Ilmaisia palloja

Nyt tuli harhautettua. Eivät ne ilmaisia ole, vaan heliumisia. Niiden hinnoissakaan ei ole enää ilmaa, ainakaan kovin paljon. Okei, no on niissä silti. On ollut jännää seurata vappupallojen evoluutiota ja samalla vanhemmuuteen asti ehtineenä myhäillä, kuinka pitkän sentin voi nykyään säästää noiden turhakkeiden hankintakustannuksissa, kiitokset kauppaketjujen hankintaportaille.

Pirpanaisena torttuhousuna sitä ei vielä ymmärtänyt, millainen rosvojen markkinat vappupallobisnes oli. Oli vain vappupallokauppiaita, jotka myivät niitä torilla hunajaiseen hintaan. Ilmankos kauppiaita oli vapputorilla pilvin pimein. Mutta sitten iskivät kauppaketjut ja taisivat romuttaa ahneiden possujen liiketoimet. Nyt joka kauppa myy foliopalloja, ja pikku piltti saa itsensä kokoisen jättipallon viidellä eurolla. Kaikille tulee hyvä mieli, lapselle ja vanhempien kukkarolle.

Kävelevä vappupallo oli viime vapun kuumin tuote. Neronleimauksen idea on teipata heliumpalloon sellaiset painot (pahvinpalat), ettei se kohoa kattoon, vaan näyttää liukuvan lattiaa pitkin. Sitten palloja voi myydä kävelevinä (?) kissoina, koirina, hevosina, ankkoina, delfiineinä, mustekaloina, makkaraperunoina, jne. (takaisin biologian tunnille). Ja kas näin hokkuspokkus, vappupallon hinta kohosi ruhtinaalliseen 15 euroon. Meillekin tällainen leijuvan liukuvainen kävelevä ihme rantautui, mutta jonkin huijauskoodin avulla saimme sen edullisemmin. Mutta kyllä taas paatuneen miehen vielä paatuneempi lompakko koki kalmaisia kauhun hetkiä.

Vappupallo on meillä perinne ja jokseenkin älyvapaa sellainen. Joka vappu lapsille ostetaan foliopallot, joilla he eivät tee mitään. Kaikkien näiden vuosien aikana niistä on saatu jotain leikkiä aikaiseksi pari hassua kertaa. Palleroiset leijuvat aikansa aaveina pitkin taloa ja elävät omaa elämäänsä autonomisina yksikköinä, kunnes niistä on haihtunut heliumit pihalle siinä määrin, että ne löytyvät jostain nurkasta ruttuisina myttyinä. Sitten ne voi vaivihkaa runtata roskikseen eikä kukaan kysele koskaan niiden perään. Mutta tämäkin leikki loppuu aikanaan, jollen sitten ala ostaa itselleni vappupalloa, mutta se edellyttää sulakkeiden kärähtämistä ullakolla. Niiden viimeistenkin.

”Mikäs vitun mikkihiiri sinä luulet olevasi?”
”Olen palttiarallaa seitsemän euron Mikki Hiiri, hauska tutustua.”
”No tuohon hintaan on todellakin hauska tutustua. Se on sitten käsipäivää, pöpökammoinen nappihousu.”

Kädestä vedetyt kortit

Taisi olla itse V. A. Koskenkorva (Valtion Alkon Koskenkorva), joka tokaisi aikoinaan tyhjentävän itsestään selvästi pirtin pöydän ääressä, että ”niillä korteilla pelataan, jotka on käteen jaettu”. Lausahduksen sipulimaisen kerroksinen monitulkintaisuus on sellainen loputon analyysin aarrearkku, ettei tämän blogin pituus riitä mitenkään sen itseään tyydyttävään läpikäymiseen. Keskitytään siis mieluummin kortteihin, vaikka monet mieltäisivätkin, että käteen on jaettu kunnon korttien sijaan pelkkiä hanuja. V. A. Koskenkorva ei tiettävästi ollut sukua V. A. Koskenniemelle (Veikko Antero Koskenniemi).

Kortit ovat olleet tunnetusti kohtalon symboleita. Tapio Rautavaara -vainaa lauloi korttipakasta ja Ahti Lampi luikautti ylenpalttisen kurjuuden ylistyksen Elämän valttikortit (Oli elämän valttikortit mulla kerran kourassain…), jossa voi kohtuuhelposti arvata, miten korteille kävi. Suomalaisen melankolian käsikirjoituksessa lukee, että kortit ovat pysyvästi hukassa tai ne ovat vähintäänkin väärät kortit. Jo tovin vainautunut Lemmy Kilmister lauloi taas pataässästä (The Ace of Spades), mutta siitä ei ole käryä, miksi hän lauloi siitä.

