(Epä)onnistuneen lastenkirjailijan uusi testamentti

Ajat ovat muuttumassa, tiesi jo Bob Dylan itsestään selvästi kertoa. Joku hullu sanoisi paremmiksi, toinen hullu sanoisi sekopäisemmiksi. Kiitollisena otan vastaan ajat kuin ajat (kunhan otat kun ajat), toikkaroivat ne eteen minkälaisina tahansa, koska siitä tiedän, että olen ainakin edelleen elossa. Todistin taannoin (Iltalehdestä) kohua, joka syntyi tanskalaisesta lastenanimaatiosta, jossa pääosassa on mursunviiksisen äijän metritolkulla venyvä veitikka. ”Se” on tosin verhottu punavalkoradalliseksi, koska ukko on pukeutunut sen väriseen painitrikooseen. Itse asiassa mies näyttää muinaiselta sirkuksen voimamiehen stereotyypiltä. Superpippelimies ratkaisee sarjassa pöksypytonillaan kaikenlaisia arkipäivän ongelmia ikään kuin joka paikkaan luikerteleva kalu olisi maailman luonnollisin asia. Tulipa mieleen Piko ja Fantasio -sarjakuvan Marsupilami-eläin, jolla oli kahdeksanmetrinen häntä, joka oli kuitenkin kiinnittynyt säädyllisesti taakse, ei eteen. Mutta lapsilla riittää hauskaa, koska sedän häijyn pitkä heijari on hassu. Vielä hassumpaa olisi, jos animaatiosarjan päähenkilö olisi lisäksi pedofiili.

Myös lastenkirjasarja Mestarietsivä Peppunen on pyllynvarma myyntihitti. Kiinnitti tai suorastaan naulitsi se minunkin huomioni. Kyllä vain, joka teoksen kannessa komeilee aina herrasmies, jolla on pään tilalla perse. Persenaama on siloinen, vaikkakaan en tiedä, joutuuko Peppunen sheivaamaan kasvonsa/pyllynsä joka aamu. Jos tämä luonnonoikku juo tai syö, hän tuuppaa ravintonsa kirjaimellisesti hanuriinsa, joten ”työnnä se perseeseesi” ei ole Peppuselle mikään solvaus. Jäin vain miettimään, mitä tapahtuisi, jos joku sanoisi Peppuselle, että ”vedä nyt se pää pois sieltä perseestä ja…”. Ja miten Peppunen käy paskalla? Onko hänen ruoansulatuselimistönsä hyötysuhde 100 %?

Myös kotimaisia yrittäjiä löytyy. Kirjakaupassa bongasin teoksen Isämies ja räjähtävä kakka (ja jatko Isämies ja paha pikkuveli). Voisin lyödä vetoa, että isämiehen täytyy olla setämiehen veli, tai tätimiehen sisko. Jos kirjassa on kakkaa, ja lisäksi jöötit räjähtelevät, niin ei voi olla huono. Todennäköisesti Peppusen kadonneet kakat ovat teleportanneet itsensä tähän kirjaan. Varmemmaksi vakuudeksi kirjan kannessa nipottava kukkahattutäti ilman kukkahattua neuvoo, että ”älkää missään nimessä lukeko tätä!”. Se on sitä käänteispsykologiaa, tulkitsee aikuiseksi kasvanut lapsi.

Lapsikin sen tajuaa, että genitaalit, peba ja ulosteet ovat olleet ikiaikaisesti riemastuttavia ja jänskiä juttuja. Lapselliseen väestönosaan sellainen uppoaa kuin häkä, mikä on muuten kauhea vertaus, koska häkään tukehtuu. Olen minäkin kakka-, pissa- ja pieruhuumorin ankkuroimaton kannattaja. Tällaisista aiheista saa taittaa pe(n)istä loputtomiin, missä kohtaa mennään rajan yli ja missä kohtaa riman ali. Tuskin kuitenkaan voi sanoa, että se olisi halpa keino vedota lapsiin, koska idea se on missä muutkin infantiili-ideat. Tietty kikkeliaiheinen animaatio on jokseenkin vaikeampi pala purtavaksi, vaikka lasten maailmassa asiassa ei nähtäisi mitään ongelmaa. Eivätkös pippeli ja pimppi ole aivan luonnollisia asioita. Aikuisten maailmassa taas alkavat kaikki hälytyskellot kilkattaa, kun havaitaan lastenohjelmassa raavas mies heiluttamassa joka käänteessä suunnatonta vehjettään.

