Mihinkäs minä jäinkään? Ai niin, tähän. Paljon on ehtinyt virrata pissaa, kakkaa ja muita rehellisiä kuona-aineita viemäriputkissa sen jälkeen, kun edellisen kerran annoin tajuntani virtsata tälle sivustolle. Mutta älkää peljätkö, en ole hyljännyt teitä. Sanalla ”teitä” viittaan semisti tajuissaan olevan tajuntani tuottamiin kuona-aineisiin enkä suinkaan mihinkään imaginaarilukijoihin. Mutta nyt Aasiaan, sanoi seksituristi.
Paska on ihan perseestä.
Uksien kautta voittoon.
Runkkaaminen on joka miehen oikeus.
Leevi halusi Pariisiin, mutta hänellä oli varaa vain riisiin.
Veka, tavallinen duunari Riihimäeltä, avautuu Iltalehdessä: ”Kärsin jatkuvasta vitutuksesta.”
Seksuaalisesti yliaktiivisten miesten yhdistys kokoontui kesäseisokkiin Keravalle.
Mandariini, klementiini ja satsuma kilpailivat siitä, kuka on makein. Naapurin Make voitti, koska se saatanan pummi kävi syömässä ne.
Numeropalvelu haastoi wc-istuinten valmistajan oikeuteen mainoslaulun plagioinnista. Kiistanalainen laulu kuului: IDO IDO IDO – sieltä löytyy kakki.
Annoin läpyn paarmalle. Se ei pitänyt siitä, vaikka halusin vain olla kannustava.
Mitä sitä muuta tarvitsee, kun on katto pään päällä, niin puristuskin on kohdallaan.
Nauru pidentää ikää – naru lyhentää.
Tilastojen mukaan häviävän pieni osa minusta uskoo itseensä.
Vasta aikuisiällä saavutin sellaisen kypsyyden, että saatoin pudota puusta.
Kyllä se siitä, kun ottaa vähän spriitä.
Lopuksi muistakaa ainakin tämä yön pimeimpinä hetkinä: huhut kuolaamisestani ovat vahvasti liioiteltuja.
keskiviikko 24. elokuuta 2016
perjantai 8. tammikuuta 2016
Tuhkalapio
Tuijotin saunan jälkeen pitkävartista mustaksi maalattua tuhkalapiota, joka nojasi seinään. Ihmisellä on tietyssä mielentilassa taipumus tuijotella milloin mitäkin ilman sen suurempia merkityksiä, mutta tuhkalapio herätti minussa ajatuksia.
Yläasteella, oliko sitten seitsemäs, kahdeksas tai yhdeksäs luokka, en muista, mutta veikataan kasia tai ysiä seiskavarmistuksella, tehtiin metallitöissä tuhkalapio. Olin aika kehno metallitöissä erityisesti siksi, koska pillillä hitsaaminen ei kerta kaikkiaan sujunut. Sain hitsattua kaikkeen reiän tai sitten puikko jäi vain kiinni kohteeseen. Opettaja ei ollut kärsivällisimpiä setiä, joten hän saattoi napata hermostuneesti pillin käsistä ja tehdä homman itse. Oli tainnut nähdä pitkän uransa aikana vähän liikaa sählääviä penskoja. Puolustuksekseni mainitsen, että MIG-hitsaus sujui paremmin, koska se oli helpompaa.
Kuitenkin tuhkalapio tuli valmiiksi, vaikka en muista, moniko hitsaussaumoista oli minun tekemäni. Kädensija tehtiin vääntämällä kierteelle metallitankoa, joka sitten kiinnitettiin päistään varteen. Varren pituuden sai itse päättää. Jotkut tekivät tuhkalapioistaan todella lyhyitä nysiä, minä halusin mahdollisimman pitkän. En yrittänyt kompensoida puutteita miehisissä ulottuvuuksissani. Sitäkään motiiviani en oikein muista, ehkä halusin kunnon kokoisen ja ajatus tuntui hyvältä, kun sillä voi kaapia syvältä. Jälkeenpäin muistan harmitelleeni sitä, että jätin varren niin pitkäksi, koska se vaikutti epäkäytännölliseltä.
