Kirjoitan, onko siihen jotain sanottavaa?

Jatkoa ajanlaskun aamuhärmästä.

Ilmanvaihtohormissa on suuren turhailujuhlan tuntua. Pian tutuiksi tulevilla riveillä kirjoitan blogikirjoituksen blogikirjoituksistani. Joko taas. Kyllä taas, koska voin tehdä blogissani just, mitä haluan, joten siitäs scheisse, arvon ajatusteni lukija(t). Minä kirjoitan ihan mistä vain, mitä ikinä päähäni pälkähtää, silmiini välkähtää tai korviini särähtää.

Tänä yönä, kun tähdet yhä suosivat rohkeaa, vaikka onkin päivä tai ilta tai ehkä ei, kuitenkin jokin vuorokauden aika, mutta siitä huolimatta tarkalleen 31.12.2025 palloillen jossain kauppakeskuksen välipäivähelvetin esikartanoissa, vaikka ehken ole enää sielläkään, olen kirjoittanut tämä sutjakkaasti etenevä kokonaisuus mukaan lukien 300 nerokasta, verokasta, kehokasta, vinokasta, pinokasta, himokasta, kohokasta, kasta gris också, tuhokasta, öhökasta ja ennen kaikkea, framför allt, kaikkea mahdollista järjen kukkuvan äänen rajaseuduilla sukkuloivaa postausta. Vaikken enää koskaan kirjoittaisi mitään, olen hiton iloinen, että ylipäätään aloin kirjoittaa. Btw jos en kirjoita enää mitään, on se merkki siitä, että olen jättänyt puurolusikan narikkaan. Tein vuonna 2010 itselleni ison palveluksen, vaikken silloin ymmärtänyt homman hienoutta. 15 vuotta, eikä suotta, on hemmetin pitkä aika ihmisen elämässä. Vanhenin tuossa ajassa 34-vuotiaasta 49-vuotiaaksi. Lapseni vanhenivat samassa ajassa 2- ja 4-vuotiaista 17- ja 19-vuotiaiksi. Ja se jos jokin antaa perspektiiviä (tai persnettoa) ajan kulumiselle.

Olen rakastanut tätä harrastusta. Oli kompuroivia vuosia, varsinkin 2022-2024, jolloin tuijottelin tyhjyyteen tai omaan napaan tai vaikka sinne, enkä nähnyt enää pituus- enkä leveysakselia enkä sielun syvyysulottuvuuteen, mutta selvisin lopulta siitäkin voittajana, a wiener takes it all, ainakin toistaiseksi. Löysin kuitenkin uuden punaisen langan, uuden inspiraation ilmaista sitä, mitä olen.

Kun kelailin läpi tuottamaani tekstimassaa, sain käsityksen, ettei tyylini (?) ole muuttunut juuri mihinkään 15 vuoden aikana. Joku voisi kysyä, missä on henkinen kypsyminen. Se on siellä rivien välissä, usko pois. Tunnustan, että vuodatukseni ovat viime aikoina kääntyneet aika ajoin selvästi henkilökohtaisemmiksi johtuen extremistisistä eksistentialistisista yms. kriiseilyistä. Se on tuonut vakavampia sävyjä tekstiin. Mutta muuten kautta aikain kaikessa paistaa sama virnuilu ja sarkastinen ote käsittelyssä olevia aiheita kohtaan.

Hauskaa on ollut. Siis minulla, sillä on toissijaista, onko kenelläkään muulla ollut. Tein pikku projektin ja tsekkasin 299 aiempaa aikaansaannostani pikaisesti. Kahlattuani koko kirjoitusteni tuhkavuoren läpi tein tilaston siitä, mitkä ovat olleet keskeiset johtoajatukset postauksissani. Mitä jäi vetävän käteen, ei pää, mutta:

• Henkilökohtaista avautumista, ts. tilitystä, muisteloita, aivoituksia, jne. (onneksi valtaosa ei järin vakavalla naamalla tehtyjä): 60 kirjoitusta eli 20 % koko roskasta.
• Kirjoista, kirjoittamisesta ja kieleen liittyvistä juiduista: 50 raapustusta eli 16,7 %.
• Pelkkää pelleilyä -kategoria, eli puhdasta spedeilyä, tolloilua, perseilyä, you name it, I fuckin’ did it, and will do it again: 49 kpl eli 16,3 %.
• Musiikkiin liittyvää hölötystä: 25 kpl eli 8,3 %.
• Fiktiivisiksi luomuksiksi (jollain tasolla) tulkittavat tuherrukset: 24 kpl eli 8 %.
• Vinoilua suomalaisuudesta: 14 kpl eli 4,7 %.
• Vittuilua, viisastelua, julistamista, ”setä neuvoo” -fiilis: 14 kpl eli 4,7 % (ts. tekstejä, joista jää hienoinen paskan maku suuhun, eli ei hyvä).
• Taloudellisen ajattelun perusteita: 12 söherrystä eli 4 %.

Ja niinpä niin, emme puhkea kyyneliin, emmekä sano näkemiin, sillä aion yhä katsoa sinua suoraan silmiin. Näin näimme blogikirjoituksen numero 300. Näyttää hienolta nollineen kaikkineen. Tämä on myös 60. kirjoitus vuodelle 2025. Käsittämätön luku lukuisten laihojen vuosien jälkeen. Olenpa ollut luova pikku pirulainen. Minulle riittää omat onnitteluni, koska en havainnut onnittelijoiden jonoa ovellani. Rappurallin havaitsin, mutta se ei onnitellut, vaan makasi tuppisuuna typerä ilme kasvoillaan. Vanhaa suomalaista sananlaskua siteeraten: Kukas ketun hännän nostaisi, tuskinpa kukaan, jos se on ollut koko ajan kainalossa.

Jälkikirjoituksen jälkinäytöksen epilogi: Syvä kiitos ja kumarrus, isot rispektit, high fivet ja fist bumpit myös jälkikirjoituksille, jotka ovat esittäneet tärkeää sivuosaa ainakin tsiljoonassa kirjoituksessani.

No toki toinen bonusjälkikirvoitus: En osaa seistä päälläni, mutta osaan istua perseelläni.

Isäsuhde vailla verta(a)

Minulla on ollut aina hieman erikoiset välit isääni. Vaikka hän oli tukipilarini kaikkina aikoina ja hän oli se, joka ajoi minua opiskeluissani hyviin arvosanoihin ja yliopisto-opiskelijaksi, niin teini-iän saavutettuani emme ole tulleet koskaan oikein toimeen. Olin punainen vaate hänelle. Mutta ymmärrän sen.

Isäni oli kansakoulussa täysi tollo, vaikka se kuulostaa törkeältä lausunnolta omaa isää kohtaan. Mutta ei, hän ei ole koskaan ollut mikään ruudinkeksijä. Isälläni oli aina kova yritys esittää itseään fiksumpaa ja sivistyneempää, kun olin nuori, ja ilmeisesti se jollain tavalla toimikin, mutta minä näin aina hänen lävitsensä.

Isäni oli tapaus, joka lähti 16-vuotiaana Sysmän maaseuduilta rahtilaivaan Atlantin merille. Vajaa parikymmentä vuotta myöhemmin hänestä tuli laivanrakentaja levyseppä-ammattitittelillä. Kiitos hänen vaatimuksensa ja kannustuksensa, minusta tuli korkeakoulutettu, älykäs ja terävä(kielinen) kaveri. Mutta se alkoi toimia häntä vastaan.

Teini-iässä kaikki sai alkunsa. Opin esittämään perusteltuja vastakkaisia mielipiteitä. Ja opin esittämään ne hyvin. Isälläni oli heikko sietokyky vastakkaisia mielipiteitäni kohtaan. Enkä minä yleensä antanut periksi ennen kuin homma lähti hanskasta. Muistan erinäisiä tapauksia, kun aikamme väiteltyämme hänen verisuonensa alkoivat pullistua päässä ja puna nousi kasvoille. Joskus hän kävi jopa kraiveleihin kiinni, jotta sai minut hiljaiseksi. Hän näytti silloin niin hurjistuneelta, että tajusin tukkia turpani. Iso ongelma oli siinä, että isäni oli sitten avioeron jälkeen kasvanut henkisesti jyrkempään suuntaan ja varsinkin vanhemmalla iällä hänen mielipiteitään ei tullut kyseenalaistaa. Ja minähän olen osannut tehdä sen.

Kaikki nämä käsittämättömät vuosikymmenet olemme olleet törmäyskurssilla. Esimerkiksi ajo-opetus aikoinaan loppui kymmenessä minuutissa, koska isäni sai raivokohtauksen erinäisen sananvaihdon jälkeen ja lopetti homman siihen. Kaikki nuo vuodet on ollut vähän väliä rähinä päällä, mikä on sinällään vähintäänkin erikoinen asetelma, koska koko pienen elämäni olimme aina minä ja isä kimpassa.

Nyt, kun isäni on 77-vuotias ja minä 49-vuotias, sotatila on edelleen käynnissä. Ikääntymisen myötä kommunikointi tuntuu hankaloituvan entisestään. Viimeksi pari päivää sitten isäni kävi joulukahvilla ja tilanne kehkeytyi mielenkiintoiseksi. Isäni esitti bravuurinsa. ”Osaatko olla hetken hiljaa!”, ”Keskeytätkö sinä minut?!”, jne., hän keuhkosi. Parhaat hetket koettiin, kun olin sanomatta mitään ja siitä huolimatta hän komensi minua olemaan hiljaa. 17- ja 19-vuotiaat lapseni pidättivät nauruaan kahvipöydässä. Itselläni oli hämmästynyt ilme kasvoilla, koska en tosiaan ehtinyt sanoa sanaakaan. Mutta eipä siinä mitään uutta ollut. Sitä samaa, joka on jatkunut 35 vuotta.

Viimeksi tänään sain isäni lyömään luurin korvaani. Se tapahtui 10 minuutin sisällä. Täysin absurdia, mutta niin mahtavan totta. Kuinka nopeasti päästään sääilmiöiden toteamisesta sääennusteiden seuraamiseen ja siitä edelleen television katseluun, ja väärintulkintojen ja provosoinnin kautta (kiitos itseni) saavutamme tilanteen, jossa puhelu loppuu seinään. Sillä kertaa ärsytin tahallani, koska hänen näkemyksensä rassasivat minua. Eikä konflikti pääty ennen kuin toinen meistä vetää viimeisen henkäyksensä.

Hank Moody - A True Bromance

Tutustuin Henry James ”Hank” Moodyyn ensimmäisen kerran keväällä 2008. Heti ensiesittäytymisen myötä oli selvää, että tämän kaverin vetovoimaa ei pidä aliarvioida. Varsinkin miespuolisen väen kannalta oli parempi, että oli hyvää pataa Hankin kanssa, eikä joutunut törmäyskurssille hänen kanssaan. Kyse ei ollut Hankin kohdalla fyysisistä vahvuuksista, tai tavallaan oli ainakin seksuaalisessa mielessä, vaan hänen ylivertaisesta sanavalmiudestaan ja kyvystään ottaa tilanne kuin tilanne haltuunsa. Viiltävä äly, terävyys, itsevarmuus ja reagointinopeus toivat Hankille kilpailuedun sosiaalisessa kanssakäymisessä erityisesti suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen. Siksi oli eduksi, että miehenä oli samalla puolella Hankin kanssa. Se toi mukanaan monenlaisia etuisuuksia sekä toki myös ongelmia.

Hank Moody oli ammatiltaan kirjailija. Suvereeni puhumisen lahja ja taiturimainen sanaston käyttö olivat hänen keskeisiä vahvuuksiaan. Moody julkaisi kolme romaania: South of Heaven, Seasons in the Abyss sekä God Hates Us All, josta muodostui hänen suurin hittinsä. Romaanien mainiot nimet ovat sattumoisin myös legendaarisen thrash metal -bändi Slayerin julkaisemien albumien nimiä.

Kirjoitan Hankista menneessä aikamuodossa, koska hän oli päähenkilönä seitsemän kautta jatkuneessa ja vuonna 2014 päättyneessä tv-sarjassa Californication. Sarja vangitsi kiinnostukseni heti. Suorasukainen epäsovinnainen kirjailijaretku, joka kärsii menestysromaaninsa jälkeisestä tyhjän paperin kammosta, eli englannin kielessä ”writer’s block” -ilmiönä tunnettu psykologinen takalukko. Hank Moodya esitti David Duchovny, jota olin digannut jo Salaisten kansioiden (X-Files) läpimurtoroolinsa (Fox Mulder) aikaan. Hank on keski-ikäinen sinkku, jonka liitto hänen todellisen rakkautensa kanssa hajosi, hän vonkaa joka välissä ex-vaimoaan takaisin, myös nykyisten miesystävien edessä, ja antaa välillä kyseenalaista esimerkkiä teini-ikäiselle tyttärelleen. Aikansa hän käyttää päihteisiin, irtosuhteisiin sekä hanttihommiin, mm. kirjoittamalla blogia Hell-A Magazineen. Täytyy vajota todella alas, jos kirjailija nöyrtyy kirjoittamaan blogia, näkee Hank asian.

Hank Moody on kaikesta hälläväliydestään, cooliudestaan ja itsevarmuudestaan (sellaista henkilöä kuvaa nuorten tällä hetkellä suosima sana ”nonchalant”) huolimatta traaginen hahmo. Hän on tuuliajolla L.A.:ssa, eikä ei pysty kiinnittymään mihinkään. Käytännössä hänen ainoa pelastusrenkaansa on hänen tyttärensä Becca, joka antaa Hankille tarkoituksen läpi sarjan. Vähän väliä hän pyrkii pääsemään takaisin ex-vaimonsa Karenin suosioon ja onnistuukin silloin tällöin, mutta jo seuraavassa käänteessä saa toiminnallaan osakkeensa romahtamaan ja vedettyä mahdollisuutensa vessasta alas.

Hank on reitiltään eksynyt risteilyohjus itsetuhoisessa käyttäytymisessään, mutta pystyy kuitenkin elämään itsensä kanssa, koska hän lopulta uskoo tuovansa perheensä takaisin yhteen. Hän on mielipiteistä välittämättä aina oma häpeämätön itsensä, välillä vastenmielinen ja välillä vastustamaton. Hank Moodyn ainoa oikea ystävä ja uskollinen wingman on hänen agenttinsa Charlie Runkle, ja parivaljakko pitää kolhuista ja kuopista huolimatta yhtä.

Koin hätkähdyttävän oivalluksen. Kun aloin miettiä tätä juttua ja keriä vyyhtiä ajassa taaksepäin, on Hank tainnut myötävaikuttaa oman kirjoitusharrastukseni alkamiseen. Diggasin ihan kybällä Californicationia, koska se oli poikkeuksellinen ja julkea, ts. todella erilainen kuin silotellut ja sliipatut jenkki-sitcomit, joten eipä ihme, että sitä esitettiin myöhäisillassa. Väljästi ajatellen minulla taisi olla bromanssi Hankin kanssa, ja ajankohta näyttäisi sopivan hyvin yksiin oman kirjoittamisharrastukseni kanssa. Tarkoittaa tämän blogin starttia 14.9.2010. Jos näin todella tapahtui joko tietoisella tai tiedostamattomalla tasolla: thanks bro, I owe you a big one!

