijä painoi kosketusnäyttöä puolestani ja kaikki toimi nikottelematta. Olin hämmentynyt. Takaraivoon hiipi ajatus, että olen kenties kuollut tai profiilini ohjelmointikoodiin on tullut bugi.

Kirjapiiri unohtelee jotain juttuja

Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, vaan kirjapiiri ei vaivu unholaan, sillä kirjapiirillä on Asiaa, kuten karvahatulla oli vanhoina hyvinä aikoina. Unholan maat ja siellä majailevan majavan Hevi-Sauronin* kaukaa kierrettyään kirjapiiri on saapunut ratsuineen Periferian Preerialle, noille mystisille maille, missä ajan, paikan ja Tokmannin aukioloaikojen taju alkaa nopeasti hämärtyä.

Samalla tavoin tuppaa käymään kirjapiirin törkyisiin käpäliin tipahtaneen spesiaalijulkaisun päähenkilölle. Tuo erikoiskeissi julkaisu tottelee nimeä ”Memento Mori” (ei järin omaperäistä), ja on Jonathan Nolanin, siis ohjaajanero Christopher Nolanin pikkuveljen, kynäilemä novelli. Tässä kohtaa itsekylläinen pyllähdys kohti blogin edellistä kirjapiiri-ilmestystä ”Muistikatkoksia pitkin piiriä”, jossa omaa selkäänsä taputellen kirjapiiri käsitteli elokuvaa Memento, jonka ohjasteli maaliin Christopher Nolan, totta kai. Näin ämpäri sulkeutuu ahneilta marjanpoimijoilta, jolloin kausaalisuhteiden syheröistä polkua seuraten edellä mainittu novelli toimi elokuvan käsikirjoituksen pohjamateriaalina, vaikkei elokuva novellin juonen kuljettelua seuraile.

Iloisia uutisia uupuneille pikku murmeleille: Nauttiaksesi käsittelyssä olevan hyvin haudutetun novellin sinun ei tarvitse taittaa tuskastuttavaa matkaa lähikirjastoon, saati tilata tuskastuttavan hintavaa äänikirjapalvelua, vaan teoksen nimen naputtelu Googleen riittää. Novelli julkaistiin alun perin miesten lifestyle-lehti Esquiren maaliskuun 2001 numerossa ja löytyy nykyisellään ystävällisenä kädenojennuksena Esquiren verkkosivuilta. How delightfully cozy!

Mutta mitä Nolanin pikkuveikka (hih hih) kirjoitti? Hän kirjoitti Earl-nimisestä kaverista (elokuvassa Leonard), joka on asettunut tahi asetettu punkkaamaan pysyvästi sairaalaan, koska ryöstäjän hyökkäyksestä lahjaksi saamansa aivovaurio nollaa hänen lyhytmuistinsa palttiarallaa 10 minuutin sisällä, joten kaikki, mitä hän kokee tuona aikana, muuttuu olemattomaksi hänelle. Earl muistaa ainoastaan vanhat muistot ennen ryöstöä. Valitettavaa on, että Earlin vaimo deletoitiin saman ryöstön yhteydessä. Mutta se tuo Earlille tarkoituksen loppuelämälle: löytää ryöstäjä ja tappaa hänet. Ilmeisesti Earlin viimeinen säilyvä muisto on tappajan kasvot.

Novellissa olennaisessa osassa on tuntematon auttaja, joka kirjoittaa Earlille opastavia kirjeitä ja puhuttelee häntä tuttavallisesti. Oletettavasti Earl itse kirjoittaa kirjeet itselleen, ennen kuin taas resetoituu. Earlilla on siis missio, jonka etenemistä novellissa seurataan. Olennaisessa osassa ovat järjestelmälliset muistiinpanot, jotta Earl pystyy ohjeistamaan itsensä päämääräänsä.

Novelli ei suinkaan ole, kuten ”Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin” (kuka sellaista muistaa?), vaan tismalleen päinvastoin: muisti katoilee pätkittäin. Kirjapiripää on maiskutellut antaumuksella novellia, ja jälkimakuna on löytynyt sellaisia vivahteita, että novelli voisi olla elokuvalle prologi eli esinäytös. Mutta eipä sillä ketun hännänkään merkitystä, onko se leffalle serkku vai sisko, sillä tarinan stygen voi sisäistellä itseensä ihan tuosta vain snackina.

Mutta että jotta koska kun kunnes jos vaikka kuin, ja sellaista pikku kivaa. Kirjapiiri luo katseensa unohduksen ulapalle, ja samalla ymmärtää itsestään jotain olennaista: on hankala unohtaa tehokkaasti juttuja, kun ei muista, mitä ne jutut ovat. Päätyyn päästyämme napataan novellista lennokkaat lainaukset (in English, ei jaksa yrittää kääntää, persiilleen se menisi):

”This is the tragedy of life. Because for a few minutes of every day, every man becomes a genius. Moments of clarity, insight, whatever you want to call them. The clouds part, the planets get in a neat little line, and everything becomes obvious. … For a few moments, the secrets of the universe are opened to us. Life is a cheap parlor trick.”

“After all, everybody else needs mirrors to remind themselves who they are. You're no different.”

”Time is an absurdity. An abstraction. The only thing that matters is this moment. This moment a million times over.”

