Suomalainen kirjakauppa muistaa minua jatkuvasti tarjouksillaan. Sähköpostiin kilahtaa kuukausittain myös uudet pöllöklubiedut, jotka tuskin koskaan osuvat kohteeseen. Lähes satayksiprosenttisesti ”edut” ovat niin sysipaskoja, ettei niitä edes hyvällä tahdolla eduiksi tunnista. Mutta inspiraation lähteen kuukauden pöllöklubiedut antoivat. Minussa syntyi palava halu perustaa pyllyklubi.
Olen jo aiemmin käsitellyt sanan ”pylly” vivahteikkuutta monisanaisesti, mutta koska pylly on edelleen niin hieno asia, se ansaitsee runsaasti lisähuomiota. Jopa niin paljon, että pylly ansaitsee oman pyllyismiin ja pyllylogiaan omistautuneen kerhonsa. Olkoon sitten vaikka pyllypäiväkerho tai pyllyiltapäiväkerho. Tai päiväpyllykerho ja iltapäiväpyllykerho.
Pyllyklubin sääntöjen mukaan jokaisen kuuluu varauksetta palvoa naisten pyllyjä eli pakaroita, jotka kertakaikkisesti ovat ylväitä ja kaunislinjaisia estetiikkaa tulvivia teoksia. Mutta kuten muutenkin elämässä, myös pyllyissä kulkee jossain raja. Esimerkiksi sellutehtaan ilmestyminen pyllytaajamaan katsotaan negatiiviseksi signaaliksi, mutta ei kuitenkaan sulje pyllyä kokonaan pois kuvioista. Miesten karvapersepyllyjä ei tässä klubissa noteerata johtuen klubin perustajajäsenen sekä ainoan jäsenen seksuaalisista mieltymyksistä. Eikä auta, vaikka pylly olisi karvaton, jos se kuuluu miehelle.
Klubin periaatteisiin kuuluu, että kaikki havaitut tai kuullut sanat, jotka ovat foneettisesti riittävän lähellä pyllyä, tulee kuulla, tulkita ja ymmärtää pyllyksi. Tällaisia pyllyksi ymmärrettäviä sanoja ovat esimerkiksi mylly, hylly, pöllö, löllö, pallo, pullo, kallo, kollo, silli, pilli, tilli, rilli, kalla, halla, pölli, pälli, rölli, palli, nalli, ralli, halli, talli, velli, villi, kelli, selli, melli, mälli, sälli, tälli, källi ja lylleröpyllerö. Joten sana on foneettisesti riittävän lähellä pyllyä, jos siinä on ainakin viisi kirjaimeksi tulkittavaa koukeroa ja vähintään kaksi L-kirjainta peräkkäin.
Jos pyllyllä on joskus asiaa, jokaisen läsnäolijan on hiljennyttävä kuuntelemaan pyllyn sanaa. Pylly puhuu harvoin ja puhe on pääasiassa kryptisiä pörähdyksiä ja sihahduksia, mutta jokainen ääni on kuunneltava tarkasti ja talletettava sydämeen. Suuret viisaudet tulevat usein vaikeasti tulkittavina viesteinä (vrt. Nostradamuksen pylly), kuten pyllyenigmana. Joskus pyllyn ääni on kuuloaistin ulottumattomissa, mutta viestin sisällön voi omaksua hajuaistin avulla.
Lopuksi kikkareena kalsareiden pohjalla julkaistaan avainpepulla varustetun suuren suomalaisen pyllykerhon syyskuun pyllyklubietu. Saat nyt avajaisetuna viisi pyllyä täysin veloituksetta, kun tilaat klubimme verkkokaupasta jonkin pyllytuotteen. Vaikket tilaisikaan mitään, pyllyt tulevat silti. Ja vaikket haluaisikaan ilmaisia pyllyjä ja vaihdat osoitteesi salaiseksi sen vuoksi, ettet saisi niitä, haen osoitteesi CIA:n tietokannasta ja tungen pyllyt väkisin postilaatikkoosi tai vaihtoehtoisesti takaluukkuusi. Pylly, pylly, pylly ja pylly. Ole hyvä ja pylly.
keskiviikko 9. syyskuuta 2020
maanantai 31. elokuuta 2020
Terveen itsetunnon tukipilari
Ostin auton. Tapahtumassa ei olisi muuten mitään erikoista, mutta nelipyöräinen sattuu olemaan 44-vuoden eksistenssissäni ensimmäinen omistamani auto. Oikaistakoon, että minulla on ollut enimmäkseen auto-optio tarjolla siitä lähtien, kun 18-vuotiaana onnistuin tunaroimaan itselleni ajokortin. Elon taipaleella on tullut vastaan kaikenlaisia jänniä koukeroita, joiden seurauksena en ole tarvinnut solmia omistussuhdetta autoon. Eikä periaatteessa olisi tarvinnut nytkään, mutta vielä jännempien koukeroiden kautta päädyin lopputulemaan, että on aika rikkoa kuparinen.