Jälkijöpötys: ”Bromancen” lisäksi opin sarjasta myös toisen bro-alkuisen sanan: ”Broner”, eli hetkellisen heteroseksuaalisen syvän tunneyhteyden kokeminen miespuolista ystävää kohtaan, mikä tässä tapauksessa yltää erektioon asti, kuitenkaan ilman minkäänlaisia homoseksuaalisia taipumuksia.

Kulissitodellisuuden sietämätön kurimus

“Todellisuus on realityy”, olisi kuningasmäkikotka Matti Nykänen voinut sanoa aikoinaan. Mutta ei sanonut. Samoin Masan suusta olisi voinut kuulla sellaisia kuolemattomia aforismeja kuin ”reality on laiffii”, ”elämä on todellista”, ”lähti kuin hauki kättelystä”, ”kankeana kuin lumiukko heinäkuussa”, ”panettaahan sitä koko ajan, mutta juodaan nyt ensin”. Mutta ei kuultu.

Maajussille morsian, Ensitreffit alttarilla, Sohvaperunat, Temptation Island, Farmi Suomi; mm. näistä minulla on ollut kunnia silloin tällöin kuulla selostuksia työpaikan lounaspöydässä. Edustan selkeää miesvähemmistöä naisvaltaisessa työpaikassa, joten käsiteltävän töllötarjonnan kirjo olisi varmasti hieman erilainen, jos pöydässä istuisi enemmän kulkusilla varustettuja. Mutta menee se näinkin, kun kuuntelee huuli pyöreänä juttuja ohjelmien sisällöistä.

Edellä mainitut kuuluvat enemmän tai vähemmän kategoriaan ”reality”, joka on käsittääkseni saavuttanut jonkinlaisen valta-aseman tv-tarjonnassa. Epätäyden ymmärrykseni mukaan realityissa on perusideana saattaa ihmiset, julkkikset tai tavikset, poikkeuksellisiin tilanteisiin tai puitteisiin, joissa heidän kuitenkin tulisi käyttäytyä omina aitoina itsenään eli ilman valmiiksi annettuja vuorosanoja. Käyttäytymisen luonnollisuuden kameroiden käydessä voi kevyesti kyseenalaistaa. Olosuhteiden poikkeuksellisuus näkyy siinä, että ympäristö, jossa toimitaan, on arkitodellisuudesta irrotettu, valmiiksi käsikirjoitettu asetelma. Realityn kytkös todellisuuteen on lopulta hyvin löyhä. 

Luontoni ei anna periksi katsoa mainittuja ohjelmia, koska koen ne piinaaviksi. En pysty nauttimaan niistä enkä miellä realityja viihteeksi. Työpaikalla on kuitenkin runsaasti niitä, jotka väittämänsä mukaan rentoutuvat niiden parissa. Ohjelmiin osallistujat saattavat joutua nöyryyttäviin ja myötähäpeää aiheuttaviin tilanteisiin, esim. peräkammarin jyväjemmari tuupataan treffeille morsianehdokkaiden kanssa ja sitten killitetään väkinäistä ja piinallista tapahtumaa, jossa molemmat katsovat varpaisiinsa eivätkä keksi mitään sanottavaa. Monet osallistujat osoittavat suorastaan sisäsyntyistä tarvetta nolata itsensä täydellisesti televisiossa. Sitä on julkisuushuoraaminen parhaimmillaan.

Mutta toisaalta, saatoin olla toisaalla, tai jonkun toisen alla. Katsottuani kovasti kehutun rikossarjan Task (HBO Max), aloin pohtia viihdettä ja viihtymistä. Task oli ahdistavaa matskua, joten en voi kehua sanan varsinaisessa merkityksessä viihtyneeni sen parissa, vaikka genressään se olikin hyvin tuotettua settiä. Väkivaltaa, huumeita, kylmäverisiä murhia, kiduttamista, ahdistuneita ihmisiä, psykoottisia sairaita ihmisiä, surkeita ja vielä surkeampia kohtaloita. Ei millään tavoin rentouttavaa sisältöä. Todellisuus tuuttaa jatkuvalla syötöllä samaa materiaalia reseptoreihimme. Sitä vasten on täysin ymmärrettävää sallia itselleen hetkellisen aivopesun tyhjänpäiväisen hötöohjelman ääressä. Ei pääpoloista pidä koko ajan kuonassa kylvettää.

On ikioman korvienvälini ongelma, että luokittelen reality-tyyppiset ohjelmat facepalm-kategoriaan. Viihdettä on jokaiselle juuri se, minkä itse kokee viihdyttäväksi ja mistä nauttii. Ainahan voi naureskella toisten keuhkoamiselle jostain metsäselviytymisseikkailusta tai parisuhdeseksileikeistä, mutta naureskelun tulee olla hyväntahtoista. On egoistista alleviivata omaa ”älyllisyyttään” käyttämällä keppihevosena toisten persoonallisia metodeja rentoutua ja irtautua arjesta. Niin hiton hölmöiltä kuin ne itsestä tuntuisivatkin.

Jälkikäsitelty kirjoitustodellisuus: Tehtiin Matistakin aikoinaan realitya. Mutta hänen elämänsä oli realitya ihmeellisempää.

Vähän väliä välispiikille

Olisko tää nyt kaiken hyvän alku ja juuri
voisko käydä näin satumainen tuuri
ystävän vieraan ja tunnetun hätä on suuri
apu ratsuineen katoamistempun teki juuri
monituisen omituisen rivin korvamatokuuri alkaa
ekasta ei tietty askeleesta mut yhtä jalkaa
pystymäkeen riennämme kuin punaposket
keskenkasvuiset laskemme kosket
korskeat ja vetiset syvänteet mielemme
kierrämme kaukaa siitä kovin kevenemme
emme vitsiä vanhaa katkeemaan saa
eikä tarvitsekaan joku vain huutaa jatkakaa
samaa rataa uutta kierrosta lähtee
juoksemaan vaan seuratako rataa vai tähtee
jota ei kiinni saa mut se kauniisti meille
loistaa unelmiamme toistaa enkeleille
kepeille epeleille kuiskaa tavoittele aina
mitä vain tavoitella voi erääntyy joskus laina
maksuun menee kerralla oikein niin
ei toista kertaa tarvitse kokeilla koriin
heittää vapaaheittoviivalta kalkkia
maultaan muistuttavalta mut talkkia
voi taputella lisää kannikoille
ei leivän vaan niille kotoisille
pehmoisille tyynyille kotikullan turvaan
painamme pään lämpimään arvaan
et huomennakin silmät aukeaa
totuuksille kotikutoisille keskelle tyhjää aukeaa
omille tai toisten yksi yhden kerran lysti noille oville
vieraille ei kolkutella saada saattaa korville
uusia säkeitä säkeittäin kuultavaa
ja äkkiä pinta muistuttaa läpikuultavaa
niin ehkä kaikki onkin pelkkää tuulta vaan.

Välispiikin jälkiseuranta: Ei jäänyt kapeintakaan väliä välispiikille, en kai vielä siitä joudu piikille?

Kymmenen harha-askelta mielen mestaukseen

Saanen antaa luvan itselleni esitellä itseni. Olen Garri Guggensberg, henkisen valmennuksen überbuddha ja monien menehtyneiden shelf help -kirjojen kirjoittaja. Olen mestari yhdistelemään satunnaisia asioita toisiinsa järjettömillä aasinsilloilla sekä laukomaan naurettavia yksinkertaisuuksia suurina viisauksina. Välillä höpisen ”opettavaisia” tarinoita omasta elämästäni, joista lopuksi kukaan ei löydä mitään pointtia saati yhtymäkohtaa yhtään mihinkään. Olin joskus aiemmin tavallinen kuolevainen, joka jossain vaiheessa oivalsi, että minussa on suuren ajattelijan ainesta ja osaan kirjoittaa tekstiä (kaikki on suhteellista).

Minulla on myös laaja ystäväpiiri, johon luonnollisesti kuuluu pelkästään suuria ajattelijoita. Siteeraan ystäviäni mielelläni, koska ulosanti, mitä he säteilevät, edustaa timantiksi hiottua viisautta. Seuraavaksi haluan esitellä valittuja otteita viimeisimmästä teoksestani 10 harha-askelta mielen mestaukseen:

”Kaikella on siis hintansa, mutta senkin uhalla, että mahdollisesti saavutamme mestaruuden jollain elämän osa-alueella, kutsun sinut edelleen tälle tutkimusmatkalle.”
MMT kommentoi: Tämä lainaus siksi, että on sattunut koominen kömmähdys lauserakenteessa. Eli kirjoittaja pitää uhkana, että saavutamme mestaruuden jollain elämän osa-alueella? Huono lähtökohta teokselle. Puhumattakaan, että koko virke koostuu tyhjistä sanoista, tyhjistä vihjailuista, tyhjästä sisällöstä.

”Tieto on tärkeää, ymmärrys vielä jalompaa. Opi rakastamaan viisautta, jalosta ymmärrys teoiksi ja ymmärrä tekoja. Silloin viisaus on elämää ja elämä viisautta.”
MMT kommentoi: Yksi esimerkki siitä, miten korneilla latteuksilla voi vetää maton oman hengentuotteensa alta jo alkumetreillä.

”Sekä mielessä että kehossa toimii sopeumaongelmien systeemi. Sopeumaongelma tarkoittaa yleisimmin tilannetta, jossa yksilön on vaikea sopeutua ympäristön muutoksiin ja vaatimuksiin. Sopeumaongelma syntyy usein (kehomielijärjestelmän) vajaakäytön tai liikakäytön seurauksena.”
MMT:n kommentti: Luonnollinen ongelmatilanne, johon ihminen elämässään törmää, verhottuna pseudoälylliseen diipadaapajargoniin.

”Uteliaisuuden avulla voimme päästä mestaruuden polulle pelaamaan oikeaa ja tärkeää peliä nimeltään hyvä elämä.”
MMT:n kommentti: Voi hyvää päivää, mikä naamapalmua säteilevä täytelauseiden pohjanoteeraus.

”Ihminen on pääsääntöisesti tavoitteisiin ja tuloksiin tähtäävä olento.”
MMT:n kommentti: Huh huh, onpa rohkea yleistys. Entä jos olemmekin todellisuudessa päämäärättömiä pimeässä harhailijoita, joiden mieleen on alusta asti yhteiskuntajärjestelmän vaikutuspiiriin joutuneina istutettu illuusio merkityksellisyydestä ja tietynlaisten elämäntavoitteiden saavuttamisen palkitsevuudesta?

”Ihminen, joka ei tunne sisäistä motivaatiotaan, ei tunne sydäntään, ja hän käy oikeutta salaisuuksien puolesta. Salaisuuksien puolustaminen johtaa salaisuuksien toteuttamaan kohtaloon.”
MMT:n kommentti: Nyt operoidaan sellaisella metatasolla, että kuulostaa joltain BS-mystiikalta. Salaisuuksista puhuminen on tosi jännää, eikö vaan? Terkkuja Rhonda Byrneltä.

”Tien ja tehtävän selkeyttäminen avaa ymmärrystä siitä, mikä on tien oikea suunta ja mitkä ovat tavoitteet. Selkeys auttaa hahmottamaan mestaruuden polkua. Ajattelun kirkkaudessa ja selkeydessä on voimaa. Mestaruuden polku on päämäärätietoista etenemistä.”
MMT:n kommentti: Aina voi yrittää puhutella lukijaa jossain ylätason sfääreissä leijuvilla ontoilla elämänohjeilla. Raaputapa vähän tuonkin verbaalisen ilmapallon pintaa ja kas, kuuluu poks.

”Kun päätetään olla tekemättä tarpeeksi siksi, että päätöksen seuraukset tuntuvat liian kivuliailta tässä ja nyt, saattaa päättämättömyydestä seurata kivun pitkittyminen.” (Mika Aaltola kirjassaan Havahtuminen).
MMT:n kommentti: Ehdottomasti siteerauksen arvoinen virke. Yksinkertaisenkin viestin voi muuttaa kapulakielellä kryptiseksi. Toki sen ymmärtää, kun tiedostaa, millaisen oraakkelin suusta se on lähtenyt.

”Kun epäonnistut, kannattaa muistaa Matti Nykäsen sanat. ”Jos joku on varma, niin se on aivan varma.””
MMT:n kommentti: Tämä oli vitsi, olihan? Tutkittuani kontekstia alkoi nousta pelko puseroon, että ei ole.

”Luopumisen viisautta onkin luopua kulloinkin oikeista asioista.”
MMT:n kommentti: Alkeellinen moka hämärtää viestin sisältö ilmaisemalla asia (loppuun harkitsematta) päin persettä. Ajatuksena varmaan oli, että pitäisi luopua oikein valituista vääristä asioista, eikä luopua oikeista ja jättää väärät jäljelle. Tai luopua oikeista asioista ja pitää feikit ja mielikuvituksen tuotetta olevat asiat?

”Parempi ajattelu synnyttää parempaa elämää, mahdollisesti.” – Esa Saarinen
MMT:n kommentti: Lopun kaneetti ”mahdollisesti” kruunaa tämänkin verbaalisen kalkkunan ja maksimoi huumoriarvon. Perusvarmaa Esaa, ehkä kenties mahdollisesti.

”Kun tiedät, että et ymmärrä, olet oikealla tiellä. Kun ymmärrät, niin opit. Kun osaat, niin uskot. Kun uskot, niin tunnet. Kun tunnet, olet.”
MMT:n kommentti: Piirileikkiä voi jatkaa loputtomiin: Kun et ymmärrä, niin opit. Kun uskot, niin osaat. Kun tunnet, niin uskot. Kun olet, niin tunnet, ettet tiedä, että ymmärrät, kun opit, että uskot, että hukkasit punaisen lankasi juuri lopullisesti.

”Mentaalinen kirkkaus on aivojen ja sydämen sekä ajattelun ja tunteiden liitto.”
MMT:n kommentti: Eiköhän lausuta jotain ylevää ja maailmoja syleilevää ilman järjellistä sisältöä. Katsos vaan, onnistui.

”On inhimillistä eksyä polulta. Mikäli polkua ei ole laisinkaan, sille ei voi palata. Aina voi aloittaa alusta, ja tutulle polulle voi palata. Kun polku on selkeä, muista pitää kirkkaana mielessä, kuka sitä kulkee ja kuka menoasi ohjaa: maailma, muut ihmiset vai sinä.”
MMT:n kommentti: VMP, alkaa jo pikkuhiljaa riittää. Polku-sanaa kannattaa viljellä, koska se vihjaa uskonnoissa ja itämaisessa mystiikassa jostain suuresta viisaudesta ja korkeammista päämääristä. Metatason järkeilyä for ultra-dummies.