Kaikki valta maan päällä ja S-marketin kassalla

Muuan miekkonen, voisimme kutsua häntä vaikka Brianiksi, riippui ristillä. Viimeisillä voimillaan hänen onnistui kaivaa lannevaatteensa vyötäröltä (älkää kysykö, miten) kännykkänsä ja käynnistämään S-mobiili -sovelluksensa. Sieltä hän löysi mobiilikupongin, jossa kerrottiin ”tällä kupongilla saat lähimmästä S-ryhmän toimipisteestä yhden taivaspaikan veloituksetta”. Miekkonen painoi ”Lunasta kuponki” -painiketta ja totesi tämän jälkeen: ”Se on lunastettu”. Yhtäkkiä taivaasta jyrähti ääni: ”Ai jai sinä onneton heppu, minkä menit tekemään! Lunastit kupongin liian aikaisin! Minun olisi pitänyt painaa ”Lunasta kuponki” -nappia, jotta olisit voinut hyödyntää edun! Nyt kämmäsit sen verran raskaasti, että jäi etu saamatta! Hyvää päivänjatkoa.” Kyllä sieppasi miestä, kun hän oli roikkunut ristillä koko päivän turhan takia, ja illalla kotona vaimokin sätti pataluhaksi kuultuaan munauksesta. Tasan ei käy taivaspaikat, sanoi Jehovan todistaja, kun laskutoimituksissaan sekosi (sadattaneljättäkymmenettäneljättätuhannetta kertaa).

Jaa, no saatoin pikkaisen värittää tositarinaa, jotta sain siihen enemmän draaman kaarta. Selkeytän nyt ilmaisuani, ja kerron asioiden kulun ilman allegorioita. S-ryhmä on keksinyt toteuttaa vanhan kunnon kuponkialennuksen mobiilisovelluksessaan. Yksi tällainen etu oli, että kilon jööti spagettia irtosi 0,49 eurolla (norm. 1,85 e). Vaimo oli oikein opiskellut kupongin käyttöä etukäteen ja lukenut ohjeista, että ”lunasta kuponki painikkeella ja näytä lunastettu kuponki kassalla”. Näin hän teki, ja lunasti kupongin kassalla vähän ennen kuin näytti sen kassatädille. Mutta kassatädillä olikin toisenlainen käsitys asiasta, ja julisti ääneen, että hänen olisi itse pitänyt painaa painiketta, jotta alennuksen saisi. Vaimo kertoi, mitä ohjeissa oli lukenut ja näytti vielä kupongissa näkyvää aikaleimaa, että se oli muutama sekunti sitten lunastettu. Kassatäti oli vielä mussuttanut jotain ja asia oli jäänyt sikseen. Kotona vaimo havaitsi kuitista, että ilkeä täti ei ollut antanut alennusta.

Rahallisesti ei ole iso asia, mutta periaate on. Voihan aina olla huono päivä, onhan minullakin ollut esim. rankkoja krapulapäiviä, kun aikoinaan nuorena jannuna könötin vuosikaudet Citymarketin kassalla jonkinmoisen tienestin toivossa. Mutta faktat kuitenkin ovat, mitä ovat, ja jonkinlainen ammattimaisuus pitäisi kyetä säilyttämään työssään, vaikka se muuten kuinka katkeraa kalkkia olisikin. Tämän kaiken jälkeen jäljelle jää enää yksi kysymys: missä on Hannu Karpo, kun häntä eniten kaivataan? Tai laittakaa edes Karpon karvalakki tulemaan.