Eipä varren pituudella juuri ollut merkitystä, koska lapio lepäsi isäni vaatekaapin perällä käyttämättömänä reilut 25 vuotta. Jotenkin kauheaa, että ihmisillä on esineitä vain varastoimista varten. Minäkin omistan paljon tavaraa, joka vain on. Vielä kauheampaa on, että siitä on tosiaan yli 25 vuotta. Muutimme taannoin ihka oikeaan omakotitaloon, jossa on oikea takka ja puulämmitteinen kiuas. Olen siis saavuttanut tietynlaisen keskiluokkaistumisen multihuipentuman. Isänipä muisti tuhkalapion ja kiikutti sen ilokseni. Nyt tuhkalapiolla on tehtävä, mutta pitkä oli odotus.
Yläasteella, oliko sitten seitsemäs, kahdeksas tai yhdeksäs luokka, en muista, mutta veikataan kasia tai ysiä seiskavarmistuksella, tehtiin metallitöissä tuhkalapio. Olin aika kehno metallitöissä erityisesti siksi, koska pillillä hitsaaminen ei kerta kaikkiaan sujunut. Sain hitsattua kaikkeen reiän tai sitten puikko jäi vain kiinni kohteeseen. Opettaja ei ollut kärsivällisimpiä setiä, joten hän saattoi napata hermostuneesti pillin käsistä ja tehdä homman itse. Oli tainnut nähdä pitkän uransa aikana vähän liikaa sählääviä penskoja. Puolustuksekseni mainitsen, että MIG-hitsaus sujui paremmin, koska se oli helpompaa.
Kuitenkin tuhkalapio tuli valmiiksi, vaikka en muista, moniko hitsaussaumoista oli minun tekemäni. Kädensija tehtiin vääntämällä kierteelle metallitankoa, joka sitten kiinnitettiin päistään varteen. Varren pituuden sai itse päättää. Jotkut tekivät tuhkalapioistaan todella lyhyitä nysiä, minä halusin mahdollisimman pitkän. En yrittänyt kompensoida puutteita miehisissä ulottuvuuksissani. Sitäkään motiiviani en oikein muista, ehkä halusin kunnon kokoisen ja ajatus tuntui hyvältä, kun sillä voi kaapia syvältä. Jälkeenpäin muistan harmitelleeni sitä, että jätin varren niin pitkäksi, koska se vaikutti epäkäytännölliseltä.
Eipä varren pituudella juuri ollut merkitystä, koska lapio lepäsi isäni vaatekaapin perällä käyttämättömänä reilut 25 vuotta. Jotenkin kauheaa, että ihmisillä on esineitä vain varastoimista varten. Minäkin omistan paljon tavaraa, joka vain on. Vielä kauheampaa on, että siitä on tosiaan yli 25 vuotta. Muutimme taannoin ihka oikeaan omakotitaloon, jossa on oikea takka ja puulämmitteinen kiuas. Olen siis saavuttanut tietynlaisen keskiluokkaistumisen multihuipentuman. Isänipä muisti tuhkalapion ja kiikutti sen ilokseni. Nyt tuhkalapiolla on tehtävä, mutta pitkä oli odotus.
keskiviikko 23. joulukuuta 2015
Kahjon keräilemisen oppitunti
Tässä päivänä eräänä männäkesänä lunastimme syntymäpäivälahjaamme tyttärellemme tavalla, joka olisi ollut utopiaa omassa lapsuudessani. Nimittäin hän oli toivonut tietynlaisia Littlest Pet Shop -hahmoja, joita ei ole sattunut kaupoissa näkymään enää aikoihin. Näitä figuureja löytyi kuitenkin näppärästi eräältä jälleenmyyjältä Hong Kongista, kun Ebayn kautta hieman haeskeli. Täsmennyksenä vielä, että kyse oli siis Kiinan rannikolla sijaitsevasta kaupungista, eikä suomalaisesta rojutavarataloketjusta. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun leluja etsittiin vähän isommalla haravalla. Joitakin vuosia sitten tilasimme Autot/Cars-hahmoja Yhdysvalloista. Tuntuuhan se näin keski-ikäisen pirtaan hieman suuruudenhullulta toiminnalta, mutta ei tämäntyyppinen shoppailu koidu nykyisin juuri sen kalliimmaksi kuin lelukauppaan meneminen kotimaan kamaralla.