Myönnän syyllisyyteni, että olen aika tuhma poika kirjoittaessani tällaista. Todellisuudessa edellä esitetyssä rivakassa pilkkakirveen heilutuksessa on roastauksen kohteena entinen Karhuryhmän poliisi Harri Gustafsberg ja hänen elämänhallintaoppaansa ”10 askelta mielen mestaruuteen”. En ole hetkeen lukenut mitään yhtä hölmöä vakavissaan kirjoitettua tekstiä. Kokonaisuudessaan tyhjyyttään kumiseva horina ”mielen mestaruudesta” kuulostaa päälle liimatun väkinäiseltä yliyrittämiseltä rakentaa jotain tuotemerkkiä. Oliko jo perustettu nettikauppa, josta saa ”Mielen Mestari” -t-paitoja ja -lippiksiä?

Teos ei ole kuitenkaan läpeensä huono (toim. huom. kehu!) ja loppua kohden voi löytyä monelle pallolla pyörivälle pönttöpäälle paljonkin pohdittavaa ja sovellettavaa. Joskaan ei mitään omaperäisen nerokasta, mutta tämän alan kirjallisuudessa törmää tuskin koskaan sellaiseen (joka ei olisi varastettu jostain muualta historian hämärästä). Suurin ongelma on, että ensimmäisen noin 60 sivun aikana suuri henkinen guru-ukko laukoo sellaisella antaumuksella latteuksia ja ääliömäisyyksiä, että se murentaa pitkälti uskottavuuden kaikelta sen jälkeiseltä annilta.

11. jälkiaskeljälki: Toimitukseen juuri tulleen tiedon mukaan Harrilta pötkähtää piakkoin uusi tuotos elämäämme sulostuttamaan. Nimi on ”10 askelta päätöksentekoon”. Eli Harrin ikioma brändi onkin ”10 askelta ties mihin”. Siitä sitten jatkamaan: 10 askelta kuilun partaalle ja yli, 10 askelta portaita pitkin taivasta tavoitellen, 10 askelta lähimpään Alkoon, 10 askelta toisten varpailla, 10 askelta oikealla tiellä, mutta väärään suuntaan. Jäämme odottamaan ”mielenkiinnolla”.

Siinä junassa

– Anteeksi rouva, saanko istua tähän?
– Minä istun siinä, mutta olkaa hyvä.
– Kiitos. Osaatteko sanoa, minne tämä idän pikajuna on matkalla?
– Itään.
– Aivan, niin tietenkin. Paljonko tuo kalliin näköinen kaviaari mahtaa maksaa?
– Ei mitään.
– Hmm, ymmärrän. Onpa tämä pöytäliina valkoinen!
– Odottakaa hetki. Tarjoilija vaihtaa sen.
– Luonnollisesti. Mistä päin rouva on kotoisin, jos saan kysyä?
– Savannahista.
– Savannilta! Sepä perin poikkeuksellista! Oletteko kohdanneet elämänne aikana runsaasti villieläimiä?
– En ensimmäistäkään.
– Hmm, saatan ymmärtää tuonkin. Tämä vaunu on sangen viihtyisä, totta tosiaan. Itsellenikin on hieman mysteeri, miksi olen täällä.
– Ensimmäistä kertaa alatte kiinnostaa minua. Oletteko kenties etsimässä jotain?
– Luulen niin. Olen viime ajat kuumeisesti pohtinut, mitä se voisi olla. Minulla on vahva tunne, että olen lähellä määränpäätäni.
– Ajatteletteko, että tämä juna johdattaa teidät määränpäähänne?
– Se on paljon mahdollista. Hyppäsin vain junaan eräältä asemalta. Aseman nimeä en osaa sanoa, enkä sitä, missä maassa se oli.
– Tuo on sangen ymmärrettävää. Koin itsekin vastaavan tilanteen aikoinaan. Kas, sieltä tarjoilija tuokin jo samppanjan. Liityttekö seuraani?
– Olen jo seurassanne.
– Katsos niin olettekin. Olen joskus hieman hajamielinen.
– Otammeko lasilliset yhdessä, kerran olemme tässä?
– Suuri ilo ja kunnia. Nauttikaamme hetkestä. Tchin-tchin.
– Kas, puhutte japania. Kunnioitettavaa.
– Juokaa nyt.
– Teillä on pitkä siemaus, huomasin.
– Teillä hieman pidempi, koska lasinne on tyhjä.
– Kovin totta. Minulla saattoi olla kova jano. Toki tiedän, että janoani ei yksi samppanjalasillinen sammuta.
– Samppanja harvoin sammuttaa kenenkään janoa. Mitä laatua janonne mahtaa olla?
– Saanen vastata, että sitä ainoaa, jolla on merkitystä.
– Ahaa, senhän olisi pitänyt olla selvää. Pahoitteluni, etten heti oivaltanut itsestäänselvyyksiä.
– Perin inhimillistä. Pitäisikö meidän kenties ottaa toiset lasilliset tätä perin jaloa kuplivaa?
– Tietenkin. Mille kilistäisimme?
– Tälle matkalle. Ja määränpäälle.
– Prost. Tiedättekö muuten, milloin matkanne alkoi?
– Pitäisikö minun tietää vastaus vai tiedättekö te enemmän kuin minä?
– Tiedän paljon enemmän kuin te. Te olette kohtaamani herrasmies tällä matkalla. Mutta kieltämättä viihdyn seurassanne. Teissä on jotain… sanoisinko poikkeuksellista.
– Sananne imartelevat minua suuresti. Samoin tunnustan, että nautin seurastanne. Te kiehdotte minua jopa ymmärryksen ylittävissä mittasuhteissa.
– Tuo on mitä suurin kohteliaisuus. Te kerta kaikkiaan osaatte valita sananne. Teistä huokuu sivistys, hienostuneisuus sekä kunnioitus naisia kohtaan. Arvostan sitä.
– Jättäkäämme molemminpuoliset kohteliaisuudet tähän, niin nautittavia kuin ne ovatkin. Aistin, että tässä vaunussa on hieman erikoinen tunnelma. Muissa pöydissä istuvat asiakkaat eivät ole tilanneet hetkeen mitään.
– Heillä ei ole enää jano.
– Hmm, selitys on tuokin. Olen ehkä liian epäileväinen. Olen taipuvainen kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin.
– Teistä paljastuu yhä lisää kiehtovia piirteitä.
– Kiitän. Olen aina ollut tarkkaavainen ympäristöstäni.
– Sen huomaan. Voisimme kilistää myös sille.
– Kernaasti. Hauskaa, kuinka uskomattomasti kiinnostatte minua. On vaikea uskoa, että törmään kaltaiseenne naiseen täällä.
– Ei se ole ollenkaan vaikeaa. Olemmehan matkalla.
– Niin kyllä. Kauanko muuten olemme olleet jo matkalla?
– Jonkin aikaa. Muistatteko määränpäätänne?
– En muista. Outoa.
– Ei ollenkaan. Matkalla joskus unohtaa sen.
– Kyllä, joskus käy niin. Hämmentävää. Te, arvon rouva, olette mitä varmimmin parasta seuraa, jonka olen koskaan kohdannut junassa, tai ehkä missään muuallakaan. Te… säteilette minua kohti. Ikään kuin te täydentäisitte sen kaiken, mitä minusta puuttuu. Minusta tuntuu, että voisin olla kanssanne ikuisuuden.
– Niin, ikuisuuden. Ei se ole mahdotonta. Minulla on sama tunne. Itse asiassa olen varma, että toiveenne toteutuu. Olemmehan matkalla.
– Niin todellakin. Yhteisellä matkalla.

Pirun risteys

Kävin pienen humoristisen sananvaihdon kollegan kanssa työpaikalla, kun kaveri selitti jollekin toiselle jostain ihan minkä vaan myymisestä. Varsinainen aihe jäi minulle epäselväksi, mutta päätin silti sekaantua asiaan omalla asiattomalla kommentillani:

– Auttaisiko, jos myisi myös oman sielunsa?
– Joo siitä vaan. Ei muuta kuin lennät New Orleansiin, vastasi kaveri.
– Jaa häh? Miksi New Orleansiin?
– Etkö sä tiedä sitä tarinaa, kun se tyyppi myi sielunsa paholaiselle risteyksessä? Joku kitaristi.

No en tiennyt, mutta kiinnostus heräsi saman tien. Google laulamaan. Hyvin pian oivalsin, että työkaverini oli ilmeisesti jossain kohtaa eksynyt katsomaan Netflix-dokumentin Devil at the Crossroads. Dokkari kertoo blueskitaristi ja -laulaja Robert Johnsoniin (1911–1938) liittyvästä myytistä, jonka mukaan hän olisi myynyt sielunsa paholaiselle eräässä risteyksessä ja saanut vastalahjana erinomaisen kitaransoittotaidon. Tarina kopioi saksalaista kansantarua Faustista, joka samoin teki risteyksessä diilin sarviveijarin kanssa. Nähtävästi paholainen on viehtynyt risteyksen tarjoamaan symboliikkaan.

Risteyksellä on ollut kautta historian vahva kytkös yliluonnolliseen. Kreikkalaisessa ja roomalaisessa mytologiassa risteyksiin liittyy erilaisia hengellisiä rituaaleja ja uhrauksia, ja uskoa siirtymisestä sekä fyysisesti että henkisesti joihinkin toisiin maailmoihin. Länsimaisista kansantarustoista löytyy enemmänkin kytköksiä risteyksen ja paholaisen välillä, kuin myös brasilialaisissa taruissa.

Legenda Robert Johnsonista ja paholaisesta on yhä elävää historiaa, vaikka onkin pelkkää satuilua ja aikalaisten todistamana todettu vähän erilaiseksi tarinaksi. Myytti alkoi kehittyä Johnsonin kuoleman jälkeen, eikä hänellä itsellään ollut mitään tekemistä sen kanssa, vaikka kirjoittikin lauluja paholaiseen liittyen, kuten ”Hellhound on My Trail” ja ”Me and the Devil Blues”. Mutta saatanan kanssa pelehtiminen on varsin ominaista bluesmusiikissa.

Koska sijoitutaan Yhdysvaltoihin, on Johnsonin treffit vanhan vihtahousun kanssa onnistuttu paikantamaan tarkoin turistihoukuttimeksi. Paholaisen risteys sijaitsee Clarksdalen pikkukaupungissa Mississipin osavaltiossa valtateiden 61 ja 49 risteyksessä. Täytyy toki joka punaniskataajamassa olla jotain nähtävää, kuten risteys. Nippelitietona Clarksdalen löytää navigoimalla New Orleansista 540 kilometriä pohjoiseen, joten bon voyage, olihan New Orleans alun perin ranskalaisten perustama siirtokunta.

Olisihan se vänkää (?), jos voisi törmätä manalan herraan jollain öisellä kadulla. Ja alettaisiin pikku bisnestä tehdä aamuyön tunteina. Hauska ajatusleikki (???). Mitähän kehtaisi pyytää omaa sieluaan vastaan? Ja kuinka kovassa kurssissa sieluni mahtaa olla globaaleilla sielumarkkinoilla? Jälleenmyyntiarvoa voi olla hankala onkia esiin. Kyseessä on luonnollisesti käytetty tuote, kulunut ja virttynyt, ja ajan saatossa kenties tummunutkin. Toki edelleen käyttökelpoinen ja täysin toimiva. En muista, että olisi koskaan ilmoitellut mitään vakavampia vikakoodeja. Enkä kertoisi, jos olisikin.

Näillä kotikulmilla en ole oletettavasti ikinä mainittuun herrasmieheen törmätä, vaikka olen kaikenlaisiin kellonaikoihin kaduilla toikkaroinutkin. Tai ehkä olen, mutta sitten minun on täytynyt olla aika jurrissa. Eikä minkäänlaista katukauppaakaan ole käyty, tai pirustako minä tiedän, mutta arvon blogistille ei ole tarjottu yhtään mitään. Ei edes lämmintä kättä. Ja usein on se tilanne, ettei näillä kaduilla näe edes ristin sielua. Olisikohan sillä muuten kova markkina-arvo? 

”Moi, soittelin, että mä oon nyt täällä. Missä helvetissä sä oot?”
(kuva luotu tekoälyllä)

Holy glaze plus lisukkeet

Jokunen epämääräinen päivä sitten tyttäreni leipoi muffinsseja serkkunsa synttäreille ja teki nappisuorituksen. Vaikken pidä itseäni muffinssiasiantuntijana, tuntui leipomuksen rakenne ja mehevyys niin optimaalisilta, että tuskin kovin paljon paremmin voisi enää onnistua. Siitäpä yllyin ylistelemähän tytärtäni ansaitusti. Ylisanoja saattoi ryöpytä hieman liikaa, kun aikansa vieressä kuunneltuaan poikani totesi: ”Holy glaze”. Tyttäreni alkoi nauraa ja sanoi olevansa samaa mieltä veljensä kanssa. Minulla sen sijaan alkoi aivoissa raksuttaa kiivaasti, tai vähintään melkein reipasta kävelyvauhtia, jos suhteutetaan suuremman populaation keskiarvoon.

Jonkin verran englantia ymmärtävänä pääsin jyvälle uuden käsitteen ideasta. Onhan sanan ”glaze” yksi yhteen vastine suomen kielessä glaseeraus tai glasyyri. Toimenpiteenä on antaa kiiltävä pinta ruoalle käyttämällä sokerin ominaisuutta karamellisoitua kiilloksi kohteen pinnalle. Glaseeraamista voi siis käyttää yhtä lailla lihalle kuin kakulle. Toki kakuissa kiiltävän kuorrutuksen aikaansaamiseksi käytetään usein myös liivatetta tai tomusokerista ja munanvalkuaisesta tehtävää sokerikuorrutetta. Se astronomiasta.

Mutta nyt olin sortunut täysin toisenlaiseen glaseeraamiseen eli teinislangilla gleisaamiseen. Olin hypettänyt tyttäreni aikaansaannosta sen verran isolla kauhalla, että verbaalinen kokonaisuus oli tulkittavissa siirtyneen OD:n ja feikin puolelle. Ymmärsin sen itsekin, mutta siinä hetkessä minua alkoi kolkuttaa tunne, etten anna tarpeeksi tunnustusta lapsilleni, mikä johti ylitsevuotaviin kehusanoihin.

Nuorisoslangi on kiehtova aihe, varsinkin näin kaikesta etääntyneeseen ikään tultuani, vaikkakin suurin osa uudissanoista omaksutaan ja muunnetaan englannin kielestä. Ilmaisut ovat usein nokkelia, hauskoja ja suoraan kohteeseen osuvia. Olen oppinut jälkikasvultani kippokaupalla värikkäitä käsitteitä, kuten sigma, sigma move, aura farming, aura points, instant karma, (Italian) brainrot, skibidi (toilet), six – seven, slay, cringe, rizz, rizzler, Chad, Stacy, legit, no cap, lowkey, delulu, broski, unc, lit, yapping, npc, default, boss level ja final boss, näin muutamia mainitakseni. Tässä inkarnoituu melkein uudelle olemassaolon tasolle makustellessa näitä fantastisia kielikukkasia. Jääköön vaille selityksiä, koska jokainen osaa googlettaa ja koska muuten meneillään oleva blogsuttelu karkaisi eeppisiin ulottuvuuksiin. Laajenna sanavarastoasi, lohkaisi Valitut Palatkin aikoinaan.