Löylynlyömällä 20.3.2020 tehtiin kaupat suomalaisen autokauppaketjun edustajan kanssa sähköpostin välityksellä näkemättä autoa livenä. Näin helposti höynäytettävän heebon ei kannata lähteä leikkimään yksityisten, ulkomaisten ja sen sellaisten jobbareiden kanssa. Olisin liian helppo uhri. Pienten toimitussäätämisten jälkeen auto löysi tiensä kotikulmille ja perjantaina 3. huhtikuuta sain hakea rahareiän kotiin.
Talous on ollut iäisyyden pääosin sellaisella tolalla (vrt. jännät koukerot), että kukkaro ei kerta kaikkiaan ole venynyt moiseen idiootti-investointiin. Mutta kun yllättäen äitimuori otti ja kuukahti pikapikaa itse aiheuttamaansa sairauteen ja vastoin kaikkia ennakko-odotuksia jätti jälkeensä jotain muutakin kuin velkaa, syntyi itsekkään ostoksen mentävä reikeli. Lisäksi pankki halusi antaa ilmaista rahaa eli järkikoroista lainaa, joten illallinen oli katettu. Vähäiselläkään järjen äänellä varustettu ei tartu autoliikkeiden ”nollakorkoisiin” lainatarjouksiin, koska jos hetkeksi pysähtyy miettimään ja vielä löytää näkökenttäänsä lauseen, jossa esiintyy sanapari ”todellinen vuosikorko”, karkaa lainan nollakorkoisuus hetkessä kauimmaisiin galakseihin. Valitettavasti kaikilla ei ole valinnan mahdollisuutta, jos autokuumeessa on pakko saada menopeli perseen alle ja rahoituslähteet ovat vähissä vakuuksien vuoksi.
Sitten kysymykseen, joka on kaikkien huulilla, siis ihan kaikkien. Se merkki. En liittynyt Audi- ja Bemari-runkkareiden kerhoon, koska en halunnut sitä leimaa otsaan. Näiden teiden retardien kusipäisyydestä on olemassa oikea tieteellinen tutkimus (sosiaalipsykologian professori Jan-Erik Lönnqvist, Helsingin yliopisto 2020). Häpeäkseni tunnustan, että katsoin pitkään joitakin BMW-malleja, mutta lopulta luovuin ajatuksesta, koska totta helvetissä baijerilaisten moottoritehtailijoiden tuotteet ovat kysyttyjä markkinoilla, mikä heijastuu niiden hintatasoon. Plus tietenkin maine, eli saksalaisuus, historia, laatuimago jne. Saksalaisten tönkkö muotoilu ei nostata intohimoja, vaikka valtaosalle heijarilla varustettuja riittää muotoiluksi keulan logo. Minä ostin Mazdan. Tarkennettuna Mazda 3:n tai kuten brändiosasto ohjeistaisi, Mazda3:n. Kyllä tosiaan kävi niin, että egoni ei ottanut osumaa valinnasta eikä veitikkani homehtunut juuresta. Sitä on henkinen kypsyys (tässä kohtaa kuuluu nauraa, minulle ainakin maittoi).
Sillä budjetilla, joka minulla oli käytettävissä, irtosi kohtuuvähän ajettu vm. 2015 sedan. Olen seulonut Nettiautoa kuukausikaupalla, kytännyt lukemattomia merkkejä ja malleja ja lukenut koeajoja ja arvioita. Teen perusteellista taustatutkimusta, koska pelkään virheratkaisuja. Rationaalisten perustelujen puolelta päädyin vähän käytettyyn luottomerkkiin, koska halusin minimoida huoltorallin riskin. Kalkkiviivoilla oli yli satatonnia ajettu Mazda6, mutta onneksi palasi tolkku taajamaan ja leikkasin yli 50 tonttua mittarista pois pienentämällä takaluukun numeroa. En katunut. Toinen riskien minimointiin tähdännyt valinta oli moottori. Vaikken tajuakaan järin hyvin asiaa edelleenkään, minut vakuutti Mazdan poikkeava moottorin kehitys. Vai mitä voi sanoa, jos semikokoisen auton keulalla keikkuu kaksilitrainen kone, josta on revitty heppoja irti varsin vaatimattomasti. Sellainen on Skyactiv-G-moottoriteknologia. Kuulostaa luotettavalta. Löysin itsestäni esteetikon (epärationaalisuutta), koska auton kaarevat linjat, coupé-tyylinen kori ja perävaloumpiot puhuttelivat minua kovin. Kauneus on katsojan peilissä.
