Tee palvelus ja hyppää seuraavan junan alle.
Noh noh, lausui hän isällisesti ja jatkoi: tällaista neuvoa ei saisi antaa kenellekään. Varsinkin maassa, jossa itsetuhoisuus on omaa luokkaansa, täytyy olla hyvin varovainen, millaisia ohjeita antaa hauraille ihmispoloisille, joilla psyyke voi leikata kiinni minä hetkenä hyvänsä. Joillakin voi leikata kiinni jo siitä, että joku viisasteleva pikkusielu muodostelee edellisenkaltaisia pilkuntäyteisiä virkkeitä. On kuitenkin aika korjata ohjetta:
Tee palvelus ja hyppää seuraavaan junaan.
Näin se menee: matkailu avartaa aina (ja ”säästöpankki auttaa aina”, sanoi tajunnanvirta). Jos ei ulkomaan matkailu nappaa, niin on kotimaassakin koluttavaa. Mikä tahansa matkailu avartaa enemmän kuin makailu. Eikä sitä palvelusta tarvitse tehdä muille, vaan tekee sellaisen itselle ja lähtee katselemaan vähän uusia paikkoja. Itsekin olen aika paha tupajumi, joka ei tiedä riittävästi edes kotiseudustaan. Toki juna ei ole edullisin vaihtoehto siirtymätaipaleille, kiitos VR:n, mutta ehkä mukavin ja nopein – riippuu tietty määränpäästä. VR:n nopeudestakin voisi heittää monta herjaa, mutta en jaksa tällä kertaa sortua niin halpoihin trikkeihin.
Määränpäätäkään ei tarvitse pohtia. Sen kun lähtee vain johonkin suuntaan ja katsoo minne päätyy. Joku hortoilija sanoi joskus, että päämäärä ei ole tärkeintä, vaan matka. Lause on varmaan tulkittavissa hieman laajemmassa mittakaavassa kuin koskemaan pelkästään konkreettista matkustelua. Joskus muinoin kuulin legendan joistakin kavereista, jotka reissasivat kesän niin, että he bilettivät koko yön ja aamuvarhaisella raahautuivat johonkin junaan ja heräsivät jostain toisesta kaupungista. Ja siellä toistivat saman kuvion, ja niin edelleen.
maanantai 10. joulukuuta 2012
keskiviikko 5. joulukuuta 2012
Herne-maissi-paprika -bisnestä
Otetaan joka talouden yleisen hyväksynnän ansainnut perusvihannes, hämmentävä sekasikiö nimeltään herne-maissi-paprika. Kuvittelisi, että tällaisen vihannessekoituksen osanottajat olisivat järjestäneet keskinäiset suhteensa tasa-arvoisesti. Tahtoo sanoa, että kutakin vihannesta olisi pussissa yhtä paljon eli noin 33,3333333333 %. Eipä tietenkään ole. Apetit-valmistajalla suhdeluvut ovat herne 50 %, maissi 36 % ja paprika 14 %. S-ryhmän Rainbow’lla jako menee herne 60 %, maissi 30 % ja paprika 10 %. Herneet, nuo vittumaiset pikku viherpiiperöiset, suorittavat julmaa inkvisitiotaan kauppojen pakastealtaissa.
Väistämätön, looginen, kronologinen ja melankolinen johtopäätös on, että herneiden osuus pakastevihanneksissa on suuri siksi, että herneet ovat edullisempia kuin maissit ja paprikat. Valmistaja pyrkii tällaisella toiminnalla kustannussäästöihin ja samalla omistajiensa hyvinvoinnin lisäämiseen. Tuotantotoiminnassa pyritään käyttämään raaka-aineita mahdollisimman taloudellisesti, koska se on tehokasta toimintaa. Hemapa-tuotteessa asialle ei voi mitään, koska se on alan käytäntö. Tai voi sittenkin: osta pussi herneitä, pussi maissia ja pussi paprikaa. Tai vielä parempi: osta tuoreita vihanneksia. ”Fresh ingredients”, sanoi Gordon Ramsay.
Valmistaja tinkii surutta raaka-aineiden laadusta niin kauan kuin on varmaa, että asiakkaat eivät sitä huomaa. Jos mennään sen rajan yli, että laadusta tinkimisen on mahdollista vaikuttaa kulutuskäyttäytymiseen, on kyseessä tietoinen riskinotto.