Jälkilämpimäiset: Word aukoo minulle, että kirjoitan väärin kirjoittaessani ”muffinssi”. Pitäisi kirjoittaa ”muffini”. En tasan kirjoita. Minulle se on edelleen muffinssi. Muffini sitä paitsi kuulostaa vielä homommalta kuin muffinssi (Eikö kuulosta? :D). Syyllistyn taas itseni toistoon, koska juurihan kohkasin samasta aiheesta vuonna 2014.

Jälkiglasitukset: Opin Urban Dictionaryn avustuksella myös, että ”gleisaamisella”, tai sanalla ”glazing”, on myös edellisestä poikkeava härski seksuaalinen merkitys. Jätän kuvailematta. Vilkkaalla mielikuvituksella varustetut voivat oivaltaa.

Paijataan Alienia

Alien, kaikille populaarikulttuurin historiaa tunteville tuttu pummilla matkustava ”kahdeksas matkustaja”, on ehdottomasti elokuvahistorian häijyimpiä pirulaisia, mitä tiedän. Ensimmäisen leffan mainoslauseena oli lisäksi ”avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi”. Eipä ei, eikä kannatakaan huudella pitkin kyliä, koska Alienille tulee helpompi työ löytää ja vaientaa möykkääjä.

Mainittu kummajainen on varsin persoonattomasti ja vaatimattomasti nimetty laiton siirtolainen, joka leffasta toiseen on osoittanut ihmiselle, mitä tarkoittaa, kun evoluutio hioo lajikohtaisen selviytymiskyvyn huippuunsa. Alien-saagan toisessa elokuvassa mörrimöykkyä kutsuttiin myös xenomorfiksi, joka on johdettu kreikan kielen sanoista ja tarkoittaa suomeksi ”vieras (elämän)muoto”. Alienin hahmo syntyi alun perin sveitsiläisen surrealistitaiteilija H. R. Gigerin vähintäänkin omalaatuisessa mielessä ja esiintyi maalauksissaan Necronom IV ja Necronom V.

Tuntemaani elokuvahistoriaa vasten katsoin uteliaisuudesta Disney+ -kanavalta viimeisimmän tuotoksen Alien-saagassa. Ensimmäistä kertaa Alienia tarjoiltiin tuutista sarjamuodossa otsikolla Alien: Earth. Minulla oli jokseenkin skeptiset ennakkofiilikset, millaista saippuaoopperaa oli luvassa. Epäluuloni saivat vahvistusta tuekseen jo heti ensimmäisessä jaksossa. Joukko syöpään kuolemassa olevia lapsia saa uuden elämän, kun heidän tietoisuutensa ja muistonsa siirretään uusiin synteettisiin ihmiskehoihin. Kehot ovat reilu parikymppisten nuorten kehoja. Pari yksilöä näistä uusista ihmenuorista käyttäytyy toki edelleen kiusallisen lapsellisesti, ja sekös on hassua (toim. huom. ei ole, etenkään Alien-sarjassa). Ominaispiirteinä synteettisillä ihmisillä on, että he ovat fyysisesti väkivahvoja verrattuna homo sapiensiin, ja myös ilman tuntoaistia, koska eivät ole millänsäkään edes lävistävistä luodeista. Alkaako haiskahtaa Marvelilta?

Mutta missä on Alien? Se pääsee irralleen kuljetusaluksen syöksyessä maahan ja ensitöikseen lahtaa verryttelynä nipun hylkyä tutkimaan tulleita täyspölvästejä sotilaita sopiviksi annospaloiksi. Sen jälkeen hännäkäs veijari jääkin täysin sivuosaan, kun keskitytään angstaaviin keinonuoriin ja maailmaa hallitsevien suuryritysten juonitteluihin, joista yhden johdossa häärii nuoreksi psykoottiseksi kusiaiseksi varttunut lapsinero (Lex Luthor, sinäkö se oot?). Alkaako haiskahtaa nuortensarjalta?

Kun sarja pääsee hieman edistymään, saadaan mukavasti viimeinenkin naula arkkuun. Sarjan keskeisin synteettinen naishenkilö oppii kommunikoimaan Alienin kanssa. Kohtsillään vaihdellaankin kuulumisia Alienien naksuttelu & raksuttelu -kielellä, joka muistuttaa suuresti silloin tällöin vatsastani kuuluvia ääniä. Ja eikös siitä synny sydämellinen luottamus- ja ystävyyssuhde primitiivisen saalistajan ja tytön välille. Välillä oikein silitellään väärinymmärretyn kuolaajan suippoa päätä. On niin herttaisen ihanaa. Ihan kuin Free Willy tai Musta ori tai Kaunotar ja hirviö tai Lassie palaa kotiin. Alkaako haiskahtaa Alien-raukan kuohitsemiselta?

Viimeisessä jaksossa onnistutaan vielä kertaalleen luuttuamaan lattiaa katsojarievulla. Moninaisten käänteiden jälkeen synteettinen ja sympaattinen nuoriso pääsee niskan päälle läpipöhkössä valtataistelujen köydenvedossa. Kirkasotsaiset tekonuoret saavat vapautensa, eivätkä ole enää tutkimuskohteita, ja poseeraavat supersankareina uljaasti rivissä. Heille tulitukea on antamassa irvisteleväksi lemmikiksi kesytetty Alien hellässä huomassaan lapsi-Alien. Mahtista, uusi Baby Yoda! Mittarit söpöysmaksimiin!

Kaikki kahdeksan jaksoa putkeen lusittuani halusin tunkea pääni syvälle sohvatyynyjen väliin. Olen kuullut, että sarjaa on yleisesti ylistetty. Jos se on oikeasti hyvä, meni minulla jotain olennaista ohi. Saatan olla tyhmä tai vanha tai molempia sarjan nerouden ymmärtämiseen. Kun ne kauniit muistijäljet kertovat murhaavan tehokkaasta pedosta, jonka selviytymismekanismi kehottaa sammuttamaan kaikkien vähänkin liikkuvien organismien elintoiminnot. Ja joka ei todellakaan saavu mestoille haalimaan uusia 
fb-kavereita. Kiitos minua varten ei tarvitse tehdä toista kautta.

Jälkixenosmurffailut: Haluan ehdottomasti jouluksi Baby-Alien -pehmolelun, joka kainalossa näen vaaleanpunaisia unia siitä, kuinka Mikki Hiiri ja Alien menevät samaan kehään myllyttämään celebrity deathmatchin (flashback menneiltä ajoilta). Alien mikkihiiritetty, check.

Aah, numeroita

Tykkään numeroista. Paljolti siksi, että minulla on hyvä numeromuisti, joka taas johtunee pitkään vallalla olleesta työnkuvastani. Hyvää numeromuistia on ylläpidetty valitettavasti muun sorttisen muistamisen kustannuksella. Numerojärjestelmä on äärimmäisen näppärä työkalu mitata jos jonkinlaista asiaa ihmeellisessä maailmassa. Numerot antavat käsityksen mittasuhteista eli menetelmän hahmottaa todellisuutta suhteuttamalla numeraalisia arvoja toisiin numeraalisiin arvoihin. Jos ajattelen ajomatkaa Turusta Helsinkiin, joka on sellainen 168 kilometriä, ja tiedän suurin piirtein, kuinka kauan matka kestää autolla ajaen, niin vastaavasti kuullessani etäisyyden maasta kuuhun olevan 384 400 km ymmärrän, etten viitsi lähteä taittamaan matkaa ainakaan autolla (muut vaikuttavat tekijät poissulkien). Eikä tässä yhteydessä pohdita mahdollisuutta, voisiko Turun irrottaa Suomesta ja lähettää siirtokunnaksi kuuhun.

Monia asioita on helpompi ymmärtää numeroiden kautta. Kohteita voidaan arvioida määrällisesti eli kvantitatiivisesti, kuten lukumäärä, etäisyys, tilavuus ja paino. Mutta kaikkeahan ei voi arvioida niin ”helposti”. Esimerkiksi jos henkilöä X vituttaa kuin pientä oravaa (asiaan liittyy myös jäätynyt käpy), emme voi muodostaa vitutuksen määrälle yleispätevää numeraalista arvoa, vaan meidän täytyy arvioida tunnetilan syvyyttä toisin keinoin. Ehkä tilanne ei ole niin paha, koska henkilöä ei tiettävästi vituta niin paljon kuin isoa oravaa. Arviointi perustuu laadullisiin eli kvalitatiivisiin tekijöihin, esim. irtisanominen taloudellisiin syihin vedoten vituttaa a) silleen ihan pikkukivasti, b) tasaisen varmasti, c) kuin hamsteria, jonka juoksupyörä jumittaa, d) kuin pientä oravaa (jäätynyt käpy) tai e) kuin isoa oravaa (iso jäätynyt käpy).

Toki edellä esitetty esimerkki edellyttää muidenkin irtisanomiseen ja siitä seuraavaan vitutuksen voimakkuuteen liittyvien tekijöiden arviointia. Näitä voivat olla vaikkapa seuraavat:

• Vihasiko työtä jo ennestään vai oliko työ kaikki kaikessa eli pyyhittiinkö samalla koko elämältä tarkoitus. Sekä kaikki välimuodot ja variaatiot näistä ääripäistä.
• Onko työstä kertynyt säästöjä vai ovatko kaikki ansiotulot menneet kädestä suuhun (tai kurkusta alas), ts. pudottiin tyhjän päälle. Sekä mahdollisen velkataakan raskaus kytkeytyen vaikkapa elämäntavan leveyden ja statuksen osoittamisen tarpeeseen (kehittymättömän minän eli egon puutteita).
• Onko kyetty funtsimaan ”plan b” ikävän tapahtuman varalle. Onko uusi työpaikka kiikarissa, onko mahdollisuus kouluttautumiseen ja uuteen uraan, aletaanko lotota ahkerammin, olisiko perintöä joltain suunnalta odotettavissa ja voisiko jotenkin edesauttaa sen haltuun saamista, onko alkoholisoituminen ja syrjäytyminen varteenotettava vaihtoehto, ripustetaanko riippakivi kravatiksi ja soudetaan järven selälle, jne.
• Irtisanomisen uhrin psyykkiset valmiudet, kuten kestääkö ego elintason laskemisen, työn asema oman identiteetin rakennuspalikkana, valtaako mielen välinpitämättömyys eli kaikki on ”iha sama”, onko lähtökohtaisesti optimistinen vai pessimistinen ynnä lukemattomat muut persoonallisuustekijät (se kuuluisa Big Five), jne.

Tässä vaiheessa huomaamme ajaneemme itsemme melko syvälle suohon, koska ymmärrämme, ettei tiedostamallemme todellisuudelle ole suurelta osin olemassa selkeää yksiselitteistä mitta-asteikkoa tai mittaristoa. Numerot ovat kuitenkin lohdullisia, koska ne antavat helpommin ymmärrettävän kuvan asiasta. Eikä todellakaan sekaannuta mihinkään derivaattoihin, integraaleihin, imaginäärilukuihin, sumeaan logiikkaan eikä varsinkaan Schrödingerin kissaan.

Rehellisesti sanottuna ainoa järjellinen motiivi koko räpellyksen kirjoittamiseen oli, että minun piti ilmoittaa tässä rattoisasti soljuvan blogikirjoituksen olevan vuoden 2025 blogikirjoitus numero 50, joka on kirkkaasti uusi henkilökohtainen (mikä muu muka) ennätys jo tässä vaiheessa vuotta. Kaikki muu edellä esitetty on pelkkää ns. palstantäytettä. Aiempi kärkitulos muuten oli 36 raapustusta vuodelta 2014. Ekstranippelinä mainitsen, että tämä on myös maailmanhistorian 290. bloggaukseni. Kohta juhlitaan suuria pyöreitä numeroita, työn ja lukemattomien uusien sivupolkujen merkeissä tietenkin. Hyvät, pahat ja rumat kansalaiset, on aika röyhistää rintaansa ja taputella maltillisesti itseään selkään, ettei suomalaisten arvostama perushyve vaatimattomuus irtoa ruumiista ja lennä tiehensä.

Avantouinnilla aiheettomien aivoitusten ahtojäissä

Tie helvettiin on reunustettu hyvillä aikomuksilla tehdä itselleen suorempi tie helvettiin.

Ihmiset ovat omiaan puhaltamaan yhteen hiileen – kun se on jo sammunut.

Hätä ei lue lakia, eikä keittokirjaa, eikä airfyerin käyttöohjetta, koska hätä ei osaa lukea.

Välilläkö väliä? Välillä on, välillä ei, tai jotain siltä väliltä, mitä väliä.

Päivän haaste: juokse ma(ra)ton alle kolmessa tunnissa.

Minkä niminen on ääri-islamistisessa maassa pelkästään naisille tarkoitettu hampurilaisravintola? Burka King

”Ajattelin kaskuttaa esiintymiseni jälkikäteen”, ilmoitti stand-up-koomikko tapahtumajärjestäjälle. 

Minkä soittajan paikka on kaikkein inhotuin vankiloiden orkestereissa? Sellistin.

Mitä kokaiiniriippuvainen kirjailija totesi, kun hän pohti kirjoittamaansa tekstiä? ”Tässä kohtaa on ajatusviivan paikka.”

Eihän korjaamalla funikulaariakaan toimimaan saada. (vanha turkulainen sananlasku)

Ei ole kebabia karvoihin katsominen. (vanha turkkilainen sananlasku)

Parempi telkkari hameen alla kuin kymmenen kaupan hyllyllä. (vanha romanien sananlasku)

Joka työtä pelkää, se lastaan vihaa, sanoi bangladeshilainen isä, kun lapsensa vaatetehtaan ompelimoon lähetti.

Kell’ onni on, se onnen kätkeköön takapihalle riittävän syvälle edellisten onnien seuraksi.

Kivien maalaaminen on kuulemma trendikästä ja rentouttavaa puuhaa. Niinpä minäkin maalasin kivekseni kirkkailla väreillä, mutta ei siitä sen parempi fiilis tullut.