Mandalorialaisia ja muita uskovaisia

Tykitinpä verkkokalvoille tuossa männä kuukautena Star Wars Mandalorian -sarjan pari tuotantokautta. Disney+ -kanavalta tuskin irtoaa tällä hetkellä paljon muuta kiinnostavaa katsottavaa meikäläiselle, mutta se tuli mukavasti tarjottimelle, kun Epic Games tarjosi kahden kuukauden ilmaisjaksoa kaikille niille, jotka ovat törsänneet rahaa firman Fortnite-peliin. Ja poikahan on laittanut fyffeä sileäksi virtuaalivarusteisiin, joten poiki se jotain hyödyllistä.

Vanhan liiton Star Wars -tikkarina olin epätavallisen kiinnostunut Mandalorianista, koska siinä suhmuroidaan itselle tutuimmassa alkuperäisen trilogian maailmassa. Syöttiä hyödynnetäänkin koko rahalla, sillä old school -fanihörhöjen masurapsutusta on joka jaksossa. Nielen minäkin sen mukisematta, ja kieltämättä aika banaanina olen sarjaa töllöttänyt. Tuttuja hahmoja, tuttuja droideja, tuttuja aluksia, tuttuja paikkoja ja tuttuja tapahtumia tulee vastaan vilisemällä. Kuin olisin tullut kotiin, taisin tullakin. Produktioon upotettu mittava mikkihiirirahavuori näkyy tehosteiden laadussa. Välillä joku maisema kyllä näyttää keinotekoiselta ja jotkut (taistelu)kohtaukset nolon kömpelöiltä ja epäuskottavilta aikuisen silmään, mutta sellaista se on aina ollut Star Warsissa, ts. This Is The Way.

Juonenkuljetus tuntuu tuon tuostakin tönköltä. Mando (tehtiin sinunkaupat) eli oikealta nimeltään Din Djarin poukkoilee planeetalta toiselle edestakaisin pieni vihreä menninkäispehmolelu (se kuuluisa Baby Yoda) kainalossa. Matkan varrelle ripotellaan animaatioista tai leffoista tuttuja tyyppejä sekä älytön määrä harjoitusmaalitauluina toimivia storm troopereita. Osa kummajaisgalleriasta on uusia hahmoja, jotka joidenkin jaksojen kuluttua pelmahtavat uudelleen eteen. Saadaan jaksot näyttämään vähemmän irrallisilta, kun tällä tavalla näppärästi liimaillaan yhteen. Ilkeän Imperiumin jämät tekevät elämän edelleen hankalaksi, varsinkin kun johdossa teutaroi Imperiumille sydämensä menettänyt Moff Gideon mandalorialaisilta pöllitty musta valomiekka kädessään. Taisi loppua väripurkit kesken, kun piti mustaksi jättää. Minä olin aina luullut, että vain jedeillä ja sitheillä on oikeus leikkiä lasermiekoilla. Nämä Imperiumin arvonimet, kuten mainittu moff, ovat aina jaksaneet huvittaa. Uudessa toivossa (Star Wars IV) esiintyi Grand Moff Tarkin, eli suurmoffi Tarkin. Kuulostaa yhtä vakuuttavalta kuin smurffi ja suursmurffi (= pappasmurffi).

