Sysmän Nuoramoisissa naapurimökin kahvipöydässä vuonna 1988, tai 1989, tai 1987, tai jonakin vuonna. Naapurimökin poika Juha (nimeä ei muutettu) maukuu: ”Mut äiti, mä en pysty lopettaa pullan syömistä!” Juha oli kietaissut kitaansa jo ties kuinka monta pullapitkon palaa, mutta ei saa tarpeekseen. Juhassa on näkynyt jo tovin, että pulla sekä monen monituinen muu mössö on maistunut jo pidemmän aikaa. Niinpä serkkuni ja minä annamme Juhalle uuden lempinimen Pullamössö. Yllättäen Juha ei tykkää siitä. Hän ruikuttaa serkulleni, kuinka aiemmin kesällä he kutsuivat toisiaan ässiksi, mutta kuinka nyt on ääni kellossa muuttunut. Niin se vain käy takin kääntö poikapiirissä. Tilanne kärjistyy lopulta siihen, että Juha valittaa äidilleen, joka vuorostaan käy selventämässä vanhemmillemme, että Juhaa ei saa kutsua pullamössöksi. Vanhemmat teroittavat, että jatkossa Juhan kutsuminen kuvaavalla lempinimellä ei tule kyseeseen. The end.
Legendaarinen Kværnerin (Masa-Yardsin) telakkajohtaja Martin ”Iso-Masa” Saarikangas nimesi vuonna 1993 edustamamme X-sukupolven (suurin piirtein 1970-luvulla syntyneet) kuvaavammin pullamössösukupolveksi, koska katsoi meidän päässeen liian helpolla kaikesta. Hän oli ilmeisesti havainnut nuoremmissa ikäluokissa selkärangattomuutta. Oli nautittu överit hyvinvointiyhteiskunnasta ja nousukaudesta, mikä oli valmistellut sukupolvemme astumaan työelämään housut nilkoissa, tai vähintäänkin puolitangossa. Pullaa oli työnnetty joka suunnasta suut, korvat ja ruskea reikeli täyteen. Onneksi puolustukseni voi tukeutua siihen, että seuraava sukupolvi on ollut aina selkärangattomampi kuin edellinen, vrt. y-sukupolvi, z-sukupolvi, uusavuttomuus, elämyspakkomielteisyys, sitoutumiskyvyttömyys, ”täytyy olla kivaa” -mentaliteetti, jne. Saakelin saamattomat loiset. Kyllä Iso-Masa pyörisi haudassaan, mutta ei pyöri, koska ei ole kuollut.
Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä rakentui uusi uljas Suomi, jonka hedelmiä X-sukupolven penskat saivat nauttia täysin siemauksin. Aikuisiksi varttuneet suuret ikäluokat pääsivät orkestroimaan kulutusjuhlia. 80-luvulla meni lujaa. Työtä piisasi ja tuohta vuoltiin. Vanhempani vaihtoivat auton uuteen aina kolmen vuoden välein, vaikkei edellisellä ollut ajettu 30 000 kilometriä enempää. Mutta täytyi vaihtaa aina uuteen. Äiti kävi Espanjan tai Kreikan aurinkorannoilla pari kertaa vuodessa. Kulttuurielämyksiä hän kävi hakemassa sellaisista kohteista kuin Mallorca, Costa del Sol, Playa del Ingles, Puerto de la Cruz, Fuerteventura ja Rhodos. Sain matkustella ruotsinlaivalla jatkuvasti ja ilmaiseksi, koska äitini oli laivalla töissä. Sen seurauksena (henkilökuntahinnat) karkkia oli kotona hyllyt notkollaan, kuten myös alkoholia, Bregottia, Kallen kaviaaria ja Marlboro-kartonkeja. Äiti röökasi aina sisällä – golden 80’s – ja sivisti itseään jatkuvalla syötöllä Harlekiini- ja Ruusu-sarjan ”rakkausromaaneilla”, joiden eroottisia kohtauksia kävin salaa lukemassa vaatehuoneessa. Minulla taas oli hyllyt notkollaan Aku Ankan taskareita, Matchboxeja, Legoja ja leikkipyssyjä. VHS-nauhuri surisi viimeistä päivää, kun kaikki ohjelmat piti nauhoittaa ja kaikki mahdolliset videot vuokrata R-kioskin VIP-videoklubista. Videonauhurin kanssa samoilla tietämillä ilmestyi kotiin myös hämmentävä maailmanluokan ihme: mikroaaltouuni, jonka vanavedessä alkoi taivaasta pudota mannaa, nimittäin Saarioisten roiskeläppäpitsoja. Lisää mössöä lapsille, jee! Kävimme yhtenä talvena isän kanssa moikkaamassa samaisia mökkinaapureita Lahden Tiirismaalla, jonne he olivat pysäköineet omakotitalon kokoisen Solifer-asuntovaununsa. Siellä he kököttivät neonvärisissä lasketteluhaalareissaan ja trendikkään kammottavissa moon bootseissaan ja kävivät vähän skimbailemassa Tiirismaan rinteessä. 80-luvulla syntyi myös juppi-ilmiö (yup(pie) = young urban professional), jossa raha ja omaisuus oli korkein jumala ja sen täytyi näkyä kaikessa. Tuo ilmiö variaatioineen toistaa itseään katkeamattomana ketjuna vuosikymmenestä toiseen, nimitys vain vaihtuu.