Herne-maissi-paprikassa laatu näyttäytyy kahdelta kantilta. Ensinnäkin herneiden suhteellinen osuus määrittelee laatua. Onhan se kuluttajan kannalta hieman erikoista, että mainittua tuotetta ostaessa puolet tuotteesta on hernettä. Vitutus saattaa kasvaa, jos herneitä on reipas enemmistö ja maissinjyviä ja paprikanpaloja näkyy vain siellä täällä. Mutta tietenkin kansa ostaa Rainbow’ta, koska se on hieman edullisempaa kuin Apetit. Halpisvihannekset voi kivasti sijoittaa kaljalaatikoiden päälle. Jäähdyttävät oluet valmiiksi.
Kuinka moni tihrustelee tuoteselostetta takapuolelta, puhumattakaan siitä, että vertailisi tuotteita pakastealtaan äärellä? Mieletöntä touhua. Jos siinä lukee herne-maissi-paprika, niin silloin se jumalauta on herne-maissi-paprikaa! Mutta missä kulkee hernepitoisuuden kipuraja ihmisillä? Onko se 70 % vai jopa 80 %? Nimeksi pitäisi vaihtaa HERNE-maissi-paprika tai herne-herne-herne-maissi-paprika.
Toinen näkökulma laatuun on, että herneet, maissit ja paprikat ovat kelpo tavaraa, siis kuranttia. Siinä vaiheessa, kun kastikkeen seassa lilluu jotain ruskeita könttejä, on ylitetty kuluttajan sietokynnys. Onneksi tällaista ei ole sattunut näköpiiriin kovin usein. Ehkä Euroshoppereissa, mutta nehän eivät olekaan ruokaa.
Vihannespusseissa laadun huononeminen on vielä kohtuullisen helppoa havaita, mutta annas olla, jos katsotaan vaikka tietokonetta. Kuka nyt avaisi tietokonetta ja tiirailisi, millaisia komponentteja on käytetty. Ja vaikka sen tekisikin, niin sittenkin pitäisi olla perehtynyt asiaan, jotta ymmärtäisi, ovatko osat laatukamaa vai jotain törkeää rupua. Tietokoneiden mainoksissa luetellaan kyllä käytettyjä osia, mutta sekään ei tuo varmuutta, koska samat valmistajat tuottavat samaan aikaan eliittikomponentteja sekä bulkkiroskaa.
Palataan herne-maissi-paprikaan. Laadusta voi tinkiä ja varmasti tingitään niin kauan kuin siitä ei jää kiinni. Monet tinkivät kiinnijäämisen uhallakin. Risky business nääs. Toisessa ääripäässä luvataan premiumia ja toisessa Euroshopperia, mutta kuka takaa, mitä loppujen lopuksi saa? Kädet ristiin ettei ainakaan ruokamyrkytystä tai GM-vihanneksia.
Väistämätön, looginen, kronologinen ja melankolinen johtopäätös on, että herneiden osuus pakastevihanneksissa on suuri siksi, että herneet ovat edullisempia kuin maissit ja paprikat. Valmistaja pyrkii tällaisella toiminnalla kustannussäästöihin ja samalla omistajiensa hyvinvoinnin lisäämiseen. Tuotantotoiminnassa pyritään käyttämään raaka-aineita mahdollisimman taloudellisesti, koska se on tehokasta toimintaa. Hemapa-tuotteessa asialle ei voi mitään, koska se on alan käytäntö. Tai voi sittenkin: osta pussi herneitä, pussi maissia ja pussi paprikaa. Tai vielä parempi: osta tuoreita vihanneksia. ”Fresh ingredients”, sanoi Gordon Ramsay.
Valmistaja tinkii surutta raaka-aineiden laadusta niin kauan kuin on varmaa, että asiakkaat eivät sitä huomaa. Jos mennään sen rajan yli, että laadusta tinkimisen on mahdollista vaikuttaa kulutuskäyttäytymiseen, on kyseessä tietoinen riskinotto.
Herne-maissi-paprikassa laatu näyttäytyy kahdelta kantilta. Ensinnäkin herneiden suhteellinen osuus määrittelee laatua. Onhan se kuluttajan kannalta hieman erikoista, että mainittua tuotetta ostaessa puolet tuotteesta on hernettä. Vitutus saattaa kasvaa, jos herneitä on reipas enemmistö ja maissinjyviä ja paprikanpaloja näkyy vain siellä täällä. Mutta tietenkin kansa ostaa Rainbow’ta, koska se on hieman edullisempaa kuin Apetit. Halpisvihannekset voi kivasti sijoittaa kaljalaatikoiden päälle. Jäähdyttävät oluet valmiiksi.