Saahan autovalintoja arvostella. Tunnistan ihmistyypin eli miestyypin, jolle oma auto toimittaa jumalan virkaa, eli on aina ainoa ja oikea ja virheetön. Kaikki on ok niin kauan, kun puhutaan muiden autojen ongelmista ja vioista, mutta jos aihe eksyy ko. henkilön merkkiin ja malliin, näkyy tyypissä oitis ärsyyntymisen merkkejä. Jokainen saa sanoa Mazdaa japsivitsiksi tai kehittää jotain kekseliäämpää, koska en voisi piitata paskan kiisselin vertaa. Hurmoshenkinen ”automies” en ole.
Jälkikaasutukset: Kirjoitin otsikkoon ”tukipilari”, mutta aluksi siinä luki ”munanjatke”. En halunnut olla kliseinen. Enkä vulgääri. Enkä bulgaari. Enkä tataari. Enkä keräsalaatti. No okei, halusin olla keräsalaatti.
Löylynlyömällä 20.3.2020 tehtiin kaupat suomalaisen autokauppaketjun edustajan kanssa sähköpostin välityksellä näkemättä autoa livenä. Näin helposti höynäytettävän heebon ei kannata lähteä leikkimään yksityisten, ulkomaisten ja sen sellaisten jobbareiden kanssa. Olisin liian helppo uhri. Pienten toimitussäätämisten jälkeen auto löysi tiensä kotikulmille ja perjantaina 3. huhtikuuta sain hakea rahareiän kotiin.
Talous on ollut iäisyyden pääosin sellaisella tolalla (vrt. jännät koukerot), että kukkaro ei kerta kaikkiaan ole venynyt moiseen idiootti-investointiin. Mutta kun yllättäen äitimuori otti ja kuukahti pikapikaa itse aiheuttamaansa sairauteen ja vastoin kaikkia ennakko-odotuksia jätti jälkeensä jotain muutakin kuin velkaa, syntyi itsekkään ostoksen mentävä reikeli. Lisäksi pankki halusi antaa ilmaista rahaa eli järkikoroista lainaa, joten illallinen oli katettu. Vähäiselläkään järjen äänellä varustettu ei tartu autoliikkeiden ”nollakorkoisiin” lainatarjouksiin, koska jos hetkeksi pysähtyy miettimään ja vielä löytää näkökenttäänsä lauseen, jossa esiintyy sanapari ”todellinen vuosikorko”, karkaa lainan nollakorkoisuus hetkessä kauimmaisiin galakseihin. Valitettavasti kaikilla ei ole valinnan mahdollisuutta, jos autokuumeessa on pakko saada menopeli perseen alle ja rahoituslähteet ovat vähissä vakuuksien vuoksi.
Sitten kysymykseen, joka on kaikkien huulilla, siis ihan kaikkien. Se merkki. En liittynyt Audi- ja Bemari-runkkareiden kerhoon, koska en halunnut sitä leimaa otsaan. Näiden teiden retardien kusipäisyydestä on olemassa oikea tieteellinen tutkimus (sosiaalipsykologian professori Jan-Erik Lönnqvist, Helsingin yliopisto 2020). Häpeäkseni tunnustan, että katsoin pitkään joitakin BMW-malleja, mutta lopulta luovuin ajatuksesta, koska totta helvetissä baijerilaisten moottoritehtailijoiden tuotteet ovat kysyttyjä markkinoilla, mikä heijastuu niiden hintatasoon. Plus tietenkin maine, eli saksalaisuus, historia, laatuimago jne. Saksalaisten tönkkö muotoilu ei nostata intohimoja, vaikka valtaosalle heijarilla varustettuja riittää muotoiluksi keulan logo. Minä ostin Mazdan. Tarkennettuna Mazda 3:n tai kuten brändiosasto ohjeistaisi, Mazda3:n. Kyllä tosiaan kävi niin, että egoni ei ottanut osumaa valinnasta eikä veitikkani homehtunut juuresta. Sitä on henkinen kypsyys (tässä kohtaa kuuluu nauraa, minulle ainakin maittoi).
Sillä budjetilla, joka minulla oli käytettävissä, irtosi kohtuuvähän ajettu vm. 2015 sedan. Olen seulonut Nettiautoa kuukausikaupalla, kytännyt lukemattomia merkkejä ja malleja ja lukenut koeajoja ja arvioita. Teen perusteellista taustatutkimusta, koska pelkään virheratkaisuja. Rationaalisten perustelujen puolelta päädyin vähän käytettyyn luottomerkkiin, koska halusin minimoida huoltorallin riskin. Kalkkiviivoilla oli yli satatonnia ajettu Mazda6, mutta onneksi palasi tolkku taajamaan ja leikkasin yli 50 tonttua mittarista pois pienentämällä takaluukun numeroa. En katunut. Toinen riskien minimointiin tähdännyt valinta oli moottori. Vaikken tajuakaan järin hyvin asiaa edelleenkään, minut vakuutti Mazdan poikkeava moottorin kehitys. Vai mitä voi sanoa, jos semikokoisen auton keulalla keikkuu kaksilitrainen kone, josta on revitty heppoja irti varsin vaatimattomasti. Sellainen on Skyactiv-G-moottoriteknologia. Kuulostaa luotettavalta. Löysin itsestäni esteetikon (epärationaalisuutta), koska auton kaarevat linjat, coupé-tyylinen kori ja perävaloumpiot puhuttelivat minua kovin. Kauneus on katsojan peilissä.