Kuinkas sattuikaan, Tiirismaan laskettelukeskus lopetettiin 1997 ja koko rinne on kasvanut jo kokonaan umpeen. Enpä tiennyt asiaa, kuin nyt. 90-luvun lamakautena ei mennyt enää kovinkaan lujaa. Tai meni, mutta alamäkeen, ja joku ehti saneerata hiihtohissinkin, joka olisi vienyt takaisin ylös.
perjantai 30. lokakuuta 2020
Pullamössöt
perjantai 16. lokakuuta 2020
Pudding sång
Och alla sjunger med!
Jag vill alltid äta pudding
Pudding är så vackert ja läckert
Pudding är min favorit
Pudding, pudding, pudding
Choklad eller vanilj eller soja eller huvudstad
Jag vill själv vara en pudding
Du kan lita på min pudding
Pudding bor med mig
Pudding är också Ingvar Kamprad
Och naturligtvis Tre Kronor
Pudding, pudding, pudding
Tror du att jag blir galen utan pudding
Så du kan fråga puddingen
Min svenska är dålig
Etersom jag har inte ätit pudding tillräckligt
Jar har också pudding på fickan
Men vad gör pudding på skorna?
Pudding, pudding, pudding
Värför i helvete sjunger jag om pudding
Pudding är så svårt att sjunga
Jag minns inte vad min pudding heter
Pudding är lite folkshemmet
Det finns också andra pudding till exempel samhället
Jag äter pudding från tårna
Pudding, pudding, pudding
Tomas Ledin och Eva Dahlgren vet pudding
Pudding snackar flytande rikssvenska
Nu börjar pudding tid
Det är för sent att förstå pudding
Det menar att pudding seglar förbi
Men du kan inte köra bil utan pudding
Pudding, pudding, pudding, pudding, pudding, pudding, pudding, slut
perjantai 9. lokakuuta 2020
Mankka
Ei, ei ja vielä kerran ei. Ja ei. En ole kertomassa mitään Espoon kaupunginosasta Mankkaasta, joten hiivi sinä kotiseutufanittava kehäkolmosen sisäpuolinen pyllynhaistelija takaisin sinne kullalla pinnoitettuun kivenkoloosi. Tämä juttu kertoo mankasta eli mankkarista eli lempinimellään kivikauteen viittaavasta magnetofonista, jota kansantajuisemmin kasettinauhuriksi/-soittimeksi kutsuttiin. Sellaisia oli minullakin: ainakin tupladekillä varustettu Grundig, Sonyn Walkman -kannettava, Philipsin näyttävät wOOx-teinipoppisterkat (tupladekki tietty ja kolmen CD:n karusellikelkka! Nannaa mannaa!) ja Sonyn futuristinen boomblastermankkari. Sekä tietty virallisesti isän huikea erillishifistereojärjestelmä Technics, josta löytyi myös tupladekki kaikilla mausteilla. Eikä mikään laimenna sitä tosiasiaa, kuinka raivostuttavan epäluotettava ja vikaherkkä tuomiopäivän kone mankkari oli.
Mankkari oli periaatteessa ihan hyvä ajatus. Aloitin musiikinkuunteluharrastukseni 90-luvun alussa, jolloin joka joosepilla ei ollut vielä CD-soitinta, esim. minulla. Kuitenkin älppärit eli LP-levyt olivat jo tuolloin naurettavan vanhanaikaisia ja kömpelöitä, joten kasetti oli minulle näppärä ja edullinen vaihtoehto syventyä musiikin taikamaailmaan. Sonylla ei ollut LP-Walkmania. Ensimmäiset rehellisesti rahalla ostetut kassut olivat Miljoonasateelta (Lelukaupan häät), Scorpionsilta (Crazy World) ja Eppu Normaalilta (Lyömättömät). Tupladekin omistaminen takasi sen, että sai sujuvasti pyöräytettyä kaverin ostokasetista piraattikopion. Todettakoon, että niillä laitteilla äänenlaatu kärsi enemmän tai vähemmän – yleensä enemmän – kopioinnin yhteydessä, toisin kuin CD-levyjen kopioinnissa.