Kuinka moni tihrustelee tuoteselostetta takapuolelta, puhumattakaan siitä, että vertailisi tuotteita pakastealtaan äärellä? Mieletöntä touhua. Jos siinä lukee herne-maissi-paprika, niin silloin se jumalauta on herne-maissi-paprikaa! Mutta missä kulkee hernepitoisuuden kipuraja ihmisillä? Onko se 70 % vai jopa 80 %? Nimeksi pitäisi vaihtaa HERNE-maissi-paprika tai herne-herne-herne-maissi-paprika.
Toinen näkökulma laatuun on, että herneet, maissit ja paprikat ovat kelpo tavaraa, siis kuranttia. Siinä vaiheessa, kun kastikkeen seassa lilluu jotain ruskeita könttejä, on ylitetty kuluttajan sietokynnys. Onneksi tällaista ei ole sattunut näköpiiriin kovin usein. Ehkä Euroshoppereissa, mutta nehän eivät olekaan ruokaa.
Vihannespusseissa laadun huononeminen on vielä kohtuullisen helppoa havaita, mutta annas olla, jos katsotaan vaikka tietokonetta. Kuka nyt avaisi tietokonetta ja tiirailisi, millaisia komponentteja on käytetty. Ja vaikka sen tekisikin, niin sittenkin pitäisi olla perehtynyt asiaan, jotta ymmärtäisi, ovatko osat laatukamaa vai jotain törkeää rupua. Tietokoneiden mainoksissa luetellaan kyllä käytettyjä osia, mutta sekään ei tuo varmuutta, koska samat valmistajat tuottavat samaan aikaan eliittikomponentteja sekä bulkkiroskaa.
Palataan herne-maissi-paprikaan. Laadusta voi tinkiä ja varmasti tingitään niin kauan kuin siitä ei jää kiinni. Monet tinkivät kiinnijäämisen uhallakin. Risky business nääs. Toisessa ääripäässä luvataan premiumia ja toisessa Euroshopperia, mutta kuka takaa, mitä loppujen lopuksi saa? Kädet ristiin ettei ainakaan ruokamyrkytystä tai GM-vihanneksia.
tiistai 27. marraskuuta 2012
Ei-mistään kotoisin, matkalla ei-minnekään
Pieni kirjallisuuspiiri palaa preerialta tukka hulmuten ja kalsareissa hiekkaa perinteisten jarristen lisäksi. Kiinan keisarikin ratsastaa rinnalla. Vaan kun keisarilla ei ole hevonen hallinnassa, niin ratsupa heittää hänet selästään maahan. Naps, kun niska katkeaa, mistä Kiina nyt uuden keisarin saa?
Jantso Jokelin kirjoitti kirjan nimeltä Matkaopas ei-minnekään. Kirja sisältää esseitä. Tämän tiedon pitäisi nostattaa kauhunsekaisia irvistyksiä kaikille niille, jotka ovat äidinkielen tuntinsa lusineet. Muinaisessa peruskoulussa esseenkirjoitustehtävät kulkivat periaatteella ”kirjoita essee aiheesta, josta et tiedä mitään”. Tietämättömyys johtui lapsen oikeudesta olla lapsellinen ja siitä seuranneesta valveutumattomuudesta. Ilmankos syntyy traumoja esseisiin tai koko kirjoittamiseen. Vain eturivin välkyt ja bullshit-bingon kestovoittajat selvisivät aiheista kuivin jaloin. Laudatur-tason esseisti Jokelin tuntee aiheensa ja hoitaa kirjoitelmatyypin kotiin, ikään kuin hän olisi jotenkin pienen kirjallisuuspiirin tunnustusta (tumputusta?) kaivannut.