Saahan autovalintoja arvostella. Tunnistan ihmistyypin eli miestyypin, jolle oma auto toimittaa jumalan virkaa, eli on aina ainoa ja oikea ja virheetön. Kaikki on ok niin kauan, kun puhutaan muiden autojen ongelmista ja vioista, mutta jos aihe eksyy ko. henkilön merkkiin ja malliin, näkyy tyypissä oitis ärsyyntymisen merkkejä. Jokainen saa sanoa Mazdaa japsivitsiksi tai kehittää jotain kekseliäämpää, koska en voisi piitata paskan kiisselin vertaa. Hurmoshenkinen ”automies” en ole.
Jälkikaasutukset: Kirjoitin otsikkoon ”tukipilari”, mutta aluksi siinä luki ”munanjatke”. En halunnut olla kliseinen. Enkä vulgääri. Enkä bulgaari. Enkä tataari. Enkä keräsalaatti. No okei, halusin olla keräsalaatti.
perjantai 21. elokuuta 2020
Sekaisin Fortista
Saatoin olla yhdeksän ikäinen pikku paskahousu 1980-luvun keskivaiheilla, kun sain ensimmäisen elektroniikkapelini. Olisiko ollut kita- ja nielurisaleikkauksen kunniaksi vastaanotettu lahjus. Peli oli Nintendon Game & Watch -sarjan yksiruutuinen Parachute eli laskuvarjohyppääjäpeli. Ohjasin kahdella napilla vasemmalle ja oikealle meressä olevaa soutuvenettä, jolla piti pelastaa helikopterista hyppääviä laskuvarjoukkeleita joutumasta veden varaan, koska siellä heitä odottivat ahnaat haikalat, jotka popsivat onnettomat suihinsa välittömästi. Yksi peli sieti kolme tällaista ”missiä” ennen kuin tuli game over. Peli lähti käyntiin verkkaisesti, jolloin laskuvarjomiehiä puski ulos kopterista rauhalliseen rytmiin, mutta tahti kiihtyi pikkuhiljaa. Lopulta ukkelia tuli tuutista niin helvetellisellä tungulla, että ilma oli sakeana lössiä ja nopealla reaktiokyvyllä kysyntää. Oli maagista, miten yhteen helikopteriin saattoi mahtua satamäärin laskuvarjohyppääjiä. Psykedeelinen vauhti johti tietenkin aina ennemmin tai myöhemmin inhimillisten rajojen vastaantulemiseen eli game overiin. Piipittävä pikku helvetinkone on yhä tallessa ja hyvinvoiva, koska sen aikaiset vehkeet tehtiin kestämään mitä vain. Tosin jossakin reunassa näkyy pieniä hampaanjälkiä, jotka ovat seurausta voimakkaista frustraatioista, jotka kiivaan pelisession äkillinen päättyminen nosti pintaan.
Elektroniikkapelien jälkeen seuraavat laajamittaisemmat pelikokemukset tulivat Playstation 2:lla, jossa Medal of Honorin ja Call of Dutyn kaltaiset fps-sotapelit tempaisivat mukaansa toisen maailmansodan pyörteisiin. Kukapa ei natseja ja japseja haluaisi listiä. Myös rikollinen elämä Grand Theft Auto 3:ssa ja GTA Vice Cityssä kiehtoivat. Kukapa ei viattomia ihmisiä haluaisi massamurhata.
Pari vuotta sitten erehdyin hankkimaan lapsille PS4:n joululahjaksi. Poika innostui takomaan Overwatch-nimistä peliä, kunhan jälkeenjääneelle allekirjoittaneelle oli ensin valjennut, että homma pyörii nykyään verkossa, joka vuorostaan on Playstation Plus -tilauksen takana. Jonkin ajan päästä Overwatchin edelle rynnisti Fortnite. Pelin sai ladata avokätisesti PS Storesta ilmaiseksi, mutta se oli vain alkusoittoa. Siihen kun kuuluu ostaa oikeilla euroilla vaihtuville kausille eli seasoneille Battle Pass ja lisäksi koko ajan lisää erilaista virtuaalikrääsää, kuten v-buckeja, skinejä, wrappeja, emoteja ja muuta mielikuvituksen rajat ylittävää dingdongelia. Modernien videopelien ansaintalogiikka aukesi minulle hyvin nopeasti.