Mutta osasin minäkin lapsuudessani. Keräilin tarroja ja jonkin aikaa myös postimerkkejä (nyt saa herjata) ja yritin vaihdella niitä kavereiden kesken. Kaupankäynnin peruslainalaisuudet tulivat selviksi, kun väännettiin tosissaan vaihtokauppoja. Tarroja kertyi aika kasat ja olin ylpeä kokoelmastani. Hauska muoti-ilmiö oli Ritari Ässä -tarrat, joita sai tympeän makuisen pinkin purkan mukana. Mutta kaikki erilaiset piti saada, joten niitä ostettiin ja paljon. Vähänkö ärsytti, kun yhtä tarraa saattoi tulla 10 kappaletta, mutta niitä harvinaisia ei sitten millään. Muistan, kun yksi kaveri kävi ostamassa noin 30 purkkaa kerralla. Taisi jäädä itse purkat syömättä.
Erinäisiä vuosia myöhemmin tulivat jääkiekkotarrat, joita seurasi jääkiekkokorttien invaasio. Jyväshyvä valmisti Hockey Liiga -suklaavohvelia, josta sai yhden liigapelaajan keräilytarran. Minäkin innostuin niistä, vaikka saatoin olla hieman yli-ikäinen, mutta lapsenmielisyyttä riitti (ja riittää edelleen). Hitto, että söin paljon suklaavohvelia.
Tarrat menettivät hohtonsa, kun Leaf pukkasi markkinoille Sisu-jääkiekkokortit. Niihin paloi rahaa ja niistä oli luontevaa laajentaa NHL-keräilykortteihin. Pohjois-Amerikassa keräilykorteilla on pitkät perinteet, joten Suomeenkin tuli jos jonkinlaisen valmistajan kortteja. Opin pian, mitkä olivat arvostettuja merkkejä (esim. Upper Deck). Myös Leafia ostin ja testimielessä joitakin muita. Valmistajat tuottivat ”tyhmiltä rahat pois” -mentaliteetilla myös ns. premium-kortteja, joista sai pulittaa hunajaa ottaen huomioon, että kyseessä oli pala pahvia, jonka jälleenmyyntiarvo pyöri nollan hujakoilla.
Ensimmäiset jalkapallokortit tarttuivat käsiini, kun Upper Deck valmisti sellaisia vuoden 1994 jalkapallon mm-kisoista, jotka pidettiin Yhdysvalloissa. Jääkiekkokortit ovat jääneet jo ajat sitten, mutta futiskortteja ostan nykyisin pojalle, ehkä ”vähän” omasta mielenkiinnostanikin.
Sarjakuvista pidin paljon. Keräilin pitkään Aku Ankan taskukirjoja. Kiersin paljon antikvariaatteja, jotta sain kasattua puuttuvat alkupään numerot. Vuosien etsimisen jälkeen minulla oli täydellinen kokoelma. Lopetin taskareiden ostamisen jossain numeron 210 tienoilla, koska mielestäni tarinoiden laatu oli lähtenyt laskuun. Se itse asiassa tapahtui jo ennen numeroa 100, mutta jatkoin silti keräämistä. Elämässä pitää olla rutiineja.
Myös kaikkia muita sarjakuvia ostelin, koska antikat olivat aivan mahtavia aarreaittoja. Erilaisia sarjakuvia kertyi kellariin kassikaupalla puhumattakaan Aku Ankasta, joiden vuosikertoja on aivan älytön määrä, oikea keltaisten kansioiden meri. Samoin sellaisia lehtiä kuin Action Force (G. I. Joe) ja Transformers ostin irtonumeroina uskollisesti vuosikausia. Se oli aina juhlava hetki, kun bongasin kaupasta uunituoreen numeron.
Aikuisiällä sekoilu jatkui huolella ja isommin panoksin. Eräs lapsuuden innostuksen aihe, Otavan julkaisema Ian Livingstonen ja Steve Jacksonin kirjoittama Taistelupeli-kirjasarja (kaikkiaan 5 kirjaa), heräsi uudelleen eloon, kun huomasin, että nettikirjakaupasta sai sarjan englanninkielisiä kirjoja, joita ei koskaan julkaistu Suomessa. Tilasinpa ensin muutaman, sitten lisää ja lisää ja lisää, kunnes niitä oli yli kolmekymmentä. Nyt voin katsoa kirjojen rivistöä kirjahyllyssä ja miettiä mielessäni, miksi.