Jokelin on kirjallisuuspiiriä 10 vuotta nuorempi pojankoltiainen, mutta henkisesti 10 vuotta vanhempi. Silti kirjallisuuspiiri tahtoo väkisinkin tarkkailla tekstejä hieman setämäisesti. Kyynisyyden kyllästämille verkkokalvoille ponnahti kirjasta vain yksi selvästi poikamainen sepitys otsikolla Mystiikan loppu, jossa 26-vuotias kirjailija ruikuttaa elämänsä rakkauden perään. Loppuosa onkin panomies-henkselien paukutusta ja romanttisiin päiväuniin taipuvaisten tyttösten tyhmyyden hämmästelyä. Eiköhän niitä ”elämänsä rakkauksia” kirjailijan oraalle vielä ilmaannu. Mutta yhtä kaikki, kyseinen essee on sangen viihdyttävää luettavaa.
Viihdyttävää luettavaa ovat myös lähestulkoon kaikki muutkin Jokelinin esseet. Kirjan ideana on pääosin funtsia ihmisen suhdetta matkailuun ja johdattaa lukijat ”lähimatkailuun”, eli yleiseen haahuiluun kaupunkien syrjäkujilla, hylätyissä rakennuksissa ja lähiseutujen pikkutaajamissa. Jalkojen liikuttava voima on avainasemassa. Jokelin tykkää urbaanista löytöretkeilystä ja reppu selässä vaeltamisesta siellä sun täällä. Ulkomaille suuntautuvat travellerit ja normituristit Jokelin nimeää parasiiteiksi, vaikka myöntää itsekin syyllistyneensä syntiin. Jokelin saa myytyä idean ainakin pienelle kirjallisuuspiirille.
Jos nyt saa suositella, niin suositellaan. Saako lähettää myös terveisiä? Jos et kestä lukea koko kirjaa, niin lue edes neljä ensimmäistä esseetä. Niistä irtoaa ajateltavaa. Ja tietty aiemmin mainittu Mystiikan loppu (paitsi jos olet nainen). Metsäporno-essee muuten herätti hauskoja muistoja. Sitten pakolliset siteeraukset:
”Suomalais-ugrilaisessa kulttuurissa kulkeminen ei ole yhtä vapauttava elämys. Suurimman osan vuodesta huoleton maisemaan eksyminen merkitsee hypotermiaa.”
”Erään hokeman mukaan keskiluokka on olemassa, jotta he tekisivät kaikki työt, ja köyhät ovat kaiken pohjalla, jotta keskiluokka muistaisi käydä töissä. Opiskelusta on tullut tulikoe, joka opettaa ennen kaikkea asumaan surkeasti, huijaamaan hakemuksissa ja pinnistelemään kovemmin, jotta koirankoppielämä jonain päivänä loppuisi. Muille se tarjoaa muistutuksen siitä, minkä takia elämässä on kannattanut tehdä rahaa, mennä naimisiin ja välttää kulttuuriin ja taiteeseen liittyviä koulutusohjelmia. Elämänsä ja huonejärjestyksensä vakiinnuttaneet keski-ikäiset tarkkailevat usein suorastaan nälkäisinä toisaalta opiskelijaelämän askeettisuutta ja köyhyyttä, toisaalta yöelämään ja liikkuvuuteen purkautuvaa nuoruuden riemua.”
”Rakastan kävelemistä yli kaiken siksi, ettei siihen liity teoriaa eikä muita reunaehtoja kuin maaston ja jaksamisen asettamat rajoitukset. Kävelyretken vallankumouksellisuuteen liittyy mielestäni sekin, ettei sen tarvitse kulkea pitkospuita pitkin vaaramaisemien topeliaaniseen mammankehtoon.”
Jälkikirjoitus: Jos kirja kiehtoi, niin lisäjänskää saa, kun hakee Turun ylioppilaslehden eli tylkkärin arkistoista Jokelinin artikkelit ja kolumnit, joihin moni esseistä pohjautuu.
Toinen jälkikirjoitus: Olisi mielenkiintoista, jos Jokelin kirjoittaisi esseensä uusiksi 10 vuoden kuluttua. Onko silloin periaatteet myyty, onko Jokelin päätynyt tympeään keskiluokkaputkeen Babylonin orjaksi ja onko hän kuuliaisesti lähtenyt vaimonsa kanssa pakettimatkalle Teneriffalle?
