Pulliaisten puheenvuoroparaati

Ihmisen kannattaa kerätä elämässään kokemuksia, jotta voi jälkeenpäin kehua olevansa monta kokemusta rikkaampi. Varsinkin minunlaisteni tyhjätaskujen kohdalla se on ainoa väylä rikastua. Kokemukset voivat olla paitsi hyviä, myös huonoja ja siltä väliltä. Kokemuskokoelmani karttui äskettäin jälkikasvun urheiluseuran vanhempainpalaverilla.

Urheiluseuran vanhempainpalaveriin mahtuu kevyesti edustava joukko suomalaisia kaikista yhteiskuntaluokista, monenlaisista lähtökohdista ponnistaneita, erilaisissa ympäristöissä varttuneita, eri tulotasoilla operoivia, mitä hämmästyttävimmillä persoonallisuuden piirteillä varustettuja yksilöitä. Tällainen tiivistetty suomalaisuuden kirjo on mielenkiintoinen kulttuuriantropologinen tarkkailukohde.

Näinkin heterogeenisessä populaatiossa näkee hyvin nopeasti, mistä puusta kukin on veistetty. On niitä, jotka lähettävät vaihtelevissa määrin ärsykkeitä ympäristöönsä ja on niitä, jotka reagoivat niihin. Ja on niitä, jotka pysyvät hiljaa tuli mitä tahansa. Tämänkertaiseen ryhmään mahtui muutama feminiini lajin edustaja, joilla oli kova tarve esittää näkemyksiään, vaikka viestin muotoilusta ja sisällön ohuudesta päätellen olisi ollut parempi jättää esittämättä edes osa niistä. Kuten tavallista, kaikki eivät punnitse sanojaan, vaan antavat huolettomasti pulpahdella ulos kaikenlaista. Allekirjoittanut taas punnitsee sanojaan niin tarkkaan, että katsoo paremmaksi olla useimmissa tilanteissa kokonaan hiljaa. Itsekritiikki on parhaimmillaan sitä, että katsoo ajatustensa ja mielipiteidensä olevan sitä tasoa, ettei yksikään ansaitse saada verbaalista muotoa. Myötähäpeän tunne puskee pintaan, kun henkilö takertuu (hölmöön) johtoajatukseensa ja käy jankuttamaan sitä puuduttavuuteen asti. On hauska bongata vaivautuneita ilmeitä muiden kasvoilla.

Itsensä esille tuomisen tarve ilmenee monilla ja taustalla on taatusti monenkirjavia tietoisia ja tiedostamattomia motiiveja. Tavallaan on kuitenkin hyvä, että pidäkkeettömiä löytyy, koska ilman heitä tuskin syntyisi juurikaan keskustelua. Tarvittaisiin vain joku, joka ohjaa homman takaisin uomiinsa, kun joillakin keulii oikein kunnolla. Eräs mieshenkilö rohkeni heittää ilmoille melko provosoivan mielipiteen joukkueen vanhempien Whatsapp-ryhmästä. Se sisälsi sivalluksen eräille aikuisikäisille ”peukuttajille”, joilla on taipumus heittää kaikkiin juttuihin tyhjiä kuittauksiaan. Mielipide aiheutti ansaitusti kuhinaa. En ole varma, ymmärsivätkö kaikki piikin, mutta hatunnosto herralle, joka pisti itsensä rohkeasti likoon.

Olisin varmaan saanut tilaisuudesta enemmänkin irti, mutta palaverin venyessä ja venyessä keskityin mielessäni rukoilemaan sen päättymistä. Aina jossain vaiheessa tulee vastaan saturaatiopiste, jolloin mielenkiinto tilaisuutta kohtaan romahtaa totaalisesti. Joillekin ei ole mikään ongelma jatkaa avautumista vaikka aamuyölle, kunhan joku vain jaksaa kuunnella.