Vähän söi mandalorialaisen uskottavuutta, kun kakkoskauden lopussa nimihenkilönä toimiva A-luokan tappaja ja kovakypäräinen karjujen karju vetistelee pienen vihreän isokorvaisen tonttu-ukon edessä. Taitaa heppu pehmetä ja toteaa kohta olevansa väärällä alalla, joten kolmannella tuotantokaudella hän siirtynee jäätelökauppiaaksi Tatooinelle. Boba Fett oli palannut elävien kirjoihin kyllästyttyään punkkaamaan Sarlacc-hiekkakuoppahirviön kidassa (Star Wars VI: Jedin paluu) ja oli onneksi kylmän vittumainen oma itsensä, vaikka joku olikin nyysinyt häneltä iskältä saadun haarniskan. Sekös Bobaa harmitti. Imperiumin iskusotilaiden kypärät olivat kuin munankuoria, kun Boba Fett treenasi vähän vihanhallintaa. Boba Fettin paluun varsinainen syy oli, että Disney on luvannut kaverille oman nimikkosarjan The Book of Boba Fett.

Valomerkin jälkeiset drinksut Mos Eisleyn kanttiinissa: Kyllä olisi kelvannut mandalorialaisen alus Razor Crest legoversiona, mutta kun menivät räjäyttämään sen sarjassa tuhannen päreiksi, niin eihän siinä enää mitään järkeä ole. Kun avaisi ko. legolaatikon ja kurkkaisi sisään, täytyisi todeta, että tämä onkin jo valmis.

Noppamiekkailua parhaasta päästä

Naapurin kaveri oli saanut lahjaksi erikoisen opuksen. Se oli pokkarin kokoinen miekan ja magian fantasiamaailmaan sijoittuva kirja, joka olikin peli. Pelikirja oli jaettu 400 lyhykäiseen kappaleeseen, joissa sai tehdä itse valintoja, miten edetä pelissä, tyyliin ”jos haluat avata arkun, siirry kappaleeseen se ja se, jos taas haluat jatkaa mieluummin matkaa, siirry kappaleeseen se ja se”. Pelissä saattoi kerätä reppuun matkan varrelta löytämiään hienoja esineitä ja kultarahoja. Joillekin esineille ja mynteille oli myöhemmin pelissä jopa käyttöä. Välillä kohtasi ystävällisiä olentoja, joiden kanssa tuli mukavasti juttuun, ja välillä otettiin noppamittelöä hättiäisiä vastaan. Opuksessa oli myös siellä täällä komeita piirroskuvia kirjan tapahtumista. Kirja oli yläotsikoitu Taistelupeli-nimikkeellä ja itse teoksen nimi oli Velhovuoren aarre. Sen olivat kirjoittaneet herrat Ian Livingstone ja Steve Jackson. Näillä nykyisin vanhoilla herroilla on hyvin pitkä ansiolista alalta. Peli nostatti pikku pojankoltiaisessa sellaisen hypen, että oli pakko saada itsekin sellainen omistukseen.

Velhovuoren aarre oli Taistelupeli-sarjan (Fighting Fantasy) ensimmäinen osa, jonka Otava julkaisi vuonna 1987. Taistelupeli-kirjat myötäilivät Suomeenkin tuolloin rantautunutta roolipelitrendiä, joskin kirjat olivat kädestä pitäen ohjattuja perinteisiä pelejä, kun taas roolipeleissä olivat eväät levällään omien liirumlaarumien luomista varten. En koskaan vajonnut roolipelien suohon, koska ne vaikuttivat aivan liian sekavilta ja vaikeaselkoisilta minun käsityskyvylleni. Menköön tyhmyyden piikkiin, mutta en voinut ymmärtää, miksi peliin pitäisi itse luoda käsikirjoitus. Penskana kävin kerran JollyP-nimisessä lelukaupassa ja näin hyllyssä suomennetun RuneQuest-roolipelin lisäosan Omenakuja. Kirjanen herätti mielenkiinnon, koska sen kannessa oli kuva haarniskaan sonnustautuneesta ja asein varustellusta tuiman näköisestä ankasta. Veijari näytti enemmän ankalta kuin Aku Ankka (netti kertoi, että nimi oli Vaakkujaakko, mahtava nimi). Opus sisälsi karttoja, kuvia ja kuvauksia olennoista, alueista ja ties mistä, muttei mitään valmista pelin tapaista. Niin kivoilta kuin RuneQuest, Dungeons & Dragons ja sen sellaiset näyttivätkin, minua ei kiehtonut ajatus, että pitäisi omin kätösin tekaista peli johonkin kontekstiin. Aivan liian työlästä, ja miksi maksaa kaikista sääntökirjoista ja nopista ja figuureista, ja sen kaiken jälkeenkään ei ole olemassa mitään pelattavaa? Onneksi pääsin muksuna käsiksi sellaisiin upeisiin lautapeleihin kuin Talisman ja HeroQuest (ja Space Crusade), joita pelattiin tolkullisesti laadituilla säännöillä ja johdonmukaisella kaavalla. Ne sivusivat roolipelimaailmaa, mutta eivät onneksi olleet roolipelejä.