Viimeinen kalliimpi tempaus tapahtui useampia vuosia sitten, kun löysin lapsuuden Matchbox-pikkuautoja Huuto.netistä. Ostin niitä sieltä reippaanlaisesti, kunnes löysin huikeat markkinat brittien Ebaysta. Siellä tuli käytyä tiukkoja huutokauppaskaboja, ja rahaa siirtyi sumujen saarelle ihan kivasti. Nyt voin ihailla tätäkin hulluuden hohteella silattua kokoelmaa ja miettiä mielessäni, miksi.
Vastauksia lienee aika helppo lähteä veikkailemaan.
Mutta osasin minäkin lapsuudessani. Keräilin tarroja ja jonkin aikaa myös postimerkkejä (nyt saa herjata) ja yritin vaihdella niitä kavereiden kesken. Kaupankäynnin peruslainalaisuudet tulivat selviksi, kun väännettiin tosissaan vaihtokauppoja. Tarroja kertyi aika kasat ja olin ylpeä kokoelmastani. Hauska muoti-ilmiö oli Ritari Ässä -tarrat, joita sai tympeän makuisen pinkin purkan mukana. Mutta kaikki erilaiset piti saada, joten niitä ostettiin ja paljon. Vähänkö ärsytti, kun yhtä tarraa saattoi tulla 10 kappaletta, mutta niitä harvinaisia ei sitten millään. Muistan, kun yksi kaveri kävi ostamassa noin 30 purkkaa kerralla. Taisi jäädä itse purkat syömättä.
Erinäisiä vuosia myöhemmin tulivat jääkiekkotarrat, joita seurasi jääkiekkokorttien invaasio. Jyväshyvä valmisti Hockey Liiga -suklaavohvelia, josta sai yhden liigapelaajan keräilytarran. Minäkin innostuin niistä, vaikka saatoin olla hieman yli-ikäinen, mutta lapsenmielisyyttä riitti (ja riittää edelleen). Hitto, että söin paljon suklaavohvelia.
Tarrat menettivät hohtonsa, kun Leaf pukkasi markkinoille Sisu-jääkiekkokortit. Niihin paloi rahaa ja niistä oli luontevaa laajentaa NHL-keräilykortteihin. Pohjois-Amerikassa keräilykorteilla on pitkät perinteet, joten Suomeenkin tuli jos jonkinlaisen valmistajan kortteja. Opin pian, mitkä olivat arvostettuja merkkejä (esim. Upper Deck). Myös Leafia ostin ja testimielessä joitakin muita. Valmistajat tuottivat ”tyhmiltä rahat pois” -mentaliteetilla myös ns. premium-kortteja, joista sai pulittaa hunajaa ottaen huomioon, että kyseessä oli pala pahvia, jonka jälleenmyyntiarvo pyöri nollan hujakoilla.
Ensimmäiset jalkapallokortit tarttuivat käsiini, kun Upper Deck valmisti sellaisia vuoden 1994 jalkapallon mm-kisoista, jotka pidettiin Yhdysvalloissa. Jääkiekkokortit ovat jääneet jo ajat sitten, mutta futiskortteja ostan nykyisin pojalle, ehkä ”vähän” omasta mielenkiinnostanikin.
Sarjakuvista pidin paljon. Keräilin pitkään Aku Ankan taskukirjoja. Kiersin paljon antikvariaatteja, jotta sain kasattua puuttuvat alkupään numerot. Vuosien etsimisen jälkeen minulla oli täydellinen kokoelma. Lopetin taskareiden ostamisen jossain numeron 210 tienoilla, koska mielestäni tarinoiden laatu oli lähtenyt laskuun. Se itse asiassa tapahtui jo ennen numeroa 100, mutta jatkoin silti keräämistä. Elämässä pitää olla rutiineja.