IVA raikaa ruokakaupassa

Eräänä illan kellonlyömällä 7.1.2018 nautin elämäni ensimmäisen ruokakaupasta ostetun nelosoluen. Monelle tissuttelijalle, nautiskelijalle, humalahakuiselle, kestokittaajalle ja suurkuluttajalle tammikuun ensimmäinen herran vuonna 2018 saattoi olla kyyneleet silmäkulmaan ja janoisen vaahdon suupieleen nostattava hetki. Myöhästyin reippaasti tuosta hetkestä, kuten tapoihini kuuluu myöhästyä kaikesta mahdollisesta. Mutta ei se haitannut, kestin sen kuin mies vailla nelosolutta muttei menneisyyttä.

Kauppaketjut taidettiin yllättää nelosen vapautumisesta vuodenvaihteessa housut kinkuissa, koska kovin vähänlaisesti on jäykempää ohraista ollut tarjolla kaupan hyllyillä. Nekin vähät ovat äkkiä kadonneet. Olin normi kauppareissulla, kun äkkäsin satunnaisella hyllyllä kyhjöttävän yksinäisen nelos-Sandelsin. Se tuijotti minua siihen malliin anovasti, että sydämeni heltyi ja päätin korkata uuden aikakauden nelosrännin kotimaisella laatutuotteella. Eikä se huono valinta ole ollenkaan. Onhan keskiketterä pikkuveli bulkkituotantoisen kolmosbissepopulaation parhaimmistoa. Nyt tarkkana, äskeinen oli mielipide eikä absoluuttinen totuus.

Niin sitten seitsemännen päivän iltana, joka oli myös lepopäivä kuten olla ja pitää, koska seitsemäntenä päivänä levätään, ja tässä tapauksessa juodaan ohralimonaatia, nostin tuon ihmeellisesti säteilevän kaupan A-oluttölkin huulilleni ja se maistui, kas, oluelle. Mitään muuta ei tapahtunut. Kokemus oli kertakaikkisen lattea, vaikkei maussa mitään vikaa ollut. Hulautin kunnianarvoisan eversti J. A. Sandelsin kurkkuuni ja se oli siinä, puh pah pelistä pois. Painuin pehkuihin odottamaan malttamattomana uutta vekkulia työviikkoa alkavaksi. Kuitenkin se lämmitti mieltäni, että maksoin tölkistä 1,65 euroa enkä 2,03 euroa, kuten Alkon kansanterveyttä painottava hinnoittelu antaa ymmärtää (joo joo alkoholivero räksyti räksyti). Autuas on se, joka säästää tällä tavoin kaljabudjetissa, sillä tietäkää, että suuret kulutusvolyymit takaavat suuremmat säästöt. Kaikki kipin kapin kirmaamaan kauppaan kahmimaan kärryt kukkuroilleen A-luokan säästökohdetta.

Jähmettyneen mielen jälkilämpiäminen: Nelos-Sandels kuulostaa vaativalta taitoluisteluhypyltä. Tiedättehän, ”Yleisö kohahti, kun Alina Tsirgaetsergajeva suoritti huikean nelois-Sandelsin”. Tiedättehän?

Jähmettyneen mielen uudelleen lämpiäminen: Aikuisten oikeassa (sic erat scriptum) elämässä ripeä nelois-Sandelsin suorittaminen synnyttää yleisön kohinan sijasta puolison kitinää. Tasan ei käy onnen lahjat, puhumattakaan muista lahjoista.

Superlatiivista superia supertomaateista

Olimme ruokaostoksilla, kun vihannesosastolla äkkäsin superkirsikkatomaatteja. Hilpeästä kevennyksestä huvittuneena vinkkasin vaimollekin näistä ihmepalleroista ja pohdin, mitä seuraa, kun niitä syö. Vaimo arveli, että muuttuu Superhessuksi. Sanoin, että eihän se niin voi mennä, koska Hessu muuttuu Superhessuksi syömällä superpähkinöitä, ts. vähän tujumpia maapähkinöitä, joita kasvaa Hessun pihalla. Mikki Hiirikin sen ymmärtää, ja hyvänä päivänä Simo Sisu mutta tuskin sentään etsivä Kaasi, että se oli aivan epälooginen ehdotus. Annetaan sen verran myönnytystä, että onhan Superhessulla asunaan punainen villakerrasto.