Nuorna poikana lätkittiin korttia mammani kanssa oikein urakalla. Suosikit olivat huutopussi ja ristiseiska. Mamma oli kova korttihai ja sen sai huomata usein pelissä. Sanontoja löytyi joka maalle, ”ruudut on suuret sano lasimestar”, ”ristillistä ol Tiina-vainaan elämä”, ”pata putos muttei halennu” ja ”hertuuti pyhä isä lapsia”. Mamma ajoi meidät pojat huutopussissa moneen kertaan Porvooseen, jolloin pistetilille sai piirtää silakan tai sen ruodon kuvan (joutui Porvoon silakkamarkkinoille?), ts. pisteet menivät nollille.

Nykyäänkin kortit ovat paljon esillä. Varsinkin natsikorttia on vedetty ahkerasti esiin, kun pyritään leimaamaan toinen syystä tai syyttä suvaitsemattomaksi (lue: rasistiksi). Vastavetona voi tempaista suvakkikortin, jossa toista osapuolta saa syyttää naiivin sokeasta kaiken hyväksyvästä suvaitsevaisuudesta. Tätä kautta päästään kivasti loputtomaan köydenvetoasetelmaan kaikenkarvaisille ja -karvattomille ajattelun monitahokkaille suunnatuilla keskustelupalstoilla. Olen kahlannut korttipakan 52 korttia moneen kertaan läpi, mutten ole tähän päivään mennessä löytänyt kumpaakaan mainituista korteista. Ehkä tärppää Uno-korteista tai Musta Pekka -korteista (hullunkuriset perheet)? Juuri saamani tiedon mukaan nykyisin puhutaankin Pekka-korteista. Onko Pekka vaihtanut väriä? Pekka teki michaeljacksonit? Epäilykset vahvistuvat, että edellä mainitut hukatut kortit löytyisivät Pekan lajitovereista. Olen joskus miehenalkuna tempaissut hullunkuriset perseet, mutta niissä kinkereissä en ole Pekkaa nähnyt, vaikkei kukaan muukaan ollut Pekkaa pahempi.

Korttipelit olivat ihan mukavaa viihdettä. Samasta pakasta pystyy ammentamaan rajattomasti erilaisia pelejä ja temppuja. Miten nerokas keksintö. Länsimaiset pelikortit tunnistaa aina helposti, koska ne ovat lähes poikkeuksetta samankokoisia ja -muotoisia ja tunnusmerkit ovat selvästi havaittavissa. Olihan toki myös oudon soikeat Turun Linna -pelikortit, kuinkas muuten tunnistaisi turkulaisiksi. Pappani jaksoi takoa perinteistä pasianssia mökin pöydän ääressä satoja ja taas satoja tunteja. Kortit haisivat aina törkeän pahalle. Mamma pesi niitä silloin tällöin puhtaammiksi ja vähemmän haiseviksi. Canasta on myös kiehtova peli, jonka serkkuni opetti minulle joskus kymmenvuotiaana. Jossain vaiheessa taisin hävinneeni joitakin kymppejä kaveripiirin Texas Hold ’em turnauksissa. Oli se silti ihan hupia. On sääli, ettei tule enää tartuttua korttipakkaan, kun on älypuhelin. Hei reliikki, lataa korttipeliappsi äläkä vingu kuin Pingu.

Itkettävät jälkisipulit: Joku jossain leffassa tai jossain heitti joskus hienosti toisesta henkilöstä luonnehdinnan, joka meni jotakuinkin ehkä näin: ”Olet kuin sipuli, jonka kuorikerros on paskaa, ja vaikka kuinka kuorisi, niin alta löytyy loputtomiin lisää samaa paskaa.”

Tärkeä jälkikäteinen lisäys, muttei sipulista: nippuside on myös nerokas keksintö.

Varför återvänder Romeo ensam?

Jäinen tuuli kantaa yli veden kaiun kuolleiden maailmasta
Terveiset mustasukkaiselta ivalliselta mereltä
Ja talvi kuluttaa laiturin vajaa, repii juhlitun heinäkuun lyhtyjä
Irti puusta ja kivestä tehdystä maailmanpyörän luurangosta

(Haluan sinut, olet minun, olet vain minun)
(Haluan sinut, olen sinun, olen vain sinun)
Kaupungissa vallitsee ikuinen matalasesonki
Ja ravintolat pysyvät tyhjillään vuoden ympäri

Ja baareissa hylyt takertuvat kiinni
Suremme menetettyä lastia
Ja lumi auttaa sirpaleita maalle
Mustat oksat varjostavat valkoisen talon
En ole ollut täällä sen jälkeen kun kaikki oli sinun
Lumeen ja hiekkaan peittynyt ”myytävänä”-kyltti