Kalaharin maahiset

Kalaharin autiomaassa
oli paljon maitoo maassa
siitä kasvoi maahisia
aivan vitivalkoisia
maahiset nuo Kalaharin
halus nähdä Saraswatin
vaan unohtuipa tuuma tuo
kun tuli vastaan kuuma suo
pulikoivat siinä tovin
kunnes tuli jano kovin
oli aika nousta suosta
ja heti täytyi pakoon juosta
lämpömittarimato matalin
aikeissaan on katalin
ahmaista nuo oudot olennot
tahtoi kuin hauki sudenkorennot
ei madon kotisuota turmella
vaik sen täyttäis gourmet’lla
oli maahiset jäädä pahaan rakoon
ei taipunut liero suon jakoon
tietää pikkuväki totuuden
maan mataluuden ja tuoksun sen
jo unohtui lorun loppu likainen
löytyi tiedon taulu maaginen
siinä Saraswati heille loisti
opit olemisen näille toisti
hyppien kotiin matkas väki
pian tienoot tutut kaikki näki
saadaan tarinalle loppu kiva
jossain maahisille nauroi Šiva

Julkikirjoitus: Rimpsun 12 ensimmäistä riviä kirjoitin 10.10.2011. On mahdotonta arvioida silloista mielentilaani, mikä sai minut laskettelemaan tuollaista lorua, mutta sattuuhan sitä tekevälle. Ja sattuu edelleen. Näin saatiin päätökseen tämä(kin) kesken jäänyt työ, joka on kummitellut muistitikullani 14 vuotta.

Protskuista patukkaa tarjolla (aka "taitaa tyttö tietää")

Näin kaupan hyllyllä pähkinävälipalapatukan. Se oli nimetty suoraviivaisesti ”Nut bar”. Jos yhtään tunnette mielenliikkeitäni, ja miksi ette tuntisi, tiedätte jo, mihin tämä johtaa. Mielleyhtymät alkoivat sinkoilla suuntaan ja toiseen. Ensimmäisenä ajattelin hullujen baaria. Siellä jos jossain olisi sekopäinen meno aina päällä. Toisaalta en välttämättä haluaisi olla sellaisen baarin asiakkaana saati työntekijänä. Mielenterveysongelmaiset ovat arvaamattomia. Ja niin ovat myös monet baarien kännisistä urossimpansseista ja saalistavista skumppakurpista. Riskit saattavat tuplaantua siinä kohtaa, kun vastaan tulee humalainen, jolla on elimistössä alkoholi-psyykelääkecocktail tai muita sekalaisia mömmöjä. Jostain selittämättömästä syystä komentokeskukseeni (ei se jalkojen välissä oleva) singahti englanninkielinen virke ”I’d rather choose a slut bar than a nut bar”. Eli suomeksi ”Valitsisin mieluummin lopputangon kuin pallipylvään”. Mennäänpä hetkeksi pähkinöiksi.

Pähkinäpatukka on terveyselintarvike, koska siinä on pähkinöitä (tähän väliin varoitus yhdysvaltalaisille lukijoille: kirjoitus sisältää pähkinää). Pähkinät taas ovat proteiinin ja omega-3-rasvahappojen lähde. Proteiini on melkoinen taikasana elintarvikemarkkinoilla, vaikka sitä saa ihan mistä vaan: on eläin-, kasvi- ja maitoproteiineja sekä kananmuna, josta irtoaa samaa hötöä. Juu juu tiedän, TLDR terveystiedon oppitunti.

Tämä unc eli boomer ei ihan hahmota proteiini- ja muita terveyspatukoita, proteiinivanukkaita, -rahkoja, -jogurtteja, -juomia, -pirtelöitä, eikä ylipäätään hillitöntä lisäproteiinijahtia. En ole oikein kartalla lisäravinteiden tarpeellisuudesta ja hyödyistä, vaikka itsekin nautin säännöllisesti vitamiiniporetabletteja, D-vitamiinia ja ym. jänniä juttuja. Ei ainakaan haitaksi ole ollut, kai. Mutta ylitse vyöryvä proteiinituotteiden meri tuikkaa väkisin silmään harhaillessani pitkin Prisman käytäviä eksyneen lapsen katse ahavoituneilla kasvoillani.

En ole sormea heristelemässä, enkä halua leimautua tupajumiksi, joka kitisee uusista trendeistä ja innovaatioista. Kuntoremontin myötä kokeilin 2,5 dl:n tetroissa myytäviä protskujuomia, joita on myynnissä lukuisissa mauissa lukuisten tuottajien tarjoamina noin 2 euron sopuhintaan. Testasin monia sokerillisina versioina, koska en kannata keinotekoisia makeutusaineita. Nehän ovat oikeastaan maitoa, johon on lisäilty pikkuisen sitä sun tätä. Havaitsin riemukseni, että testaamani yksilöt maistuivat suorastaan törkeän hyviltä. Niitä voi kiskoa kitusiinsa noin vain vaikka makean himoon, vähät proteiinista.

Jopa minä muistan taannoiset ajat, kun vaahdottiin superfoodista. Silloin bongattiin metsän, viidakon, meren ja ullakon kätköistä marjoja, juuria, sieniä, homeita yms., jotka tarjoiltiin kaikkeen kyllästyneille länsimaalaisille kuluttajille maailmanluokan ihmeinä alkaen 100 e/kg. Samanaikaisesti keksittiin sama iänikuinen pyörä uudestaan, kun oivallettiin, että pähkinätkin ovat superfoodia. Kaikki taputtivat raivokkaasti käsiään, kunnes kyllästyivät taas.

Tarjonta vastaa kysyntään, ja vielä useammin toisin päin. Nuorempien ihmisheimolaisten fitness- ja sali-intoilu varmaan laukaisi ”funktionaalisten” elintarvikkeiden tarjonnan rakettina taivaalle. Kun kulkee pitkin kylmähyllyä, on vastaan purjehtiva proteiinivanukkaiden armada jokseenkin koominen näky. Pakko käydä hyvin kaupaksi. Ja pakko olla hyvät katteet, eli ovat ns. rahasampoja. Propsit, korjaan protskut, sille.

Pimenee?

Tässä päivänä eräisenä, kenties salaperäisenä, muttei järin kesäisenä, MMT-toimituksen postilaatikkoon tupsahti ihmetystä herättänyt lehti. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut kyseessä miestenlehti, koska ensinnäkin se ei herättäisi toimituksessa ihmetystä, vaan riemastusta (ja pitkän jonon vessaan), ja toiseksi aitoja miestenlehtiä ei ole enää olemassa, sillä ne ovat nykyään enää miesten lifestyle-lehtiä, jotka on suunnattu itseään rakastaville ja rakasteleville Chadeille ja joillekin ”pickup artisteille” ja puppelipojille. Ei siis niille herrasmiehille, jotka antavat sängen ja kikkelikarvojen kauniisti kukoistaa ja juovat bisseä kalsareissa takapihalla samalla, kun kaatavat (saatanan) saamattoman naapurin rehottavaa pensasaitaa moottorisahalla, ja tarpeen tullen kulkevat omia polkujaan kuselle kuusiaidan hellään huomaan, missä oravat kuiskuttelevat hälle salaisuuksiaan luonnon lahjomattomista laeista.

Mutta ei, ei ja miinus yksi ”ei”, MMT:n toimitukseen saapuneen aikakauslehden kannessa luki ”Katternö”. Ensimmäinen mielleyhtymä oli, että edellisten firman juhlien loppusaldona MMT on harhautunut ostamaan saaren, joka on täynnä kissoja. Mikä painajainen. Mutta kyse ei ollut kissoista eikä kissan (ketun?) hännistä saati edes saaresta, vaan jostain naurettavasta kylästä Pietarsaaren lähellä. Mutta kylälläpä (läl-läl-lää) ei ollut mitään tekemistä julkaisun kanssa.

Myskisestä nimestään huolimatta muu kansilehdestä oli kirjailtu suomenkielisillä sanoilla. Lehden merkillisen nimen alla oli hieman paniikkitilannetta lieventävä luonnehdinta ”Pohjalainen lehti”. Se sai toimituksen pohtimaan omia juuriaan. Tiettävästi mikään sukuhaara ei kytke MMT:a pohjanmaalaisuuteen – luojan kiitos – vaan sukurasitteet keskittyvät Itä-Hämeeseen ja… Satakuntaan? Kuvittelin aina, että Honkilahden kylä oli osa Varsinais-Suomea, mutta näin ei olekaan. Tämä oli pienoinen shokki MMT:lle (eli ei hyvä juttu), mutta palaamme tuohon ehkä myöhemmin.

Kannen oikean alakulman pieni präntti hälvensi toimituksen hämmennystä: aviisi oli sähköyhtiön asiakkaille suunnattu julkaisu. Kannessa möllötti lierihattuinen partasuu, jota tituleerattiin ”Martin, vaivaisukkomestari”. Muita sillisalaattimaisia otsikoita olivat ”Christinan elämä karhujen ja susien keskellä”, ”Mitä tapahtuu, jos kaikki yhtäkkiä pimenee” ja ”Ilmalaivan tuhoisa syöksy”. Hieman surrealistinen tunnelma levisi toimituksessa.

Vaivaisukot palauttivat muistoja lapsuudesta (älkää kysykö), Christina taas vei ajatukset Kevin Costneriin tanssimassa sekä susien että karhujen kanssa ja ilmalaivasta napsahti nuppiin tietenkin zeppeliini Hindenburgin roihahdus. Mutta skenaario ”mitä jos kaikki pimenee” synnytti pelon ilmapiirin toimituksen keskuuteen. Jos kaikki MMT:ssa pimenisivät yhtaikaa? Jokainen MMT-toimituksessa on enemmän tai vähemmän kuuppa himmeänä kaiken aikaa, mutta mitä sitten, jos valot sammuisivat lopullisesti?

Kaiken pimeneminen on kompleksinen kysymys. Pienin murhe olisi kuitenkin toimituksen laitteiden ja valojen pimeneminen, koska täällä tuskin kukaan on osannut tehdä mitään hyödyllistä tähän päivään mennessä, oli sähköä tai ei. Ilman sähköä olisi ehkä tullut vähemmän vahinkoja. Toisaalta kun muistelee, kuinka outoja ja kyseenalaisia asioita on tapahtunut toimituksen tiloissa sähkökatkojen aikana, ei valojen sammuminenkaan ole välttämättä hyvä homma. Mutta juttu mutkistuu, kun estradille astuvat muut vaihtoehdot.

MMT:n ”työn” luonteesta johtuen mielenterveys on ollut alati veitsen terällä. Ilman tuota salaista asetta tähän blogiin olisi tuskin syntynyt ensimmäistäkään kirjoitusta. Toki toimituksessa on aina osattu käyttää myös monenkirjavia muita inspiraation lähteitä, mutta niiden parissa emme jumita tällä kertaa. Tasapainottelu järjen lepattavan liekin ja totaalisen pimeyden välillä on oma haastava maailmansa. Täydelliseen pimeyteen katoamisella olisi arvaamattomia seurauksia, esim. kirjoitetut tekstit saattaisivat muuttua tolkullisiksi ja johdonmukaisiksi pohdiskeleviksi kirjoitelmiksi, mittavat alkoholi- ja energiajuomakustannukset putoaisivat minimiin, voisimme ottaa vastaan talonmiehen pestin Overlook-hotelliin talveksi, tunnistaisimme mustaan kaapupukuun ja naurettavaan mustaan kypärään sonnustautuneen vaivalloisesti hengittävän friikin isäksemme, laskisimme gorilloja lampaiden sijaan, telmisimme pandojen kanssa sumuisilla vuorilla, löytäisimme aamiaismurojen seasta kadonneet ruuvimme tai ymmärtäisimme vihdoin, mitä meille halutaan kertoa, kun joku konsuli/konsulentti/konstaapeli sössöttää meille ”resilienssistä” ja ”prokrastinaatiosta”.

Lässyti lässyti joo, mitä vain voi tapahtua, koska mitä vain tapahtuu yhtä mittaa, jos vain vaivautuu olemaan valvetilassa. MMT-toimituksessakin olemme tiedostaneet, että on ajanhukkaa yllättyä enää mistään. Saattaa olla, että hartioilla keikkuvan hauraan pikku kuulan pimeneminen voisi jopa selkeyttää aistinvaraisen todellisuuden tulkitsemista. Mutta siihen asti toimitus jatkaa valitsemallaan harhapolulla ja komia pohojalaanen Katternö-makasiini löytää tiensä paperinkeräykseen. Näin tuosta vaan kirjoittelee kuusisataa sanaa puuta heinää yhden sähköyhtiön asiakaslehden inspiroimana. Ja se, lapsukaiset, on laatutietoista toimitustyötä parahultaisimmillaan.

Jälkijäkätys: Olemme toimituksessa tehneet yhteistuumin havainnon, että myös illat pimenevät vauhdilla. Winter is coming, joten haukatkaapa siitä.

Löyhäpäisyyden lupiineja haitakkeita halajaville

Tavoitteena oli, että kehitän itseäni, mutta kävi niin, että kehystin itseni.

Kaikessa piilee totuuden siemen, joka ei juuri koskaan ala itää.

Kuinka kovaa ja pitkälle pitää juosta, jotta pääsisi pakoon omia ajatuksiaan?

Avattu rakkaus on ostopäätös!

Jasså ja javisst, sanoi janssoninkiusaus.

Ei suuret sanat sutta halkaise, joten lakkaa hölisemästä ja juokse!

Kävin Särkänniemessä. Siellä oli niin hauskaa, että tuskin pysyin rahoissani.

Palelin tänään ulkoillessa, koska tekninen kerrastoni oli korjaamolla teknisen vian vuoksi.

Miksi kiinalainen nauroi lukitessaan oven? Lock’n lol.

Mikä on sellainen Grönlannin alkuperäisasukas, joka on aina pummaamassa kavereiltaan? Kinuiitti.

Voiko kattolampuista valmistaa liemitiivisteen? Voi, plafondin.

Miksi maalivahdeille on mahdotonta löytää elämäänsä rakkautta? Pakko torjua kaikki.

Niina Naru rakasti juhlimista. Hän oli tunnettu varsinkin järjestämistään jatkoista. Porukkaa tuli paljon roikkumaan Narun jatkoille. Narun jatkoilla oli aina tunnelma katossa.

Tapahtuipa tosielämässä: Tökin hotellin aamiaisella kahviautomaatin kosketusnäyttöä. Se ei tuntunut reagoivan mitenkään, vaikka kuinka painoin. Takana seissyt nainen auttoi ja painoi kosketusnäyttöä. Kahvia alkoi tulla heti. Kiitin ja samalla ihmettelin, mikä sormissani on vialla. Kun hain lisää kahvia, sama toistui. Edellä olevilla ei ollut mitään ongelmaa saada kahvia, mutta minuun laite suhtautui kuin olisin ilmaa (kenties feminiini automaatti :D). Ohi kävellyt keittiötyöntekijä painoi kosketusnäyttöä puolestani ja kaikki toimi nikottelematta. Olin hämmentynyt. Takaraivoon hiipi ajatus, että olen kenties kuollut tai profiilini ohjelmointikoodiin on tullut bugi.

Kirjapiiri unohtelee jotain juttuja

Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, vaan kirjapiiri ei vaivu unholaan, sillä kirjapiirillä on Asiaa, kuten karvahatulla oli vanhoina hyvinä aikoina. Unholan maat ja siellä majailevan majavan Hevi-Sauronin* kaukaa kierrettyään kirjapiiri on saapunut ratsuineen Periferian Preerialle, noille mystisille maille, missä ajan, paikan ja Tokmannin aukioloaikojen taju alkaa nopeasti hämärtyä.