Lapset halusivat minun kokeilevan Fortniten Battle Royalea. Tämä on nykyään suosituimpia pelimuotoja, eli yleensä 100 verkkopelaajan rajattu temmellyskenttä eli kartta eli mappi, jossa ammutaan miellyttävissä maisemissa toisia hengiltä niin kauan, kunnes selviää voittaja eli viimeinen henkiin jäänyt. Tietty monenlaista muutakin variaatiota löytyy. Kokeilin aluksi kerran, enkä innostunut, koska olin ihan kuutamolla siitä, miten pelissä toimitaan. Myöhemmin kokeilin uudestaan. Tämänhetkisen tilanteen mukaan 44-vuotias mieshenkilö saattaa takoa päivittäin useampia tunteja Fortnitea, ja joutua 10-vuotiaiden näppäräsormisten pystyyn ampumaksi. Havaittavissa on myös selvää taantumista, koska pelin äkillinen päättyminen nostaa taas pintaan voimakkaita turhautumisen tunteita, eli seuraa kilari. Onhan se kovin noloa, mutta tällä olemisen tasolla se ei paljoa paina. Lapset tuntevat pelitermistön hyvin (perustuu finglishiin) ja raivarin vallassa pelin sammuttamiselle on oma käsitteensä ”ragequit”. Myönnettäköön, että hyvin kuvaava.
Olen saavuttanut soolopelimuodossa neljä Victory Royalea, joista olen hyvin ylpeä, vaikken niissä voikaan kylpeä, ja lisäksi lukemattomia kakkossijoja. Raivostuttava ominaisuus pelissä on ”buildaaminen” eli kerättävistä rakennustarvikkeista erilaisten suojien ja ampumatornien rakentaminen. Yliluonnollisen nopeat kersat rakentavat noin sekunnissa käsittämättömät rakennelmat, kun minä vasta saan ensimmäisen ajatuksen liikkeelle, eli mistä napista taas siirryttiinkään rakentamaan. Sitten vastapelaajat kykkivät tällaisten suojalaatikoiden tai tornien uumenissa eivätkä tule rehdisti kentälle lahdattaviksi. Säälittävät nyhveröt. Välillä voidaan suojista sen verran kurkistaa tahi edittaa, että hoidetaan headshotilla kerralla kaltaiseni botit eli bambit eli perunat pois pyörimästä. Toinen rageamisen aihe ovat emotet. Ne ovat useimmiten tanssiliikkeitä, joita voi eri yhteyksissä harrastaa. Emotet keventävät mukavasti tappamisen teemaa. Fortnite-tanssit ovat oma taiteenlajinsa. Mikä olisikaan nöyryyttävämpää, kuin että minut kyykyttänyt pelaaja laittaa päätteeksi vielä tanssiksi kuin alleviivatakseen, millainen tumpelo olen. Mutta ikävä on tunnustaa jälleen kerran, että toisten likvidointi (virtuaalisesti) on tyydyttävää puuhaa. Pari kertaa olen tosin erehtynyt ampumaan aseettoman pelaajan ja siitä tuli hieman huono omatunto. Pyrin fair playhin, mutta selkään saa toki ampua. Ja sniputtaa (kiikarikiväärillä) pahaa-aavistamaton pelaaja pois päiviltä 200 metrin etäisyydeltä. Ai että tekee höpöä!
Jälkilapsellisuudet: Poistakaa pelistä välittömästi se saatanan Grappler! Vihaan yli kaiken sitä vehjettä!
Elektroniikkapelien jälkeen seuraavat laajamittaisemmat pelikokemukset tulivat Playstation 2:lla, jossa Medal of Honorin ja Call of Dutyn kaltaiset fps-sotapelit tempaisivat mukaansa toisen maailmansodan pyörteisiin. Kukapa ei natseja ja japseja haluaisi listiä. Myös rikollinen elämä Grand Theft Auto 3:ssa ja GTA Vice Cityssä kiehtoivat. Kukapa ei viattomia ihmisiä haluaisi massamurhata.
Pari vuotta sitten erehdyin hankkimaan lapsille PS4:n joululahjaksi. Poika innostui takomaan Overwatch-nimistä peliä, kunhan jälkeenjääneelle allekirjoittaneelle oli ensin valjennut, että homma pyörii nykyään verkossa, joka vuorostaan on Playstation Plus -tilauksen takana. Jonkin ajan päästä Overwatchin edelle rynnisti Fortnite. Pelin sai ladata avokätisesti PS Storesta ilmaiseksi, mutta se oli vain alkusoittoa. Siihen kun kuuluu ostaa oikeilla euroilla vaihtuville kausille eli seasoneille Battle Pass ja lisäksi koko ajan lisää erilaista virtuaalikrääsää, kuten v-buckeja, skinejä, wrappeja, emoteja ja muuta mielikuvituksen rajat ylittävää dingdongelia. Modernien videopelien ansaintalogiikka aukesi minulle hyvin nopeasti.