Siis takaisin Taistelupeleihin. Velhovuoren aarteen jatkoksi julkaistiin Mustan Tornin valtias ja Kauhujen metsä, jotka olivat kivaa actionia, vaikka Mustan tornin valtiaaseen ympätty taikojen tekeminen riepoi mieltä. Kauhujen metsä oli perinteistä miekalla mättöä. Näiden jälkeen seurasivat osat 4 ja 5 eli Avaruuden vangit ja Varkaiden kaupunki. Jälkimmäinen oli kerrassaan fantastista meininkiä Port Blacksandin kaupungissa, mutta Avaruuden vangit oli megalomaaninen pettymys. Nimen mukaisesti kirja oli Star Trekistä ideansa kopioinut scifi-seikkailupeli, joka ei toiminut pätkääkään. Se oli piinallisen huonoa luettavaa ja pelattavaa, mm. peli päättyi joka käänteessä äkilliseen kuolemaan, mutta onneksi roskan pystyi unohtamaan ja palaamaan neljään hyvään teokseen.

Odotin pitkään ja hartaasti seuraavia osia Otavalta, mutta niitä ei koskaan ilmestynyt. Suosio ei ollut riittävän laajamittaista. En silloin tiennyt, oliko kirjoja edes tehty enemmän kuin nuo viisi. Kaivoin tietooni aikuisiällä, että olihan niitä julkaistu sellainen 60 kappaletta. Ja sitten keksin haalia kymmenittäin uudelleen julkaistuja englanninkielisiä Fighting Fantasy -opuksia itselleni. Pakkomielteisyyden tähtihetken selostus jääköön väliin, koska olen jo maininnut asiasta toisaalla, enkä jaksa toistaa toistaa toistaa poistaa loistaa soistaa itseäni aina.

Kovaa kuhinaa kantakapakassa

Jatkoa vaikka mistä.