Ja verannalla tuulikello laulaa lauluasi
Ja tyhjät ikkunat hakkaavat nyt pitkin yötä
Ja vanhat muistot ovat kuin pyryttäviä hiutaleita
Raudan, myrkyn ja lyijyn peittämää taivasta vasten

Kuin Romeo farkuissa parvekkeellasi
Olen vielä kerran varjo verkko-oveasi vasten
Ja mekkosi on kuin riepuja käsissäni
Enkä jätä edes jalanjälkiä hiekkaan

Mistä Romeo palaa? Mitä Julialle on tapahtunut? Onko Julia jättänyt Romeon ja jäänyt maailmalle? Palaako Romeo nyt takaisin kotikaupunkiinsa lähdettyään sieltä aikanaan Julian kanssa ja toteaa sen kurjistuneen? Oliko autioitunut talo Julian vai asuiko Romeokin siellä? Kokeeko Romeo itsensä vieraantuneeksi ja näkymättömäksi, koska hän ei jätä edes jälkiä hiekkaan? Viitataanko Romeoon ja Juliaan siksi, että nuoruudessa rakastuminen koetaan elämää suuremmaksi ja kaiken kannattavaksi, kunnes törmätään todellisuuteen? Aistiiko tekstistä Romeon pettymyksen ja katkeruuden? Diipa daapa dippa daa.

En efterrätt: Kappaleen outro on, käytetään nyt sanaa aiheellisesti, suorastaan eeppinen. Sen olisi suonut jatkuvan pidempään.

Oj, vilken positiv överraskning, en efterrätt till: Lauri Kemppainen esitti kiehtovan kysymyksen edesmenneen NRGM-verkkojulkaisun (Nuorgam) artikkelissa 13.9.2013: Onko kukaan koskaan onnistunut panemaan Kentin soidessa taustalla? Kemppaisen mielestä pelkkä ajatuskin tuntui mahdottomalta. Rohkenen olla eri mieltä asiasta. Minusta Kentin kyky luoda musiikillaan epätodellinen ja hypnoottinen tunnelma toimisi mitä mainioimmin rakastelun taustalla. Tilanteen voi kuvitella hämyiseen tunkkaiseen makuuhuoneeseen, jossa verhojen läpi siivilöityvät heikot auringonsäteet loisivat tilaan kelmeän värimaailman (kuin Isola-levyn kansi). Kentin kitarat mouruaisivat ja Jocke Bergin laiska ääni valuisi ämyreistä pienellä mutta kuuluvalla volyymilla. Tässä yhtälössä on olennaista, ettei tajua sanoista mitään. Ymmärrän toki niitäkin ihmisyksilöitä, joilla ei millään ota eteen Kentin soidessa. Och en liten juttu ännu: Jos haluaa lukea jonkin toisenkin artikkelin Kentistä, on Juha Itkosen Image-lehdessä 14.3.2016 julkaisema Kent-muistelo ihan käypää tavaraa.

Pään päästömittaus

Perjantaipäivän kevytmielinen ja -kenkäinen rattopoika tarjoaa taas täyslaidallisen sitä itseään, siis itseään.

Miesten hiusharja on homoilua. Se on joko kampa tai viisipiikkinen, mieluiten ei mitään.

Ihmisen elämässä pahin kiusaus saattaa olla valmistettu kinkusta, tai Janssonista.

Elämä on sitä mitä perseestä sattuu milloinkin tulemaan.

Kipu on kaikissa muodoissaan kiva kaveri, koska siitä tietää olevansa vielä elossa.

Hanki nyt elämä! Täydellinen masennuspaketti kaupan päälle!

Elä vaarallisesti: mennessäsi istunnolle jätä vessan ovi auki.

Toosasta proosaa, osa 69:
”Vittu”, sanoin hänelle, mutta sitten en enää keksinytkään muuta järkevää sanottavaa.

Ihmiselle tuhoisinta ovat aivot, jotka tiedostavat liikaa.

On ok olla peto, koska paljon vaarallisempaa on kyky olla petollinen.

Olen täydellinen egoisti. Kutsun itseäni nimellä.

Nihilismi on niin kivalta kuulostava sana, että on melkein sääli torjua se täysin.

Tyhmyys ei tule yksin. Se tuo kaikki idioottikaverinsa mukanaan ja alkaa tiivistyminen.

Muista ainakin tämä kirkkaimpana hetkenä, kun keskipäivän demoni hiipii pitkin selkäpiitäsi: minuun voit luottaa kuin jäävuoreen päiväntasaajalla.