Lapset halusivat minun kokeilevan Fortniten Battle Royalea. Tämä on nykyään suosituimpia pelimuotoja, eli yleensä 100 verkkopelaajan rajattu temmellyskenttä eli kartta eli mappi, jossa ammutaan miellyttävissä maisemissa toisia hengiltä niin kauan, kunnes selviää voittaja eli viimeinen henkiin jäänyt. Tietty monenlaista muutakin variaatiota löytyy. Kokeilin aluksi kerran, enkä innostunut, koska olin ihan kuutamolla siitä, miten pelissä toimitaan. Myöhemmin kokeilin uudestaan. Tämänhetkisen tilanteen mukaan 44-vuotias mieshenkilö saattaa takoa päivittäin useampia tunteja Fortnitea, ja joutua 10-vuotiaiden näppäräsormisten pystyyn ampumaksi. Havaittavissa on myös selvää taantumista, koska pelin äkillinen päättyminen nostaa taas pintaan voimakkaita turhautumisen tunteita, eli seuraa kilari. Onhan se kovin noloa, mutta tällä olemisen tasolla se ei paljoa paina. Lapset tuntevat pelitermistön hyvin (perustuu finglishiin) ja raivarin vallassa pelin sammuttamiselle on oma käsitteensä ”ragequit”. Myönnettäköön, että hyvin kuvaava.
Olen saavuttanut soolopelimuodossa neljä Victory Royalea, joista olen hyvin ylpeä, vaikken niissä voikaan kylpeä, ja lisäksi lukemattomia kakkossijoja. Raivostuttava ominaisuus pelissä on ”buildaaminen” eli kerättävistä rakennustarvikkeista erilaisten suojien ja ampumatornien rakentaminen. Yliluonnollisen nopeat kersat rakentavat noin sekunnissa käsittämättömät rakennelmat, kun minä vasta saan ensimmäisen ajatuksen liikkeelle, eli mistä napista taas siirryttiinkään rakentamaan. Sitten vastapelaajat kykkivät tällaisten suojalaatikoiden tai tornien uumenissa eivätkä tule rehdisti kentälle lahdattaviksi. Säälittävät nyhveröt. Välillä voidaan suojista sen verran kurkistaa tahi edittaa, että hoidetaan headshotilla kerralla kaltaiseni botit eli bambit eli perunat pois pyörimästä. Toinen rageamisen aihe ovat emotet. Ne ovat useimmiten tanssiliikkeitä, joita voi eri yhteyksissä harrastaa. Emotet keventävät mukavasti tappamisen teemaa. Fortnite-tanssit ovat oma taiteenlajinsa. Mikä olisikaan nöyryyttävämpää, kuin että minut kyykyttänyt pelaaja laittaa päätteeksi vielä tanssiksi kuin alleviivatakseen, millainen tumpelo olen. Mutta ikävä on tunnustaa jälleen kerran, että toisten likvidointi (virtuaalisesti) on tyydyttävää puuhaa. Pari kertaa olen tosin erehtynyt ampumaan aseettoman pelaajan ja siitä tuli hieman huono omatunto. Pyrin fair playhin, mutta selkään saa toki ampua. Ja sniputtaa (kiikarikiväärillä) pahaa-aavistamaton pelaaja pois päiviltä 200 metrin etäisyydeltä. Ai että tekee höpöä!
Jälkilapsellisuudet: Poistakaa pelistä välittömästi se saatanan Grappler! Vihaan yli kaiken sitä vehjettä!
sunnuntai 12. heinäkuuta 2020
Alkueliönä puolivälissä pulloa
Voit luottaa tähän retkuun
pääset suoraan vilttiketjuun
mennään lujaa alamäkeen
ei jää edes luuta käteen
joku kaapi tuhkat pesästä ennen meitä
joskus silmissäni näkyy enkeleitä
tuskin taivaan ennemmin helvetin
lieskat nielevät myös kukkatapetin
ei meillä osu seinään naula
vaan päähän toistuvasti katkeaa kanan kaula
tulen puolitiehen vastaan vastakarvaan
kiiski näkee vastarannan asutun harvaan
annan tulitukea kun sitä ei tarvita
putosi sielu kyydistä kun piti kehoa ravita
nesteillä toki on ruumis vain nestettä
erityisruokavaliolle en näe estettä
liukenen kuvista se käy huvista
ei tarvitse kysellä anniskeluluvista
kun ei muille tarjoa kaataa itselleen vaan
maailmaa voi hyvin katsoa myös polvillaan
otan nöyränä vastaan tuomioni karvaan
se liittyy luonteen heikkouteen arvaan
moraalin katveesta arvottomuuden valokeilaan
taittuu matka kevyesti tartun kapeakaulaiseen heilaan
ei sille puhuta mutta se puhuttelee taajaan
naulitsee huomionsa lahjan saajaan
sanoo joku vielä elon kehää kiertää
se onnekas on joka itseään sietää
loihdin iskevän loppukaneetin
join kaikki meret lopuksi nielaisin maneetin.