Minulla ei edelleenkään ota kiinni, mikä on se ratkaiseva ero, joka tekee kirsikkatomaateista superkirsikkatomaatteja. Kenties sitä ei ole, koska kyseessä saattaa olla markkinointinimi eikä todellinen spesiaalilajike, tai sitten kyse on vain hieman kookkaammiksi kasvaneista kirsikkatomaateista. Eikä asialla ole edes mitään merkitystä.

Mutta sille ajatukselle voin hyvin suoda aikaa, mitä voi tapahtua, jos syö superkirsikkatomaatteja. Siitä voisi kuvitella seuraavan seuraavia seuraamuksia:

• Ei mitään, ei niin sitten yhtään mitään. Ei yhtikäs mitään, ei mitään, mitään, mitään, mitään. Ei. Mitään. Mikä sinua vaivaa?
• Elimistöni vastaanottaa hyödyllisiä vitamiineja, Antti Antioksidantteja sekä monenmoisia muita jänskiä pikku hättiäisiä, joilla varmasti on jollain aikavälillä vaikutusta yleisen terveydentilani kehittymiseen johonkin suuntaan.
• Saan superallergisen reaktion. Nassuni alkaa punoittaa, iholleni tulee näppylöitä, kurkku alkaa kihelmöidä ja turvota.
• Superkirsikkatomaatti muljahtaa superliukkaasti kurkkuuni ja tukehdun siihen.
• Saan kuin saankin supervoimia. Muutun punaiseksi pyöreäksi supertomaattimieheksi, joka tomaattipohjaiset tekoveret seisauttavilla ponnahdusvoimillaan pomppii rikoksentekijät, -uusijat ja muut rötöstelijät kanveesiin.
• Minusta tuleekin superpahis. Imen telekineettisillä voimillani kasvihuoneista, vihannestukuista ja marketeista kaikki tomaatit ja perustan tomaattitasavallan, joka perustuu luomaani uuteen tomaattiseen maailmanjärjestykseen. Alistan kaikki kansat valtani ikeeseen kasvattamaan tomaatteja ja syömään ketsuppia aamusta iltaan. Kaikkien tulee lukea ylimaallisen viisaita ajatuksiani ja oppejani, jotka olen koonnut Pieneen Tomaatinpunaiseen Kirjaan.

Jälkipolttoiset Bloody Maryt ilman sitä saatanan selleritikkua: Joitakin lyhyehköjä ajanjaksoja sitten leuhutettiin urakalla ”superfoodia”, joka tarkoittaa mm. kuivattuja goji-marjoja, jotain pähkinöitä ja muita tunnistamattomia köntsäkökkäreitä. Superfoodin kanssa kohkatessa ohjenuorana voidaan pitää, että mitä enemmän se maistuu paskalta, sitä terveellisempää se on.

Keksihurjastelua

Domino on keksi, joka lapsuudenkodissa majaili usein jääkaapin alapuolella olevassa kaapissa. Dominot saivat olla minun rähmäkäpäliltäni rauhassa, koska ne olivat tylsän makuisia. Täyte maistui, mutta tumma kaakaokeksi ei. Ei ollut pokkaa raapia täytteitä naamariin ja palauttaa pelkkiä keksiosia takaisin pakettiin. Olisi pitänyt kokeilla, niin olisi jäänyt lapsuusmuisto reaktiosta, jonka temppu olisi synnyttänyt vanhemmille.

Ehkä asia oli myös niin, että olin hieman valikoivampi makeuksien suhteen. Monelle penskalle riittää tiedoksi, että jossain paljon sokeria ja he ohjautuvat välittömästi tuotetta kohti. En koskaan ollut mikään makeisten suurmättäjä. Osasyynä käyttäytymiselle kenties oli, että meillä oli aina karkkia tarjolla yllin kyllin. Itse asiassa lähes koko yksi vaatehuoneen pitkä hylly oli omistettu artikkelille. Lienee selitys paikallaan. Äitini oli laivalla töissä, joten sieltä namusia kannettiin enemmän kuin omiin tarpeisiin. Oliko järkeä, no ei.