Jantso Jokelin kirjoitti kirjan nimeltä Matkaopas ei-minnekään. Kirja sisältää esseitä. Tämän tiedon pitäisi nostattaa kauhunsekaisia irvistyksiä kaikille niille, jotka ovat äidinkielen tuntinsa lusineet. Muinaisessa peruskoulussa esseenkirjoitustehtävät kulkivat periaatteella ”kirjoita essee aiheesta, josta et tiedä mitään”. Tietämättömyys johtui lapsen oikeudesta olla lapsellinen ja siitä seuranneesta valveutumattomuudesta. Ilmankos syntyy traumoja esseisiin tai koko kirjoittamiseen. Vain eturivin välkyt ja bullshit-bingon kestovoittajat selvisivät aiheista kuivin jaloin. Laudatur-tason esseisti Jokelin tuntee aiheensa ja hoitaa kirjoitelmatyypin kotiin, ikään kuin hän olisi jotenkin pienen kirjallisuuspiirin tunnustusta (tumputusta?) kaivannut.
Jokelin on kirjallisuuspiiriä 10 vuotta nuorempi pojankoltiainen, mutta henkisesti 10 vuotta vanhempi. Silti kirjallisuuspiiri tahtoo väkisinkin tarkkailla tekstejä hieman setämäisesti. Kyynisyyden kyllästämille verkkokalvoille ponnahti kirjasta vain yksi selvästi poikamainen sepitys otsikolla Mystiikan loppu, jossa 26-vuotias kirjailija ruikuttaa elämänsä rakkauden perään. Loppuosa onkin panomies-henkselien paukutusta ja romanttisiin päiväuniin taipuvaisten tyttösten tyhmyyden hämmästelyä. Eiköhän niitä ”elämänsä rakkauksia” kirjailijan oraalle vielä ilmaannu. Mutta yhtä kaikki, kyseinen essee on sangen viihdyttävää luettavaa.
Viihdyttävää luettavaa ovat myös lähestulkoon kaikki muutkin Jokelinin esseet. Kirjan ideana on pääosin funtsia ihmisen suhdetta matkailuun ja johdattaa lukijat ”lähimatkailuun”, eli yleiseen haahuiluun kaupunkien syrjäkujilla, hylätyissä rakennuksissa ja lähiseutujen pikkutaajamissa. Jalkojen liikuttava voima on avainasemassa. Jokelin tykkää urbaanista löytöretkeilystä ja reppu selässä vaeltamisesta siellä sun täällä. Ulkomaille suuntautuvat travellerit ja normituristit Jokelin nimeää parasiiteiksi, vaikka myöntää itsekin syyllistyneensä syntiin. Jokelin saa myytyä idean ainakin pienelle kirjallisuuspiirille.
Jos nyt saa suositella, niin suositellaan. Saako lähettää myös terveisiä? Jos et kestä lukea koko kirjaa, niin lue edes neljä ensimmäistä esseetä. Niistä irtoaa ajateltavaa. Ja tietty aiemmin mainittu Mystiikan loppu (paitsi jos olet nainen). Metsäporno-essee muuten herätti hauskoja muistoja. Sitten pakolliset siteeraukset:
”Suomalais-ugrilaisessa kulttuurissa kulkeminen ei ole yhtä vapauttava elämys. Suurimman osan vuodesta huoleton maisemaan eksyminen merkitsee hypotermiaa.”
”Erään hokeman mukaan keskiluokka on olemassa, jotta he tekisivät kaikki työt, ja köyhät ovat kaiken pohjalla, jotta keskiluokka muistaisi käydä töissä. Opiskelusta on tullut tulikoe, joka opettaa ennen kaikkea asumaan surkeasti, huijaamaan hakemuksissa ja pinnistelemään kovemmin, jotta koirankoppielämä jonain päivänä loppuisi. Muille se tarjoaa muistutuksen siitä, minkä takia elämässä on kannattanut tehdä rahaa, mennä naimisiin ja välttää kulttuuriin ja taiteeseen liittyviä koulutusohjelmia. Elämänsä ja huonejärjestyksensä vakiinnuttaneet keski-ikäiset tarkkailevat usein suorastaan nälkäisinä toisaalta opiskelijaelämän askeettisuutta ja köyhyyttä, toisaalta yöelämään ja liikkuvuuteen purkautuvaa nuoruuden riemua.”
”Rakastan kävelemistä yli kaiken siksi, ettei siihen liity teoriaa eikä muita reunaehtoja kuin maaston ja jaksamisen asettamat rajoitukset. Kävelyretken vallankumouksellisuuteen liittyy mielestäni sekin, ettei sen tarvitse kulkea pitkospuita pitkin vaaramaisemien topeliaaniseen mammankehtoon.”