Samalla tavoin tuppaa käymään kirjapiirin törkyisiin käpäliin tipahtaneen spesiaalijulkaisun päähenkilölle. Tuo erikoiskeissi julkaisu tottelee nimeä ”Memento Mori” (ei järin omaperäistä), ja on Jonathan Nolanin, siis ohjaajanero Christopher Nolanin pikkuveljen, kynäilemä novelli. Tässä kohtaa itsekylläinen pyllähdys kohti blogin edellistä kirjapiiri-ilmestystä ”Muistikatkoksia pitkin piiriä”, jossa omaa selkäänsä taputellen kirjapiiri käsitteli elokuvaa Memento, jonka ohjasteli maaliin Christopher Nolan, totta kai. Näin ämpäri sulkeutuu ahneilta marjanpoimijoilta, jolloin kausaalisuhteiden syheröistä polkua seuraten edellä mainittu novelli toimi elokuvan käsikirjoituksen pohjamateriaalina, vaikkei elokuva novellin juonen kuljettelua seuraile.

Iloisia uutisia uupuneille pikku murmeleille: Nauttiaksesi käsittelyssä olevan hyvin haudutetun novellin sinun ei tarvitse taittaa tuskastuttavaa matkaa lähikirjastoon, saati tilata tuskastuttavan hintavaa äänikirjapalvelua, vaan teoksen nimen naputtelu Googleen riittää. Novelli julkaistiin alun perin miesten lifestyle-lehti Esquiren maaliskuun 2001 numerossa ja löytyy nykyisellään ystävällisenä kädenojennuksena Esquiren verkkosivuilta. How delightfully cozy!

Mutta mitä Nolanin pikkuveikka (hih hih) kirjoitti? Hän kirjoitti Earl-nimisestä kaverista (elokuvassa Leonard), joka on asettunut tahi asetettu punkkaamaan pysyvästi sairaalaan, koska ryöstäjän hyökkäyksestä lahjaksi saamansa aivovaurio nollaa hänen lyhytmuistinsa palttiarallaa 10 minuutin sisällä, joten kaikki, mitä hän kokee tuona aikana, muuttuu olemattomaksi hänelle. Earl muistaa ainoastaan vanhat muistot ennen ryöstöä. Valitettavaa on, että Earlin vaimo deletoitiin saman ryöstön yhteydessä. Mutta se tuo Earlille tarkoituksen loppuelämälle: löytää ryöstäjä ja tappaa hänet. Ilmeisesti Earlin viimeinen säilyvä muisto on tappajan kasvot.

Novellissa olennaisessa osassa on tuntematon auttaja, joka kirjoittaa Earlille opastavia kirjeitä ja puhuttelee häntä tuttavallisesti. Oletettavasti Earl itse kirjoittaa kirjeet itselleen, ennen kuin taas resetoituu. Earlilla on siis missio, jonka etenemistä novellissa seurataan. Olennaisessa osassa ovat järjestelmälliset muistiinpanot, jotta Earl pystyy ohjeistamaan itsensä päämääräänsä.

Novelli ei suinkaan ole, kuten ”Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin” (kuka sellaista muistaa?), vaan tismalleen päinvastoin: muisti katoilee pätkittäin. Kirjapiripää on maiskutellut antaumuksella novellia, ja jälkimakuna on löytynyt sellaisia vivahteita, että novelli voisi olla elokuvalle prologi eli esinäytös. Mutta eipä sillä ketun hännänkään merkitystä, onko se leffalle serkku vai sisko, sillä tarinan stygen voi sisäistellä itseensä ihan tuosta vain snackina.

Mutta että jotta koska kun kunnes jos vaikka kuin, ja sellaista pikku kivaa. Kirjapiiri luo katseensa unohduksen ulapalle, ja samalla ymmärtää itsestään jotain olennaista: on hankala unohtaa tehokkaasti juttuja, kun ei muista, mitä ne jutut ovat. Päätyyn päästyämme napataan novellista lennokkaat lainaukset (in English, ei jaksa yrittää kääntää, persiilleen se menisi):

”This is the tragedy of life. Because for a few minutes of every day, every man becomes a genius. Moments of clarity, insight, whatever you want to call them. The clouds part, the planets get in a neat little line, and everything becomes obvious. … For a few moments, the secrets of the universe are opened to us. Life is a cheap parlor trick.”

“After all, everybody else needs mirrors to remind themselves who they are. You're no different.”

”Time is an absurdity. An abstraction. The only thing that matters is this moment. This moment a million times over.”

Loppukaneettijälkikirjoitus, joka ei liity mihinkään, eikä ole peräisin mistään, mutta joka sopii tähän Jumalan hylkäämään paikkaan kuin tappi vanukkaaseen: ”Nerous on siitä hieno asia, ettei koskaan tiedä, kuinka hullun yksilön kohdalle se osuu.” – Albert Winestain

Toinen yhtä hieno jojotus: ”Jos et ole osunut maaliin, olet osunut ohi.” – Robin-Wilhelm Hood-Tell

* Hedelmä-vihannes-Sauron, ks. teos Taru supermarketin osastojaon herrasta, s. 112.

Miilunpolttajat

Jostain kasarin puolivälin tienoilta ysärin alkupuolelle vanhemmillani oli mökki eräässä tuppukylässä Euran lähettyvillä, sellainen kuivan maan torppa. En viihtynyt siellä oikein koskaan. Tylsä ja epämiellyttävä mesta, ja tönön vieressä seissyt suuri latorakennus oli pelottava paikka mennä vessaan (puucee sijaitsi siis siellä) iltamyöhäisellä, kun oli pimeää. Olin aina kuulevinani outoja ääniä rakennuksesta. Ladossa oli suuri puuvajaosa, jonka perällä puuceekoppi sijaitsi, sitten entinen navettaosa ja lopuksi sauna- ja pukuhuonetilat. Joskus pelkäsin lähes hysteerisesti, kun saatoin kuulla hitaita askelia navettaosan betonilattiaa vasten, tai ikään kuin ladon avovintillä käveli määrätietoisesti joku/jokin. Olisi tullut löysät housuun, jollen olisi istunut jo valmiiksi vessassa. Tarpeet hoidettuani ryntäsin sivuille katsomatta ulos ladosta, etten kohtaisi mitään shokeeraavaa.

Mökin naapurissa asui kaksistaan leppoisa paikallinen pariskunta, joiden tytär oli jo muuttanut pois opiskelemaan. Tekemättä enempiä turhia nimenmuunnoksia todistajien suojelemiseksi heidän nimensä olivat Annikki ja Tuomo. Annikki oli varsinaissuomalainen maalaisemäntä, huivi päässä ja sangen puhelias. Tuomo oli kuiva ja laiha äijänkäppänä, joka ei useimmiten ehtinyt montaa sanaa mihinkään väliin sanomaan, mutta ei se häntä tuntunut haittaavan. Mies oli reuman runtelema ja muistan selvästi hänen karun näköiset koukistuneet kätensä, mutta eipä sairaus hänen työntekoaan estänyt.

Kävimme silloin tällöin isän kanssa moikkaamassa naapureitamme. Annikilla oli huvittava maneeri, sillä aina kun isäni oli äänessä ja selitti jotain juttua, Annikki kiekui joka väliin ”Nii ain!” ja ”Nii oikke!”. Kuittauksia tuli ilmoille niin tiheällä rytmillä, että hokemat palaavat edelleen sangen eläväisinä filminpätkinä tietoisuuteen. Ollessamme kahden kesken isä kutsui Annikkia usein lempinimellä ”Hanhikki”. Sinällään osuva, koska oli hän melkoinen kaakattaja.

Annikin ja Tuomon elinkeino oli miilunpoltto eli grillihiilien valmistus kaupunkilaiskermaperseille. Kyseinen elinkeino taitaa olla kadonnut kokonaan Suomesta, joten saatoin todistaa käsityöläisammatin viimeisiä edustajia tässä maassa. Vierailimme isän kanssa muutaman kerran heidän miilullaan, joka muistutti lähinnä useaan kertaan karrelle palanutta matalaa tehdashallia, joka jollain ihmeen taialla pysyi edelleen pystyssä.

Heidän työnsä oli kaikessa koruttomuudessaan sitä, että he lappoivat miilun ovista sisään puunrunkoja, jotka sitten ”hiillostettiin”, eli virallisesti kuivatislattiin, sopivaan olomuotoon kitupolttamalla eli säätämällä (tai estämällä) miiluun pääsevän hapen määrää. Kun miilunpoltto oli tehty, he pätkivät rungot sopiviksi paloiksi ja pussittivat 10 kg:n säkkeihin. Jo alakoululaisena nuijapäänä ymmärsin, kun katsoin heidän mustanpuhuvaa habitustaan miilulla, että tässä ei leipä helpolla irtoa. Vaatteet noessa, kasvot noessa, kädet noessa enkä tohdi arvata, kuinka paljon nokea oli löytänyt tiensä keuhkoihin asti vuosikymmenten aikana. Rankkaa fyysistä työtä, ja siellä Tuomokin raatoi selkä köyryssä pahasti reumaisena miehenä. Eikä mitään käryä, kuinka leveän leivän syrjään pääsi kiinni tuollaisella elinkeinolla.

Isä kehui aina naapureiden hiiliä korkealaatuisiksi, koska ne eivät sisältäneet ”mujua”, eli sellaista hienojakoista hiilitöhnöä, jolla ei tee mitään. Ehta rakkaudella (?) ja ammattitaidolla synnytetty kotimainen laatutuote. Kaupunkilaislapselle miilunpoltto oli silmät apposelleen avaava näky, joka iskettiin jykevällä hiilihangolla nassikan säilömuistiin. Elettiin sitä ennenkin, ja millä tavalla. Sitä sopii miettiä, kun seuraavan kerran alatte vinkua saatuanne vääränlaista maitoa Latte Macchiatoonne.

Aina vaa

Tuhlaa turhinta vaivaa
lastaa pohjatonta laivaa
kaiva luhistuvaa kanavaa
tietä tietämättömyyteen raivaa
taikinaista päätä hiivattomana vaivaa
tokaise tyhmänä joka väliin "iha mite vaa"

Totuuden tyhjiössä valhe paras arvaa
vertaa toisiinsa kahta samanlaista karvaa
illuusiossa luo ympärille turhaa turvaa
höyhenet lainatut vaativat maksettua tervaa
taajamissa aikomusten hyvien asutus on harvaa

Riveillä vinoilla iloittelu tuon tuostakin oivaa
riimeissä risoissa kompurointi korvissa soivaa
kestää mieli tylsä nousua ja laskua loivaa
estää kieli terävä tulevaa kaiken vakioivaa
kuka tohtii pyytää hoivaa
osana maata hyvinvoivaa

En tarvitse mitään itseään kopioivaa
en arvioi minuuttani alati varioivaa
en persoonani naamioivaa
voimaa kaiken yllä operoivaa
väistän katsetta ylhäältä arvioivaa

O pen eli kansallislaulu kynälle

O pen
sinä kynistä terävin
pidät aistini terässä
vaikken pysy perässä
olet penna mahtavin

O pen
olen aina avoinna ajatuksillesi
en vierasta vieraita aatoksia
älä syötä aineita kovin toksisia
olet penna kaunehin

O pen
tunnen voimasi sormissani
ja viet minut uusille urille
et anna aihetta itsekurille
olet penna loistavin

O pen
avoin on maailma ympärilläsi
et koskaan minua hukkaa
ei aivoistani löydy nukkaa
olet penna puhtahin

O pen
kuiskaat anteliaasti aiheesi
vaikka sepustelisi puuceestä
sen eestä puuttuvasta veestä
olet penna törkyisin

O pen
tuot sanat tuhannet luokseni
muokkaan ne mielessäni kierossa
monesti kuun kierrossa
olet penna päättömin

O pen
avaat päättymättömän kirjasi
sanaista arkkuasi narautat
auringonlaskuun karautat
olet penna uljahin

O pen
hajoitat ja hallitset
tuot kaapit ulottuvilleni
olet myös Amityvilleni
olet penna painajaismaisin

O pen
Seesamikadun aukaiset
nuket karvaiset hyökkäävät
kauheat tarinansa yökkäävät
olet penna reppavin

O pen
olet parempi kuin no pen
syökset tahrasi paperille
vaik toivoisin tahroja lakanalle
olet korvike et järin hääppöinen

O pen
olen lumiukko leffasta Frozen
nuppi aina huurussa
unettomana Turussa
olet penna sekavin

O pen
viet joskus poluille hämärille
tarjoilet talon erikoisen
pallon liian kierteisen
olet penna pikku pirulainen

Jälkihoidot: Mitä viineriä nyt taas? Aamulääkkeet putosivat lattialle ja koira söi ne. Nyt se on hyperonnellinen koira. Hauvan häntä vipatti niin, että irtosi hanurista ja alkoi elää omaa elämäänsä. Muutti just tosi kivaan kaksioon Vaasan Gerbyhyn ja opiskelee liikuntatieteiden maisteriksi.

Jälkihoidon jälkikirjoitus: Suomisanakirja-sivusto antaa mielenkiintoisen tulkinnan sanalle ”reppava”: ”Reppava tarkoittaa sellaista, joka liikkuu tai kulkee repun kanssa. Esim. Hän oli reppava matkustaja, joka kantoi kaikkia tavaroitaan repussaan. Reppava viittaa usein ihmiseen tai eläimeen, joka kuljettaa tavaroitaan repussa.” En taida olla ainoa, joka on hukannut lääkkeensä. Mutta sehän on vaan posia.

Rouva Blackwellin kirjakauppa

Välittömästi näkee, että Tillie Blackwellille hänen kirjakauppansa on kaikki kaikessa. Todellisuudessa näin ei aivan ole, mutta kauppaan sisään astuessaan saa väistämättä sellaisen kuvan. Rouva Blackwellin Kyläkirjakauppa, kuten kyltissä kaupan sisäänkäynnin päällä lukee, hipoo täydellisyyttä, ja kenties saavuttaakin sen, jos Tillieltä kysytään. Kaikki viimeisen päälle rivissä ja järjestyksessä, jopa kaikki myytävät kynät laatikoissaan siististi suorassa. Ei pölyhiukkasta missään, ei edes likaa lattialla (miten se on mahdollista?). Kirjallisuuden rakastajalle näky on kerrassaan lumoava. Kun sisään astuu, tuntuu kuin syvä rauha ja levollisuus asettuisi sydämeen.

Tummanruskeat kirjahyllyt ympäröivät kirjakaupan seiniä lattiasta kattoon. Tummanpuhuva sisustus luo hieman hämyisen, mutta kodikkaan tunnelman tilaan. Rouva Blackwell valikoi kirjakokoelmansa tarkkaan harkiten ja usean vuosikymmenen kokemukseensa luottaen. Hänen on onnistunut haravoida verkon syövereistä mitä ihmeellisimpiä kiinnostavia pienpainoksia ja muita erikoisuuksia, joita ei suurista verkkokirjakaupoista löydy.