Loppukaneettijälkikirjoitus, joka ei liity mihinkään, eikä ole peräisin mistään, mutta joka sopii tähän Jumalan hylkäämään paikkaan kuin tappi vanukkaaseen: ”Nerous on siitä hieno asia, ettei koskaan tiedä, kuinka hullun yksilön kohdalle se osuu.” – Albert Winestain

Toinen yhtä hieno jojotus: ”Jos et ole osunut maaliin, olet osunut ohi.” – Robin-Wilhelm Hood-Tell

* Hedelmä-vihannes-Sauron, ks. teos Taru supermarketin osastojaon herrasta, s. 112.

Miilunpolttajat

Jostain kasarin puolivälin tienoilta ysärin alkupuolelle vanhemmillani oli mökki eräässä tuppukylässä Euran lähettyvillä, sellainen kuivan maan torppa. En viihtynyt siellä oikein koskaan. Tylsä ja epämiellyttävä mesta, ja tönön vieressä seissyt suuri latorakennus oli pelottava paikka mennä vessaan (puucee sijaitsi siis siellä) iltamyöhäisellä, kun oli pimeää. Olin aina kuulevinani outoja ääniä rakennuksesta. Ladossa oli suuri puuvajaosa, jonka perällä puuceekoppi sijaitsi, sitten entinen navettaosa ja lopuksi sauna- ja pukuhuonetilat. Joskus pelkäsin lähes hysteerisesti, kun saatoin kuulla hitaita askelia navettaosan betonilattiaa vasten, tai ikään kuin ladon avovintillä käveli määrätietoisesti joku/jokin. Olisi tullut löysät housuun, jollen olisi istunut jo valmiiksi vessassa. Tarpeet hoidettuani ryntäsin sivuille katsomatta ulos ladosta, etten kohtaisi mitään shokeeraavaa.

Mökin naapurissa asui kaksistaan leppoisa paikallinen pariskunta, joiden tytär oli jo muuttanut pois opiskelemaan. Tekemättä enempiä turhia nimenmuunnoksia todistajien suojelemiseksi heidän nimensä olivat Annikki ja Tuomo. Annikki oli varsinaissuomalainen maalaisemäntä, huivi päässä ja sangen puhelias. Tuomo oli kuiva ja laiha äijänkäppänä, joka ei useimmiten ehtinyt montaa sanaa mihinkään väliin sanomaan, mutta ei se häntä tuntunut haittaavan. Mies oli reuman runtelema ja muistan selvästi hänen karun näköiset koukistuneet kätensä, mutta eipä sairaus hänen työntekoaan estänyt.

Kävimme silloin tällöin isän kanssa moikkaamassa naapureitamme. Annikilla oli huvittava maneeri, sillä aina kun isäni oli äänessä ja selitti jotain juttua, Annikki kiekui joka väliin ”Nii ain!” ja ”Nii oikke!”. Kuittauksia tuli ilmoille niin tiheällä rytmillä, että hokemat palaavat edelleen sangen eläväisinä filminpätkinä tietoisuuteen. Ollessamme kahden kesken isä kutsui Annikkia usein lempinimellä ”Hanhikki”. Sinällään osuva, koska oli hän melkoinen kaakattaja.

Annikin ja Tuomon elinkeino oli miilunpoltto eli grillihiilien valmistus kaupunkilaiskermaperseille. Kyseinen elinkeino taitaa olla kadonnut kokonaan Suomesta, joten saatoin todistaa käsityöläisammatin viimeisiä edustajia tässä maassa. Vierailimme isän kanssa muutaman kerran heidän miilullaan, joka muistutti lähinnä useaan kertaan karrelle palanutta matalaa tehdashallia, joka jollain ihmeen taialla pysyi edelleen pystyssä.

Heidän työnsä oli kaikessa koruttomuudessaan sitä, että he lappoivat miilun ovista sisään puunrunkoja, jotka sitten ”hiillostettiin”, eli virallisesti kuivatislattiin, sopivaan olomuotoon kitupolttamalla eli säätämällä (tai estämällä) miiluun pääsevän hapen määrää. Kun miilunpoltto oli tehty, he pätkivät rungot sopiviksi paloiksi ja pussittivat 10 kg:n säkkeihin. Jo alakoululaisena nuijapäänä ymmärsin, kun katsoin heidän mustanpuhuvaa habitustaan miilulla, että tässä ei leipä helpolla irtoa. Vaatteet noessa, kasvot noessa, kädet noessa enkä tohdi arvata, kuinka paljon nokea oli löytänyt tiensä keuhkoihin asti vuosikymmenten aikana. Rankkaa fyysistä työtä, ja siellä Tuomokin raatoi selkä köyryssä pahasti reumaisena miehenä. Eikä mitään käryä, kuinka leveän leivän syrjään pääsi kiinni tuollaisella elinkeinolla.

Isä kehui aina naapureiden hiiliä korkealaatuisiksi, koska ne eivät sisältäneet ”mujua”, eli sellaista hienojakoista hiilitöhnöä, jolla ei tee mitään. Ehta rakkaudella (?) ja ammattitaidolla synnytetty kotimainen laatutuote. Kaupunkilaislapselle miilunpoltto oli silmät apposelleen avaava näky, joka iskettiin jykevällä hiilihangolla nassikan säilömuistiin. Elettiin sitä ennenkin, ja millä tavalla. Sitä sopii miettiä, kun seuraavan kerran alatte vinkua saatuanne vääränlaista maitoa Latte Macchiatoonne.