pääset suoraan vilttiketjuun
mennään lujaa alamäkeen
ei jää edes luuta käteen
joku kaapi tuhkat pesästä ennen meitä
joskus silmissäni näkyy enkeleitä
tuskin taivaan ennemmin helvetin
lieskat nielevät myös kukkatapetin
ei meillä osu seinään naula
vaan päähän toistuvasti katkeaa kanan kaula
tulen puolitiehen vastaan vastakarvaan
kiiski näkee vastarannan asutun harvaan
annan tulitukea kun sitä ei tarvita
putosi sielu kyydistä kun piti kehoa ravita
nesteillä toki on ruumis vain nestettä
erityisruokavaliolle en näe estettä
liukenen kuvista se käy huvista
ei tarvitse kysellä anniskeluluvista
kun ei muille tarjoa kaataa itselleen vaan
maailmaa voi hyvin katsoa myös polvillaan
otan nöyränä vastaan tuomioni karvaan
se liittyy luonteen heikkouteen arvaan
moraalin katveesta arvottomuuden valokeilaan
taittuu matka kevyesti tartun kapeakaulaiseen heilaan
ei sille puhuta mutta se puhuttelee taajaan
naulitsee huomionsa lahjan saajaan
sanoo joku vielä elon kehää kiertää
se onnekas on joka itseään sietää
loihdin iskevän loppukaneetin
join kaikki meret lopuksi nielaisin maneetin.
maanantai 18. toukokuuta 2020
Piereskely – harvojen arvostama taidemuoto
Serkkuni oli penskana hyvä pieremään. Ilmeisesti hänellä oli lehmän ruoansulatus ja/tai epäsopiva ruokavalio, mutta aina tuntui piisaavan ilmavaivoja ja röyhtäilyjä. Hän osasi myös tehdä tekoröyhyjä, mistä olin hänelle kateellinen. Hän onnistui jotenkin nielemään ilmaa niin, että sai aikaiseksi äänekkään röyhtäisyn.
Kerran olimme serkkuni perheen luona kylässä, kun serkkuni keksi vääntää äänekkään pierun kahvipöydässä. Siinä hän, minä ja hänen pari vuotta vanhempi veljenä tyrskimme naurua, kun hänen vanhempansa taas loivat murhaavia katseita serkkuni suuntaan. Taisi kyllä tulla jotain suullisia huomautuksiakin, mutta ei siitä isompaa rähinää syntynyt. Olivat kai tottuneet serkkuni tempauksiin.
Kesäisin mökillä pihatelttailut serkkujen kanssa olivat ikimuistettavia. Pieru-serkku aloitti illan tullen pienessä teltassa pierukonsertin, jolloin telttaan meinasi tukehtua, koska harvemmin flatukset hajuttomia olivat. Silti me pikkusällit saatoimme nauraa hysteerisesti.
Kesämökillä meillä oli päivittäin useamman tunnin mittaisia sauna- ja uintimaratoneja. Saunan lauteillakin sai kuulla ja haistaa serkkuni kaasuhyökkäyksiä. Isäni ei pitänyt tavasta ja saattoi samaan aikaan saunaan sattuessaan olla hieman tuohtunut asiasta. Nyt aikuisena minulla on sama asenne saunapiereskelyyn. Kaipa koen saunan olevan sen verran arvokas paikka, etten katso sen olevan soveliasta. Se on vanhakantaista ”saunassa ollaan kuin kirkossa” -asennetta.
Pieruhuumorin taiteenlaji (toki myös kakka- ja pissa-) toimii aina enkä taida tulla koskaan liian vanhaksi siihen. Vastoin ennakko-odotuksia sivistyin hieman kirjoitusprosessin aikana, kun minulle vihdoin valkeni, mitä tarkoittaa ”petomaani”. Tuo mystinen sana on aina askarruttanut mieltäni Lapinlahden Lintujen kappaleessa Viheltävä Ville ja Pekka Petomaani. Petomaani on pierutaitelija eli flatulisti. Loogista, viulistin instrumentti on viulu ja flatulistin instrumentti on persereikä, vai pikemminkin peräsuoli? Petomaani tulee alan pioneerin, ranskalaisen pierutaiteilija Joseph Pujolin, taiteilijanimestä Le Pétomane. Pujol eli vuosina 1857–1945 (pieremällä elää vanhaksi), joten taiteilijan teoksista ei ole jäänyt juuri mitään aineistoa jälkipolvien ihailtavaksi. Filminauhassa ei ollut siihen aikaan ääniraitaa.