Koska Domino ei ole koskaan sytyttänyt intohimojani, yhtä oudolta näyttää nykyinen intoilu Oreo-keksejä kohtaan. Oreota survotaan joka rakoon ikään kuin se olisi hämmästyttäväkin keksintö. Luulin Oreota pelkäksi jenkkiläiseksi Domino-kopioksi, mutta asia onkin toisin päin, koska Oreo kehitettiin joitakin vuosikymmeniä ennen Dominoa. Käsittääkseni kombinaatio ”Oreo ja maito” on ollut Yhdysvalloissa aina Se Juttu, osa americanaa ja kulttuurista perintöä. Kollektiivinen muisto, jonka jokainen jenkkikersa jakaa lapsuudestaan. Vähän kuin uunituore lämmin pulla ja maito Suomessa, mutta jokseenkin säälittävämpää, koska kyseessä on kaupallinen tuote. Varmaan Oreo-rummutus Suomessa on markkinoinnin taidonnäyte, mutta hienosti se pieni pirulainen on ujutettu pirtelöihin, jäätelöihin, suklaalevyihin ja ties minne muualle, mitä en muista. Ikävä myöntää, mutta maistettuani Oreota oli se enemmän minun makuuni kuin Domino. Mutta en silti osta, koska en muutenkaan.

Lopuksi maistellaan vielä Marie-keksi. Marie on mysteeri. Luulisi, että jokaisella hieman vanhemman sukupolven edustajalla on muistikuva Marie-kekseistä. Se on keksi, joka jokaisessa kodissa on jossain vaiheessa asustellut määrittelemättömiä aikoja kaapissa, mutta kukaan ei tiedä, miten se sinne on tullut ja kuka niitä on syönyt. Keksi, jonka tunkee suuhunsa siinä vaiheessa, kun ei tiedä mitään muuta suuhun pantavaa. Keksi, joka oli olemassa jo silloin, kun mitään muista keksejä ei ollut. Mitäänsanomaton keksi, joka saattaa maistua miedosti vaniljalta ja makealta, mutta siitä huolimatta ei miltään. Keksi kuin teksti, jonka juuri kirjoitin kekseistä.

Kello 4.04‒4.30

Sitä aikansa katseli
kun se niskojansa nakkeli
eikä se ollut edes lintu
joka on aina ihan pähkinöinä
joka kurvissa
ja myös suorilla
ei ketään ruokita pelkillä kuorilla

Emme ole enää leirillä
ei kesällä eikä näillä eväillä
päästy pälkähästä ripiltä
ei se maistunut tripiltä
siltä pyramidin näköiseltä
elävältä jäänteeltä

Jäätiin äsken lintuun
mihin sekin meni
lensi pois
rakensi pesän
kai se oli turvaisa
koska oli vakuutettu
tarveaineet varastettu
etukäteen tarkastettu

Nimet paperiin ja kiitos
tämä oli tässä
hihasta putosi ässä
ei kaduta
rahat meni ja kivaa oli
totesi torvensoittaja
totinen tai totuuden
se ja sama
poimi omena tai marja
edestä löytyy sama karja
loppuun lypsetään
teuraaksi viedään
jätä buffet väliin
sillä pöytärivien välistä voi lukea
että pöydät saavat jaloilta tukea

Kaulittu on kovaksi
mutta taikina on pehmeää
kuorrutteet jäivät kauppaan
koppa kainaloon
kuka enää kuorrutteita kaipaa
kassan kautta
takaisin kauppaan
kunnes niska katkeaa
sitten kaikki ratkeaa

Saatiin kehä ehjäksi
niska mainittu
kaikki palkittu
kiitetty toivotettu
hyvää kotimatkaa
on aika jatkaa

Jälkimainingit lyövät ylitse: Sellaista jälkeä syntyy, kun valvoo otsikossa mainitulla aikavälillä. Käytä aika hyödyksi. No mikä ettei, mutta kenen hyödyksi?