Jälkikirjoitus: Jos kirja kiehtoi, niin lisäjänskää saa, kun hakee Turun ylioppilaslehden eli tylkkärin arkistoista Jokelinin artikkelit ja kolumnit, joihin moni esseistä pohjautuu.
Toinen jälkikirjoitus: Olisi mielenkiintoista, jos Jokelin kirjoittaisi esseensä uusiksi 10 vuoden kuluttua. Onko silloin periaatteet myyty, onko Jokelin päätynyt tympeään keskiluokkaputkeen Babylonin orjaksi ja onko hän kuuliaisesti lähtenyt vaimonsa kanssa pakettimatkalle Teneriffalle?
perjantai 26. lokakuuta 2012
Päivän rezepti
Menkää itseenne älkääkä tulko takaisin.
Ei vainen. Saatte te tulla takaisin, mutta sillä ehdolla, että opitte itsestänne jotain. Minä menen itseeni harva se päivä. Joskus voin eksyä itseeni pitkäksikin aikaa, mutta kyllä sieltä uidaan selville vesille ennemmin tai myöhemmin. Onnekseni olen kohtuuhyvä uimari.
Oikeastaan perutaan koko juttu. Muiden neuvominen on turhaa hommaa. Tai kohdistetaan neuvo vain itselle. Eli otetaas uudestaan toisellekin jalalle:
Mene itseesi – äläkä tule takaisin ennen kuin olet ymmärtänyt itsestäsi jotain.
Hyi minua. Näyttipä rumalta sisällä. Opin, että sisäelimet ovat syystä sisäelimiä. Eivät ole kaunista katseltavaa. Sielukin oli mustempi kuin ketjupolttajan keuhkot.
Ei vainen. Saatte te tulla takaisin, mutta sillä ehdolla, että opitte itsestänne jotain. Minä menen itseeni harva se päivä. Joskus voin eksyä itseeni pitkäksikin aikaa, mutta kyllä sieltä uidaan selville vesille ennemmin tai myöhemmin. Onnekseni olen kohtuuhyvä uimari.
Oikeastaan perutaan koko juttu. Muiden neuvominen on turhaa hommaa. Tai kohdistetaan neuvo vain itselle. Eli otetaas uudestaan toisellekin jalalle:
Mene itseesi – äläkä tule takaisin ennen kuin olet ymmärtänyt itsestäsi jotain.
Hyi minua. Näyttipä rumalta sisällä. Opin, että sisäelimet ovat syystä sisäelimiä. Eivät ole kaunista katseltavaa. Sielukin oli mustempi kuin ketjupolttajan keuhkot.
maanantai 8. lokakuuta 2012
Arki alkaa A:lla
Aamu ajaa ajatukset arkiseen aherrukseen. Autuus antaa armon ahdistukselle. Aloitamme ahkeroimisen auttaaksemme ansioitamme. Angstin aallot agitoivat asemiamme. Autan armeijan apinaa ammuksella. ”Askeleemme ammentavat ajastamme”, aprikoi antilooppi ammeessa. Anoppi apinoi alituiseen alligaattoria. Ajatuksissani ahmin antaumuksella avokadoa. Antabusta ahdinkoon, avot!
Alkukirjoitus: Antti ajattelee anustaan Annankadulla. Ajatus ahdistaa Anttia.
– Peruskoulun aapinen seksuaalisesti patoutuneille, sivu 6, Gummerus 1983.
Pitäisiköhän pyrkiä takaisin raiteille?
Jälkikirjoitus: Ei kannata pyrkiä takaisin raiteille, jos vastakkaisesta suunnasta on tulossa juna. Joskus tekee hyvää samoilla puskissa ja uida syvissä vesissä. Ojan ja ilon kautta!
Lopuksi haluan kiittää Juicea alusta. Kiitti.
Alkukirjoitus: Antti ajattelee anustaan Annankadulla. Ajatus ahdistaa Anttia.
– Peruskoulun aapinen seksuaalisesti patoutuneille, sivu 6, Gummerus 1983.
Pitäisiköhän pyrkiä takaisin raiteille?
Jälkikirjoitus: Ei kannata pyrkiä takaisin raiteille, jos vastakkaisesta suunnasta on tulossa juna. Joskus tekee hyvää samoilla puskissa ja uida syvissä vesissä. Ojan ja ilon kautta!
Lopuksi haluan kiittää Juicea alusta. Kiitti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)