Kent är död, länge leve Kent

Joskus 90-luvun lopulla seisoin tavaratalon cd-alelaarin edessä ja punnitsin tiukasti ja hartaudella vaikeaa valintaa: ostaako Kentin Isola-albumi (1997) ruotsin- vai englanninkielisenä versiona.  Toisaalta englanti houkutti siinä mielessä, että sanoista olisi tajunnut paremmin tai ylipäänsä jotain, mutta toisaalta musiikin nauttijan fundamentalismiaatteen mukaisesti valinnan pitäisi olla alkuperäiskieli. Päädyin ostamaan svenska talande platan.

Eihän siitä kauheasti käteen jäänyt. Om du var här oli ok hitti, mutta muuten levy ei oikein auennut. Liekö ongelmana ollut kielimuuri vai se, että soundimaailma soveltui parhaiten aamuyön pikkutunneille pimeässä huoneessa tapahtuvaan yksinäiseen humalaiseen itsetutkiskeluun. Isola jäi yhteen tai kahteen kuuntelukertaan.

Seuraavan kerran Kent tulikin vähän kovemmalla ryminällä porstuasta sisään. Ensin ilmestyi Vapen & ammunition -levy (2002), joka iski rajusti, ja sen perään Du & jag döden (2005), joka iski vielä rajummin. Molemmat albumit olivat pullollaan hittejä, kuten Vapen & ammunitionin Dom andra, Kärleken väntar, Pärlor ja FF sekä Du & jag dödenin Max 500, Palace & Main, Den döda vinkeln, 400 slag ja Romeo återvänder ensam. Kaikkein kovimmin kolisi Palace & Main -biisi, jonka kitaravallit särisevät orgastisiin sfääreihin. Tuota kappaletta jaksoinkin toistaa yhdellä kertaa jopa toistakymmentä kertaa putkeen. Lisäksi opettelin sanat ulkoa ja mitä ne merkitsivät. On meinaan sellaista omistautumista, nääs.

Samoihin aikoihin satuin työskentelemään samassa paikassa sellaisen kaverin kanssa, joka oli varsinainen Kent-entusiasti. Hän omisti kaikki Kent-levyt. Sain levyjä lainaksi, joista kyhäsin itselleni kokoelman, joka pääasiassa koostui The hjärta & smärta EP:stä, johon tykästyin, sekä B-sidor 95–00 -levyn biiseistä. Aikani fiilistelin, kunnes Kent vaipui unholaan.

Kent tuuppasi viimeisen keikkansa 17.12.2016. Siihen päättyi Joakim Bergin, Martin Sköldin, Sami Sirviön ja Markus Mustosen 26 vuoden mittainen bändiharrastus. On kunnioitettava saavutus, että nuo neljä hurria/ hurrifinskiä pysyivät väleissä neljännesvuosisadan ajan. Tässä kevään korvalla heräsin kuuntelemaan pitkästä aikaa Kentiä. Minulla ei oikeastaan ole ollut juurikaan tietoa siitä, mitä Kentille on kuulunut vuoden 2005 jälkeen. Levyjä on ilmestynyt tasaisesti, mutta hype on tainnut jäädä taakse jo kauan sitten. Bongasin jopa yhden uudemman kappaleen, jota pidin erinomaisena: La Belle Epoque albumilta Tigerdrottningen (2014). Latasin kännykkään myös paljon hittibiisejä suosikkilevyiltäni Vapen & ammunition ja Du & jag döden. Lisäksi kaivoin sellaiset b-puolihelmet kuin VinterNoll2 ja Nihilisten. Pitkän ajan jälkeen melankoliset Kent-soundit ovat kuulostaneet taas tajuntaa laajentavilta.

En efterskrift: Ruotsi oli koulussa ihan kiva kieli, koska se oli niin helppo opetella. Minulla ei ole ollut mitään syytä kapinoida ”pakkoruotsia” vastaan. Tosin en osaa sitä enää juuri yhtään, eikä minulla koskaan ollut rohkeutta yrittää puhua ruotsia missään yhteydessä, joten se siitä ”kielitaidosta”.

Ett postskriptum: Kent on julkaissut yhden kappaleen suomeksi. Kyseessä on improvisoitu ja rumpali Markus Mustosen laulama Papin jahti. On muuten sen verran härkänen rykäisy, että ei voi mitenkään olla selvin päin kyhätty.
 
Ett mellanstick: Minulle tyypillinen piirre on aina ”jumittaa” jonkun musiikkiteoksen kohdalla niin, että kuuntelen sitä liki peräperää kymmeniä kertoja. Kentin tehtyä uuden tulemisen soittolistalleni tuon kohtalon koki kappale Romeo återvänder ensam. Siinä on sellaiset syvältä kouraisevat ja puhuttelevat depechemodemaiset vibat, että totaalisen subjektiiviseen näkemykseeni vakaasti luottaen olen valmis julistamaan tuonkin stycken mestariteokseksi.