Jälkituoksut: pieren, pieret, pieree, pierette, pieremme, pierevät, olen pierryt, olet pierryt, on pierryt, olemme pierreet, olette pierreet, ovat pierreet, pierin, pierit, pieri, pierimme, pieritte, pierivät, piere, pierköön, pierkäämme, pierkää, pierkööt, pierräkseen, pierressä, pierren, pieremässä, pieremästä, pieremään, pieremällä, pieremättä, pieremän, piereminen, pieremistä, pieremäisillään.
Jälkihaisut: Pierevä perse ei sammaloidu.
Jälkikatkut: Saanko esitellä, monsieur Pieree ja hänen vaimonsa madame Pierette.
Jälkijätös: Monestikohan serkkuni kalsareissa komeili jarruraita eli vanha kunnon jarris?
Oikeinkirjoitusopas: umpityhmä Word ei tajua hienoa sivistyssanaa ”flatus”, mutta ehdottaa sen tilalle mm. ”elatus” tai ”latvus”. Melkein sama, mutta ei ihan sama.
Kerran olimme serkkuni perheen luona kylässä, kun serkkuni keksi vääntää äänekkään pierun kahvipöydässä. Siinä hän, minä ja hänen pari vuotta vanhempi veljenä tyrskimme naurua, kun hänen vanhempansa taas loivat murhaavia katseita serkkuni suuntaan. Taisi kyllä tulla jotain suullisia huomautuksiakin, mutta ei siitä isompaa rähinää syntynyt. Olivat kai tottuneet serkkuni tempauksiin.
Kesäisin mökillä pihatelttailut serkkujen kanssa olivat ikimuistettavia. Pieru-serkku aloitti illan tullen pienessä teltassa pierukonsertin, jolloin telttaan meinasi tukehtua, koska harvemmin flatukset hajuttomia olivat. Silti me pikkusällit saatoimme nauraa hysteerisesti.
Kesämökillä meillä oli päivittäin useamman tunnin mittaisia sauna- ja uintimaratoneja. Saunan lauteillakin sai kuulla ja haistaa serkkuni kaasuhyökkäyksiä. Isäni ei pitänyt tavasta ja saattoi samaan aikaan saunaan sattuessaan olla hieman tuohtunut asiasta. Nyt aikuisena minulla on sama asenne saunapiereskelyyn. Kaipa koen saunan olevan sen verran arvokas paikka, etten katso sen olevan soveliasta. Se on vanhakantaista ”saunassa ollaan kuin kirkossa” -asennetta.
Pieruhuumorin taiteenlaji (toki myös kakka- ja pissa-) toimii aina enkä taida tulla koskaan liian vanhaksi siihen. Vastoin ennakko-odotuksia sivistyin hieman kirjoitusprosessin aikana, kun minulle vihdoin valkeni, mitä tarkoittaa ”petomaani”. Tuo mystinen sana on aina askarruttanut mieltäni Lapinlahden Lintujen kappaleessa Viheltävä Ville ja Pekka Petomaani. Petomaani on pierutaitelija eli flatulisti. Loogista, viulistin instrumentti on viulu ja flatulistin instrumentti on persereikä, vai pikemminkin peräsuoli? Petomaani tulee alan pioneerin, ranskalaisen pierutaiteilija Joseph Pujolin, taiteilijanimestä Le Pétomane. Pujol eli vuosina 1857–1945 (pieremällä elää vanhaksi), joten taiteilijan teoksista ei ole jäänyt juuri mitään aineistoa jälkipolvien ihailtavaksi. Filminauhassa ei ollut siihen aikaan ääniraitaa.
Jälkituoksut: pieren, pieret, pieree, pierette, pieremme, pierevät, olen pierryt, olet pierryt, on pierryt, olemme pierreet, olette pierreet, ovat pierreet, pierin, pierit, pieri, pierimme, pieritte, pierivät, piere, pierköön, pierkäämme, pierkää, pierkööt, pierräkseen, pierressä, pierren, pieremässä, pieremästä, pieremään, pieremällä, pieremättä, pieremän, piereminen, pieremistä, pieremäisillään.
Jälkihaisut: Pierevä perse ei sammaloidu.
Jälkikatkut: Saanko esitellä, monsieur Pieree ja hänen vaimonsa madame Pierette.
Jälkijätös: Monestikohan serkkuni kalsareissa komeili jarruraita eli vanha kunnon jarris?
Oikeinkirjoitusopas: umpityhmä Word ei tajua hienoa sivistyssanaa ”flatus”, mutta ehdottaa sen tilalle mm. ”elatus” tai ”latvus”. Melkein sama, mutta ei ihan sama.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)