Myös kaikkia muita sarjakuvia ostelin, koska antikat olivat aivan mahtavia aarreaittoja. Erilaisia sarjakuvia kertyi kellariin kassikaupalla puhumattakaan Aku Ankasta, joiden vuosikertoja on aivan älytön määrä, oikea keltaisten kansioiden meri. Samoin sellaisia lehtiä kuin Action Force (G. I. Joe) ja Transformers ostin irtonumeroina uskollisesti vuosikausia. Se oli aina juhlava hetki, kun bongasin kaupasta uunituoreen numeron.
Aikuisiällä sekoilu jatkui huolella ja isommin panoksin. Eräs lapsuuden innostuksen aihe, Otavan julkaisema Ian Livingstonen ja Steve Jacksonin kirjoittama Taistelupeli-kirjasarja (kaikkiaan 5 kirjaa), heräsi uudelleen eloon, kun huomasin, että nettikirjakaupasta sai sarjan englanninkielisiä kirjoja, joita ei koskaan julkaistu Suomessa. Tilasinpa ensin muutaman, sitten lisää ja lisää ja lisää, kunnes niitä oli yli kolmekymmentä. Nyt voin katsoa kirjojen rivistöä kirjahyllyssä ja miettiä mielessäni, miksi.
Viimeinen kalliimpi tempaus tapahtui useampia vuosia sitten, kun löysin lapsuuden Matchbox-pikkuautoja Huuto.netistä. Ostin niitä sieltä reippaanlaisesti, kunnes löysin huikeat markkinat brittien Ebaysta. Siellä tuli käytyä tiukkoja huutokauppaskaboja, ja rahaa siirtyi sumujen saarelle ihan kivasti. Nyt voin ihailla tätäkin hulluuden hohteella silattua kokoelmaa ja miettiä mielessäni, miksi.
Vastauksia lienee aika helppo lähteä veikkailemaan.
perjantai 16. lokakuuta 2015
Seppo-setä sanailee
Turha mult on kaivaa luurankoja kaapista,
kun en ees kehtaa astuu ulos mun vanhast Saabista
Sä näytit mulle risukasaa,
sanoit siin voi paistaa kalaa
Mietin olisko aika vaihtaa alaa,
kun happee haukkaan ylemmiltä salaa
On tää täysin hulluu touhuu,
ilman opettajii käydä kouluu
Kun ei omatunto salli vannoo valaa,
pitäiskö mun alkaa alusta vai loppuun palaa (-ta?)
Mut vaikken enää mitään aikaan saiskaa,
Niin olis mulla ainaski aikaa,
vaiks itselleni kuoppaa kaivaa
Näin jälkkäriksi Seppo-setä totuuksia rustaa,
kertoo kuinka suurta väkee silmään kustaan
Paskapuheessa on se vinha perä,
et kun sitä tarjoillaan heti isompi erä,
on kookkaat köntsät helpompi niellä,
eikä niitä valheeks enää ykskään hölmö miellä
Vaan eipä ole Sepossa saati Saabissa nimeksikään totta,
kunhan tässä jotain ajan kulukseni tarjoan, jotta
täytemaata omaan kuoppaani saan luotua,
ja sitä ennen omani ja toisten juomat loppuun juotua.
Taustaa tällekin kuralle: Muinaistulien yön / venetsialaisten päivänä 29.8.2015 kannoin risuja kokkoon, koska sellainen nakki minulle suotiin. Siinä huhkiessani mieleeni alkoi yhtäkkiä ropista riimejä, eli suurin osa yllä esitetystä paukkui päähäni risunkannon ohessa. Vähän täytyi jälkeenpäin viimeistellä ja editoida. Onko se sitten hyvä vai huono, normaalia vai sairasta, oikein vai väärin, vaniljaa vai suklaata, maitoa vai piimää, pullotettua vai tölkitettyä, luomua vai prosessoitua, saksalaista vai japanilaista, ristiä vai rastia, maskuliinia vai feminiiniä, on sivuseikka. Ei se erotu muun kuonan seasta.
kun en ees kehtaa astuu ulos mun vanhast Saabista
Sä näytit mulle risukasaa,
sanoit siin voi paistaa kalaa
Mietin olisko aika vaihtaa alaa,
kun happee haukkaan ylemmiltä salaa
On tää täysin hulluu touhuu,
ilman opettajii käydä kouluu
Kun ei omatunto salli vannoo valaa,
pitäiskö mun alkaa alusta vai loppuun palaa (-ta?)