Mankkareissa oli usein myös sisäänrakennettu (surkea) mikrofoni. Joskus muksuna saatettiin selitellä kaikkia tyhmiä juttuja kasetille ja sitten kuunneltiin ja naurettiin omille jutuille. Halvat eivät ole hullujen päivien huvit. Mankkareiden ja c-kasettien mahdollistama helppo äänen nauhoitus antoi loistavan tilaisuuden kaikenlaisten kellaribändien demokasettien tekemiselle ja bootleg-tallenteille. Bootlegit eivät olleet piraattikopioita, vaan luvattomia tallenteita, esim. tyypillisesti bändin keikasta. Joskus jonkun kuuluisan bändin äänityssessioista karkuteille lähteneet julkaisemattomat demot päätyivät bootleg-aarteiksi keräilijöiden kirjahyllyyn. Jos omisti bootlegejä, tienasi sillä tosifanittajan leiman. Jos kopsatut kasetit olivat melkoista äänentoiston raiskausta, niin demojen ja bootlegien rahinat ja tukkoisuudet vasta olivatkin (tietty näissäkin raha ja laatu kulkivat käsi kädessä).
Oli kurjaa, että mankat olivat oikuttelevia veijareita ja yhdessä c-kasetin kanssa tappava parivaljakko. Jotkut laitteet erikoistuivat syömään kasetteja, vaikkei aina tiennyt, kummassa oli enemmän syytä. Oli dekki sitten kallis tai halpa, niin sopivasta suunnasta tuullessa löytyi kasettipesästä kasetin nauha vitsikkäästi tuhannen sykkyrällä. Vaikka nauhan sai kelattua takaisin kasetin sisään, niin ääni oli siitä kohtaa jo vaurioitunut ja seuraavalla yrityksellä nauha oli taas imeytynyt koneistoon. Eräs ikimuistoinen tapaus oli, kun ostin kaupasta Scorpionsin Still Loving You -kokoelmakasetin, eli ihan virallisen julkaisun. Alusta alkaen biisien taustalla kuului mystinen korkea vinkuna, eikä mikään auttanut siihen. Oli muuten ihan todellinen ääni, eikä vain korvien välissä. Se ajoi minut hulluuden partaalle, kun yritin kaikenlaista kikkaa, jotta olisin päässyt sivuäänestä eroon.
Joitakin kasetteja on yhä tallessa, vaikken omista nykyään edes kasettisoitinta. Musiikki on tunneasia. Kotitalouden ylin käskynhaltija pakotti myymään Sonyn boomblasterin, ja se perhana maksoi sentään tonnin markoissa. Oli se tonnin seteli. Näinä aikoina LP ja c-kasetti ovat pompahtaneet marginaalien ja trendinarkkareiden harrastukseksi ja CD:stä on yhä enenevässä määrin muodostumassa lähinnä mittava jäteongelma. CD:n pitää vaipua kunnolla unholaan, jotta se voi uudelleensyntyä tulevien sukupolvien muoti-ilmiönä. Sitten voi taas alkaa myydä tönkön näköisiä CD-soittimia näille flexaaville newwaveretrohipstereille.
Jälkidemoilut: Bootlegistä opin, että termin alkuperä on Yhdysvaltojen kieltolain ajoilta, jolloin viinatrokarit piilottelivat litteitä pirtuastioita pitkävartisissa saappaissaan. Olipa jänskä nippelitieto. Jos nyt joku liikaa pumpulia syönyt pikku höpönassu ei vielä ymmärtänyt, niin bootleg = saapasjalka.
Jälkikelaukset: Pikkumuksuna oli suuri mysteeri, miksi mankan kelausnapeissa luki usein REW ja FF. Vasta paljon myöhemmällä iällä valkeni, että rewind ja fast forward.