Rouva Blackwellin aviomies, Amos Blackwell, auttaa kirjakaupan arjessa aina, kun omilta kiireiltään ehtii. Nimittäin alle 3000 asukkaan Greentownin (pikemminkin kylä) keskuskadulla sijaitsevaa Rouva Blackwellin Kyläkirjakauppaa vastapäätä toisella puolen katua on Blackwellin Pyörä, jota pyörittää herra Blackwell. Yrityksen puutteesta ei pariskuntaa voi moittia. Herra Blackwell on uskomattoman taitava käsistään, eikä sellaista työkalua olekaan, joka ei Amoksen kädessä pysyisi. Blackwellin Pyörän erikoisuus on englantilaisen perinnepyörävalmistaja Pashleyn edustus. Pashley (perustettu 1926) on Englannin vanhin polkupyörävalmistaja, ja jokainen pyörä on koottu käsityönä, rakkaudella tietenkin.

Ei ole yllättävää, että herra ja rouva Blackwell rakastavat pyöräretkiä. Avioparilla ei ole lapsia, joten heillä sitäkin enemmän aikaa toisilleen. Heidän kotiseutunsa Wairarapan alue tarjoaa ylitsepursuavasti mahdollisuuksia seikkailla polkupyörällä. Kumpikin on teräksen kovassa kunnossa, vaikka Tillie lähestyy viittäkymmentä ikävuotta ja Amos on viidenkymmenenviiden. Pyöräily on heille rakas harrastus, vaikkei ainoa.

Rouva Blackwellin kyläkirjakauppa on Greentownin sydän. Jokainen paikkakunnalle eksyvä turisti löytää varmasti tiensä kirjakauppaan. Julkisivu kutsuu, tai melkeinpä käskee, tulemaan sisään. Tillie on persoonana rajattoman sosiaalinen ja utelias. Kun sisään astuu turisteja, reppureissaajia, diginomadeja ja sen sellaisia travellereita, kysymysten tulvalle ei tule loppua. Tillie haluaa tietää, mistä päin kukin tulee, minne on suuntaamassa, miksi on eksynyt Greentowniin, onko yksin vai seuran kanssa matkassa, mistä on kotoisin, mitä tekee työkseen, jne. puhumattakaan siitä, kuinka paljon hänellä riittää juttua myös kaikesta muusta, tietenkin eritoten kirjallisuudesta.

Kun rouva Blackwell tuntee, että satunnaisella vieraalla on erityinen side kirjallisuuteen, hän haluaa ehdottomasti esitellä kirjakaupan perällä sijaitsevan kirjavarastohuoneen. Sinne pääsevät ihastelemaan harvat. Varastohuoneessa on vähintään tuplaten niin paljon kirjoja kuin kaupan puolella. Siellä on arvokkaita erikoispainoksia ja harvinaisuuksia, joista suurin osa on kaupan, kunhan hinnasta päästään yhteisymmärrykseen. Useimmiten varastohuoneeseen pääsevät vieraat ovat juurikin nuoria yksin matkassa olevia reppureissaajia ja seikkailijoita, sillä he ovat Tillien mielestä kovin kiehtovia tapauksia.

Toisen hyvin rakkaan harrastuksen herra ja rouva Blackwell löysivät jo yli kaksikymmentä vuotta sitten Tillien tilaamista hyvin vaikeasti saatavilla olevista teoksista. Muutamasta hämmentävän vangitsevasta kirjasta, jotka sisälsivät jopa elämänkatsomuksen mullistavia salaisuuksia, he saivat idean, josta syntyi heille pysyvä yhteinen kiinnostuksen kohde. He jopa varta vasten rakensivat harrastushuoneen, jotta voisivat viettää enemmän aikaa yhdessä ja tuntea yhteenkuuluvuutta.

Rouva Blackwellista on ollut valitettavaa, että kiinnostavat turistivieraat ovat vähentyneet viime vuosina. Parin edellisen vuosikymmenen aikana Wairarapan alueella on kadonnut jäljettömiin useita nuoria reissaajia. Saattaa olla jopa yli kaksikymmentä. Nuoret ovat toki alttiimpia ottamaan riskejä tuntemattomilla alueilla liiallisen itseluottamuksen kannustamana. Alueella on jyrkänteitä, tiheitä metsäalueita, tietenkin valtameri sekä muita vaaran paikkoja, jotka voivat helposti koitua kohtaloksi varomattomalle. Rouva Blackwell on huomannut, että nuoret reissaajat ovat levottomia ja keskittymiskyky ei todellakaan ole parhaasta päästä. Ne ovat huonoja ominaisuuksia ihmisyksilöille, jotka ovat omin päin matkassa. Sellaiset ihmiset tekevät helpommin kohtalokkaita virheitä.

Rouva Blackwellin (ja myös herra Blackwellin) mielestä oikeiden fyysisten kirjojen lukeminen parantaisi jokaisen kärsivällisyyttä. Nykyinen ”instant”-kulttuuri tarjoilee liikaa nopeita ja helppoja ratkaisuja keskittymiskyvyttömille nuorille. Tillie itse kokee, että hän voi osaltaan ohjata nuoria kiireettömämpään elämäntapaan. Ohjausta hän mielellään tarjoaakin kyläkirjakauppaansa piipahtamaan tuleville seikkailijoille. Kirjat ovat avain pitkäjänteisyyteen ja laajempaan ymmärrykseen kaiken olevaisuudesta. Kirjoille täytyy uhrata aikaa. Kirjoille täytyy uhrata.

The Grand Slippery Slip Flip-Flop'n Clog Tour

Siinä on englanninkielinen otsikko, sorry my bad. Kannan vastuun, mutta se vaan kuulosti ihan helvetin hauskalta. No hauskalta kuitenkin. Onpa ainakin omaa hauskaa, vähät minä muista.

Kuljen kesät läpeensä varvassandaaleissa. Joka paikkaan ja aina, kun suinkin mahdollista. Itse asiassa mieluiten kävelisin paljain jaloin, mutta en viitsi ottaa riskiä, mitä kaikkea ylläripylläriä niiden reissujen jälkeen jalanpohjista saisi irrotella.

Omistan nolon monta paria varvassandaaleita. On pihatöihin omansa, sitten koiralenkille toiset, töihin ja vapaa-ajalle omansa ja pari paria päälle. On siis sen verran tarpeeksi, että voisi olettaa, että kuvittelen olevani mustekala. Oikea varvastossujen Imelda Marcos. Nyt tuli niin vanha läppä, että harva muistaa tuota pikku knoppia. Mutta siitä googlettamaan Imelda Marcosin kengät.

Pikkukivana sivuaskeleena, tai kuvaavammin sivukompurointina, tuli mieleen, että olihan minulla noin 10 vuoden mittainen puukenkäkausi, vaikkei minulla ole edes hollantilaista verenperintöä. Pidin muinoin kesäisin Sysmän mökkirannassa aina räjähtäneitä puukenkiä jalassa ja niistä muodostuivat oikea tavaramerkkini, etten edes tohtinut rikkoa perinnettä. Kaikki aina päivittelivät, kuinka vaaralliset vekottimet ne ovat ja tottahan se oli. On turha laskea, kuinka monta kertaa taitoin nilkkani puukkarit jalassa ja kuinka monta kertaa vedin lipat niiden kanssa sateen kastelemalla nurmikolla. Puukengät muuttuivat todella vittumaisen liukkaiksi kusiluistimiksi sadekelillä. Pito oli tasan nolla. Mutta kaikesta huolimatta pidin niitä mökillä aina jalassa ihan periaatteesta. Mutta se puukkareista.

Sain äskettäin kunnian tehdä vähän pidemmän kestotestin varvastossuilla kävelemisessä. Vitsikkään väärinymmärryksen seurauksena päädyin kävelemään läpsyttimet jalassa työpaikalta kotiin eli reilu 13 kilometriä. Ei se kuulosta paljolta, mutta yhtä kyytiä marssien saattaa havaita erinäisiä puutteita varvassandaalien ergonomiassa. Jo puolivälissä Via Dolorosaa alkoi jalkateriä särkeä kohtalaisesti. 10 kilometrin kohdalla särky oli jo helvetillinen ja lisäksi tuntui, että jalkaterät olisivat tulessa. Myös lonkat esittivät alleviivaavaa kritiikkiä jalkinevalinnasta. Suuri helpotus saapui reilu kilometri ennen kotia rankkasateen muodossa. Jalkapoloiseni huusivat hoosiannaa, kun kesäsade jäähdytti ja helpotti niiden tuskaa. Viimeisen kilometrin kuljin paljain jaloin ja varvastossujen riisuminen tuntui siinä kohtaa euforiselta. Toisena syynä oli, että läpsyt alkavat ikävästi luistaa jalkapohjan alla, kun ne kastuvat.

Vaikkei maratoneille kannata ehkä lähteä varvassandaaleissa, on ne silti hiton mukavat kesäjalkineet. Jalka saa olla vapaana kuin taivaan linnun jalka ja hengittää kesää, eikä tarvitse mitään sukkia pilaamaan fiilistä. Kyllä jalkoja saa taas homehduttaa kenkien sisällä suurimman osan vuotta.

Päivitetyt kansanviisaudet ajan hermoille käyville viisastelijoille

Hädässä ystävä katoaa.

Maahan se pienikin poljetaan.

Herran pelko on yksityisyrittäjyyden alku.

Pata kattilaa soimaa, väristä riippumaton samanarvoinen kylki kummallakin.

Ei hätä ole tämän näköinen, eikä tuon, koska hädällä on ikävä tapa tulla joka kerta eri näköisenä.

Hyvin suunniteltu on edelleen kokonaan tekemättä, koska hei, mitä välii.

Velka on veli otettaessa, ulosottovirasto maksettaessa.

Kyllä sokea kanakin itsensä hunajamarinoituina fileesuikaleina löytää.

Illan virkku, aamun virkku, ja homma toimii, sillä baari on puoli viiteen asti auki.

Auta miestä käpälämäessä, älä poliisiauton takapenkillä.

Ylpeys käy saliselfieiden edellä.

Hiki laiskan syödessä, kylmä ruumishuoneen lavetilla sydärin saaneena maatessa.

Se ei pelaa, joka pelkää luottotietojen menettämistä.

Ei savua ilman tulta, ei tulta ilman palavaa omaisuutta, mutta lavasta se hyvin, jotta menee läpi vakuutusyhtiölle.

Vahingosta vaurastuu, koska sillä saa paljon somenäkyvyyttä.

Seura tekee kaltaisekseen, samoin Apu, joten älä lue sellaisia muinaisjäännelehtiä.

Vahinko ei tule kulkuset jalkovälissä. (...ai ei vai?)

Tieto lisää turskaa kalapuikoissa – älä ihan kaikkea usko.

Hän käveli yöhön

...koska hän halusi elää yössä.
...koska yö oli kaikki, mitä hän voi koskaan kaivata.
...koska sen jälkeen seuraa yhä aamunkoitto.
...koska hänen oli pakko päästä kuseksimaan puun juurelle.
...koska hän on täysin holtiton ja vailla suuntaa.
...koska hän halusi nähdä katuvalojen helminauhan.
...koska hän ei löytänyt kotoaan enää mitään eikä ketään.
...koska hänellä oli vielä tästä asti aikaa.
...koska hän näkisi asfaltin kivien kimaltelun.
...koska hän unohti hakea postit postilaatikosta.
...koska "kaikki järjestyisi", hän kuuli jonkun takanaan sanovan.
...koska hän halusi hengittää yötaivasta, yömaata ja yöilmaa.
...koska harvat valopisteet luovat ääretöntä lohtua.
...koska hän seurasi tähteä.
...koska hän voi todella tuntea yhteyden koko maailmankaikkeuteen.
...koska morfiset kentät kutsuivat häntä osaksi kaikkea.
...koska hän halusi tuntea maailman hengittävän hänen kanssaan.
...koska vaikka hän kävelisi minne, huominen odottaisi häntä kärsivällisesti.
...koska hän halusi nähdä värien muuttuvan illan hämärtyessä.
...koska totuus on toinen, kun värit muuttuvat.
...koska tummat puut luovat uhkan tuntua.
...koska hän toivoi näkevänsä toisen todellisuuden.
...koska hän halusi nähdä keltaisia tiiliä.
...koska hänen kuului aistia kaiken hiljaisuus, asfaltin tyhjyys, katseen autioisuus.
...koska hän tiesi kokevansa hetkeksi nuoruuden voiman ja kaikkivoipaisuuden sisällään.
...koska hän ottaisi vastaan iltataivaan viimeisten valon säteiden luoman euforian.
...koska yö oli hänen sisarensa, eikä koskaan voisi pettää häntä.
...koska hän kuuli musiikin kutsuvan häntä.
...koska hän ei tiennyt, kuka tai missä todellisuudessa hän oli.
...koska tiesi sen olevan unta.
...koska yö tekee meistä varkaat.
...koska hän viimein ymmärsi, kuka hän on.

Joten se siitä.

Se kuuluisin ja kuulumattomin jälkikirjoitus: Miksi kävelit yöhön?

Pikkuisen herkumpi serkku

Jos arvata täytyy, niin laitetaan pelimerkit vuoteen 1991. Kesä oli kukkaisimmillaan ja mehiläisimmillään, kun 15-kesäinen minä relailee Sysmän Nuoramoisjärven rannalla mökillä. Olin saanut kuulla, että pikkuserkkuni Kirsi (nimeä ei muutettu) on tulossa käymään Hesan suunnalta. Olin varmaan nähnyt hänet viimeksi, kun olin hyvin paljon nuorempi torttuhousu ja pikkuserkkuni oli myös kersa. Hän oli minua kuitenkin palttiarallaa 3–4 vuotta vanhempi.

Ja sitten hän saapui. Kun Kirsi pelmahti mökkirantaan, olin siitä lähtien sekaisin kuin sekakäyttäjä. Päässäni vain ritisi, kun sain hänet näkökenttääni. Hän oli todellakin kaunis, hyvämuotoinen, päivettyneet sääret minifarkkusortseissa, tummat lyhyehköt hiukset, nätti hymy. Koko hänen vierailunsa ajan ravasin hänen kannoillaan ja kuolasin. Katselin vähän matkan päästä, kun hän meni uimaan bikineissään ja ihailin upeaa näkyä. Vietin kaiken mahdollisen ajan hänen seurassaan.

Siinä sivussa tein itsestäni täydellisen pellen ja naurunalaisen aikuisten silmissä. Jossain vaiheessa isäni, aikansa kiimaista juoksuaikaani todistettuaan, kivahti jotain tähän tyyliin: ”Lopeta nyt helvetissä jo tuo, johan sulle nauraa koko ranta!”. Hermostuin luonnollisesti ja lopetinko, no en. Mutta kyllä varmasti nauroivat sekä kokivat myötähäpeää. Muistelen jossain kohtaa tätini miehenkin virnuilleen, että miten romanssi voi, johon en muuta voinut kuin näyttää hapanta naamaa.