Mut vaikken enää mitään aikaan saiskaa,
Niin olis mulla ainaski aikaa,
vaiks itselleni kuoppaa kaivaa
Näin jälkkäriksi Seppo-setä totuuksia rustaa,
kertoo kuinka suurta väkee silmään kustaan
Paskapuheessa on se vinha perä,
et kun sitä tarjoillaan heti isompi erä,
on kookkaat köntsät helpompi niellä,
eikä niitä valheeks enää ykskään hölmö miellä
Vaan eipä ole Sepossa saati Saabissa nimeksikään totta,
kunhan tässä jotain ajan kulukseni tarjoan, jotta
täytemaata omaan kuoppaani saan luotua,
ja sitä ennen omani ja toisten juomat loppuun juotua.
Taustaa tällekin kuralle: Muinaistulien yön / venetsialaisten päivänä 29.8.2015 kannoin risuja kokkoon, koska sellainen nakki minulle suotiin. Siinä huhkiessani mieleeni alkoi yhtäkkiä ropista riimejä, eli suurin osa yllä esitetystä paukkui päähäni risunkannon ohessa. Vähän täytyi jälkeenpäin viimeistellä ja editoida. Onko se sitten hyvä vai huono, normaalia vai sairasta, oikein vai väärin, vaniljaa vai suklaata, maitoa vai piimää, pullotettua vai tölkitettyä, luomua vai prosessoitua, saksalaista vai japanilaista, ristiä vai rastia, maskuliinia vai feminiiniä, on sivuseikka. Ei se erotu muun kuonan seasta.
perjantai 9. lokakuuta 2015
Egorunkkauksen peruskurssi
Jokainen murrosikään päässyt luulisi tietävän, mitä on masturbointi. Toisin kuin omassa varhaisiässäni, seksuaalivalistuksen lähteitä löytyy nykyisin yllin kyllin vastaamaan kaikkien mieltymyksiä, koska meillä on netti, juhla armas lapsien. Lapsuudessa oppikirjoina toimivat aiheeseen pureutuvat tieteelliset julkaisut, kuten Ratto, Jallu ja Erotiikan maailma. Näitä aikakausjulkaisuja saattoi tiirailla lähimetsässä, koska kun mainittuja aarteita löytyi silloin tällöin esim. lehtiroskiksesta, oli ne piilotettava metsään kallion rakoon vanhempien ulottumattomiin. Yleensä seuraavalla kerralla lehtiä ei enää löytynyt, koska muut penskat olivat käyneet lainaamassa niitä tai omat kaverit olivat kavaltaneet ne.
Teini-iässä opetusmateriaalia tarjosi television myöhäisillan ohjelmisto. Opetusfilmeissä seikkaili mm. nainen nimeltä Emmanuelle, joka pystyi näyttämään konkreettisesti, miten alistutaan miehisten fantasioiden kohteeksi.
Kuitenkin vasta aikuisiällä ymmärsin, että fyysisen masturboinnin ohella on olemassa myös henkinen masturbointi. Tätä kokonaisuutta kutsutaan kansan keskuudessa leikkisästi myös egorunkkaukseksi. Henkistä masturbointia voi harrastaa joko yksityisesti tai julkisesti, kuten periaatteessa fyysistäkin, mutta julkisessa fyysisessä masturbaatiossa joutuu usein poliisin kanssa tekemisiin.
Jotta egorunkkauksesta pääsisi nauttimaan hyväksyttävästi täysin palkein, on ymmärrettävä tarkkaan, mitä sillä tarkoitetaan. Sana ”ego” on Sigmund Freudin ajatuskehitelmä ja psykoanalyysin iskänhän tuntevat kaikki. Ego on ”minä”, eli päänupin sisällä vallitseva tietoinen käsitys itsestä. Sigge kytki egoon kiinteästi myös sellaiset viritelmät kuin id eli mielihyväperiaatteella toimiva viettipohja (vaistonvaraisuus) sekä superego eli ympäristön vaikutuksesta muovautunut ja käyttäytymistä ylätasolla ohjaileva moraali (tolkku). Ego tasapainoilee idin ja superegon vallanhimon kanssa ja pyrkii sovitteleviin ratkaisuihin näiden kahden voiman välillä. Kolme kaverusta id, ego ja superego muodostavat yhdessä ihmisen mielen eli psyyken, joka operoi tietoisella ja tiedostamattomalla tasolla (ego tietoisella ja muut tiedostamattomalla). Nyt ollaan jo niin syvällä, että jätetään tämä tähän.