Jälkinauhoitukset: Törmäsin vahingossa hauskaan kuva-arvoitukseen, jossa oli c-kasetti ja lyijykynä vierekkäin. Alla oli teksti: ”Nuoriso ei tule koskaan tietämään, mikä yhteys näillä esineillä on.” Minä tiedän, koska olen ollut sen tilanteen edessä joitakin kertoja.
maanantai 28. syyskuuta 2020
Kirjapiirin kummimmat MMT-suositukset
Kyllästyttyään hetkellisesti oman kuvajaisensa tuijottamiseen lammen pinnasta keksi kaikkivoipa kirjapiiri kiinnittää huomion välillä itseensä. Tästä oivalluksesta inspiroituneena päätti pikku piiri (pikku-pikku-bikineissä) luoda kirjallisen silmäyksen MMT-tuotantoon kuluneelta vuosikymmeneltä, jotta arvon kirjoittaja pääsisi nostamaan omaa häntäänsä nähdäkseen, kuinka likainen se perärööri onkaan. Tämä on tiettävästi lajiaan ensimmäinen syväluotaava, ts. kolonoskooppinen, penetroituminen paikoin kryptiseen MMT-materiaaliin. Vaatimattomuuden mukavuusalueelta poistuminen on MMT-toimitukselle mullistava asia, sillä tähän asti sillä on ollut tapana pitää kynttilää vakan alla vähintään siihen asti, kunnes vakka on ihan liekeissä.
Piiri on seurannut läheltä, suorastaan tappituntumalta, MMT:n värikkäitä edesottamuksia koko sen elinkaaren ajalta, joten ylimmälle kirja-auktoriteetille on muodostunut syvällinen ja jopa diippi (hau diip is joor lav?) käsitys kirjallisen tuotannon ylä- ja alamäistä. Vaikka pääsääntöisesti persliukua on harrastettu sujuvasti alamäkeen ja jyrkässä kulmassa, on joskus luiskahtanut joukkoon myös silmäiltävää lukemistoa aikuiseen makuun. Jos ei muuta, niin ainakin kuvat voi katsoa.
Seuraavassa kirjapiirin omaan napalmiin perustuva subjektiivinen käsitys MMT-blogin valonpilkahduksista järjestettynä kronologisesti vanhimmasta uusimpaan. Mitään paremmuusjärjestystä on turha yrittää, sillä komparatiivin ja superlatiivin sovittaminen näihin sepustuksiin on yksinkertaisesti mahdoton yhtälö. Otsikon jälkeen on lisätty lyhyt luonnehdinta, miksi teksti on ylipäätään maininnan arvoinen.
”Mä kuuntelen Jörkkaa – koska hän on oikeassa” (2010) ja ”Mä kuuntelen Jörkkaa, del två” (2013)
Lukeminen kannattaa aina, jos tekstissä mainitaan Jörn Donner. R.I.P. Jörkka (1933–2020).
”Moottorisaha on äijää” (2011)
Tunnustuksellinen ja intohimoinen vuodatus aina tärkeästä aiheesta.
”Kuka tekisi työt, kun minä kehitän itseäni?” (2012)
Paikoittain jotain järkeä plus kivoja kielikuvia. Kaikki tykkäävät riippakivistä.
”Riippumaton” (2012)
Neroutta hipovaa tieteellistä pohdintaa. Tai ainakin hyvin harhautettu.
”Käsi kalsareissa” (2012)
Rohkea, aikaansa edellä ollut ulostulo. Pioneeritoimintaa.
”Herne-maissi-paprika -bisnestä” (2012)
Hämmentävä matematiikan, ekonomian, kotitalouden ja käyttäytymispsykologian oppitunti.
”Koiranomistajien vuodenaika” (2013)
Tyhmimmänkin koiranomistajan luulisi ymmärtävän, että meneillään on sarkasmiin verhoiltu vittuilun vuorisaarna.
”Viimeiset mohikaanit” (2013)
Kossunkostea tribuutti ja muistelo eräästä unholan maille hiipuvasta menneen maailman miestyypistä.
”Neiti Marble ja katkenneen ajatuksen arvoitus” (2013)
Kerrassaan hienostunut kamarinäytelmä.
”Ei mitään hohtoa Outlook-hotellissa” (2014)
Psykedeelinen trippi nimeltä mainitsemattoman ihmisen pään sisään. Loputon ketju piiloviestejä.
”Leijonan osa” (2014)
Hillitön sanallinen ilotulitus ja sekopäinen sillisalaatti, joka pysyy jotenkuten hanskassa loppuun asti. Muistuttaa jotain, mitä ei saa päähänsä. Suomen historian paras loppukaneetti.
”Tulemattomia uutuuksia” (2015)
Nokkelaa sanailua, varsinkin lopun paskajuttu on timanttista paskaa.
”Iso viitonen” (2016)
Kaheli ajatuspieru yhdistää nakit ja persoonallisuusteoria. Ja taas kritiikkiä ruokateollisuudelle.
”Epäonnistuneen lastenkirjailijan testamentti” (2018)
Irtonaista revittelyä ja onnistunut loppukliimaksi.
