lauantai 19. syyskuuta 2026

Serkku nimeltä Janne

Minulla oli aivan mahtava serkku nimeltä Janne. Hän oli siistein tyyppi, jonka tunsin lapsuudessa. Jos miettii, millä yhdellä sanalla olisi voinut luonnehtia Jannea, olisi se ”veijari”. Sitä hän oli, aikamoinen veijari.

Olin vielä ala-astelainen rääpäle, kun hän oli jo teini-iässä. Ikäeroa taisi olla ainakin sellainen kuusi vuotta. Perheelläni oli mökki, kuivan maan torppa, Euran lähellä. En pitänyt paikasta, koska siellä oli tappavan tylsää. Mutta oli juhlaa, jos Janne sattui olemaan maisemissa. Hänen perheellään oli mökki naapurikylässä Honkilahdella, ja hän tuli mielellään mökillemme kyläilemään. Hänellä oli lyhyt matka kruisailla pappa-Tunturillaan meille.

Jannen kanssa oli aina tekemistä ja aina hauskaa. Hän pelleili kaikesta siinä määrin, että vanhemmillaan tahtoi mennä hermot vähän väliä Jannen virnuiluun. Äitiään hän kutsui usein hirveksi (!), ja kuittasi äitinsä puheisiin sanomalla ”Hirvi nii”. Jos hän oli saunomassa meillä, mökkiin palatessaan hän saattoi karjaista ”Terveisiä perseestä!”, johon hänen äitinsä huusi ”Janne!”. Ja hänen isänsä murahti (kossupäissään) tuvan pöydän äärellä vakiokommenttinsa: ”On se piruulinen kakara!”. Jannella oli sellainen ilkikurinen, kimeän räkättävä nauru. Joskus hän härnäsi minuakin, mutta ei pitkään.

Pelasimme Jannen kanssa paljon pelejä – korttia, rulettia (sellainen minipöytäruletti), lautapelejä. Kävimme uimassa Auveljärven kunnan saunassa. Fillaroimme Hinnerjoen Matkabaariin pelaamaan videopeliä. Sivujuonne: Matkabaarin ikimuistoisin videopeli oli pingviinilabyrinttipeli Pengo (vähän kuin Pac-Man), ihan huikea ja myös törkeän raivostuttava! Joskus sain huristella hänen kanssaan pappa-Tuntsalla pitkin hiekkateitä niin, että istuin hänen edessään ja pidin ohjaustangosta kiinni. Mopoksi "mopo" kulki älytöntä vauhtia, joten taisi olla viritetty. Eikä meillä mitään kypäriä ollut koskaan. Välillä olimme hänen mökillään käpysotaa kuusenkävyillä. Niitä heiteltiin niin paljon kuin kädestä lähti, ja Janne oli tietty paljon vahvempi, joten sota päättyi yleensä siihen, että minä sain vähän kovemman osuman (ja mustelman). Juu kyllä, aika kaheli leikki, jossa olisi voinut sattua pahemminkin. Mutta ei sattunut. Lucky me.

Jannen heittokäsi oli muutenkin kunnossa, sillä hän oli atleettinen ja harrasti kilpatasolla keihäänheittoa. Joskus kävimme kävelyttämässä yhden Honkilahden naapuritalon puolikylähullun, juopon metallipajamiehen kultaista noutajaa. Koiran nimi taisi olla ”Pikkanen” tai ”Pikkuinen”. Janne tykkäsi kuunnella Pirkka-Pekka Peteliuksen huumorilauluja (Velipuolikuu-aikakaudelta) ja toisti kasetilta Papukaija G. Pula-aho -kuunnelmia (Spede juttelee suorapuheisen ja rääväsuisen papukaijan kanssa) ja nauraa räkätti päälle. Hänen vanhempiansa kuulemma hävetti, kun kaupungissa Janne leikki ja pelleili pikkulasten kanssa heidän kerrostaloasuntonsa pihalla.

Mutta Jannekin kasvoi lopulta aikuiseksi. Janne pääsi periksiantamattomuutensa avulla oikikseen ja luki itsensä lakimieheksi. Hänelläkään eivät kotiolot olleet ihan helpoimmasta päästä, koska isänsä oli pahemman luokan alkkis. Onneksi ei kuitenkaan väkivaltainen. Äiti oli kyllä kunnollinen ihminen.

En ollut myöhemmällä iällä enää missään yhteydessä Janneen. Sain viitteitä siitä, että hän muuttui. Janne muutti Helsinkiin ja hänestä tuli kapitalismin kansikuvapoika. Janne perusti perheen ja hänen vaimonsa lähetti vuosittain pitkin sukua sellaisen ”perinteisen joulukirjeen”, jossa kerrotaan, mitä perhe on kokenut vuoden aikana. Kirjeessä siis kerrottiin, missä kaikkialla on matkusteltu ja mitä elämyksiä on koettu ja miten kaikki on uskomattoman ihanaa ja täydellistä. Suoraan sanottuna pintasilattua huonosti peiteltyä ja/tai häpeilemättömän peittelemätöntä omahyväistä kehuskelua hyväosaisuudella ja korkealla elintasolla. Kammottavaa luettavaa ainakin ulkopuolisen silmin.

Viimeisen kerran näin Jannen useita vuosia sitten hänen isänsä hautajaisissa. Hän tuli juttelemaan pöytäämme, jossa minä ja vaimoni istuimme. Hyvin äkkiä minulle tuli epämiellyttävä olo. Hän kyseli kaikkea mahdollista meistä siihen sävyyn, että tunsin olevani työhaastattelussa. Muistan, kuinka kesken kysymyspommituksen loin nopeasti merkitsevän katseen (ns. seitinohut silmien muljautus) vaimon suuntaan. Vaimolle nousi samat tunnelmat tilanteesta. Jannella oli mennyt ”menestyjä”-rooli luihin ja ytimiin. Alkuperäisestä Jannesta ei tuntunut olevan mitään jäljellä, paitsi virne kasvoilla. Hän oli myynyt sielunsa jollekin. Minulla on vahva aavistus, mille (vinkki: ei mitään raamatullista, vaikka tulikin mainittua "sielu", vaan ihan "kylmä" ja konkreettinen asia).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Joku on lukenut näitäkin joskus