Egorunkkaus on siis minän itsetyydytystä. Henkinen masturbaatio voi olla yksityistä tai julkista, hienovaraista tai suorasukaista, tietoista tai tiedostamatonta. Minän hiveleminen nautinnon saamiseksi on hyväksyttävää niin kauan kuin se ei muodostu ympäristölle haitalliseksi. Myönnettäköön, että sosiaalinen media on liian helppo kohde poimia esimerkkejä haitallisesta julkisesta egorunkkauksesta. Some on kuin luotu mielihyväperiaatteella ohjautuvia ihmisiä varten. Sen takaavat moninaiset visuaaliset toiminnot sekä mahdollisuus jakaa itseään ja omaa ”viisauttaan” kaikille mahdollisille tahoille.
Egon hyväilemisen nautinnon saavuttamiseksi voi toteuttaa monenlaisilla kombinaatioilla. Minäkäsityksen ja itsetunnon pönkittäminen on (äärimmäisellä) kohtuudella annosteltuna ok terveen ja vahvan itsetunnon kannalta, mutta ylikorostuessaan egorunkkaus kertoo hallitsemattomasta ja muista piittaamattomasta mielihyvähakuisuudesta, ts. se viestii kehittymättömästä superegosta ja dominoivasta viettipohjasta. Vahvan itsetunnon lipeäminen valheellisen minäkuvan ja epäterveen itsetunnon puolelle käy liian helposti.
Termissä ”egorunkkaus” on valitettavasti negatiivinen kaiku. Sillä viitataan usein ihmisiin, jotka tietoisesti tai tiedostamatta korostavat julkisesti itseään ominaisuuksiensa tai omaisuutensa kautta. Julkinen egorunkkaus katsotaan herkästi kerskailuksi ja omahyväisyydeksi, jos sitä ei osaa toteuttaa todella hienovaraisesti. Tällaisen suorasukaisen toiminnan tiedostamattomuus voi olla merkki minän kehittymättömyydestä (idin vaikutus, esim. alemmuuskompleksin ylikompensointi), kun taas tietoisuus toiminnasta antaa viitteitä kieroon kasvaneesta superegosta. Monissa kulttuureissa arvostetaan nöyrää ja vaatimatonta ihmistä, joka kanssaihmistensä hyväksi koituvalla toiminnallaan osoittaa erinomaisuutensa ilman, että pitää meteliä siitä. Jos edellä mainittua on liian vaikea toteuttaa, varmin tapa napata koppi hyväksyttävästä egorunkkauksesta on yksityinen henkinen masturbointi, jolloin vältytään ulkoisilta haitoilta. Tekee ihan hyvää tunnustaa joskus itselleen kylppärin peilin edessä, kun kukaan muu ei ole kuulemassa, että olet ihan hyvä ihminen. Paitsi jos olet mulkku kusipää.
Jälkikirkastuminen: edellä esitetty kirjoitus sisältää egorunkkausta.
Myöhäinen jälkikirkastuminen: Olisiko kuitenkin "egorunkkaaminen" oikeakielisempi kuin "egorunkkaus"? Taitaa mennä pilkunrunkkaamiseksi.
Teini-iässä opetusmateriaalia tarjosi television myöhäisillan ohjelmisto. Opetusfilmeissä seikkaili mm. nainen nimeltä Emmanuelle, joka pystyi näyttämään konkreettisesti, miten alistutaan miehisten fantasioiden kohteeksi.
Kuitenkin vasta aikuisiällä ymmärsin, että fyysisen masturboinnin ohella on olemassa myös henkinen masturbointi. Tätä kokonaisuutta kutsutaan kansan keskuudessa leikkisästi myös egorunkkaukseksi. Henkistä masturbointia voi harrastaa joko yksityisesti tai julkisesti, kuten periaatteessa fyysistäkin, mutta julkisessa fyysisessä masturbaatiossa joutuu usein poliisin kanssa tekemisiin.