”Ihan O:na donitsista” (2018)
Perusteellinen vuodatus yksinkertaisesta asiasta kompattuna liiketoiminnan kannattavuuslaskennan oppitunnilla. Pari nokkelaa heittoa.
”Tavallinen työpäivä toimistolla” (2018)
Psykostimulanttien vaikutuksen alaisena kirjoitettu mininäytelmä.
”Lupauksia herättävä kirjoitelma” (2019)
Tiukkaa tykitystä kuluneesta aiheesta. Useampi pikkunäppärä lohkaisu.
”Zen ja pyykinripustamisen taito” (2019)
Itämainen viisaus yhdistettynä Marttaliiton palstaan, toimii.
”Kisumisun muistolle?” (2019)
Valitettavan totuudenmukainen esimerkki ihmisten luisumisesta hullumpaan suuntaan.
”Harrastelijoiden harrasta harrastustoimintaa” (2019)
Jokseenkin kliseinen, mutta eheänä pysyvä irrottelu kansanperinteestä.
Erityismaininta sitkeästi elävien kirjoissa pysyvästä Sokrates eli Sokru -sarjasta (osat I-III 2013, osa IV 2014, osa V 2017 pääosassa Johan August Sandels). Dialogiin on laitettu enemmän paukkuja kuin normaalisti. Pyhän Göstan (Sundqvist) henki on vahvasti läsnä.
maanantai 14. syyskuuta 2020
Täyskymppinä kaksisataa lasissa
Soin ajatuksen, ja toista ehkä puoleen väliin, harkinnalle siitä, mitä mieltä on rummuttaa blogin synttäriä. Eihän se ole elävä olento, eihän? On se. Ei ole. Olenpas. Et ole, ja nyt suu kiinni, Sulevi. On naurettavaa kiillottaa omaa erinomaisuuttaan sillä, että kilistelee omalle blogilleen, ikään kuin siinä olisi mitään ihmeellistä ja massasta poikkeavaa. Sinne se paska uppoaa muun lietteen sekaan eikä nouse ylös. Mutta toisaalta, olenhan toisaalta, kun luo retrospektiivisen katsauksen omaan menneisyyteensä ja tulevaisuuteensa, päätyy höyhenenkevyesti toteamukseen, että ei elämä jakanut (kenellekään) roolia normaalien näytelmään, joten jatketaan, kun kerran tuli jo housuihin 10 vuotta takaperin.
En ole täällä henkistä tyhjyyttä kumisevassa MMT-toimituksessa koskaan kuvitellutkaan rajaavani aihepiirejäni niin, että julkaisuilla olisi jotain yhtenäistä teemaa, saati päivänpolttavuutta, tai välttämättä muutakaan kosketuspintaa yhtään mihinkään. Pikemminkin olen ajatellut blogin toimivan luonnollisesti ja naturistisesti (kirjoitan aina alasti ja naputtelen yhdellä ”sormella”) siten, ettei koskaan tiedä, mitä seuraavaksi tulee. Päähän voi pulpahtaa vaikka mitä mörököllejä, varsinkin silloin, kun hiiret ovat taas käyneet syömässä toimituksen psyykelääkkeet. Tästä seuraa, että välillä voi ilmaantua ihan asiallisiakin asioita (ainakin osittain) käsiteltäväksi, mutta seuraavaksi jotain aivan muuta. ”And now for something completely different”, kuten muinainen Monty Python tokaisi lukemattomia kertoja.
Tajunnanvirtatekniikka on aina ollut kiehtova systeemi. Juttu toimii niin, että seurataan ajatusten virtaa, vaikka se rönsyilisi ja eksyisi aiheesta mihin tahansa. Varsinkin unen ja valveen rajamailla voi syntyä melko levotonta settiä. Lyhyemmissä hölinöissä toimii ihan kivasti välillä, mutta enpä lähtisi romaania sillä johtoajatuksella kirjoittamaan. Silloin tällöin voi kokeilla myös suurten (kuolleiden) taiteilijoiden suosimaa hallitsemattoman alkoholin käytön tekniikkaa. Samoin älytön kahvin ryystäminen voi virittää ajatuksenjuoksun ylikierroksille.
Vähemmän totisesti tilanne on se, etten ole käynyt julkisesti kylillä huutelemassa pikku projektistani, ts. kukaan ei tietääkseni tiedä. Terapeuttinen harrastushan tämä on, ainakin paremman (eli seksin) puutteessa. Pää saa virikkeitä ja päässä saa viirata vapaasti. Omaa hupia riittää, niin kuin masturbointia eli egorunkkausta. Näillä eväillä kohti uusia rimanalituksia. Hii-ohoi, sheivatkaa purjeet, mahalaskuja näkyvissä!