En mahtanut itselleni mitään. Olin nuori jannu, jonka hormonit hyrräsivät ylikierroksilla korkealla hallintani ulottumattomissa. Varmasti kuu-ukkokin heitti facepalmia käyttäytymisestäni. Eiköhän Kirsikin tajunnut asian, mutta hän ei sanonut mitään. Ehkä nautti tilanteesta, tiedä sitten.

Lopulta Kirsin vierailu päättyi, hän palasi pääkaupunkiseudulle ja minä jäin hajoilemaan yksikseni lemmenkipeydessäni. Liihottelin pitkään päiväunissani, mutta karu loppuhan niille tuli.

Tuossa taannoin lounaalla tuli ohimennen juttua serkusten avioliitoista, jolloin edellä kuvattu episodi palasi mieleeni. Tähän asti serkusten väliset avioliitot ovat olleet sallittuja Pohjoismaissa ja isossa osassa Eurooppaa. Rakkaus ei tunne rajoja, paitsi että tuntee jossain kohtaa. Norja on jo kieltänyt serkkujen avioliitot ja samoin ovat tekemässä Ruotsi ja Tanska, ja syynä ovat ilmeisesti järjestetyt pakkoavioliitot, joilla ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Suurin ongelma tulee vastaan geeniperimässä: mitä läheisempi sukulainen, sitä enemmän geenistö on samaa, jolloin jälkikasvun tapauksessa mutaatioiden ja perinnöllisten sairauksien riski kasvaa huomattavasti. En periaatteessa näe haittaa serkusten rakkaudessa, paitsi silloin, jos sitä alkaisi tapahtua liian tiheästi eli peräperää monessa polvessa.

Seuraava lakiseikka kylläkin yllätti: Oikeusministeriö voi erityisistä syistä myöntää luvan solmia avioliitto sisaren tai veljen lapsen kanssa. Naimisiin oman tätinsä tai setänsä/enonsa kanssa! Siinä olisikin muilla sukulaisilla sulattelemista. Ja mitkähän ne ”erityiset syyt” mahtavat olla?

Muistiin pantu ja pois pyyhitty

 

20 minuutin paini mielen kanssa

Aloitin meditoinnin. Jos joku olisi sanonut minulle kymmenen vuotta sitten, että kannattaisi ryhtyä meditoimaan, olisin saattanut ilmoille railakkaan naurun. Toisaalta kun muistelen elämäntilannettani kymmenen vuotta sitten, olisi ollut hyvinkin tarpeen meditoida jo tuolloin. Tai rehellisyyden nimissä jo useita vuosia ennen sitä. Sen verran hakoteillä olen ollut pitkin reissua, että henkisen tuen kikkarepertuaari olisi jeesannut, jos olisin ollut riittävän fiksu ja avoin ja hahmottanut sisäisten ongelmieni vyyhden. Onneksi mielialalääkkeet riensivät silloin hätiin. Me very happy. Just keep smiling, sucker.

Nyt jonkin verran viisastuneena (?) olen avoimempi uusille vaikutteille. En ole onnistunut löytämään yhtään pahaa sanaa meditaatiosta. Sen sijaan ylisanoille ja hyödyille ei ole loppua. Olen meditoinut vajaa parisen viikkoa 40 minuuttia päivässä 2 x 20 minuutin pätkissä ja sen perusteella olisi muutama sana sanottavana omista kokemuksista.

Sattuman kautta törmäsin netissä Kati Reijosen julkaisuun ”Nollaus 101”, joka esitti yksinkertaisen tutustumistavan meditointiin. Ilman turhia kommervenkkejä on kiva aloittaa, eli näin: Otan (tarpeeksi) mukavan istuvan asennon. Ei väliä, missä tai miten istun, vaikka risti-istunnassa tai tuolilla tai vessanpöntöllä. Olennaista on, että saan olla rauhassa ilman ulkopuolisia häiriöitä tai keskeytyksiä. Homma vaatii keskittymistä, tuliko yllätyksenä (vastaus: ei). Puhelin täytyy vaientaa kokonaan, mutta ajastimeen laitetaan 20 minuuttia ja aika käyntiin. Hengitän muutaman kerran syvään nenän kautta, koska ilmeisesti nenähengitys stimuloi aivoja. Ulos voi puhallella nenän tai suun kautta. Sitten sukelletaan oman mielen sisään.

Tavoitteena on saada tietoinen mieli tyhjentymään kaikista ajatuksista, eli päästä ajatusten ”välitilaan”, eli kansanomaisemmin olla ”nollat taulussa” eli yhteydet poikki komentokeskukseen. Olen käyttänyt apuna mantrasanaa ”hamsa”, jonka olen rytmittänyt siten, että sisäänhengityksessä sanon mielessäni ”ham” ja ulos hengittäessä ”saaaa”. Hengitys tapahtuu nenän kautta. Mantra on ollut tehokas apuväline ainakin minulla. On oikeastaan se ja sama, mikä mantrasana on, vaikka hokisi kis-saaaa tai saa-biiii, kunhan se auttaa keskittymään mielen tyhjentämiseen. Nuo sanat eivät toki ole hyviä valintoja silloin, jos niiden seurauksena alkaa ajatella kissoja tai Saabeja. Itse asiassa Hamsa-sanakin tarkoittaa vaikka mitä, mutta mennään siihen kenties joskus toiste.

Startti on onnistunut minulla aina kohtuu helposti. Keskittymällä vain ja ainoastaan hengitykseen saan tyhjennettyä pääni ajatuksista mantran avustuksella ja jäljelle jää tyhjää kohinaa. Kuuntelen vain hengitystäni ja päänsisäistä mantraa. Hankaluudet alkavat ”tyhjyyden” ylläpitämisestä. Eipä aikaakaan, kun mieleni alkaa puskea väkisin pinnalle välähdyksiä erilaisista menneistä tapahtumista (yleensä lähipäiviltä) tai muita satunnaisia ja vähemmän satunnaisia kuvia ja asioita, joita päässäni on muutenkin pyörinyt. Mieleni tappelee vastaan ja yrittää täyttää väkisin ajattelun tyhjää välitilaa. Joskus suurin osa varatusta ajasta kuluu tuohon kamppailuun, kun yritän tyhjentää uudestaan ja uudestaan kaikki ajatukset päästäni toistamalla mantraa mielessäni. Onnistumisesta riippuen 20 minuuttia voi olla lyhyt tai pitkä aika.

Jos keskittymiseni on intensiivistä ja saanut kunnolla tarrauduttua tyhjään ajatukseen, aika sujahtaa liiankin nopeasti. Kun olen päässyt riittävän syvälle oikeaan tilaan, on usein toistunut ilmiö, että korvissani alkaa hieman vinkua ja koen paineen tunnetta pääni sisällä. Älkää kysykö miksi.

En ole meditaatiossa kokenut toistaiseksi valaistumista tai tuntenut yhteensulautumista maailmankaikkeuden kanssa tai mitään vastaavia eeppisiä elämyksiä. Harjoittelijana tässä vielä ollaan ja ilman kärsivällisyyttä meditoinnista ei tule mitään. Yksi vähintäänkin erikoinen tapaus tosin sattui. Olin ajatusten tyhjässä tilassa eli siellä, missä pitääkin, kun mieleeni ponnahti jotain outoa. Yhtäkkiä olin katsomassa mustavalkofilmiä, jossa valkoiseen kesämekkoon pukeutunut nuori, ehkä teini-ikäinen, tyttö pyörähteli metsäniityllä. Tytöllä oli tummat hiuksen taakse sidottuna. Mutta sitten hän pysähtyi ja katsoi suoraan minua, tai kohti ”kameraa”, ja hymyili. Katse porautui minuun ja tuli tunne, että hän tiesi minun olevan läsnä ja kuka minä olen. Sitten hän jatkoi niityllä käyskentelyään, kunnes pysähtyi taas, katsoi jälleen minua kohti ja hymyili. Tunsin myös, että tytön kasvot näyttivät tutuilta, mutten osaa sanoa, miksi. Sitten tyttö jatkoi kulkuaan niityllä ja pian kuva haihtui päästäni.

Ei aavistustakaan, mistä tyttö tuli ja mihin hän liittyy. Mutta aika spookyt jälkitunnelmat jäivät pyörimään pääkopassa. Odotan kuitenkin innolla tulevia meditaatiosessioita. Uskon, että meditointi on minulle henkiseksi avuksi ja tulevaisuudessa luultavimmin vielä voimakkaammin, joten käännetäänpä seuraava sivu.

Päättömillä pälkähdyksillä pälkähään päädytään

Siis selkokielellä sanottuna särkisalaattia, sanailuja, satuja, sahaamattomia säkeitä.

Sanoista tekoihin, teoista niiden laiminlyönteihin, laiminlyönneistä sanojen syömiseen. Toista, kunnes kukaan ei odota sinulta enää mitään.

Näin vihdoin Totuuden... siitä tajusin mennä oitis näöntarkastukseen.

Minulla ei ole tarvetta mennä minnekään muualle kuin itseeni.

Jos näkisit asian, kuten minä näen, et näkisi sitä.

Jos et tunnista, mikä on oikea ja mikä väärä, käänny seuraavasta risteyksestä vasemmalle.

Mikään matka ei tunnu pitkältä, jos ymmärrät pysyä paikallasi.

Se teistä, joka on hidasälyisin, heittäköön viimeisen kiven.

Minähän olen pitkälti sellainen kaveri kuin se helppohoitoinen kauluspaita: sivistymättä siisti.

Vaatteet tekevät miehen, paitsi silloin, kun vaatteiden kantajasta ei saa miestä tekemälläkään.

Mitä nisti sanoi toiselle sunnuntaina? Pyhitä hepopäiväsi.

Liityin liikkeeseen, joka haluaa edistää nosto- ja vetotöissä helpottavan laitteen yleistymistä. Sen nimi on ”Pro vinssi”.

Miehen ikääntymisen vaikutuksia, osa XYZÖ: Aamujäykkyyden tuntee kaikissa muissa kehon osissa paitsi siellä, missä pitäisi.

Pudotin uuden wc-raikastimen vessanpöntön pohjalle ja mietin: "No, saipahan ainakin kasteen", ja perään pohdin, minkä antaisin sille nimeksi.

Olin menossa joki- eli bissebotskille yhdelle (jep, klassikko) ja vilkaisin laivan yläkantta, että se oli nimetty "love dick". Ajattelin, että sinne en sitten ainakaan eksy. Hetken päästä tajusin, että kyljessä lukikin "love deck".

Olin kuusiaidan vieressä köykkimässä kasvimaata ja aloin kuulla voimakasta ininää kautta surinaa. Mietin, että mikä hiton tappajaherhiläisparvi tuolla kuusien pimennoissa väijyy, kun pitää tuollaista ääntä. Siirryin etäämmäs aidasta ja helvetillinen ininä kuului edelleen yhtä voimakkaana. Lisäksi se muutti välillä äänenkorkeuttaan. Mutta sitten päässäni kuului klik ja tajusin äänen lähteen. Katsoin taivaalle ja näin pienen pisteen. Naapuri lennätti pientä dronea. Tuli retardi fiilis. Sen verran harvoin kuulee dronen ääntä, etteivät piuhat löytäneet toisiaan heti.

Reelit ovat realii

Olin väärässä. Olen ison osan elämääni tottunut olemaan väärässä niin monessa asiassa, joten miksen voisi olla nytkin. Vielä parempi olen ymmärtämään ja tunnustamaan väärässä olemiseni, mikä on vähän harvinaisempaa ihmisten keskuudessa. Tällä kertaa väärässä olemisen syynä on, että olen has-been, boomer, default. Mutta nyt olen tajunnut jotain, mitä aiemmin en tajunnut. Olimme muutama päivä sitten kotimme terassilla syömässä kakkua koko perheen voimin, koska pojan nimipäivä. Minulla on ikävä tapa alkaa tarinoida eli luennoida jostain minua kiinnostavasta aiheesta, josta lisäksi tiedän jotain, varsin vuolaasti. Jälkikasvuni sulkee yleensä korvansa viimeistään parinkymmenen sekunnin jälkeen, koska hoh-hoijaa, ymmärrettävästi.

Mutta sillä hetkellä valitsin eri tulokulman. Kysyin, mistä minun pitäisi puhua, jotta he jaksaisivat kuunnella edes hetken enemmän. Jotenkin selittämättömien juonenkäänteiden kautta päädyimme Instagramin reeleihin. Meille pudokkaille reelithän ovat loputon lyhyiden videopätkien striimi eli virta, jossa vastaan voi tulla aivan mitä tahansa joko satunnaisista tapahtumista tyyliin ”hauskimmat kotivideot” tai tarkoituksellisesti viihdytystarkoituksessa tuotettua sisältöä tyyliin ”sisällöntuottajat” tai AI:lla luotua shittiä, jota nykyisin on aika vaikea tunnistaa AI-shitiksi. Reelit aka "kelat" ketjuttuvat tästä ikuisuuteen niin kauan kuin vain jaksaa katsoa.

Olen aina kritisoinut jälkikasvuani reelien katsomisesta, koska juttu on näyttäytynyt siinä (kasarikersan) valossa, että he mädättävät aivonsa ja muuttuvat vähitellen reel-zombeiksi. Mutta sinä iltapäivänä siellä tietyllä terdellä kaikki muuttui. Aloin katsoa instareelejä. Kun olin luupannut niitä hetken aikaa, valaistuin. Ne ovat eskapismia. Välillä repesin niin totaalisesti reelipätkille, että pää lahosi hervottomaan huutonauruun eli huutikseen, kuten kavereiden kesken kuuluu sanoa. En muista hetkeen nauraneeni niin hillittömästi ja se oli todella vapauttavaa.

Siinä tolkuttomien videopätkien tuudittavassa kehdossa tunsin oloni kevyeksi, koska totta hitossa, koska kuka jaksaa katsoa koko ajan mielenrauhan ja sen myötä kenties koko mielen tuhoavaa uutisvirtaa. On monenlaisia tapoja harjoittaa eskapismia ja Instagramin reelien katsominen on harmittomampi vaihtoehto kuin turruttaa päänsä erilaisilla päihdyttävillä aineilla, jotka lisäksi maksavat ihan kivasti. En osaa ennustaa, mitä loputtoman videopätkien virran katsominen voi aiheuttaa pitkällä aikavälillä, mutta ne muut aineet ovat ainakin koituneet suhteellisen kalliiksi yhteiskunnalle. Varmaankin jossain kohtaa kohtaamme anonyymit reeliholistit sun muuta oman käsityskyvyn ulkopuolella olevaa vieroitushoitomuotoa.

Ymmärsin ja opin uutta. Nauraminen järjettömille videopätkille eli reeleille tekee hiton hyvää kuormittuneelle psyykelle. Lapseni eivät juo alkoholia ja se on muy bueno. He edustavat aikaa, jona ihminen osaa purkaa olemassaolonsa mysteeriä erilaisin keinoin kuin aiemmat sukupolvet. No jaa, ainakin toivon niin. Todellakin lasken sen varaan, että he ovat kaikessa viisaampia kuin aiemmin ohjaksissa olleet ihmiskunnan idiootit. Sori siitä, mut ei se riitä.