Jotta egorunkkauksesta pääsisi nauttimaan hyväksyttävästi täysin palkein, on ymmärrettävä tarkkaan, mitä sillä tarkoitetaan. Sana ”ego” on Sigmund Freudin ajatuskehitelmä ja psykoanalyysin iskänhän tuntevat kaikki. Ego on ”minä”, eli päänupin sisällä vallitseva tietoinen käsitys itsestä. Sigge kytki egoon kiinteästi myös sellaiset viritelmät kuin id eli mielihyväperiaatteella toimiva viettipohja (vaistonvaraisuus) sekä superego eli ympäristön vaikutuksesta muovautunut ja käyttäytymistä ylätasolla ohjaileva moraali (tolkku). Ego tasapainoilee idin ja superegon vallanhimon kanssa ja pyrkii sovitteleviin ratkaisuihin näiden kahden voiman välillä. Kolme kaverusta id, ego ja superego muodostavat yhdessä ihmisen mielen eli psyyken, joka operoi tietoisella ja tiedostamattomalla tasolla (ego tietoisella ja muut tiedostamattomalla). Nyt ollaan jo niin syvällä, että jätetään tämä tähän.
Egorunkkaus on siis minän itsetyydytystä. Henkinen masturbaatio voi olla yksityistä tai julkista, hienovaraista tai suorasukaista, tietoista tai tiedostamatonta. Minän hiveleminen nautinnon saamiseksi on hyväksyttävää niin kauan kuin se ei muodostu ympäristölle haitalliseksi. Myönnettäköön, että sosiaalinen media on liian helppo kohde poimia esimerkkejä haitallisesta julkisesta egorunkkauksesta. Some on kuin luotu mielihyväperiaatteella ohjautuvia ihmisiä varten. Sen takaavat moninaiset visuaaliset toiminnot sekä mahdollisuus jakaa itseään ja omaa ”viisauttaan” kaikille mahdollisille tahoille.
Egon hyväilemisen nautinnon saavuttamiseksi voi toteuttaa monenlaisilla kombinaatioilla. Minäkäsityksen ja itsetunnon pönkittäminen on (äärimmäisellä) kohtuudella annosteltuna ok terveen ja vahvan itsetunnon kannalta, mutta ylikorostuessaan egorunkkaus kertoo hallitsemattomasta ja muista piittaamattomasta mielihyvähakuisuudesta, ts. se viestii kehittymättömästä superegosta ja dominoivasta viettipohjasta. Vahvan itsetunnon lipeäminen valheellisen minäkuvan ja epäterveen itsetunnon puolelle käy liian helposti.
Termissä ”egorunkkaus” on valitettavasti negatiivinen kaiku. Sillä viitataan usein ihmisiin, jotka tietoisesti tai tiedostamatta korostavat julkisesti itseään ominaisuuksiensa tai omaisuutensa kautta. Julkinen egorunkkaus katsotaan herkästi kerskailuksi ja omahyväisyydeksi, jos sitä ei osaa toteuttaa todella hienovaraisesti. Tällaisen suorasukaisen toiminnan tiedostamattomuus voi olla merkki minän kehittymättömyydestä (idin vaikutus, esim. alemmuuskompleksin ylikompensointi), kun taas tietoisuus toiminnasta antaa viitteitä kieroon kasvaneesta superegosta. Monissa kulttuureissa arvostetaan nöyrää ja vaatimatonta ihmistä, joka kanssaihmistensä hyväksi koituvalla toiminnallaan osoittaa erinomaisuutensa ilman, että pitää meteliä siitä. Jos edellä mainittua on liian vaikea toteuttaa, varmin tapa napata koppi hyväksyttävästä egorunkkauksesta on yksityinen henkinen masturbointi, jolloin vältytään ulkoisilta haitoilta. Tekee ihan hyvää tunnustaa joskus itselleen kylppärin peilin edessä, kun kukaan muu ei ole kuulemassa, että olet ihan hyvä ihminen. Paitsi jos olet mulkku kusipää.
Jälkikirkastuminen: edellä esitetty kirjoitus sisältää egorunkkausta.
Myöhäinen jälkikirkastuminen: Olisiko kuitenkin "egorunkkaaminen" oikeakielisempi kuin "egorunkkaus"? Taitaa mennä pilkunrunkkaamiseksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)