Morgan: …ja joka kerta, kun olen tempaissut uskollisen sapelini esiin, on emännän kuin emännän ilme venähtänyt uusille lukemille. Onpa joissakin tapauksissa unohtanut hetkeksi hengittämisenkin, että on täytynyt oikein muistuttaa asiasta, ettei sutturalla ole taju lähtenyt jo ennen kuin ollaan päästy itse asiaan. Eipä ole yksikään helmannostaja tullut jälkeenpäin valittelemaan huonoa palvelua. Hei tavernan pitäjä, lisää rommia pöytään!
Minä: Kuulehan kapteeni, taitaa olla taas jonkin verran rommin ryydittämää liioittelua mukana noissa makuukammarijutuissa.
Morgan: Kuinka sinäkin maitovalaan valkea maakravun äpärä julkeat? Taidan vetäistä pöksyt nilkkoihin ja esitellä lautakunnalle todistusaineiston!
Sokrates: Credo quia absurdum est.
Minä: Hep hep, pidä nyt vaan housut jalassa, jotta tarjoilu jatkuisi tähänkin pöytään. Uskon sovinnolla. Heitäpä tähän väliin joku jännityksenlaukaisija, Sandels. Sandels? Eversti? Santtu?
Sokru: Johan pomppas, kun Johan ottaa lukua. Taitaa olla tahti liian kova ruotsalaisille herrasmiehille.
Minä: Eiköhän eversti tuosta vielä tokene, kunhan ottaa ensin pienen tuumintatauon.
Morgan: Hah hah, seuraavasta pullosta lohkeaa sitten isompi siivu jokaiselle!
Sokru: Juomavalintasi ja -tapasi ovat rahvaanomaiset, merten ja vakojen kyntäjä, mutta niin ovat minunkin. Uimamaisteritason filosofin maksani on katsos koulittu kovalla kaulimella ja niin monella agoralla, ettei tätä toogaveijaria ihan heti pullauteta ulos näistä henkien mittelöistä. Minun pääni keikkuu viimeisenä pinnalla, vaikka uitettaisiin missä keitoissa. Mutta voisihan tähän väliin nauttia amforan viiniä, kun tuo rommi tuppaa janottamaan.
Minä: Rommia ja palanpainikkeeksi viiniä, huh huh tätä ruokavaliota. Tässä kohtaa voisi hyvin heittää huiviin pari kanakoria.
Sokru: Kuulehan nyt Erisin oppipoika, kun ylhäältä puhuu ääni. Kun on isojen nimien kanssa liikenteessä, on syytä tottua siihen, että täällä ei himmailla niin kauan kuin lyhdyissä liekki lepattaa. Vannon vaikka käsi Pallas Athenen pyllyllä, tämä on yhtä tosi kuin sandaaleissani lukee ”krokotiilit”. Eikä nämä näytä yhtään krokotiileiltä eikä kyllä krokotiilin nahaltakaan. Pidetäänkö muuten täälläpäin kanoja koreissa? Kätevää.
Minä: Joopa joo, viekää te, niin minä vikisen. Tai siis maksa vikisee.
Morgan: Juuri niin, laivapoika, nyt puhut asiaa. Tuosta tuoppi täyteen rommia, tummaa kuin tulisen espanjattaren karvakolmio.
Minä: Paina kaasua, Morgan.
Morgan: Jaa häh? Eihän nyt seurassa piereskellä. Tai no, miesseurassa toki.
Sokru: Eikä pesemättömällä pensselillä sudita. Olinkin jo unohtaa pääasian tässä iloisessa kevyessä kielenkostutuksessa. Onneksi kapu muistutti siitä tärkeimmästä, mikä pitäisi olla aina mielessä. Toogan alla malttamaton filosofian merkkipaalu odotteleekin kaikessa komeudessaan tilaisuutta päästä jakamaan aforismejaan mahdollisimman monelle nymfille. Näyttää noita seireeneitä riittävän tähänkin majataloon, vaikkakin liukkaammissa liemissä liotetut pullokeijut ovat paremmin edustettuina.
Morgan: Kyllä meikäläisillä sepalussäilän käytön mestareilla pitäisi olla esteettisempää seuraa kuin pelkkiä ahavoituneita karvahanureita.
Minä: Unohtamatta sanan säilää, jonka pitäisi myös vedota vosuihin, lukuun ottamatta kännikanoja. Pidä nyt Sokru kuitenkin se toteemipaalusi vielä jemmassa toogan alla, ettei tarvitse ottaa ajolähtöä täältä. Mutta ennen kuin teette seuraavaa siirtoa, niin pitäisi saada Santtu hereille. Eihän kaveria jätetä, vaikka olisikin ruotsalainen, ja kehno viinapää.
Sokru: Ehdin jo unohtaa svedueverstin olemassaolon, kun herra oli niin hissukseen.
Morgan: Ei sammuneena kovin kovaa mökää pidetä. Taitaa se vähän rohista, joten ainakin hengissä on.
Sandels: Va fan? Joko ruotsinlaiva lähti satamasta?
Sokru: Ei, vaan Vasa-laiva, keikaroiva käkkäräpää.